Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Hiihtokilpailut pakolliset isallistumiset. Inhosin sitä.

Ala-asteella ne parivenytykset. Ällöä ottaa kädestä hikistä kaveria ja venyttää käsiä, likaisella lattialla jalkapohjat vastakkain. Tai ne selät vastakkain venytykset. Yök.

Telinevoimistelu on toki pahin ja vaikein.

Hauskinta sähly ja lätkä.

Ja on yhä.

Hiihto oli kurjaa.

Sen sijaan cooper tärkeä.

Cooperin testi tulisi olla alakoulusta yliopistoon 4 krt vuodessa KAIKILLA. Nyt on aivan liian pehmeä systeemi.

Suomeen tukee saada kuntobuumi. Nyt kasvaa heikkoa kansaa. Mutta laiskaa.

Kyllä ne inhottavimmat muistot on jääny rekeistä ja pukeista. Eli voimistelutunnit oli pahimpia. Olin vähän ylipainoinen lapsi, ja kun aina vuorollaan piti yrittää ja monesti epäonnistui. Joukkuepeleistä tykkäsin aina, ja olin niissä ihan hyväkin. Murrosiän ja pituuskasvun myötä laihduin, ja olen normaalipainoisena viihtynyt liki 40v. ikään.

En tiedä millaista koululiikunta on nykyään, mutta kyllä semmoinen rekki- ja pukkikammo jäi. Nykyään tykkään liikkua itsekseni ja omassa rauhassa. En käy missään kollektiivisissa liikuntajutuissa, vaikka joukkueurheilusta pidinkin nuorena.

Kaikki. Se että liikunta oli yhtä kilpailua. Eikö sitä voisi harjoittaa niin, että ne jotka haluavat harrastaa kilpalajeja tekevät niin ja introvertit voivat vaikka harjoittaa voimistelua, tanssia jne.

Vihasin hiihtokilpailuja, mutta vielä pahemmat traumat on aiheuttanut se joukkueiden jako jossa kaksi opettajan lempilasta sai valita itselleen joukkueet huutamalla vuorotellen. Minä olin se joka jäi aina viimeiseksi ja jota kukaan ei halunnut riesakseen. Yläasteelle mennessä olinkin ottanut jo sen asenteen että vttuako tässä, enkä enää edes yrittänyt. Kun pallo tuli kohti, väistin sitä ja annoin sen mennä minne meni, aivan sama kuka kilpailuhullu siitä kilahti ja alkoi rääkyä jotain. 

Vihaan joukkueurheilua tänä päivänäkin, yli viisikymppisenä. Liikun kyllä joka päivä pari tuntia, joko kävelen tai pyöräilen. 

Jossain on jotain vikaa kun puoli Suomea on saatu vihaamaan liikuntaa jo koulussa. 

Miten köydenkiipeämistä pidetään niin ikävänä ja hankalana hommana? Itse kun olin 90luvulla tottunut puissa apinoimaan, niin opettaja itse huusi, että ei korkeammalle, kun olin kovaa vauhtia menossa kohti liikuntasalin katonrajaa.

Nykylapset eivät taida saada edes puissa kiipeillä päikyssä tai koulussa, vai saako? Meillä oli päiväkodissa iso mänty pihassa jota ihan yleisesti kutsuttiin kiipeilypuuksi. Ainoa ohje oli, että jos kiipeää niin itse pitää uskaltaa/osata tulla poiskin. Kyllä sielä välillä joku aika kauan arpoi, että miten laskeutua kun oli innostunut liian korkealle ja rupesi pelottamaan.

Tosin olin ala-asteella kyllä aikamoinen apina(kiipeilyssä) muutenkin. kiipesin lyhtypylvääseenkin ihan helposti. Niin puiseen kuin metalliseenkin. Nyt olisi turha edes yrittää. Köyttä pääsisin vielä varmaan puoleen väliin näin 34vuotiaana.

Suihkussa käyminen oli niin inhoittava muisto, ettei se pyyhkiydy pois koskaan. Olisipa silloin ollu bikinit mukana, jotka voisi suihkun jälkeen vessassa vaihtaa alkkareihin ja liiveihin.

Ei muuta vikaa liikunnassa ollut kuin se ettei kuuden lapsen leskiäidillä ollut varaa urheiluvälineisiin. Kun sitten vihdoin sain sukset voitin heti luokkalaiseni ja pistettiin koulujen välisiin. Olihan sitä kuntoa kun joutui juoksemaan joka paikkaan mihin muut pääsi pyörällä. Olisipa ollut luistimetkin Tampereella tosi tärkeät. Sekään ei aikuisena ole hidastanut opettelin valmennettavieni kanssa yhtä rintaa luistelemaan. Ringettetytöt juuri ja juuri voitin mutta pojat oli niin kovia että C ikäisenä meni menojaan. Pojat oli mielissään kun olivat ainoa joukkue Pirkkalan Ilveksessä jotka voitti valkkunsa. Vastoinkäymisistä huolimatta vieläkin rakastan urheilua ja lapset kuin lapsenlapsetkin myös. Koronasta huolimatta.

Sähly oli typerää mailoilla huitomista. Köyttä pitkin voimistelusalin kattoon en osannut kiivetä. Koris ja pesis parhaita. Olin niissä hyvä ja valitsin joukkueet. Jälkikäteen ajatellen todella julma tapa ja aina tietyt tytöt jäivät viimeiseksi valinnassa. Hävettää sekä itseni että opettajien puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Telinevoimistelu on toki pahin ja vaikein.

Hauskinta sähly ja lätkä.

Ja on yhä.

Et kai ole niitä kiusaajia, joiden mielestä on kiva "vahingossa" hakata muiden nilkkoja, ja väittää, ettet huomannut kiekon olevan jo toisella puolella kaukaloa? 

Oppikouluaikoihini liikuntatunnilla käytyäni uimahallissa nähtyäni aidon ihmisen kakkapökäleen uiskentelun viereisellä uimaradalla. 

Edellä mainittu näky jäi muistikuviini vahvasti ja se oli inhottavin kokemukseni kautta koulu ja -opiskeluaikojeni.  Telinevoimistelukaan ei ollut mitään tuon kokemuksen jälkeen.  Eikä Cooperin-juoksutesti.

En kuitenkaan tyssännyt uimahalleissa käyntejäni tuon erään pohjoisen Suomen ison kaupungin uimahallin kakkipökäleen näkemiseeni, mutta täytyy myöntää, että näkemäni on vaikuttanut minuun niin, että aina katson uimahallin altaaseen astumistani koko altaan yleisnäkymän, että millaista porukkaa samaan aikaan altaassa ui, ja kenelle mahdollisesti voisi moinen vahinkotuotos lipsahtaa altaaseen.

Hyi, puistattaa vieläkin se näkymä, kun sitä tapahtumaa muistelen.

Ringetteä vihasin

Vierailija kirjoitti:

Miten köydenkiipeämistä pidetään niin ikävänä ja hankalana hommana? Itse kun olin 90luvulla tottunut puissa apinoimaan

Puihin kiipeäminen on mielestäni ihan eri asia kuin köyteeen kiipeäminen. Vai kuinka helposti itse pystyt köydessä lepäämään puolivälissä matkaa niin, että pidät vain yhdellä kädellä kiinni?

Vierailija kirjoitti:

Miten köydenkiipeämistä pidetään niin ikävänä ja hankalana hommana? Itse kun olin 90luvulla tottunut puissa apinoimaan, niin opettaja itse huusi, että ei korkeammalle, kun olin kovaa vauhtia menossa kohti liikuntasalin katonrajaa.

Nykylapset eivät taida saada edes puissa kiipeillä päikyssä tai koulussa, vai saako? Meillä oli päiväkodissa iso mänty pihassa jota ihan yleisesti kutsuttiin kiipeilypuuksi. Ainoa ohje oli, että jos kiipeää niin itse pitää uskaltaa/osata tulla poiskin. Kyllä sielä välillä joku aika kauan arpoi, että miten laskeutua kun oli innostunut liian korkealle ja rupesi pelottamaan.

Tosin olin ala-asteella kyllä aikamoinen apina(kiipeilyssä) muutenkin. kiipesin lyhtypylvääseenkin ihan helposti. Niin puiseen kuin metalliseenkin. Nyt olisi turha edes yrittää. Köyttä pääsisin vielä varmaan puoleen väliin näin 34vuotiaana.

Minäkin olin ketterä kiipeilemään puissa, mutta en koskaan ymmärtänyt sitä tekniikkaa köyden kanssa

Olin aina vika tai toiseksi vika kun joukkueita valittiin. Ja vika hiihtokisoissa. Ja vika joku palasi suunnistukselta. Ja niin edelleen. Ja kuitenkin mulla oli intoa liikkua ja aina osallistuin tunneille. Mutta ope ei sitä nähnyt, vaan arvotti numeron suoritusten perusteella. Vielä yläasteella joku toinen oppilaskin kerran  sanoi, että tolla innolla pitäis liikunnan olla kymppi. No, johonkin se into sitten hiljalleen alkoi hukkumaan, eipä tule enää juuri liikuttua.

se kun ala-asteella joutui käymään suihkussa ja tytöt saattoivat nähdä..

yläasteellahan se vaihtui sit just toistepäin.. kun olisiki päässy käymään suihkussa ja tytöt olisivat nähneet...

Koripallo.

Olin luokkamme pienikokoisempia poikia. Pallo sattui näppeihin, painoi kuin synti enkä jaksanut edes kunnolla heittää sitä korille saakka. Minulla ei ollu mitään mahdollisuuksia saada palloa pois isommilta pojilta. Vitutti.

Hiihdossa olin aina yksi parhaista.

Se ero tyttöjen ja poikien välillä.

Me harjoteltiin puolitoista tuntia jotain palloon potkaisemista, kun pojat pelasivat ihan täysillä futista alusta asti.

Meillä oli myös kaksi luokkaa yhdessä liikuntatuunilla ja opettaja oli toisen luokan luokanvalvoja. Arvatte kai, keitä hän suosi? Jep, ei ainakaan meitä…

Ne luokkalaiset, jotka huutelivat kentälle. Yks tyttö harrasti pesistä(enkä ollut kyseisessä lajissa kovin hyvä) ja huusi joka kerta ”juokse tonne!” , ”Nyt sä juokset väärään suuntaan.Juokse tonne!” Tms.

Eikä opettaja ikinä opettanut pesiksen sääntöjä, vaikka sitä lyömistä ja heittämistä harjoiteltiinkin sitten senkin edestä…