Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Olin hyvä hiihdossa ja voitin aina muut ylivoimaisesti, niin lopetettiin hiihtäminen ja alettiin vain luistelemaan. En osaa luistella. 

Mutta inhottavin muisto on, kun pakotettiin juoksemaan portaita ylös alas ja huonon koordinaation vuoksi en osaa juosta portaita alaspäin, joten jouduin kävelemään, ylöspäin kyllä sujuu, niin opettaja otti minut silmätikuksi ja yritti pakottaa juoksemaan portaita alaspäin. En uskalla.

Toinen inhottava oli, että opettaja aina laittoi samat "hyvät" valitsemaan joukkueet, ja aina samat "huonot" jäivät viimeiseksi. Valitin tästä, niin sain kerran valita itse toisena joukkueet ja valitsin tietenkin kaikki "huonot". Pelattiin vissiin lentopalloa ja hyvät vastaan huonot hävittiin hiuksen hienosti. Opettaja sanoi, että no tiesihän tuon ja sen jälkeen saivat aina ne samat valita joukkueet taas. Hohhoijaa.

Järkyttävä oli myös, kun alaluokilla pantiin oppilaat riviin uima-altaan reunalle ja kuka ei uskaltanut hypätä päälleen, heitettiin opettajan toimesta niskasta veteen väkisin.

Kyllä siitä opetuksesta oli kannustus kaukana.

Se, kun oli uimahallissa pakko hypätä syvään päätyyn pää edeltä, vaikka en osannut edes uida. Tämä selitys ei kelvannut opettajalle.

Vierailija kirjoitti:

Millä vuosikymmenellä te olette kouluja käyneet?

Onneksi nyt on opsi muuttunut- ja hyvä, että lette löytäneet oman tapanne liikkua.

Se on kuitenkin tärkeää hyvinvoinnille. Ja vaikka mitä kivaa on.

Ennen opetussuunnitelmassa oli tosenlaiset tavoitteet.

Kävin ala- ja yläasteen 90-luvulla. Minun opettajillani oli jokseenkin sadistiset otteet. Pakko sitä ja pakko tätä ja sitten haukut koko luokan ja välillä myös koulun edessä, kun en pärjännyt.

Toivon todella, että ajat ja opetusmetodit ovat muuttuneet.

Kippi tai rekki tai mikälie siinä tangolla. Vieläkin pää pyörällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin hyvä liikunnassa. En paras enkä todellakaan huonoin, mutta yläasteella oli nöyryyttävää tulla valituksi huutojaoissa viimeisimpinä. Viimeisimpänä niiden ylipainoisten ja muuten vaan kömpelöiden tyttöjen kanssa. Opettajakin tuntui kiusaavan, antoi mm liian lyhyet hiihtosauvat, että pääsin viimeisenä maaliin hiihtoretkillä. Omia kun ei ollut eikä äidillä ollut varaa ostaa suksia. 

Olit hyvä liikunnassa, mutta tulit valituksi viimeisimpänä. Miten on näin? Olitko epäsuosittu kavereiden keskuudessa?

Olin epäsuosittu ja kiusattu. Yksi kavereistani oli koulun "suosituimpia" ja hän haukkui minua ja keksi ilkeitä juoruja muille joka vaikutti todella paljon asiaan. 

Vierailija kirjoitti:

Koululiikunta oli pakkopullaa ja ahdistavaa läpi kouluvuosien. Erityisen paljon inhosin lentopalloa ja pesäpalloa. Sääntöjä ei meilläkään kunnolla koskaan opetettu. Huutojako joukkueisiin oli äärimmäisen epämiellyttävää ja nöyryyttävää. Useimmiten tulin valituksi lähes viimeisenä. Kerran opettaja extempore antoikin minun ja toisen vähemmän suositun valita joukkueet. Halusin maksaa vähän takaisin ja valitsin omaan joukkueeseen ainoastaan ne epäsuositut ja nautin suunnattomasti kun suositut tytöt eivät tulleetkaan heti valituksi vaan hämmentyneinä seisoivat kentän laidalla. No oma joukkueeni tietysti hävisi, mutta se oli sen arvoista  :D 

Minulla sama kokemus! 😊 Epäsuosittu kaveri pääsi valitsemaan joukkueen ja kokosi joukkueensa meistä kaikkein huonoimmista ja kömpelöimmistä! Se oli hauskin liikuntatunti ikinä, kun kenenkään ei tarvinnut hävetä ja kerrankin ryhmähenki joukkueessa oli aivan mahtava. Naurua ja iloa riitti! Suositut menettivät täysin hermonsa ja valittivat opettajalle, kun eivät kuulemma pystyneet kunnolla pelaamaan. Ai että, paras liikuntamuisto ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin hyvä liikunnassa. En paras enkä todellakaan huonoin, mutta yläasteella oli nöyryyttävää tulla valituksi huutojaoissa viimeisimpinä. Viimeisimpänä niiden ylipainoisten ja muuten vaan kömpelöiden tyttöjen kanssa. Opettajakin tuntui kiusaavan, antoi mm liian lyhyet hiihtosauvat, että pääsin viimeisenä maaliin hiihtoretkillä. Omia kun ei ollut eikä äidillä ollut varaa ostaa suksia. 

Olit hyvä liikunnassa, mutta tulit valituksi viimeisimpänä. Miten on näin? Olitko epäsuosittu kavereiden keskuudessa?

Olin epäsuosittu ja kiusattu. Yksi kavereistani oli koulun "suosituimpia" ja hän haukkui minua ja keksi ilkeitä juoruja muille joka vaikutti todella paljon asiaan. 

Tuliko sulle koskaan mieleen, että jos tyyppi olisi ollut oikeasti kaverisi, hän ei olisi haukkunut sinua.  Hengasi satunnaisesti kanssasi, koska pääsi silloin paremmin haukkumaan sinua niille joiden kaveri olisi halunnut olla. Hirveän julmaa. Toivottavasti olet päässyt kaikista näistä asioista yli aikuisena. Tsemii syksyyn. 

Ei sinällään traumoja, mutta k-liikunta aiheuttaa helposti negatiivisen asenteen. Ihan jo sen vuoksi, että olihan se perkeleen tylsää alkulämmittelyn jälkeen seisoa tyhjän panttina esim. jalkapallokentällä puolitoista tuntia.

Pakkohiihto satoi tai paistoi, yleensä pakkasella.

Koko koululiikunta oli täyttä p***aa.

Kapinoin todella voimakkaasti suorituskeskeistä ja sukupuolittunutta pakkoryhmäytymistä vastaan. Kamalinta oli ehkä luistelu ja sisäliikunta, joissa sukupuolittuneisuus oli räikeintä. Pojat pelasivat lätkää ja jääpalloa, tytöt tekivät piruetteja ja liukuja! Sisällä liikkueesa tytöt tekivät söpöjä voimisteluliikkeitä, pojat olivat punttiksella.

Mitä **%&%##!

Ja kaikkea arvioitiin suorituksen mukaan: miten piruetti meni, miten pitkälle venyi yrittäessä spagaattia, miten kärrynpyörä onnistui.

 Liikuntaa jo valmiiksi harrastavat saivat automaattisesti arvosanaksi 10 todistukseen. Hyvää yritystä, osallistumisiintoa tai hyvää/muita kannustavaa ryhmähenkeä ei huomioitu, ainoastaan suoritus ratkaisi. 

Tyrmistyttävää.

Liikunnan ilon löysin vasta aikuisena.

Hiihtäminen ja juokseminen.

Minulla on synnynnäinen vamma jalassa, jonka vuoksi lapsena kuljin hieman nilkuttaen. Olin jo aikuinen kun se saatiin leikkauksella lopullisesti korjattua.

Liikunnanope peruskoulussa oli suorastaan sadistinen vanhempi nainen, joka suosi huippuliikunnallisia tyttöjä ja nimitteli meitä, jotka eivät pysyneet mukana, vaikka syynä olisi ollut vamma, josta hän oli hyvin perillä.

Kun ensimmäisen kerran juoksin, hän nauroi: 'sinähän vaaput kuin ankka!' Tarjosi siinä kivan pilkkanimen kiusaajien käyttöön koko kouluajaksi ja jatkossa joka liikuntatunnilla joku porukka huusi kovaan ääneen 'kvaak kvaak' kun juoksin ja minä ujo, nilkuttava tyttö juoksin kyyneleet poskilla. Muisto itkettää vieläkin, vaikka olen pian viisikymppinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koululiikunta oli pakkopullaa ja ahdistavaa läpi kouluvuosien. Erityisen paljon inhosin lentopalloa ja pesäpalloa. Sääntöjä ei meilläkään kunnolla koskaan opetettu. Huutojako joukkueisiin oli äärimmäisen epämiellyttävää ja nöyryyttävää. Useimmiten tulin valituksi lähes viimeisenä. Kerran opettaja extempore antoikin minun ja toisen vähemmän suositun valita joukkueet. Halusin maksaa vähän takaisin ja valitsin omaan joukkueeseen ainoastaan ne epäsuositut ja nautin suunnattomasti kun suositut tytöt eivät tulleetkaan heti valituksi vaan hämmentyneinä seisoivat kentän laidalla. No oma joukkueeni tietysti hävisi, mutta se oli sen arvoista  :D 

Minulla sama kokemus! 😊 Epäsuosittu kaveri pääsi valitsemaan joukkueen ja kokosi joukkueensa meistä kaikkein huonoimmista ja kömpelöimmistä! Se oli hauskin liikuntatunti ikinä, kun kenenkään ei tarvinnut hävetä ja kerrankin ryhmähenki joukkueessa oli aivan mahtava. Naurua ja iloa riitti! Suositut menettivät täysin hermonsa ja valittivat opettajalle, kun eivät kuulemma pystyneet kunnolla pelaamaan. Ai että, paras liikuntamuisto ikinä.

Olin yläasteella suosittu ja hyvä liikunnassa, joten en pysty samaistumaan näihin "huonoihin" ja meillä oli muutenkin hyvä luokkahenki, mutta nämä oli aivan loistavat ideat.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki joukkuepelit olivat uskomattoman kamalia, koska tulin aina valituksi viimeisenä joukkueeseen. Olin tosi iloinen, kun liikuntatunneilla tehtiin jotain sellaista, mihin ei tarvinnut joukkueita eikä minun siis tarvinnut jäädä viimeiseksi. En osannut suunnistaa enkä ollut kovin hyvä hiihtämään tai mitään, mutta pääasia oli ettei ollut sitä saakelin huutojakoa.

Me pelattiin melkein aina luokat vastakkain, siis A ja B luokka. Sisäpeleissä oli oikeastaan yleensä 1-2-3-4 tyylinen jako. Eli esim. neljä joukkuetta ja huudetaan vuorotellen numero, missä joukkueessa on.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on synnynnäinen vamma jalassa, jonka vuoksi lapsena kuljin hieman nilkuttaen. Olin jo aikuinen kun se saatiin leikkauksella lopullisesti korjattua.

Liikunnanope peruskoulussa oli suorastaan sadistinen vanhempi nainen, joka suosi huippuliikunnallisia tyttöjä ja nimitteli meitä, jotka eivät pysyneet mukana, vaikka syynä olisi ollut vamma, josta hän oli hyvin perillä.

Kun ensimmäisen kerran juoksin, hän nauroi: 'sinähän vaaput kuin ankka!' Tarjosi siinä kivan pilkkanimen kiusaajien käyttöön koko kouluajaksi ja jatkossa joka liikuntatunnilla joku porukka huusi kovaan ääneen 'kvaak kvaak' kun juoksin ja minä ujo, nilkuttava tyttö juoksin kyyneleet poskilla. Muisto itkettää vieläkin, vaikka olen pian viisikymppinen.

Näitä tunnevammaisia on tuntunut aina olevan opettajissa, todennäköisesti ovat entisiä kiusaajia itsekin.

Mieleenpainuvin muisto on, kun yläasteen liikunnan opettaja huusi suunnistusharjoitusten jälkeen pää punaisena kaverilleni ja minulle, että te kyllä kuulutte APUKOULUUN. Olisi edes ollut tyytyväinen siihen, että pääsimme pois sieltä metsästä ihan itse. Vaikka ei yhtään rastia löydettykään. Apukoulua en käynyt ja nyt olen kuitenkin maisteri. Ilman suunnistusosaamista!

Keskimäärin kaikki oli hirveää.

Hiihtäminen, koska pakko kilpailla. Paskat sukset vuodelta nakkisota, ei pitoa jne. Onneksi vuoden 1988 jälkeen ei ollut lunta sopivina ajankohtina. En hiihdä, ikinä.

Pesäpallo. Kelien mukaisesti ihan ok, jos sai olla lyömässä. Koppaillessa olikin hyvä peruutella mahd. taakse ja toivoa, ettei kukaam lyö sinne asti. Opettajamme todella piti pesiksestä, koska pelasimme sitä talvellakin hiekkapohjaisessa sisähallissa, jossa valaistus oli sellainen ettei kukaan nähnyt missä lyöty pallo menee.

Tamburiinit ja hernepussit, selittää itsensä.

Suunnistus. Koska ei ollut tietoa mitö tehdään ei vaatetus ollut suunnitukseen sopiva eikä muutenkaan suurta paloa asiaa kohtaan. Tosin ratkottiin asia niin, että istuttiin kalliolla röökillä ja kyseltiin kavereilta rastien tiedot.

Ringette. Luistelu oli ihan jees, mutta jääkiekkoa ei voitu pelata, koska se on pojille. Että mitä. Meni into ja totesin, että en ton rinkulan perässä luistele edestakas.

Lippupallo, jota sitäkin pelattiin ”koska se sopii tytöille”. Tämä siis 1990-luvulla tapahtunut

Keilaaminen, koripallo ja uinti oli liikuntatuntien parasta antia.

Olin hyvä yleisurheilussa, mutta ne ryhmäjumpat, kun tärpästikkeli täti kiekui kimeästi ja piti tehdä niin ja sitten taas noin.

Olen jo 70 v, mutta en ole koulun jälkeen osallistunut yhteenkään ryhmäliikuntaan enkä aio osallistua.

Jos vanhainkodissa pitäisi osallistua, niin ohjaaja saisi kepistä päähän.

Tässä keskustelussa näkee, miten avuttomia ja herkkiä suuri osa ihmisistä on, kuin heidät olisi tehty lasista. Itse olin koululiikunnassa huono lukuunottamatta uimista, josta pidin ja jossa pystyin uimaan kilometrinkin putkeen lepäämättä. Muissa lajeissa minua ei haitannut pätkääkään, että valittiin viimeisenä, sillä otin lajeissa aina oman tavoitteeni tyylin "koripallossa saan heitettyä yhden levypallon" tai vastaavia. Kun sain sen tehtyä, olin tyytyväinen suoritukseeni.

Kun en tiennyt jonkun lajin, esimerkiksi koripallon, sääntöjä, painuin ihan itse koulupäivän jälkeen kirjastoon ja etsin sieltä kirjan, joka kertoi ne. Koska osasin lukea ja ymmärsin lukemani, katsoin sieltä, miten lajia tulee pelata. Samoin kykenin etsimään kirjastosta kirjoja, joissa kerrottiin siitä, miten koordinaatiota saa parannettua ja treenasin kotonani esimerkiksi heittämällä palloa oman huoneeni seinään ja ottamalla kiinni.

En siis oppinut avuttomaksi, vaan kykenin itse selvittämään asioita.

Lento-ja koripallo