Mua ihmetyttää nämä "kärsin kovista kivuista tai olen vakavasti masentunut" ja silti ovat löytäneet kumppanin, on menty naimisiin jne

Mä kyllä ymmärrän mitä aloittaja ajaa takaa. Enkä siis tarkoita, että sairaiden ihmisten pitäisi kärsiä vielä enemmän ja elää jossain katuojassa. Lähinnä olen miettinyt sitä omasta näkökulmastani. Näen työn puolesta kuinka paljon ihmisillä on nykyään mielenterveysongelmia lievistä erittäin vaikeisiin ja tämän lisäksi vielä koko muiden sairauksien kirjo päälle. Niin olen myös ihmetellyt että miten ihmeessä nämä ihmiset onnistuu löytämään puolisoita ja menemään elämässä kuitenkin eteenpäin, kun itse en onnistu löytämään ketään, vaikka minulla ei mitään vakavia sairauksia olekaan rajoitteena. Ei tässä mitenkään lisää toivottu kärsimystä sairastaville. Olen tullut itsesäälissäni siihen lopputulokseen, että minussa on sitten vaan jotain niin pahasti pielessä, että en kelpaa kenellekään. Ja kyllä olen itsekin erittäin alavireinen tämän asian vuoksi suurimman osan vapaa-ajastani. Mutta eipä sitä oikein voi hakea apua masennukseen, joka johtuu siitä ettei löydä puolisoa. 

Vierailija kirjoitti:

No, minun vaimoni sai toisen lapsen synnytyksen yhteydessä massiivisen aivoverenvuodon ja vammautui vaikeasti. Olen hänen kanssaan yhdessä, koska rakastan häntä. Sitä eivät muuta vaimoni kovat kivut, pyörätuoli tai mikään muu hänen sairaudessaan. Uskomattoman typerä aloitus ap:lta.

Olet harvinainen mies jolla on sydän paikallaan

Vierailija kirjoitti:

Mä kyllä ymmärrän mitä aloittaja ajaa takaa. Enkä siis tarkoita, että sairaiden ihmisten pitäisi kärsiä vielä enemmän ja elää jossain katuojassa. Lähinnä olen miettinyt sitä omasta näkökulmastani. Näen työn puolesta kuinka paljon ihmisillä on nykyään mielenterveysongelmia lievistä erittäin vaikeisiin ja tämän lisäksi vielä koko muiden sairauksien kirjo päälle. Niin olen myös ihmetellyt että miten ihmeessä nämä ihmiset onnistuu löytämään puolisoita ja menemään elämässä kuitenkin eteenpäin, kun itse en onnistu löytämään ketään, vaikka minulla ei mitään vakavia sairauksia olekaan rajoitteena. Ei tässä mitenkään lisää toivottu kärsimystä sairastaville. Olen tullut itsesäälissäni siihen lopputulokseen, että minussa on sitten vaan jotain niin pahasti pielessä, että en kelpaa kenellekään. Ja kyllä olen itsekin erittäin alavireinen tämän asian vuoksi suurimman osan vapaa-ajastani. Mutta eipä sitä oikein voi hakea apua masennukseen, joka johtuu siitä ettei löydä puolisoa. 

Hieman ristiriitaista tuo "ei vakavia sairauksia rajoitteena" ja "on jotain pahasti pielessä". Ei ihminen ole sairautensa. Tämän lisäksi on luonne, resilienssi, muiden kohtaamisen taidot... Ihmisiä on niin helppoa arvioida vaikeuksien kautta näkemättä voimavaroja joita heillä on haasteista huolimatta. Siksi ei pitäisi sanoa: miten tuokin ja minä en. Olette erilaisia. Sinulla voi joku asia olla paremmin, toisella joku toinen. Ihmettelyä enemmin kannattaisi ottaa mallia, miten mennä elämässä eteenpäin vaikeuksista huolimatta tai sietää vaikeitakin haasteita. Se on mahdollista sinullekin, teidän haasteet vain ovat eri paikoissa.

Jos uskaltaa elää, siinä on hyvät ja huonot puolet.

Niiden joilla ei ole empatiakykyä en usko elävän.

Vähän sama, kuin jotkut ovat muka ujoja kuin mitkäkin piimät, mutta ovat kuitenkin esiintyviä artisteja ym.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Only in Finland.

Mitä tarkoitat?

Vain Suomessa ollaan katkeria siitä, että niillä joilla menee huonosti ei mene tarpeeksi huonosti.

Näen taustalla kateuden. "Kun minä menestyvä en löydä kumppania, ei tuollaisen luuserinkaan pisä löytää."

Sairauksien jälkeen päädyin mielenterveyspiiriin. Ei tosiaan tullu mieleenkään sieltä kukaan.

Mutta löytyikin toinen ihminen, samat myllytykset läpikäynyt, harvinainen timantti. Ulospäin näytetään tärähtäneiltä, mutta sisäisesti on löytynyt häivähdys rauhaa.

Aivan kuin kumppani oli joku standardi? Yksineläjät haaveilee jostain laulajan tai näyttelijän näköisestä. Vaikka se kumppani voisi olla vaan toinen tavallinen ihminen. Niistä lähtökohdista että rupattelee ensin, ja jos on enemmän juteltavaa niin sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä kyllä ymmärrän mitä aloittaja ajaa takaa. Enkä siis tarkoita, että sairaiden ihmisten pitäisi kärsiä vielä enemmän ja elää jossain katuojassa. Lähinnä olen miettinyt sitä omasta näkökulmastani. Näen työn puolesta kuinka paljon ihmisillä on nykyään mielenterveysongelmia lievistä erittäin vaikeisiin ja tämän lisäksi vielä koko muiden sairauksien kirjo päälle. Niin olen myös ihmetellyt että miten ihmeessä nämä ihmiset onnistuu löytämään puolisoita ja menemään elämässä kuitenkin eteenpäin, kun itse en onnistu löytämään ketään, vaikka minulla ei mitään vakavia sairauksia olekaan rajoitteena. Ei tässä mitenkään lisää toivottu kärsimystä sairastaville. Olen tullut itsesäälissäni siihen lopputulokseen, että minussa on sitten vaan jotain niin pahasti pielessä, että en kelpaa kenellekään. Ja kyllä olen itsekin erittäin alavireinen tämän asian vuoksi suurimman osan vapaa-ajastani. Mutta eipä sitä oikein voi hakea apua masennukseen, joka johtuu siitä ettei löydä puolisoa. 

Hieman ristiriitaista tuo "ei vakavia sairauksia rajoitteena" ja "on jotain pahasti pielessä". Ei ihminen ole sairautensa. Tämän lisäksi on luonne, resilienssi, muiden kohtaamisen taidot... Ihmisiä on niin helppoa arvioida vaikeuksien kautta näkemättä voimavaroja joita heillä on haasteista huolimatta. Siksi ei pitäisi sanoa: miten tuokin ja minä en. Olette erilaisia. Sinulla voi joku asia olla paremmin, toisella joku toinen. Ihmettelyä enemmin kannattaisi ottaa mallia, miten mennä elämässä eteenpäin vaikeuksista huolimatta tai sietää vaikeitakin haasteita. Se on mahdollista sinullekin, teidän haasteet vain ovat eri paikoissa.

Ja vielä, kyllä voi hakea apua masennukseen joka johtuu siitä, ettei löydä puolisoa. Kuten jos johtuu siitä, ettei löydä työtä, tai siitä että joku asia tai niiden kokonaisuus masentaa. Toivottavasti ei ole vain "kelpoisia" syitä masentua tai ahdistua, kuuntele itseäsi. Jos on itseään kohtaan tuomitseva ja arvosteleva, heijastuu se usein muihinkin. On ihan ok sinullekin olla vatun pettynyt ja surullinen, masentunut ja tarvita apua - ja sitten selviytyä eteenpäin. Ei ole mitään "meitä" ja "muita", vaikka monet pyrkivät tällä ajattelulla suojaamaan itseään.

Heippa, en koko ketjua lukenut vielä läpi, joten pahoittelut etukäteen mahdollisista "sammakoista". Ihan ensiksi haluan kuitenkin toivoa voimia meille kaikille mt-ongelmien kanssa kamppaileville. Niitä tosiaan on laidasta laitaan ja aika mahdotonta toisen pään sisälle mennä arvioimaan niiden vakavuutta. 

Itse sairastan masennusta, puoliso ja yksi lapsi. Perhe on ollut kovilla, vaikka akuuttia sairastamista on takana vasta joitakin kuukausia. 

Minäkin ihmettelen kovin näitä artikkeleita, missä mt-ongelmainen pumppaa salilla rautaa piukoissa trikoissa ja naama ja hiukset viimeisteltynä. Suomessa onneksi harva jää sairauden kanssa tyhjän päälle, mutta silti pistää silmään, että onko harrastukset ja kauneudenhoito sitten verorahoilla kustannettu? 

Toinen on tämä, että ei jaksa kotona siivota, sosiaalipalvelusta saa siivouksen, mutta lisää kotieläimiä tulee kuitenkin taloon? Totta kai lemmikki on tärkeä, mutta jos niitä on ennestään monta, eikä kotia jaksa hoitaa, niin yhteiskunta maksaa sitten sekä kodinhoidon että uudet eläimet?

Vierailija kirjoitti:

Enpä kadehtisi.

Ihana jos ovat löytäneet kumppanin, joka tukee vaikeasta tilanteesta huolimatta ja antaa jotain toivoa ja iloa elämään.

Susta kyllä huomaa, ettet ole joutunut elämään lamauttavien kipujen tai elämää rajoittavien mielensairauksien kanssa.

Katuojassako heidän pitäisi mielestäsi olla?

Eihän tässä nyt kateudesta ollut kyse, vaan ihmettelystä, miten vakavasti masentunut hankkii kumppanin. Itse ainakin olen ollut viimeiset vuodet sairaana, siis niin, että lähinnä vuoteessa mennyt päivät tai muuten lähinnä kotona mennyt aika. Ei olisi mahdollisuuksia ollut edes tavata ketään. Joten ihmettelen minäkin.

Ja ajatella että ihan vammaisetkin menevät naimisiin ja elävät elämäänsä tyytyväisenä vammasta huolimatta. Miten voi olla!!!

Vierailija kirjoitti:

Heippa, en koko ketjua lukenut vielä läpi, joten pahoittelut etukäteen mahdollisista "sammakoista". Ihan ensiksi haluan kuitenkin toivoa voimia meille kaikille mt-ongelmien kanssa kamppaileville. Niitä tosiaan on laidasta laitaan ja aika mahdotonta toisen pään sisälle mennä arvioimaan niiden vakavuutta. 

Itse sairastan masennusta, puoliso ja yksi lapsi. Perhe on ollut kovilla, vaikka akuuttia sairastamista on takana vasta joitakin kuukausia. 

Minäkin ihmettelen kovin näitä artikkeleita, missä mt-ongelmainen pumppaa salilla rautaa piukoissa trikoissa ja naama ja hiukset viimeisteltynä. Suomessa onneksi harva jää sairauden kanssa tyhjän päälle, mutta silti pistää silmään, että onko harrastukset ja kauneudenhoito sitten verorahoilla kustannettu? 

Toinen on tämä, että ei jaksa kotona siivota, sosiaalipalvelusta saa siivouksen, mutta lisää kotieläimiä tulee kuitenkin taloon? Totta kai lemmikki on tärkeä, mutta jos niitä on ennestään monta, eikä kotia jaksa hoitaa, niin yhteiskunta maksaa sitten sekä kodinhoidon että uudet eläimet?

Muista sitten itse jos tilasi pitkittyy, ettet lähde salille, harkitse lemmikkejä tai ota apua vastaan ennenkuin olet täysin parantunut ensin. Ei shoppailua. Ja tietenkin sairastat omalla rahalla kun työnantajan sairausajan palkanmaksu päättyy. Sairauspäivärahaa ei ole pakko hakea.

Toivottavasti paranet nopeasti ja ajanjakso jää vain lyhyeksi pahaksi uneksi jota ei tarvitse muistella jälkeenpäin.

Maanisien vaiheiden aikana olen ollut menevä ja läheisriippuvuus tehnyt sen että takerruin mieheen joka kohteli kuin p*skaa. Lapsetkin tuli tehtyä. Nykyään on enemmän niitä masennuskausia ja yritän käydä läpi elettyä elämää, miksi olen tämmöinen.

Miehen kanssa ollaan edelleen yhdessä ja yritetään yhdessä käsitellä niitä asioita mitä on tapahtunut ja miksi. Mies katuu sitä että oli minua kohtaan niin inhottava ja minä kadun sitä että olen antanut kohdella itseäni niin huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Mä myönnän, että olen miettinyt samaa. Olen itse ollut masentunut ja mun mieheni jätti mut 7 vuoden hyvän suhteen jälkeen, kun voin huonosti, kun tilanteeni ns. räjähti käsiin (lapsuuden traumat syynä). Ei sitä ole mukava myöntää, mutta kyllä mä olen kateellinen niille, joilla puoliso pysyy rinnalla sairastamisesta huolimatta. Ei hylkää silloin kun toinen on heikoimmillaan. 

Ja vaikka nykyään voin hyvin (tapahtuneesta on 2,5 vuotta) ja mulla on tosi hyvä olla itseni kanssa, pidän itsestäni ja ulkonäöstäni, käyn töissä ja harrastan ja deittailen niin ei, en ole onnistunut löytämään uutta kumppania. Se tuntuu mahdottomalta tässä nykyisessä deittailukulttuurissa.

t. N40

Kiitos. Minulla on masennus- ja traumatausta ja kärsin muutamasta naistentaudisata. En myöskään ymmärrä, miten ihmiset löytävät kumppaneita ja saavat lapsia näistä huolimatta. Minä en usko, että kukaan voisi jaksaa minua eikä seksielämäkään olisi kanssani ruusuilla tanssimista kipujen kanssa. Olen mielummin yksin ja onneksi elämäni on ihan hyvää näinkin.

Tuo puolison löytäminen tai ei-löytäminen on monimutkainen asia. Toiset löytää helposti, toiset ei koskaan, eikä asiaan tunnu todellisuudessa vaikuttavan menestys/ulkonäkö/terveys, vaikka näiden usein ajatellaan vaikuttavan. Ennemminkin puolison löytämiseen tuntuisi vaikuttavan esimerkiksi ruskinottokyky (rakastuminen tai ihastuminen on aina riski), persoonan joustavuus, heittäytymiskyky jne.

Hmm tämän voi kääntää myös niin, että ihminen ei välttämättä kykene olemaan yksin ja hänelle päinvastoin tekisi hyvää opetella myös sinkkuna olemista. Ei parisuhde tai lapset tarkoita aina onnea tai sitä, että siinä perheessä on asiat hyvin. Myös yksinolo voi olla oma valinta ja kieliä vahvuudesta. Itse olen halunnut ensin tulla vähän enemmän sinuiksi itseni kanssa ennen kuin lähden mitään sihdetta miettimään. En sano, että niin pitää olla kaikilla, mutta mä oon kokenut sen hyväksi.