Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Rakastan pesistä![/quote]

Piti olla inhottavin liikuntamuisto

Ehdottomasti sähly ja koripallo yläasteella tyttöjen liikunnassa jakoivat kyllä ykkössijan inhokkilajeina. Sählyssä ilman kenkiä varpaat mustelmilla kun ”pakko voittaa-tyypit” paukuttivat mailalla menemään. Samat tyypit rynnivät pitkine kynsineen ja raapivat kädet verille koripalloa hamutessa. Näen nämä edelleen elävästi mielessäni. Hyi olkoon!

Vierailija kirjoitti:

Olin viidennellä luokalla pienessä maalaiskylän koulussa. Pelattiin korista, vitoset ja kutoset samassa. Piti keksiä miten erottaa joukkueet toisistaan ja joku keksi että toiset pelaa ilman paitaa. Minä olin siinä joukkueessa joka pelasi ilman paitaa. Olen nainen ja murrosikä oli jo alkamassa... Opettajakin oli mies. En pelannut juurikaan, vähän liikuskelin kädet puuskassa rinnan päällä. En unohda tuota koskaan..

Mitä ihmettä??!! No hyi, yäk, oikein kylmät väreet tuli kun luin tuon!!:( Olen ihan hirmu pahoillani puolestasi!

Ilmeisesti koululiikunnan nimissä lasten kidutus, kiusaaminen, nöyryytys ja murtaminen on sallittua. Tyyli on vapaa. Sinne vain kaikki sosiopaatit toteuttamaan omaa paremmuuden tunnettaan ja vallankäytön huumaa lasten ja nuorten kustannuksella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki testit ja veren maku suussa tekeminen oli koululiikunnassa inhottavaa, koska en ollut lapsena yhtään liikunnallinen. Tykkäsin vain lukea kirjoja, urheilukunto oli nolla. Muistan kerran ala-asteella 1500m juoksutestin tuntuneen niin pahalta, että feikkasin nilkkanyrjähdyksen kesken matkan. Kaaduin siis maahan ja valitin opettajalle nilkkakipua. Siitä surkeana linkkasin terveydenhoitajan pakeille, joka pitkään tarkasteli nilkkaa ja totesi että kyllä siinä turvotusta on, mutta ei varmaan pahemmin käynyt. :D

Aikuisiällä olen löytänyt liikunnan ilon ja sanoisin nykyään itseäni jopa urheilulliseksi. Nykyisin ei tuntuisi yhtään epämukavalta tehdä kuntotestejä, se olisi päinvastoin kiinnostavaa ja kiva haastaa itseään.

Liikuntatunnit on lapsilla tosi paljon siitä kiinni, onko tottunut liikkumaan ja millainen kuntopohja on. Liikuntatunti voi olla kivaa tai nöyryyttävää. Mielestäni vanhemmilla on oma vastuunsa tässä. Lasta pitää kannustaa liikuntaharrastuksiin ja auttaa löytämään liikunnan ilo pienestä alkaen. Se on koko elämän mittaista terveyttä ajatellen tärkeä pohja. Omat vanhempani eivät koskaan kannustaneet liikuntaan eivtäkä ehdottaneet harrastuksia. Omia lapsiani olen pitänyt liiķkeessä pienestä ja heille liikuntaharrastukset ovat luonnollinen osa arkea ja tykkäävät koululiikunnastakin.

"Liikuntatunnit on lapsilla tosi paljon siitä kiinni, onko tottunut liikkumaan ja millainen kuntopohja on. Liikuntatunti voi olla kivaa tai nöyryyttävää. Mielestäni vanhemmilla on oma vastuunsa tässä. Lasta pitää kannustaa liikuntaharrastuksiin ja auttaa löytämään liikunnan ilo pienestä alkaen. Se on koko elämän mittaista terveyttä ajatellen tärkeä pohja. Omat vanhempani eivät koskaan kannustaneet liikuntaan eivtäkä ehdottaneet harrastuksia. Omia lapsiani olen pitänyt liiķkeessä pienestä ja heille liikuntaharrastukset ovat luonnollinen osa arkea ja tykkäävät koululiikunnastakin."

Niin samaa mieltä. Vanhempien esimerkillä on paljon vaikutusta. Liikkuminen vaikuttaa myös itsetuntoon. Siksikin olisi tärkeä liikkua. 

Itse en kyllä tätä allekirjoita. Itse tykkäsin lapsena/teininä leikkiä ulkona, pyöräillä, lenkkeillä ja luistella. Liikunnanopettaja ei koskaan yrittänytkään peitellä, että hänestä oikeaa liikuntaa on vain urheiluseurassa harrastettu. Itselleni jäi tästä ajatus, että olen todella epäurheilullinen. Vasta muutama vuosi sitten tajusin, että minähän oikeasti saan paljon arkiliikuntaa eikä urheilun tarvitse olla verenmaku suussa kilpailua.

Yläasteella yllätystanssitunti tyttöjen kanssa. Olin vihattu hylkiö koulussa, joten sitä inhottavampaa liikuntatuntia ei olekaan, kunpa olisin vaan lähtenyt kävelemään sieltä...

Naispuolinen tyttöjen liikunnanmaikka 90-luvulla, joka oli pedari. Kosketteli todella sopimattomasta, päivysti suihkun ovella.

Tehtiin valitus, joka vaiettiin samantien hiljaiseksi. Karseaa tässä myös se, että kyseessä korkealle arvostettu urheilupainotteinen koulu.

Se kun verkkarit ratkesi haaroista ja yritin piilotella repeämää, mutta joku huusi kovaan ääneen, että minulta repesi housut.

En unohda tuota ikinä.

Uinti. En oikeasti osannut uida, enkä osaa vieläkään. Pakko oli olla kuitenkin koko tunti altaassa ja kävellä laidasta kiinnipitäen edestakaisin. Olisi ollut ihan ok,jos olisi ollut opetusta, mutta ei.Toinen uimataidoton toi äidin rustaaman lapun klooriallergiasta.

Supernöyryyttävää oli myös, kun piti kertoa kuukautisista ja ope sitten laski kauanko on edellisistä ollut ettei valehdellut. Lukiossa sitten yksinkertaisesti en vaan käynyt liikuntatunneilla, hah, minkäs teit. Eivät uskaltaneet jättää luokalle, koska kirjoitin 6 laidaturia ja lukuaineet yli yhdeksän.

Halveksin jumppamaikkaamme, ja kun itse valmistuin opettajaksi (eri aine) ja työskentelin hetken samassa koulussa, halveksin häntä myös ammattilaisena. Hirveä ämmä.

Urheilupäivät olivat myös naurettavia, teema oli aina sama, n 10 km kävely tai pyöräily ja hirveä kyttäys päällä. Vapautusta ei saanut, vaikka ajoin ensin pyörällä 10km kouluun. Ei, koulussa lenkki 10 km, ja sitten ihan eri suuntaan 10 km kotiin.

Yleisurheilu, pesäpallo, telinevoimistelu... Mikä pahin? Ehkä telinejumppa kuitenkin,  mm. kerran yks nuori epäpätevä maikka väänsi mut väkisin kuperkeikkaan hevosella - en osannut (enkä osaa) kuperkeikkaa kunnolla muutenkaan.  Pesåpallossa valittiin aina viimeisenä (ja osoitettiin ilmein ja elein, että pakkohan tuo on sitten ottaa...) Jossain vaiheessa myöhemmin yritettiin ehdottaa jollekin maikalle, että luovuttaisiin tuosta valintatavasta (eli ei siis kaikki muutkaan tykänneet). Maikka torjui sen sanoen, että "sit tulee epätasaiset joukkueet". Onneksi muu koulumenestys kompensoi osittain (no siitäkin sai sitten pinko-maineen).

Lukiossa liikuntatunnin alussa käytin alun sen kuikuilemiseen, näyttääkö siltä, että viritetään lentopalloverkkoa. Jos näytti lentopallolta, häivyin omille teilleni.

Enää lentiksellä ei olisi mitään väliä, mutta lukiossa en sietänyt sitä. Toisaalta tiesin, ettei tietäni ylioppilaaksi tukita muutaman lintsatun liikuntatunnin takia.

Vierailija kirjoitti:

Aina valittiin viimeisenä joukkueeseen. Koskaan opettajat ei opettaneet miten pelataan mitäkin peliä, olisi pitänyt vaan itse osata.

Itse olin niin kiusattu ja siksi valittiin aina viimeisenä joukkueeseen.

Olen ikäluokkaa, joka ehti vielä käydä kansakoulua. Silloin oli ohjelmassa aika usein telinevoimistelua, jossa koin itseni tosi huonoksi ja jota sen takia inhosin. Sitten yhtenä loma-aikana päätin, että opettelen ajan kanssa kunnolla jonkun voimisteluliikkeen. Olin aika tyytyväinen itseeni, kun opin ja pääsin sitten esittelemään oppimaani koulussa. Ei tehnyt opettajaan jostain syystä mitään vaikutusta. Liikuntanumeroni pysyi koko kansakoulun ajan kutosena. Keskikoulussa nousi sitten seiskaan.

Hiihto :D Kaaduin hankeen, lumiaura oli tulossa. Opettaja vaan tuijotti ja huusi: ”Nouse ylös !!” Ja minä siellä huidoin niitä sauvoja ja suksia ilmassa joka suuntaan enkä päässyt mihinkään.

Cooperin testi. Minä ja lihava tyttö talsimme rauhassa jutellen juoksuradalla. No tuo tyttö sitten otti kunnon spurtin n. 50 metriä ennen maalia ja jätti minut viimeiseksi :D

Ja se pukkihyppely… Kun kaikki seisoi jonossa ja tuijotti. Pesäpalloa vihasin ja yläasteella jouduimme pelaamaan jääkiekkoa poikien kanssa, joista osa oli vuosia harrastanut tätä lajia.

Koko lapsuuteni olin kuullut kuinka kömpelö olen, ja se varmaan myös vaikutti itsetuntooni.

Lukion käytyäni aloin sitten jostain syystä rakastaa liikuntaa ja edelleen olen aktiivinen liikkuja, omilla ehdoillani.

”Koululiikunnan tärkeimmät lajit ovat uinti, suunnistus ja hiihto! Niitä kaikkia tarvitaan armeijassa.”

Hyvin meni fiilikset heti ekalla tunnilla.

Olin läskipoika ja kiusattu. Rillit likinäköisellä nörtillä ja nuhjut varusteet työttömän yh-mutsin pojalla totta kait. Valittiin koulun jalkapallojoukkueeseen, kun kovat jätkät ei halunneet (uskaltaneet..) mennä sinne. Olihan tyttöjä helpompi maalitekijöiden saada.  Koulujen välisessä pelissä torjuin viime hetkellä rankkarin ja sen jälkeen se oli MINÄ, joka sai pesää!

Vierailija kirjoitti:

”Koululiikunnan tärkeimmät lajit ovat uinti, suunnistus ja hiihto! Niitä kaikkia tarvitaan armeijassa.”

Hyvin meni fiilikset heti ekalla tunnilla.

Näitä sotaintoisia opettajia on ollut vuosien varrella. On niille poikien kanssa naurettu monta kertaa, vaikka silloin vähän pelottikin..

Siis mikä tämä iili huutoäänestyksellä valittuihin joukkueisiin oikein on? Sellaisiin jossa opettajan valitsemat kapteenit saavat sitten valita muun joukkueensa? Ihan sadistista. Meillä ei onneksi ollut tuota muistaakseni koskaan vaan kaikki pantiin random riviin ja jaettiin 1-2 tai 1-2-3-4 systeemillä tai joskus aakkosjärjestyksessä riviin, ja sitten numeron perusteella muodostettiin joukkueet. Koskaan ei oikein etukäteen tiennyt edes kuka sattui mihinkin joukkueeseen tulemaan. Ei päässyt muodostumaan klikkejä ja kaikki olivat samanarvoisessa asemassa. Meillä taisi olla harvinaisen empaattinen jumppamaikka, vaikka olikin turhan tykästynyt tamburiiniin ja vaihtoaskel-hyppy -kirmailuun.

Hiihtäminen, suksiin en ole koskenut yläasteen jälkeen. Enkä koske nelikymppisenä edelleenkään.

Muistan telinevoimistelun yms. tosi "kivat" ja ketteryyttä vaativat lajit, ei ollut helppoja pulskalle lapselle. Nöyryytystä ennemminkin.

Jumppasalista jäi ikuisesti mieleen paljaiden varpaiden hajun. Etoo vieläkin kun ajattelen sanaa "jumppa".

Joukkuepelejä rakastin ja niissä olin hyvä. Paitsi koripallossa.

Kaikki liikuntatunnit. Pieni kunta ja luokilla vähän oppilaita. Liikunnat järjestettiin tästä syystä yhdessä viereisen luokan kanssa tai yhdessä poikien kanssa.noin 90 prosenttia liikunta tunneista oli lentopalloa, koripalloa tai polttopalloa. Uskon, että suurin syy tähän oli opettajien laiskuus, ettei heidän tarvinnut tehdä muuta kuin seisoa salin nurkassa.(samat opettajat peruskoulusta lukioon).

Olin tosi surkea pallopeleissä ja niinpä olin joka tunnilla se viimeinen, joka jäi jäljelle kun joukkueet valittiin huutoäänestyksellä. Olin tosi hyvä hiihtämään ja luistelemaan (liikuin Vapaa-ajalla todella paljon) , olisin tykännyt ryhmäliikunnasta ja tanssista, mutta aina vain pelattiin pallopelejä ja liikunnan numero oli 7.

Tästä syystä minulle jotenkin muodostui käsitys, että olisin huono liikunnassa. Lukion jälkeen yliopisto aikana aloin käymään ryhmäliikunnassa ja tanssitunneilla ja olin ihan ihmeissäni kun sain ohjaajilta positiivista palautetta, minulle vinkattiin uusia ryhmiä, pyydettiin esiintymään tanssiesityksiin ja kilpailuihin. Viikonloppuisin vedin jopa 30-40 kilometrin lenkkejä pyörällä ja hiihtämällä ja opiskelukaverit pitivät minua jonain urheiluhulluna.

Meni tosi kauan ennen kuin opin arvostamaan itseäni ja suhtautumaan positiiviseen palautteeseen oikein. Minunhan piti olla liikunnassa ihan surkea?