Lue keskustelun säännöt.
Mua ihmetyttää nämä "kärsin kovista kivuista tai olen vakavasti masentunut" ja silti ovat löytäneet kumppanin, on menty naimisiin jne
25.05.2021 |
Jotenkin ihmetyttää, jos ihminen haastattelussa kuvailee elämäänsä maanpäälliseksi helvetiksi, millä voimavaroilla hän on löytänyt kumppsnin, millä voimavaroilla hän on harrastanut seksiä ja tullut raskaaksi, viettänyt häitä jne kun kaiken ensin kuvaillun perusteella luulisi ettei tuollaiseen pysty jos sairaus oli se nyt mikä hyvänsä, on niin kammottavan karmivaa.
mielessä käy et ihmisellä kuitenkin on rakastava kumppani ja lapsiakin niin onko varaa valittaa?
Kommentit (97)
Vierailija kirjoitti:
Miehet tykkää enemmän mielenvikaisista naisista.
Tekee sängyssä mitä vaan, eikä oo lähössä mihinkään.
Minulla onkin nykyisin tapana todeta joistakin miehistä, että minulla ei ole mielenterveysongelmaa joka mahdollistaisi seurustelumme. Antipsykooteissa kun on niin kummasti on kaikessa järjettömässä ihan hitosti järkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Päästään kun on sekaisin niin tekee ihme juttuja. Minäkin seurustelin, menin naimisiin, erosin, seurustelin, tapailin ihmisiä jne. Vasta kun pää selkisi ja mieli normalisoitui olen taantunut kärttyisäksi erakoksi jota ei kiinnosta mikään. En tiedä millä energialla sitä on menty kun nykyisin miettii tarkkaan kaiken mihin ryhtyy, jos ryhtyy, yleensä ei.
No sehän se on, että jos on tosi sekaisin, silloin sitä varsinkin ajautuu seksisuhteisiin ja myös parisuhteisiin. Vasta kun olo tasoittuu, on se sitten lääkkeiden ansiosta tai muuten vaan niin sitten ei edes halua tavata ihmisiä ollenkaan. Koska silloin tajuaa itsekin ettei ole oikein kunnossa eikä ole mitään järkeä olla sosiaalinen, koska siitä ei seuraa mitään hyvää. Ellei sitten löydy joku todella ymmärtäväinen tyyppi ja sen pitää yleensä sitten olla samoista ongelmista kärsivä, koska muut ei mitenkään voi ymmärtää.
Suojeleeko naimisiinmeno ja lapset kivuilta ja sairauksilta? Ap:n logiikalla voimme poistaa suuren osan potilaspaikoilla ja lisätä LasVegas-tyyppisiä vihkikirkkoja.
Heitä on helppo manipuloida. Usein kokevat itsensä riittämättömiksi, joten sitä voi ruokkia ja saada mitä tahtoo. "Makuuhuoneessa on ollut vähän kuivaa" -> sairaalle tulee huono omatunto kumppanin laiminlyönnistä ja harrastaa seksiä vastentahtoisesti
Vierailija kirjoitti:
No moikka Ap! Kiitos viestistäsi 😊
Mulla on mm ahdistuneisuushäiriö paniikkikohtauksineen. Kärsin myös dissosisiaatiosta johon ei ole hoitoa. Välillä en tunnista itseäni tai kehoani enkä aina selviydy esim kauppaan tai lenkille. Mua on mm pahoinpidelty ja rskattu, näen paljon painajaisia ja saan unihalvauksia.
Rinnalleni olen löytänyt miehen, jolla on kaksisuuntainen. Ne masennus- ja itsetuhokaudet on kamalaa katsella vierestä, on ollut osastolla psykoosiin jouduttuaan. Kulkee suvussa, ei ole sitä itselleen hommannut ja minäkin yritän taistella omia ongelmiani vastaan, en suinkaan heittäydy muiden hoidettavaksi ja luovuta.
Yhdessä tsempataan ja tuetaan toisiamme ja itse olen jopa onnellinen että olen juuri tämän löytänyt, häneltä löytyy omien ongelmiensa takia ymmärrystä ja empatiaa. Kummallakin on taustalla myös itsmrha yritys ja läheisten oman käden kautta kuolemia.
Tiedän, että kaikki ei ymmärrä eikä lähtisi edes yrittämään. Meillä kummallakin on myös päiviä, jolloin saatetaan vaikuttaa ihan normaaleilta ja jopa iloisilta.
Seksiäkin harrastetaan ja se on jopa kivaa.Itse kärsin lapsettomuudesta exältä saadun taudin takia eli tuskin lisäännymme, enkä itse pääse ikinä kokemaan äitiyttä josta olen pikkutytöstä asti unelmoinut.
Helpottiko nyt?
Ei helpottanut. Miten olet pystynyt löytämään puolison?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan parisuhde ja perhe eri asia kuin vaikka työpaikka. Jollain voi olla voimia kotielämään muttei töihin. Toisilla taas töihin muttei muuhun elämään. Yms. Joillain taas läheiset tai palkattu apu auttavat kodinhoidossa tai lasten kanssa, kävi sairasteleva töissä tai ei.
Tuli mieleen eräs tuttavani. Ihana ihminen, perheellinen, työssäkäyvä, kaikki asiat mallillaan.
Joutui auto-onnettomuuteen ja kärsii nykyään kroonisista kivuista. Elää edelleen elämäänsä, mutta kuntoaan kuunnellen.
Mitäköhän ap on tästä mieltä? Olisiko tämän onnettomuudessa vammautuneen pitänyt jättää perheensä heti, kun krooninen kipu diagnosoitiin? Vai pitäisikö hänen olla niin kiitollinen perheestään, että ei hae hoitoa kipuihin, jotka alkoivat onnettomuuden jälkeen?
En oikein ymmärrä tätä ap:n logiikkaa, että kivuista kärsivä tai masentunut ei saisi yrittää elää mahdollisimman normaalia elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ihmetyttää "sairastan kovia kipuja aiheuttavaa sairautta mutta kukaan ei uskoisi sitä minusta, koska olen aina niin iloinen ja reipas ja jaksan paljon ja hymyilen kaiken aikaa" - tyyppiset jutut. Sairastan itse syvälle levinnyttä endometrioosia ja mahdollisesti myös autoimmuunisairautta, ja voin kertoa ettei paljoa naurata silloin kun koskee kunnolla tai edes kun särkee ja jomottaa. Silloin ei pysty muuhun kuin olemaan sikiöasennossa sängyssä tai lattialla ja odottamaan, milloin kipu laantuu.
Vierailija kirjoitti:
Miten tähän istuu myöskään ne parisuhdeneuvot joiden mukaan ensin täytyy rakastaa itseään rakastaakseen toista ja täytyy laihduttaa, muovata itsensä täysin erilaiseksi kuin on, olla jonkin tietyn lainen upotakseen muiden makuun jne.
En mäkään ymmärrä tuota, että ensin pitää kyetä rakastamaan itseään että pystyy rakastamaan muita. Mä en ainakaan rakasta itseäni vähääkään - päinvastoin. Silti rakastan siskoni lapsia yli kaiken ja rakastettavan miesystävänkin haluaisin, mutta eipä ole osunut kohdalle...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osa masentuneista on persoonaltaan suorituskeskeisiä masennuksesta huolimatta. Osa taas on kaksisuuntaisia, jolloin kumppanin löytäminen ja asioiden tekeminen on mahdollista maanisen vaiheen aikana. Osalla ihmisistä löytyy masennuksesta huolimatta vahvat sosiaaliset verkostot, jolloin todennäköisyys kumppanin löytämiselle on tietysti suurempi.
Vaikeaa kyllä on, jos masennus on lamauttavaa, tasaista sekä on eristänyt muista ihmisistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päästään kun on sekaisin niin tekee ihme juttuja. Minäkin seurustelin, menin naimisiin, erosin, seurustelin, tapailin ihmisiä jne. Vasta kun pää selkisi ja mieli normalisoitui olen taantunut kärttyisäksi erakoksi jota ei kiinnosta mikään. En tiedä millä energialla sitä on menty kun nykyisin miettii tarkkaan kaiken mihin ryhtyy, jos ryhtyy, yleensä ei.
No sehän se on, että jos on tosi sekaisin, silloin sitä varsinkin ajautuu seksisuhteisiin ja myös parisuhteisiin. Vasta kun olo tasoittuu, on se sitten lääkkeiden ansiosta tai muuten vaan niin sitten ei edes halua tavata ihmisiä ollenkaan. Koska silloin tajuaa itsekin ettei ole oikein kunnossa eikä ole mitään järkeä olla sosiaalinen, koska siitä ei seuraa mitään hyvää. Ellei sitten löydy joku todella ymmärtäväinen tyyppi ja sen pitää yleensä sitten olla samoista ongelmista kärsivä, koska muut ei mitenkään voi ymmärtää.
Niin no, minä tervehdyin. En ole ikinä ollut mikään ihmissuhdetyyppi, en kaveri, enkä varsinkaan parisuhdetyyppiä. Mielialalääkkeet vain muuttaa persoonan toiseksi. Viaton masennus pääsi lääkkeillä käsistä pariksi vuosikymmeneksi. Sitten sattui ja tapahtui kaikenlaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten voi tulla yllätyksenä että sairastakin ihmistä voi joku rakastaa? Ihmisiä he ovat ihan siinä missä muutkin.
No kun itse ei ole saanut sitä ihmettä kokea. Ei kukaan halua olla tällaisen kanssa, joka ei pysty täysillä osallistumaan kaikkeen kipujen vuoksi.
Harmi ettet ole, toivottavasti vielä joku päivä pääset sen kokemaan. Itselläni on sairauksia jotka eivät aiheuta kovia kipuja, mutta niiden takia en todellakaan pysty osallistumaan kaikkeen. Ei ole koskaan miehiä haitannut. Toki olenkin valinnut miehiä joiden kanssa ei tarvitse lähteä vuorikiipeileimään tai maratonille. Vaikka olen vielä ylipainoinenkin, joka tuntuu olevan se naisen suurin synti tämän palstan mukaan.
Kaveripiirissä on miehiä ja naisia joilla on vielä paljon pahempia rajoittavia sairauksia, varhaista skitsofreniaa ja muuta, ja heistäkin valtaosa on kumppanin löytänyt. Meitä on monenlaisia ja kaikille ei ole niin tärkeää että kumppani voi osallistua täysillä kaikkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun isä oli ja on edelleen masentunut 7-kymppisenä. Silti hän teki uransa melko korkeassakin asemassa. Ei kaikki tiennyt. Vain me lähimmäiset ja pari työkaveria tiesi ja tietää edelleen minkälainen läävä hänen asuntonsa oli aina ja edelleen on. Nyt hän eläkkeellä elää siellä saastan keskellä.
Ette te voi koskaan tietää minkälainen elämä jollain on siellä kotona. Rahatkin kaikki tuhlattu vaikka niitä joskus oli, oli talot ja mökit, vene ja autot. Mitään ei jäljellä paitsi yksi vanha autonrämä. Ja pilleripurkit.
Oma vointi on ainakin vaihdellut suuresti. Eri kausina on jaksanut eri verran asioita. Mies löytyi netistä. Jos olisi pitänyt baareista etsiä niin yksin varmasti olisin yhä. Parisuhde auttaa jaksamaan, kunhan muistaa olla käyttämättä toista terapeuttina.
Vierailija kirjoitti:
Miehet tykkää enemmän mielenvikaisista naisista.
Tekee sängyssä mitä vaan, eikä oo lähössä mihinkään.
Juuri tän takia ei kiinnosta tapailla miehiä. Koska en kuitenkaan osaisi nauttia oikeasti, pyrkisin vain miellyttämään miestä. Ja roikkuisin siinä miehessä vaikka se kohtelisi minua huonosti. Mä sentään onneks tajuan tämän asian. Moni nainen ei.
Niillä voimavaroilla jotka on. Jos kumppanini löytäminen olisi ollut minun voimavaroista kiinni olisi jäänyt löytymättä mutta kumppanini tapasi minut kun olin kerrankin poistunut kotoa asioille. Välillä on makuuhuoneessa hiljaista mutta olisi varmaan muutenkin koska myös ns. terve kumppanini sanoo välillä ettei jaksa. Naimisiin voidaan mennä vaikka maistraatissa ja siivoaminenkin on kovempi koettelemus kuin maistraattireissu. Lapsia ei ole enkä tiedä tuleeko. En tiedä tulisiko vaikka olisin terve. Oma äitini sairastui sen jälkeen kun lapset olivat jo olemassa ja siinä vaiheessa on paha alkaa jättää lapsia tekemättä.
Vierailija kirjoitti:
Mä myönnän, että olen miettinyt samaa. Olen itse ollut masentunut ja mun mieheni jätti mut 7 vuoden hyvän suhteen jälkeen, kun voin huonosti, kun tilanteeni ns. räjähti käsiin (lapsuuden traumat syynä). Ei sitä ole mukava myöntää, mutta kyllä mä olen kateellinen niille, joilla puoliso pysyy rinnalla sairastamisesta huolimatta. Ei hylkää silloin kun toinen on heikoimmillaan.
Ja vaikka nykyään voin hyvin (tapahtuneesta on 2,5 vuotta) ja mulla on tosi hyvä olla itseni kanssa, pidän itsestäni ja ulkonäöstäni, käyn töissä ja harrastan ja deittailen niin ei, en ole onnistunut löytämään uutta kumppania. Se tuntuu mahdottomalta tässä nykyisessä deittailukulttuurissa.
t. N40
ihan mielenkiinnosta...miten lapsuuden traumat puhkeaa vasta 38 iässä? EI se mikään lapsuudentrauma silloin ole. ehkä aikuisuuden trauma. Tai 4-kympin kriisi. Trauma ei odota 30 vuotta. Oireilee kyllä jo ihan heti. Tai viimeistään jossain 20 v iässä....
Vierailija kirjoitti:
Osa masentuneista on persoonaltaan suorituskeskeisiä masennuksesta huolimatta. Osa taas on kaksisuuntaisia, jolloin kumppanin löytäminen ja asioiden tekeminen on mahdollista maanisen vaiheen aikana. Osalla ihmisistä löytyy masennuksesta huolimatta vahvat sosiaaliset verkostot, jolloin todennäköisyys kumppanin löytämiselle on tietysti suurempi.
Vaikeaa kyllä on, jos masennus on lamauttavaa, tasaista sekä on eristänyt muista ihmisistä.
vakavasti masentunut on osastohoidossa. Ei sieltä päästetä häitä suunnittelemaan. On itsari tarkkailussa. Voivat olla vuosia-sivusta nähnyt.
Miehet tykkää enemmän mielenvikaisista naisista.
Tekee sängyssä mitä vaan, eikä oo lähössä mihinkään.