Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Koululiikunta pilasi suhteeni liikunta. En kykene urheilemaan ollenkaan, koska häpeä ja kauhu valtaa kehoni. Joskus pimeällä käyn kävelyllä jos uskallan. Kiitos liiksanopettajat! Teitte elämästäni painajaisen!

Se, että aina ulkoliikunta oli pesäpalloa, ihan aina. Hyvin harvoin mitään muuta, ehkä kerran kahdessa vuodessa suunnistusta ja kerran joka syksy käytiin läheisellä urheilukentällä (200 metrin päässä). Yleisurheilusta tykkäsin, mutta sitä ei päässyt harrastamaan kun vanhemmat eivät antaneet vetäjän puoluetaustan takia liittyä paikalliseen urheiluseuraan, ilman seuraa ei kentälle ollut asiaa  ja koulussa ei käyty. Ei pyöräilyä. Pesäpallon sijaan sai valita kävelylenkin, mutta siitä laski numero. Kyllä se kävelylenkki vaan olisi meille huonoille pelaajille ollut parempaa liikuntaa kuin kentällä seisoskelu, ettäs tiedät Anne! 

Kyllähän se oli ne pakotetut nyrkkeilyottelut koulun pihalla hulluja kiusaajia vastaan. Olin altavastaajana kaikkia vastaan. Ihme että olen kuitenkin menestynyt elämässä näinkin hyvin. Koulukiusaaminen on ehkä kaikkien aikojen suurin ongelma maailmassa. 

Vierailija kirjoitti:

Tiputanssi yläasteella. Ysiluokan pojat nauraa räkätti väliverhon takaa kurkistellen. Miten hitossa niillä pojilla oli aina mahdollisuus tirkistellä?

Tästä tuli mieleen, että tosi monilla liikkatunneilla pojat yhtäkkiä ilmaantuivat oman tuntinsa päätteeksi seuraamaan meidän tekemisiämme. Huudellen ja naureskellen toki. Erityisesti muistan kerran, kun meillä oli uintia, ja pojat ilmestyivät hallin katsomoon, kun tunti oli vielä hyvässä vauhdissa. Heillä oli ollut jotain ulkoliikuntaa, mutta jostain ihmeen syystä heidän opettajansa oli päästänyt heidät lähtemään puoli tuntia etuajassa.

No, siellä sitten naureskelivat kovaan ääneen ja pilkkasivat uintityylejämme. Kun nousimme altaasta, seurasi härskiä huutelua ja vartaloidemme arvostelua. Opettaja ei puuttunut asiaan mitenkään, vaikka tietysti kuuli kaiken. En ymmärrä, miten tuon annettiin tapahtua, ja vielä niin monta kertaa. Poikien tuleminen tunnillemme olisi pitänyt estää ja heille olisi kuulunut vähintään antaa merkintä tunnin häirinnästä.

Tykkäsin voimistelusta, siihen aikaan oli jotain jumppakärpässarjoja joita harjoittelin ahkerasti. Opettaja sitten totesi yhden yrityksen jälkeen että olet todella kömpelö. Tokaluokkalaisille. Siihen loppui se innostus, vieläkin surettaa kun muistelen.

LENTOPALLO. HYI SAATANA!

Se kuuluisa viimeiseksi joukkueeseen valitseminen. Olin yläasteella syystä tai toisesta muiden tyttöjen mustalla listalla. Joukkueisiin valittiin ensin tietysti suosituimmat (vaikka he olisivat olleet liikunnassa surkeita), sen jälkeen parhaat pelaajat ja lopulta omat kaverit. Muistan vieläkin sen tunteen, kun seisoin rivissä kahden viimeisen kanssa, toinen oli vakavasti ylipainoinen ja toinen pahistyttö, jolla oli nahkarotsi päällä liikkatunnillakin. Kumpikaan ei tehnyt peleissä koskaan mitään, ja silti heidätkin valittiin ennen minua. Valitsija, jonka joukkueeseen minä jäin, pyöritti silmiään ja sanoi "no, tuu tänne nyt sitten". Mitä naurettavaa vallankäyttöä...

Olin tosi sporttinen ja perheessämme harrastettiin kaikkia lajeja. Me myös muutimme ympäri maata, koska isäni oli töissä lennostossa. Aina uuteen kouluun mennessäni koin äärettömän tylsänä sen, että liikuntaan suhtauduttiin kaikkialla niin nihkeästi. Olisi ollut hauskaa pelata kunnolla korista, fudista, pesistä, vesipalloa, sulkkista, pingistä, lentistä, jefua, mitä vaan mutta kun ketään ei saanut innostumaan eikä saatu kunnon jengejä aikaan.

Koulun liikuntaopetus oli jotenkin onnistunut tappamaan liikuntahalut kaikilta. Eihän mitään tietenkään opetettu, vaan teinit pantiin kilpailemaan keskenään eri lajeissa, mutta kun ketään ei kiinnostanut edes yrittää. 80-luvulla urheilua ei harrastettu vapaa-aikana samaan tapaan kuin nykyään.

Pahinta oli, kun muutettiin Kuopioon ollessani lukion tokalla. Kyseessä oli jalkapallokaupunki, jossa kaksi jengiä liigassa, mutta lukiossa tytöt eivät pelanneet fudista ollenkaan. Opettajan mukaan ei kuulunut asiaan, että tytöt potkii palloa.

Vierailija kirjoitti:

Olin piirikunnan paras kaikissa lajeissa, niin odotin liikuntunteja oikein innolla.

Olit. Nykyään teet linjatyötä ja vedät budia.

Telinevoimistelu. Ihan hirveää. En saanut mitään tehtyä, koska pelkään niitä pukkeja ja muita.

Vierailija kirjoitti:

Olin tosi sporttinen ja perheessämme harrastettiin kaikkia lajeja. Me myös muutimme ympäri maata, koska isäni oli töissä lennostossa. Aina uuteen kouluun mennessäni koin äärettömän tylsänä sen, että liikuntaan suhtauduttiin kaikkialla niin nihkeästi. Olisi ollut hauskaa pelata kunnolla korista, fudista, pesistä, vesipalloa, sulkkista, pingistä, lentistä, jefua, mitä vaan mutta kun ketään ei saanut innostumaan eikä saatu kunnon jengejä aikaan.

Koulun liikuntaopetus oli jotenkin onnistunut tappamaan liikuntahalut kaikilta. Eihän mitään tietenkään opetettu, vaan teinit pantiin kilpailemaan keskenään eri lajeissa, mutta kun ketään ei kiinnostanut edes yrittää. 80-luvulla urheilua ei harrastettu vapaa-aikana samaan tapaan kuin nykyään.

Pahinta oli, kun muutettiin Kuopioon ollessani lukion tokalla. Kyseessä oli jalkapallokaupunki, jossa kaksi jengiä liigassa, mutta lukiossa tytöt eivät pelanneet fudista ollenkaan. Opettajan mukaan ei kuulunut asiaan, että tytöt potkii palloa.

Mulla kesti todella pitkään keksiä mitä on jefu 😂

95% jalkapalloa koko ala-aste. Ei mitään tekniikan tai pelin sääntöjen opettamista. Ei edes pallonkäsittelyn opettamista vaan pelkkää peliä. Vielä viisikymppisenä koko jalkapallo tuntuu vastenmieliseltä. Varsinaisen urheilun ilon opin vasta lukioikäisenä kun huomasi, että liikunnasta voi nauttiakkin. Aikaisempi kokemus oli ollut vain sateessa jalkapallokentällä seisoskelua kun jalkapalloa harrastavat juokseat vasemmalta ja oikealta ohi.

Liikunta taitaa olla ainoa opetettava asia missä opettajalla ei ole mitään tulosvastuuta. Matematiikan tai kielten oppimisessa on jotain tasokokeita mutta liikunnassa ei sitäkään vähää.

Kamala yläasteen liikunnanopettajamme (eläkkeen kynnyksellä ollut akka) oli liikkamaikan stereotypia: ei osallistunut itse liikuntaan, vaan huuteli sivusta, oli ilkeä ja halveksi kaikkia, jotka eivät olleet liikunnassa hyviä. Yrittämisestä ei saanut häneltä pisteitä. Jos ei harrastanut mitään "oikeaa" liikuntalajia, ei häneltä saanut seiskaa parempaa numeroa, vaikka tunneilla olisi ollut kuinka hyvä.

Ärsyttävimpänä on jäänyt mieleen, kuinka hän välillä otti jonkun lukiolaisen tytön (meillä oli siis samassa rakennuksessa urheilupainotteinen lukio), joka oli hänen entinen oppilaansa, esimerkiksi tunneillemme. Jos kokeilimme esimerkiksi luistelutunnilla piruetteja, hän ärjyi meille "ei ei, ei noin!" Sitten sanoi ylimakealla äänellä esimerkkitytölle: "Juulia-kulta, näyttäisitkö sinä miten tuo oikeasti tehdään". Ja tyttöhän auliisti näytti, ope taputti ja me tuijotimme tylsistyneinä.

Ei pahaa sanottavaa koululiikunnasta.

Todella pieni paikkakunta.

Talvella hiihdettiin, jota vihaan palavasti toki edelleenkin, mutta se on kyllä geeneissä, ei koulun pilamaa 😂😂

Yläasteella tehtii ne pakolliset lajeihin tutustumiset, mutta salibandy ja harvat pesäpallopelit olivat hauskimpia.

Koulujen loputtua ja pakollisten joukkuelaji-höpötysten jälkeen olen harrastanut yksilölajeja ja salilla käynyt koko aikuiselämäni.

Mm. Frisbeegolf, kamppailulajit, ja yleinen liikkuminen kävellen, juosten, rullaluistimilla, sekä pyörällä.

Koulussa oli hernekeittopäivä, ja iltapäivällä sisäjumppaa. Yksi ohjelmanumeroista oli kuperkeikat peräkkäin. Hernekeitto sekoittaa aina mahani ja tästä syystä kuperkeikat sai muiden mielestä hulvattomia äänieffektejä. *prööt* *prööt* *prööt* *prööt* *prööt*...

Näin parikymmentä vuotta myöhemmin jo hymyilyttää, silloin ei niinkään.

Olen välillä miettinyt, että onkohan suurin osa suomen liikkamaikoista käynyt jonkun kurssin siitä, miten olla mahdollisimman traumatisoiva ja huono liikunnanopettaja. Kurssin pääopit:

- Halveksi näkyvästi niitä, jotka eivät ole liikunnallisia

- Suosi yhtä räikeästi niitä, jotka ovat 

- Ole ilkeä ja sarkastinen

- Älä opeta tekniikkaa, vaan oleta, että kaikki osaavat jokaista lajia kuin tyhjästä

- Valitse 1-2 lempilajiasi (yleensä pesis, jalkapallo tai joku voimistelu), jota sitten harjoitellaan 90% liikkatunneista

- Nosta se yksi tunnilla kokeiltavan lajin harrastaja esimerkiksi muille

- Jos tiedät jonkun oppilaista oleva kiusattu, kiusaa häntä vielä vähän lisää

- Tarkista, että kaikki käyvät tunnin jälkeen suihkussa - ts. tule vaatteet päällä suihkutiloihin ja tuijota oppilaista arvostelevasti

- Älä missään nimessä kehu ja kannusta oppilaita, vaan hauku, lannista ja nöyryytä

Vierailija kirjoitti:

Vuosaaren Punakiventien ala-aste talvella-74. Hiihtoa koulun suksilla, parhaat hiihti opettajan takana ja me huonot jonon hännillä. Jäätiin tietenkin jälkeen ja eksyttiin kaverini Jaana kanssa. Löydettiin takasin koululle parin tunnin harhailun jälkeen. Oli jo pimeää ja koulun vahtimestari oli vihainen kun joutui jäämään ylitöihin meitä odottaan että sukset palautetaan. Opettaja oli soittanut raivoisan puhelun meille kotiin miten huono hiihtäjä olin kun en pysynyt muiden vauhdissa. Vanhemmat haukku mut tietenkin samasta syystä ja vielä erikseen kun ruoka jouduttiin lämmittämään uudelleen yhdelle ihmiselle. Sähkö kun oli kallista. Kaiken huipuksi seuraavalla äikän tunnilla piti kirjoittaa aine aiheesta eksyin hiihtolenkillä. En ole koskaan hiihtänyt aikuisena, enkä hiihdä. Terveisiä vaan opettaja P. Pakariselle, muistan sut enkä ainakaan hyvällä.

Hyvä Luoja, mullahan oli sama opettaja! Tai toinen heistä, kyseessähän oli aviopari. Olin miesosapuolen oppilas, suosikki ja hikipinko. Suosikki olin, koska hän lli ollut isäni kanssa samaan aikaan armeijassa ja ihaili ilmavoimiin töihin jäänyttä isääni. Rouva P. taas opetgi meille tytöille liikkaa.

Muistan vieläkin opettajan kertomukset Amerikan-matkaltaan 60-luvulla.

"Piirikunnan paras" Hikipiikki.

Huh miten hirveitä kokemuksia. Itse vihasin kanssa alakoulussa liikuntaa. Oon itse nykyään opettaja (en tosin liikan, vaan erkkaope, joten opetan omille oppilaille liikunnan) ja tää ketju on hyvä muistutus siitä, miten vahvoja tunteita liikunta herättää. Meillä ei ole pakko tehdä mitään. Lähtökohtana on se, että kaikilla olisi hauskaa ja tunneista nautittaisiin. Nyt onkin ensimmäisen kerran luokka, joilla tuntuu olevan hauskaa koko ajan liikkatunneilla ja sen eteen on tehty paljon töitä. Koskaan ei oppilaat valitse itse joukkueita, joten ei voi suosia ketään, eikä kukaan ole koko ajan viimeinen. Lajit opetetaan hyvin, että niissä voi onnistua. Jos huomaan, että oppilas ei pysty heittämään palloa oikein (esimerkiksi jos on ongelmia motoriikan kanssa), ei me jumiuduta tähän vaan keskitytään heittämään tyylillä, jolla oppilas pystyy ja saa onnistumisia. Luistellessa saa liikkua vaikka yhden metrin, kunhan yrittää. Jos luistelu on ylitsepääsemättömän inhottavaa, keksitään muuta. Siihen ei elämä kaadu kenelläkään. En näe mitään mieltä pakottaa lasta epäonnistumaan toistuvasti lajissa, jota inhoaa. Esimerkiksi kertolaskuja tarvitsee elämässä, mutta liikunnan ilo on tärkeämpää kuin luistelun osaaminen oikein.

Valitettavasti noita ilkeitä liikunnanopettajia on yhä, ihan nuorissakin opettajissa... en tiedä mistä niitä tulee, yliopiston liikanopettajat oli aivan mahtavia, positiivisia ja kannustavia. Koskaan ei ketään häpäisty ja opetettiin nimenomaan opettamaan sitä liikuntaa positiivisen kautta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaihtoaskel hyppy Vaihtoaskel hyppy Vaihtoaskel hyppy..... pum pum pum

Tuttua eka-tokaluokalta 70-luvun alusta.

Minulla oli koko kouluajan liikunnasta 7. En osannut koripallosääntöjäkään, kun vaihdoin koulua siinä vaiheessa, kun edellisssä koulussa vasta opeteltiin pallon pompottelua ja seuraavassa koulussa (6. luokka) pelattiin koripalloa jo täysillä. Tämä samainen 6 lk opettaja jakoi luokan tytöt ryhmiin: toiset pelasivat lentopalloa joka kerta syyslukukauden aikana ja toiset harjoittelivat joulujuhlaan tulevaan esitykseen voimistelunäytöstä. Minut ja toisen tytön opettaja jätti nimeämättä kumpaankaan ryhmään. Me oltiin kai niin surkeita liikunnassa. No, jouduttiin anelemaan, että päästäisiinkö tähän voimisteluryhmään ja sitten päästiinkin. Kai se oli oppilaiden nolaamista tältä Utterilta.

Sama opettaja vaati spagaatteja tyttöoppilailta. Yhden 5-lk tytön oli painanut väkisin spagaattiin, ja sen jälkeen tyttö ontui kävellessä pitkän aikaa. Opettaja väitti, että vain tyttö teeskentelee, mutta sai kuitenkin varoituksen tästä.

Lukiossa liikuntanumero oli edelleen 7. Sai valita parista kolmesta vaihtoehdosta, minkä liikuntamuodon valitsee, ja yhden kerran valitsin pyöräilyn. Opettaja käski pyöräillä sellaiseen maaseudun suuntaan kaupungissamme, jossa en ollut koskaan liikkunut. Sitten kun sanoin, että oikein uskalla siihen suuntaan lähteä, kun en tunne aluetta, oli opettaja sitä mieltä, että minusta näkee, etten ole pyöräillyt. Olin hoikka, alta 50-kiloinen. Pyöräilin kuitenkin koulumatkat 7 km mennen tullen ja viikonloppuisin pyöräilin mökille 20 km.

Tämä sama lukion liikunnan ope antoi lukion viimeisessä kurssissa arvosanaksi 8. Tämä siksi, että oli seuraamassa kuoromme kirkkokonserttia, ja hän istui siinä lähietäisyydellä, että näki laulajat.

Tästä tuli mieleen... itselläni 9. luokalla liikunta oli 5, lukiossa nousi arvosanaan 8 ja toisella kurssilla 9. Mikään muu ei muuttunut paitsi opettaja, oli lukiossa ihana ja kannustava. Olin aina hiljainen ja rauhallinen, eli käyttäydyin tunneilla hyvin. Opettaja suuttui, koska en suostunut uimaan ja uhkasi jättää luokalle. Ei kuitenkaan voinut, joten "kostoksi" minä ja kaksi muita tyttöä saatiin 5 arvosanaksi :D olin normaalipainoinen ja harrastin mm. kilparatsastusta ja agilitya, eli liikuin päivittäin