Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Telinevoimistelu ala-asteen yhdysluokalla. Olin 10 cm lyhyempi kuin toiseksi lyhin eli ihan pieni ja pitkä miesopettaja sääti renkaat, tangon ja pukin itselleen ja pitkille pojille sopiviksi. Sitten jonossa kukin vuorollaan tekee määrätyt liikkeet. Joo ei, minä en edes hyppäämällä yltänyt koskettamaan renkaita ja opettaja irvailee muiden mukana kun olen niin huono. Aina toivoin sitä päivää, kun kaikki säädettäisiin minun pituuden mukaan ja pitkät saisi kiroilla miten hankalaa on. Mutta eihän sitä päivää tietenkään tullut, oma vikani, pitäisi vain hypätä korkeammalle.

Itse olen vähän hutera tasapainoltani ja pahimmat kokemukset liittyy voimisteluun. Olin rekillä ja piti tehdä voltti. Opettaja kannusti ja lupasi pitää kiinni, vaikka pelkäsin ja tutisin....no siitä sitten rohkaistuin, mutta menetin tasapainon ja tulin pääedeltä alas ja eipä pitänyt kiinni ope ei. Sama juttu sen pukin kanssa, piti tehdä haarahyppy, pelotti mutta menin kun opettaja käski, no toinen jalka jäi kiinni telineeseen ja pää edeltä maahan. Auts. Vielä ne renkaat, joissa roikutaan...eli niissäkin piti tehdä voltti ja minähän irrotin kädet renkaista juuri silloin, kun olin ylösalaisin renkaissa. Ja taas pää edeltä maahan. On kyllä mukava muistella sitä pakkovoimistelua. Ihme kun on pää vielä tallella.

Kaikkein parasta oli siitä lähtien kun minulla alkoivat menkat noin 11 vuoden ikäisenä se, että liikuntatunnilla ei tarvinnut välttämättä tehdä mitään tai sitten piti lähteä kävelemään, joka minusta oli ihan mukavaa, ja lähdettiin vastaavassa tilassa olevien likkojen kanssa mielellään kävelylenkille.  Saimme itse valita reitin, mutta tunti tai pari piti olla ulkona kävelemässä.  Jos oli oikein huono keli ulkona, niin sitten saimme istua liikuntasalissa penkillä ja katsella, kun muut pelasivat lentistä tai korista tai jumppasivat.   Etenkin olin onnellinen, jos menkat sattuivat telinevoimistelupäiväksi.

P.S. Olen vanhan kansakoulun kasvatti, ja ai että vihasin niitä paksuja kiipeilyköysiä luokan kattoon kiinnitettyinä, ja niitä pitkin piti kiivetä ylös miltei katton rajaan saakka.  Kämmeneni olivat sellaisen päivän jälkeen ihan punaisena ikään kuin palaneet.   Sitten ne puolapuut luokan takaseinässä, Yäks; niissä piti kommervenkeillä vaikkapa miten päin.  ETTÄ puhisin vihasta siihen aikaan jumppatunteja kohtaan, ja sitten se kansakoulun open yli-innokas tampuriinin paukuttelun tahtiin hyppelehteminen ja hernepussin heittäminen, ei s...li, kaikkeen sitä on pitänyt nöyrtymän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten köydenkiipeämistä pidetään niin ikävänä ja hankalana hommana? Itse kun olin 90luvulla tottunut puissa apinoimaan

Puihin kiipeäminen on mielestäni ihan eri asia kuin köyteeen kiipeäminen. Vai kuinka helposti itse pystyt köydessä lepäämään puolivälissä matkaa niin, että pidät vain yhdellä kädellä kiinni?

Miksi kaksikätisen pitäisi pitää vain yhdellä kiinni? Eikä köyden kiipeämisessä jäädä lepäämään(hetken voi välillä. Silloin jalat lukitaan köyteen, niin veto ei silloin ole käsillä), sillä jokainen sekunti on voimista pois. Sinne mennään nopeasti ylös, niin ylhäällä voi pitää köydestä niin käsillä kuin jaloillakin samaan aikaan, niin siellä ylhäällä pystyy olemaan sen n.10-15sek kunnes on pitää lähteä laskeutumaan. Käsivoimilla sinne lähinnä kiivetäänkin, jalat vain varmistaa ja helpottaa sen ei vetävän käden taakkaa silloin kun sitä siirretään edellisen käden yläpuolelle. Hankala selittää, ja varmasti hankalampi varmaan vielä ymmärtää.

Se kun lajiharrastajat pelasivat hullunkiilto silmissä kuin olisi omasta hengestä kyse. Hirveä huuto pitkin kenttää ja raivokohtaukset jos joku onneton sattui mokaamaan, voittaa piti nimittäin hinnalla millä hyvänsä. Opettaja ei tietenkään tällaisesta epäurheilijamaisesta käytöksestä ollut minään ja salli pikku futis/sähly/koris/mikälie-staran riehua mielensä mukaisesti. Jälkikäteen mietin että mistä ihmeestä nuo tytöt oppivat asenteensa, onko kentän laidalla ollut joku riehuva vanhempi joka vaatii täydellisyyttä?

Kerran minulle kävi tämä liikuntatunnilla ja itkettää vieläkin sitä ajatellessa

https://open.spotify.com/track/5B1wBJuhjaKGnI2aDDk7ID?si=2b91419157a341…

Muistan kaikilta luokka-asteilla miten jokainen liikunanope oli aina huonotuulinen. Jo tunnin alussa kauhea kiire ja kireys ilmassa. Ja tunnin edetessä ilmapiiri sen kuin paheni. Opettajat kivahteli, karjui, huomautteli, huokaili ja hoputti.

Miksi tällaisia tunteja on tarpeen pitää? Miksi ei kelpaa joku liikuntapassi, johon kerätään leimoja ja koulussa olla liikuntakerhoja, joihin saa mennä?

Mikä virka liikuntanumerolla on? Eihän hengittämisestä ja syömisestäkään anneta arvosanaa..

Ainakin omana aikana tyttöjen liikuntaopetus oli suhteettoman luokatonta poikiin verrattuna. Kuten joku sanoikin, niin tytöt opetteli yksittäisiä potkuja kun pojat pelasivat täysillä. Turha sitä tekniikkaa on hieroa, kun pelaamalla sen oppii ihan siinä sivussa.

Ja joo, opettajan kuuluisi aina tehdä tasaväkisen jaot joukkueisiin, eikä järjestää joka pelistä jotain nokkimsjärjestyskilpailua.

Kaikkein putkiaivoisimmat ja ilkeimmät ihmiset hakeutuu liikunnanopettajiksi.

En koskaan osannu tehdä kuperkeikkoja ja ope aina sitä ihmettteli. Vasta nyt myöhemmin tajuttiin, että selkäni ei pyöristy ollenkaan ristiselän kohdalta. Rakenneongelma. Ja aina sain huokailuja ja silmien pyörittelyä.

Vierailija kirjoitti:

Se kun lajiharrastajat pelasivat hullunkiilto silmissä kuin olisi omasta hengestä kyse. Hirveä huuto pitkin kenttää ja raivokohtaukset jos joku onneton sattui mokaamaan, voittaa piti nimittäin hinnalla millä hyvänsä. Opettaja ei tietenkään tällaisesta epäurheilijamaisesta käytöksestä ollut minään ja salli pikku futis/sähly/koris/mikälie-staran riehua mielensä mukaisesti. Jälkikäteen mietin että mistä ihmeestä nuo tytöt oppivat asenteensa, onko kentän laidalla ollut joku riehuva vanhempi joka vaatii täydellisyyttä?

Hyi h---o kun kuulostaa tutulta, tuli ihan huono olo. Meillä oli samanlaisia raivopäitä mikä pahinta opettaja osallistui itsekin siihen nälvimiseen. Minun kokemukseni ovat 90-luvulta.

Köysikiipeilystä tuli rakkoja käsiin.

Pelkäsin pukkihyppyä enkä koskaan uskaltanut edes yrittää hypätä siitä yli vaikken muuten kömpelö ollutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Hiihtokilpailut pakolliset isallistumiset. Inhosin sitä.

Minäkin inhosin niitä, koska jäin aina viimeiseksi. Ja kaikkein pahinta oli se, että palkintojenjakotilaisuudessa opettaja muisti voittajien ylistämisen lisäksi moittia minua ja muita, jotka tulimme sarjojemme viimeisiksi. En tiedä mistä hän oli pedagogiset oppinsa hankkinut.

Vierailija kirjoitti:

Vihasin hiihtokilpailuja, mutta vielä pahemmat traumat on aiheuttanut se joukkueiden jako jossa kaksi opettajan lempilasta sai valita itselleen joukkueet huutamalla vuorotellen. Minä olin se joka jäi aina viimeiseksi ja jota kukaan ei halunnut riesakseen. Yläasteelle mennessä olinkin ottanut jo sen asenteen että vttuako tässä, enkä enää edes yrittänyt. Kun pallo tuli kohti, väistin sitä ja annoin sen mennä minne meni, aivan sama kuka kilpailuhullu siitä kilahti ja alkoi rääkyä jotain. 

Vihaan joukkueurheilua tänä päivänäkin, yli viisikymppisenä. Liikun kyllä joka päivä pari tuntia, joko kävelen tai pyöräilen. 

Jossain on jotain vikaa kun puoli Suomea on saatu vihaamaan liikuntaa jo koulussa. 

Samanlaisia kokemuksia minullakin. Koululiikunta tappoi liikkumisen ilon vuosikausiksi ja kun ilo lopulta palasi, pysyttelin visusti erossa joukkuelajeista. Yksilölajeja, kuten lenkkeilyä ja salilla käyntiä, harrastan nykyään ihan mielelläni.

Juoksu (satasen aika 20,5 s),hiihto ja pesis.Paloin joka kerta.Vieläkin puistattaa ja olen 58-vuotias.

Nöyryyttäminen. Ala-asteella oli vielä ihan hauskoja liikuntatunteja, mutta yläasteella liikuntaa opetti nainen joka ei oikeastaan halunnut opettaa mitään, vaan patistaa lajeihin neuvomatta jotta näkisi ketkä harrastavat jo näitä lajeja. Heistä sitten muodostettiin sellainen parhauskerho, joka oli aina kapteenin tai joukkueenvalitsijan roolissa. Olivat myös ainoita joille opettaja puhui kuin ihmisille, ja heitä käytettiin mittatikkuina. Opettajan kannustuspuhe Cooperin testissäkin oli lyhykäisyydessään: Lindalla on varmasti kuitenkin paras aika, koittakaa te muut edes jotenkin selviytyä.

Inhosin liikuntaa ja käsitöitä koulussa, sillä niissä oli opettajat joita ei kiinnostanut mitään opettaa. Nykyään olen käsityöihminen henkeen ja vereen, sekä harrastan kolmea eri lajia omasta tahdostani.

Telinevoimistelu, ihan karmeaa. Etenkin pukkihyppely

Vierailija kirjoitti:

En koskaan osannu tehdä kuperkeikkoja ja ope aina sitä ihmettteli. Vasta nyt myöhemmin tajuttiin, että selkäni ei pyöristy ollenkaan ristiselän kohdalta. Rakenneongelma. Ja aina sain huokailuja ja silmien pyörittelyä.

kuperkeikan osaamisesta ei ole ollut yhtään hyötyä aikuisuudessa :D 

Luistelu kilpailut.