Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa näkee, miten avuttomia ja herkkiä suuri osa ihmisistä on, kuin heidät olisi tehty lasista. Itse olin koululiikunnassa huono lukuunottamatta uimista, josta pidin ja jossa pystyin uimaan kilometrinkin putkeen lepäämättä. Muissa lajeissa minua ei haitannut pätkääkään, että valittiin viimeisenä, sillä otin lajeissa aina oman tavoitteeni tyylin "koripallossa saan heitettyä yhden levypallon" tai vastaavia. Kun sain sen tehtyä, olin tyytyväinen suoritukseeni.

Kun en tiennyt jonkun lajin, esimerkiksi koripallon, sääntöjä, painuin ihan itse koulupäivän jälkeen kirjastoon ja etsin sieltä kirjan, joka kertoi ne. Koska osasin lukea ja ymmärsin lukemani, katsoin sieltä, miten lajia tulee pelata. Samoin kykenin etsimään kirjastosta kirjoja, joissa kerrottiin siitä, miten koordinaatiota saa parannettua ja treenasin kotonani esimerkiksi heittämällä palloa oman huoneeni seinään ja ottamalla kiinni.

En siis oppinut avuttomaksi, vaan kykenin itse selvittämään asioita.

Kirjastossa vietin kyllä paljon aikaa mutta ei olisi voinut vähempää kiinnostaa käyttää siellä aikaa pallopelien sääntöjen opiskeluun

Vielä kun opettajan työ olisi opettaa nuo asiat :D

Vierailija kirjoitti:

Huh miten hirveitä kokemuksia. Itse vihasin kanssa alakoulussa liikuntaa. Oon itse nykyään opettaja (en tosin liikan, vaan erkkaope, joten opetan omille oppilaille liikunnan) ja tää ketju on hyvä muistutus siitä, miten vahvoja tunteita liikunta herättää. Meillä ei ole pakko tehdä mitään. Lähtökohtana on se, että kaikilla olisi hauskaa ja tunneista nautittaisiin. Nyt onkin ensimmäisen kerran luokka, joilla tuntuu olevan hauskaa koko ajan liikkatunneilla ja sen eteen on tehty paljon töitä. Koskaan ei oppilaat valitse itse joukkueita, joten ei voi suosia ketään, eikä kukaan ole koko ajan viimeinen. Lajit opetetaan hyvin, että niissä voi onnistua. Jos huomaan, että oppilas ei pysty heittämään palloa oikein (esimerkiksi jos on ongelmia motoriikan kanssa), ei me jumiuduta tähän vaan keskitytään heittämään tyylillä, jolla oppilas pystyy ja saa onnistumisia. Luistellessa saa liikkua vaikka yhden metrin, kunhan yrittää. Jos luistelu on ylitsepääsemättömän inhottavaa, keksitään muuta. Siihen ei elämä kaadu kenelläkään. En näe mitään mieltä pakottaa lasta epäonnistumaan toistuvasti lajissa, jota inhoaa. Esimerkiksi kertolaskuja tarvitsee elämässä, mutta liikunnan ilo on tärkeämpää kuin luistelun osaaminen oikein.

Valitettavasti noita ilkeitä liikunnanopettajia on yhä, ihan nuorissakin opettajissa... en tiedä mistä niitä tulee, yliopiston liikanopettajat oli aivan mahtavia, positiivisia ja kannustavia. Koskaan ei ketään häpäisty ja opetettiin nimenomaan opettamaan sitä liikuntaa positiivisen kautta

Nostan hattua sinulle, tuollaisia liikuntamaikkoja tarvitaan lisää! 💙

Kaikki, esim yhteistanssi poikien kanssa yläasteella,jos joku poika sai mut ostokset hirveetä oksennusten ääniä teki ja huuti hyi,v""tu,s""ta"a,mä sain ton ja muut nauroi ja irvaili,opettaja ei tehnyt mitään,,myös täällä mainitut viimeisenä valittuna ja huokailua jos jouduin jomman kumman joukkueeseen.

Olin halveksittu ala asteelta aina yläasteen loppuun ja ammattikoulussakin koin kiusaamista,en ollut rieuhuja tyyppiä,vaan arka, hiljainen ja ujo,olin mielummin yksin kuin porukassa joka teeskenteli ensin kaveria sit pilkkasi ja ivasi.

Nyt sairaseläkkeellä,työelämää takana vähän enkö ole päässyt kokonaan ihmiskammosta,tää korona on parasta mitä ihmiskunnalla Tapahtunut,ainakin koronan alkuaikoina kun ketään ei liikkunut ja pystyi rauhassa kävelemään kadulla ja kaupoissa.

muistan että aina oli liikunnassa yksi luokan läskimooses, jonka piti muka hypätä sen telineen yli mutta tysähti aina maha edellä siihen telineeseen ja liikunnanope käski aina vaan yrittämään uudelleen ja kaikki nauroi sille. sama homma oli kun piti kiivetä naruja pitkin kattoon, eihän se läski päässyt yhtään milliä ylös ja pakotettiin huuutamalla yrittämään kuitenkin monta kertaa. ja kaikki nauroi. mutta olihan ne narukiipeilyt aika vaarallista touhua, ajattele jos sieltä katosta ois joku tippunut maahan

Vierailija kirjoitti:

Telinevoimistelu. Ihan hirveää. En saanut mitään tehtyä, koska pelkään niitä pukkeja ja muita.

Samaa mieltä, telinevoimistelu saa vieläkin inhon väristyksiä aikaan.

Kerran hyppäsin "arkulle" tai mikä se teline olikaan, silmälasit sinkoutuivat lattialle ja putosin toiseen suuntaan.  :(

Köyttä piti yrittää kiivetä, vaikka ei ollut taitoa ollenkaan.

Apua, nojapuut olivat hirvityksen kauhistukset.

Puomilta pelkäsin kokoajan putoavani, polvet tutisivat.

Pesäpallo, jalkapallo, hiihto ja suunnistus olivat mukavia lajeja

Telinevoimistelu...se " hevonen " miten kukaan on voinut sellaista kidutusvälinettä edes keksiä...mulla päätyivät juoksuaskeleet aina sen eteen ja vaikka voikkamaikka millä uhkaili voitti mun itsesuojeluvaisto aina hänen uhkailunsa

Vierailija kirjoitti:

Olen välillä miettinyt, että onkohan suurin osa suomen liikkamaikoista käynyt jonkun kurssin siitä, miten olla mahdollisimman traumatisoiva ja huono liikunnanopettaja. Kurssin pääopit:

- Halveksi näkyvästi niitä, jotka eivät ole liikunnallisia

- Suosi yhtä räikeästi niitä, jotka ovat 

- Ole ilkeä ja sarkastinen

- Älä opeta tekniikkaa, vaan oleta, että kaikki osaavat jokaista lajia kuin tyhjästä

- Valitse 1-2 lempilajiasi (yleensä pesis, jalkapallo tai joku voimistelu), jota sitten harjoitellaan 90% liikkatunneista

- Nosta se yksi tunnilla kokeiltavan lajin harrastaja esimerkiksi muille

- Jos tiedät jonkun oppilaista oleva kiusattu, kiusaa häntä vielä vähän lisää

- Tarkista, että kaikki käyvät tunnin jälkeen suihkussa - ts. tule vaatteet päällä suihkutiloihin ja tuijota oppilaista arvostelevasti

- Älä missään nimessä kehu ja kannusta oppilaita, vaan hauku, lannista ja nöyryytä

Naulan kantaan ja ajattelepa: he ovat koulutettuja pedagogian ammattilaisia. Uskomatonta!

Ikävin muisto koululiikunnasta on se, että liikunnanopettajat eivät osanneet (tai halunneet) erotella liikuntaa ja kilpailullista urheilua toisistaan. Liikunnalla tarkoitetaan mielestäni sellaista urheilua, jossa liikuntaa tehdään liikkujan itsensä hyväksi ja iloksi. Se on höntsää sählyssä ja urheilulajin opettelua, kuten vaikkapa uinti. Kilpailullinen urheilu on taas urheilua voittamisen ja tulosten takia. Siinä tähdätään uintisuoritusta tiettyyn aikaan tai sälibändyssä maaleja.

Kehua ja kannustusta opettajilta sai vain hyvästä luistelutekniikasta tai nopeasta ajasta suunnistuksessa. Se että osallistui, opetteli ja yritti... no sitä taas ei noteerattu. Sama jako tapahtui myös numeroita annettaessa.

Opettajan partaveden haju. Vieläkin kavahdan kun kadulla tulee sama haju vastaan. Partavesi leijui tyttöjen suihkuhuoneessa liikuntatunnin jälkeen. Jostakin se meitä kyyläsi.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä uskooko tätä kukaan, mutta mursin itseltäni vasaralla peukalon 11-vuotiaana, ettei olisi tarvinnut osallistua koulujen väliseen pesisturnaukseen (koko luokkani pelasi). Pilkkahuudot omalla koululla olivat riittävät, en halunnut siihen kuoroon koko kaupunkia. Kantti ei kestänyt superkovaa vasaraniskua, mutta hiusmurtuman sain aikaan. Näin aikuisena olen tästä ihan pohjattoman tyrmistynyt ja surullinen, mutta silloin koin, etten voi mitään muuta. Ihan täyspäinen aikuinen minusta ymmärtääkseni sittemmin kasvoi!

Voi Rakas ystävä! ♡ Aivan kamalaa!

Yläasteen liikuntatunnit, jossa oli minun luokalla ja rinnakkaisluokalla samaan aikaan liikuntatunnit. Tytöt ja pojat olivat liikuntatunneilla erikseen, tytöillä oli naisopettaja ja meillä pojilla miesopettaja. Lähes aina pelattiin jotain joukkuepeliä ja meitä poikia ei ollut kahdella jaollista määrää eli toiseen joukkueeseen olisi tullut yksi ylimääräinen pelaaja. Liikuntatunteja oli aina kaksi oppituntia kerrallaan yhteen menoon ilman välituntia. 

Tunnin alussa opettaja aina ilmoitti, että mitä pelataan ja valitsi joukkueen kapteenit, jotka olivat aina samat pojat. Toinen yksi minun luokan pojista, toinen yksi rinnakkaisluokan pojista. Kaikki tiesivät jo etukäteen, että mitä tulee tapahtumaan. Joukkueiden johtajat rupesivat valitsemaan joukkueisiin pelaajia ja lopulta kummassakin joukkueessa oli yhtä monta pelaajaa. Vain minä olin enää valitsematta joukkueeseen. Silloin muut oppilaat rupesivat valittamaan, että kumpikaan joukkue ei halua minua mukaan joukkueeseen. Ei siksi, että olisin ollut huono pelaaja vaan siksi, että olin koulukiusattu ja inhottu oppilas ilman näkyvää syytä. Ainakaan minä en ollut vielä tähän päivään mennessä keksinyt, että miksi minua kiusattiin, vihattiin ja jätettiin aina porukasta syrjään.

Toisen oppilaat haukkuivat ja pilkkasivat minua kovaan ääneen opettajalle valittaen, että kumpikaan joukkue ei halua minua mukaan joukkueeseen tai että he eivät yleensäkään halua minua mukaan peliin. Sitten opettaja sanoi, että minä saan sitten katsoa sivusta kun muut pelaavat. Sitten peli alkoi ja minä jouduin koko sen ajan kun peli kesti seisomaan paikallani kentän reunalla ja katsomaan peliä. Istua en saanut, en käydä vessassa, hyvä että sain edes liikahtaa.

Meidän kahden rinnakkaisluokan pojat olimme koko yläasteen ajan samoilla liikuntatunneilla ja opettaja oli aina sama niin lopulta hän osasi jo heti alussa minut seisomaan sinne kentän reunalle kun joukkueita valittiin ja peli alkoi. Pelin aikana muut huutelivat minulle pilkkanimiä, selvästi tahallaan juoksivat kesken pelin minua vasten niin että kaaduin, löivät minua ohi juostessaan sählymailalla tai jääkiekkomailalla tai yrittivät potkaista jalkapalloa usein niin että se osuisi minuun. Se oli siis selvää koulukiusaamista mutta opettaja ei siihen puuttunut. Kaiken lisäksi sain aina todistukseen huonon liikuntanumeron ja vähän ennen lukukauden loppua opettaja kävi toteamassa minulle, että on taas todistukseen tulossa huono numero kun minä en osallistu tunneilla mukaan peleihin eli tuntiaktiivisuus oli olematonta. Se oli siis minun vikani, että minua ei valittu mukaan joukkueeseen.

Kukaan ei ole vieläkään vastannut siihen kysymykseen että

miksi liikunnasta edes annetaan numero todistukseen ja

miksi se lasketaan mukaan keskiarvoon.

Joka helekutin liksatunti läpi vuosien.

Nöyryyttävää ja kamalaa.

Kiusalliset hetket pukkarissa kun kehityin hyvin varhain. Hävetti kun pukkasi tissiä ja karvaa ja muut tytöt oli sellaisia sileävartaloisia pikkuprinsessoja, uteliaasti katselivat.

Tais toista vuotta mennä ennenkuin huomasin että parilla muullakin tytöllä oli rinnat alkaneet kasvaa, ja minä olin silloin jo täysi nainen pyöreine peppuineen ja tisseineen vaikka puolitoistametrinen pätkä vielä. Laihduttelin vähän aikaa kun inhosin noita muotojani, toisaalta sitten kauhistutti kun keskikoulun pojat vilkuilivat ja eräs aikuinen ihminenkin rupesi härskejä puhumaan.

Cooperin testi määräsi meillä arvosanan. Eli toisin sanoen, mitattiin osaamista jossain sellaisssa mitä ei oltu hetkeäkään opetettu.

Sattumalta olin jossain vaiheessa lapsena lähtenyt juoksemaan ja tajunnut miten ihanaa oli juosta. Juoksin missä tahansa jalkineissa ja jopa paljain jaloin, ja kun rupesin oikein lenkkeilemään niin vanhemmat osti lenkkareita. En tiennyt juoksemisesta mitään, juoksin ihan huvikseni, en katsonut kelloa enkä reittiä, mutta en mennyt mihinkään seuraan. Tykkäsin myös pyöräillä parinkymmenenkilometrin lenkkejä yksivaihteisella mankelilla. Hiihdin.

Mutta koulussa olin ihan katastrofi. Vihasin kaikkia tunteja. Paitsi cooperia jossa sain aina kiitettävän tuloksen ja open yllättyneen katseen palkinnokseni. Siksi urheilu oli aina kiitettävä.

Mieltymys pitkiin juoksulenkkeihin ilman kelloa on säilynyt näihin päiviin saakka. Urheilu ei muuten kiinnosta. Harkitsin maratonia mutta miksi maksaa siitä että saa juosta asfaltilla ruuhkassa kun voi ihan ilmaiseksi mennä vaikka iltamyöhällä juoksemaan keskuspuiston ympäri?

Kyllähän se niin on että koululiikunta on tappanut monelta liikkumisen ilon ja armeija on monelle merkinnyt hiihtämisen loppumista.

Olin tenavana valtavan kiinnostunut monista lajeista mutta en ehkä futiksesta ja lätkästä niinkään. Niitä pelattiin ja minä kompurtoin.

Olisin halunnut oppia sulkapalloa, tennistä, juoksemisen tekniikkaa, punttisalitekniikkaa, ylipäätään sitä, miten omaa kehoa parhaiten kehitetään. En tykännyt yhtään noista nopeatempoisista lajeista. Sain seiskan urheilussa, vaikka kävin koko lukion ajan omalla ajallani lenkkeilemässä, hiihtämässä ja salilla. Käyn vieläkin. Niitä ei koulu pystynyt pilaamaan minulta.

Olin kyllä tosi vahva ja hyväkuntoinen seiskan oppilas, se on sanottava.

Vierailija kirjoitti:

Kiusalliset hetket pukkarissa kun kehityin hyvin varhain. Hävetti kun pukkasi tissiä ja karvaa ja muut tytöt oli sellaisia sileävartaloisia pikkuprinsessoja, uteliaasti katselivat.

Tais toista vuotta mennä ennenkuin huomasin että parilla muullakin tytöllä oli rinnat alkaneet kasvaa, ja minä olin silloin jo täysi nainen pyöreine peppuineen ja tisseineen vaikka puolitoistametrinen pätkä vielä. Laihduttelin vähän aikaa kun inhosin noita muotojani, toisaalta sitten kauhistutti kun keskikoulun pojat vilkuilivat ja eräs aikuinen ihminenkin rupesi härskejä puhumaan.

Minulla on sama kokemus, ja luokkatoverit arvioivat minua kuin palkintolehmää ja opettajakin kommentoi. Häpesin, tunsin itseni lehmäksi ja luokan tytöt juorusivat pojille ja pojat tulivat huutelemaan ihan tosi levottomia.

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei ole vieläkään vastannut siihen kysymykseen että

miksi liikunnasta edes annetaan numero todistukseen ja

miksi se lasketaan mukaan keskiarvoon.

Hirveen hyvä kysymys. Mä voin opettajana yrittää vastata. Numerosysteemi on osittain perinteiden takia olemassa, osittain siksi, että jotenkin pitäisi erottaa se, että lapsi osaa/ei osaa ja verrata keskiarvoon. Mielestäni taito- ja taideaineiden arvioiminen on todella vanhanaikaista. Liikunnassa etenkin pitäisi painottaa yrittämistä ja urheiluhenkeä, joukkueessa toimimista ja muiden huomioimista. Juoksetko jalkapallossa aina maalille yksin ja teet maalin vai syötteletkö muille joukkueessasi. Saatko raivarit kun häviät vai kiitätkö kivasta pelistä. Olisi hyvä esimerkiksi arvioida sitä, että lapsi ei ole vuoden alussa osannut pesiksen sääntöjä ja vuoden lopussa osallistuu peliin sujuvasti, vaikkei osuisikaan palloon. Tai alussa on pelännyt luistelua ja lopulta osallistuu peleihin.

Mutta, kun ongelma tulee siinä, ettei opettaja voi kehittää omia arviointikriteerejä. Meillä opintosuunnitelma velvoittaa arvioimaan tiettyjä asioita ja osaan vaikuttaa todella vahvasti se, mitä lajia harrastat vapaa-ajalla. Liikunnan arviointiohjeistus (velvoite) ohjaa yhä opettajia arvioimaan tavallaan lapsen liikunnallisuutta ja miten hyvä satut olemaan, koska kaikkea ei voi oppia vain koulussa. Mikä ei oo reilua esim lapselle, joka ei pääse harrastamaan jalkapalloa ja jääkiekkoa tai perheellä ei ole varaa polkupyörään jne. Esimerkiksi äidinkielessä koulussa tankataan persoonapronomineja ja sitten testataan näitä. Mutta sitten liikassa onkin move-testit yhtäkkiä ja pitäisi tehdä 20 vatsalihasta, että oot kasin oppilas. Tässä esimerkki kärjistetysti. Monesti yhä oppilas joka osaa kaiken liikunnassa ja on hyväkuntoinen, täyttää enemmän liikunnan arviointikriteerejä, kuin huonokuntoinen oppilas, joka osallistuu aina hyvässä hengessä ja liikkuminen on vaikeaa. Tässä tulee se iso ongelma. Esimerkki: oppilas, jolla on pahat motoriset vaikeudet ei voi saada ysin arvosanaa vaikka osallistuisi aina innolla ja auttaisi muita, mutta oppilas joka haluaa olla tähti liikassa ja käskyttää muita voi helposti saada ysin.

Aihe on paljon laajempi, mutta tässä lyhyt ja kärjistetty vastaus :)

Uinti. Lapset jätettiin hukkumaan jos ei osanneet uida 70-luvun lopulla. Voimistelutuntien suihkut oli myös tytöillä sellaisia että opettaja tuli arvostelemaan kehitystä. Elinikäiset traumat jääneet.

Vierailija kirjoitti:

Kiusalliset hetket pukkarissa kun kehityin hyvin varhain. Hävetti kun pukkasi tissiä ja karvaa ja muut tytöt oli sellaisia sileävartaloisia pikkuprinsessoja, uteliaasti katselivat.

Tais toista vuotta mennä ennenkuin huomasin että parilla muullakin tytöllä oli rinnat alkaneet kasvaa, ja minä olin silloin jo täysi nainen pyöreine peppuineen ja tisseineen vaikka puolitoistametrinen pätkä vielä. Laihduttelin vähän aikaa kun inhosin noita muotojani, toisaalta sitten kauhistutti kun keskikoulun pojat vilkuilivat ja eräs aikuinen ihminenkin rupesi härskejä puhumaan.

Voi ei, mulla ihan samoja kokemuksia! Murrosikä alkoi tehdä tuloaan jo 8-vuotiaana ja 11-vuotiaana näytin naiselta. Tyttöjen utelut, poikien huutelut ja molempien tuijottamiset olivat niin ahdistavia, että häpesin ulkonäköäni ja sulkeuduin kuoreeni vuosiksi. Vielä kolmekymppisenäkin saan lievän pakokauhun ihmisten tuijottamisesta.

Mutta mieleen on jäänyt tokaluokalta kokemus, kun muut luokkalaiset avoimesti ja hiljaisina katselivat minua uimahallin saunassa, ja minä yritin istua niin, että he eivät näkisi mitään. Kun kaksi tyttöä lähti suihkuun, toinen heistä teki eleen kuin olisi repinyt karvojaan irti ja heitellyt niitä ympäriinsä, ja molemmat purskahtivat nauruun. Saunassakin kaikki nauroivat, myös siellä istunut mummoporukka.