Lue keskustelun säännöt.
Olen vähän uupunut koiran omistajuuteen :(
16.05.2021 |
Vaikka siivoan niin asunto on karvan peitossa taas parin tunnin päästä.
Aina kun lähtee töihin niin saa stressata uliseeko koira yksin ollessaan ja tuleeko naapureilta kohta valitusta.
Ei voi mitään lomamatkoja miettiä kun ei ole helppoa saada koiraa hoitoon, ja pahalta tuntuisi reissata itse kun tietäisi että koira on jossain kurjassa hoitolassa.
Ei voi lähteä yhtään mihinkään käymään ilman että koko aika on mielessä että "Kohta pitää mennä kotiin koiran luo".
Kyllä tuo koira on tietysti todella ihana ja tuo paljon iloa, mutta myös rajoittaa elämää tosi paljon. Puhumattakaan siitä kun iskee vaikka ripulitauti ja viet koiraa ulos läpi yön tunnin välein..
Sanomattakin selvää että lapsia en tule ainakaan ikinä hankkimaan.
Kommentit (126)
Äitini hankki koiran itselleen impulssiostoksena, ja kun pentuaika olikin rankkaa oli melkein luopumassa siitä, kun ei ollutkaan niin ihanaa ja leppoista. Eikä juurikaan sitoutunut koiran kouluttamiseen, vaikka kyseessä oli suht helposti koulutettava koirarotu. Koira on aivan ihana ja mielyttämisenhaluinen, iloinen ja kaikkien kaveri. Koiran hankintaan pitäisi olla joku ajokortti, äitini ei sellaista nimittäin olisi saanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juu, meillekään ei toista enää tule tämän jälkeen. Koira on enemmän miehen juttu, itse en olisi ottanut kuin ehkä kissan. Ja tämä koira on vielä helppo, yli 10-vuotias eli ei paljoa muuta tee kuin nukkuu vapaa-aikansa. Kaikissa vaaleissa matoissa on tummia jälkiä pois siivotuista koiran oksennuksista tai yöllä iskeneestä ripulista. Tummissa matoissa taas näkyy kerros vaaleaa karvaa. Mies hoitaa koiran ulkoilutukset muuten, mutta jos mies joskus lähtee johonkin yön yli, minulla aamu-unisena ihmisenä menee koko aamu pilalle lenkille heräämisestä.
Ja ai että mikä rumba oli siinä, kun koiraa aikanaan opetettiin olemaan hyppimättä sänkyyn tai sohville ja nukkumaan vain omissa pedeissään. Joskus koira sai olla sohvalla, mutta sohva oli likainen ja haiseva, koska koira pesi siinä itseään ja jostain syystä jatkoi siitä nuolemalla sohvan kangasta. Meillä ei ole olkkarissa ovea, ja muistan, kun piti kasata keittiön tuolit sohvalle aina ennen pikaisintakin ruokakaupassa piipahtamista. Koira oppi nopeasti, ettei sohvalle enää saa mennä (ei koskaan mennyt ihmisten aikana), mutta oli niin opportunisti, että luuli, ettei huomata, kun on käynyt siinä poissaolomme aikana ja repinyt tyynyt ym lattialle ruhonsa tieltä.
Sanomattakin selvää, että lapsia en edes harkitse. On koirasta tietty iloakin, varmaan olisin paljon vähemmän kiinnostunut esim. retkeilystä, jos ei olisi koiraa mukana retkiseurana. Mutta silti mielestäni paljon se ottaakin ja aikansa kutakin.
Älkää ottako koiraa, jos se joutuu olemaan 9 h päivässä yksin.
Se EI ole koiran elämää, vaikka se teitå hännän heilautuksella kiittääkin palatessanne kotiin - se on vain stressaantuneen ja onnettoman (enemmän tai vähemmän) helpotus siitä, ettei sitä taaskaan unohdettu sisään yksin kuolemaan.
Vierailija kirjoitti:
Älkää ottako koiraa, jos se joutuu olemaan 9 h päivässä yksin.
Se EI ole koiran elämää, vaikka se teitå hännän heilautuksella kiittääkin palatessanne kotiin - se on vain stressaantuneen ja onnettoman (enemmän tai vähemmän) helpotus siitä, ettei sitä taaskaan unohdettu sisään yksin kuolemaan.
Totta, onneksi on valistuttu ehkä siitä asiasta että koira todella on yleensäkin laumaeläin. Pitää olla taloudessa joko useita ihmisiä, toinen koira tai kissakin usein toimii, ettei koiran seuraelämä ole vain yksittäisen omistajan varassa, jolla on vielä muutakin elämää kuin vain se koira. Ja ihan hyvällä ja kokemuksesta voin näin todeta asian olevan.
Ei se koiranpennun hankinta yksin asuvalle eläkeläisellekään mikään järkevä juttu ole. Itselle voi tulla vaivoja ja sairauksia, eikä koiraa tule ulkoilutettua riittävästi ja kunnolla. Jos nyt koiran päättää hankkia, rodun valinnassa on oltava tarkka. Se nyt niin söpö pentu voi täysi-ikäisenä olla lähes 40-kiloinen.
Ja kuka hoitaa tämän lapsettoman eläkeläisen koiran, jos hän joutuu sairaalaan eikä palaakaan sieltä enää kotiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ikinä ottaisi yksin koiraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käytännössä rikkaat asuvat omilla alueillaan jonne persaukisilla ei ole asiaa. Eikä kukaan hyvintoimeentuleva halua asua millään sosiaalituki alueella.
Suurin osa vastaajista puhuu p***"a ja hyvesignaloi.
Vierailija kirjoitti:
Käytännössä rikkaat asuvat omilla alueillaan jonne persaukisilla ei ole asiaa. Eikä kukaan hyvintoimeentuleva halua asua millään sosiaalituki alueella.
Suurin osa vastaajista puhuu p***"a ja hyvesignaloi.
Sori meni väärään ketjuun😂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä avovaimo hinkui koiraa ja lopulta painosti minut siihen. Lopputuloksena hän ei jaksa käyttää sitä kunnolla lenkillä, joten minun on se tehtävä ja otettava kaikki vastuu.
En todellakaan ole hommaamassa lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Mä en ikinä ottaisi yksin koiraa.
Minulla on ”yksin” koira. Mietin kovin, mutta sijoituskoti lupasi, että tiukan paikan tullen heillä on aina hoitopaikka.
Siihen ei ole tarvinnut turvautua. Ennen oli kaksi, nyt kuolemantapauksen vuoksi yksi ihana ihminen, joka mielellään hoitaa koiraa. Olen voinut matkustaa vapaasti.
Tällaiset hoitopaikat ovat kullanarvoisia, ja hoitajia kannattaa kohdella hyvin. Tuon kunnon tuliaiset, vien viiniä, kiitän perusteellisesti. Maksaisin, mutta eivät ole halunneet.
En ole mikään superkouluttaja, mutta olen pitänyt koiraa alusta asti mukana eri tilanteissa. Niinpä se nyt osaa olla monenlaisissa tilanteissa. Joustava koira viihtyy itsekin paremmin ja on mieluinen hoidettava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naurattaa kun koiran omistajat luulee, että lasten kanssa on rankempaa. Lapsi on vauva vuoden, vaipoissa kaksi vuotta ja kasvaa koko ajan. Koira on vauva koko ikänsä, eikä hoitosuhde muutu mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Koira tuntuu sitovan enemmän kuin pienet lapset.
Töitä ei pysty tekemään pitkään, aamulla on pakko herätä, ulkona on käytävä monta kertaa säässä kuin säässä, naapurilta tulee valituksia ulisevasta koirasta, matkailla ei voi ilman erityisjärjestelyitä...
Lasten kohdalla sentään selkeä helpotus elämään tuli siinä kohtaa, kun päiväkotielämä päättyi.
Lapsen voi ottaa myös mukaan kauppaan, ravintolaan, lentokoneen matkustamoon, hotellin aamiaselle (joissakin hotelleissa ei saa jättää koiraa yksin hotellihuoneeseen), linja-autoon, metroon, paikallisjunaan jne. Koiran kanssa on kyllä huomattavasti hankalampaa liikkua muuten kuin metsälenkillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koira sopii parhaiten kotona viihtyvälle hyväkuntoiselle eläkeläiselle.
Nuo asiat joita ap luettelee luulisi olevan aika itsestään selvyyksiä normaaliälyiselle?
Ei tulisi mielinikään hankkia eläkepäivien riesaksi piskiä.
Mulle taas ihan ehdoton asia. Kyllä siitä on niin paljon seuraa ja pysyy arkirytmi elämässä, kun tulee ulkoiltua ja lenkkeiltyä monta kertaa päivässä.
Vierailija kirjoitti:
Naurattaa kun koiran omistajat luulee, että lasten kanssa on rankempaa. Lapsi on vauva vuoden, vaipoissa kaksi vuotta ja kasvaa koko ajan. Koira on vauva koko ikänsä, eikä hoitosuhde muutu mitenkään.
Lisäänpä vielä, että karvoja ei ole ja jo 5-vuotias osaa siivota lelunsa jos on pienestä pitäen opetettu ja vanhempi lapsi osaa jo auttaa kotitöissä. Koiran jälkiä siivoat sinä niin kauan kun koiran omistat.
Vierailija kirjoitti:
Meillä avovaimo hinkui koiraa ja lopulta painosti minut siihen. Lopputuloksena hän ei jaksa käyttää sitä kunnolla lenkillä, joten minun on se tehtävä ja otettava kaikki vastuu.
En todellakaan ole hommaamassa lapsia.
Sinulla on jo.
Vierailija kirjoitti:
Mitä ongelmaa tuossa nyt on, piski pihamaalle ja haulikolla savut korvista.
Problem solved.
Ei tämä tähtitiedettä ole, eikä voisi enää olla tämän yksinkertaisempaa.
Parempi olisi mennä itse pihamaalle ja piiput leuan alle. Koira ei niin säikähtäisi, eikä asunto suttaantuisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan samat fiilikset. En olisi koirasta niin innoissani edes ollut mutta mies halusi kovasti. Onhan se koira kiva mutta jos minulta kysytään, on vaakakupissa enemmän miinuksia kuin plussia. Tuon jälkeen ei enää uutta tule.
Meillä kanssa mies oli se joka enenmän halusi. No, hänen alkuinnostuksen jälkeen yksi päivä vaan vein koiran piikille ja miehellä meni kaksi päivää, kun tajusi koiran hävinneen.
Ootteko jotain narkkareita?
Ei olla.
Ääliöitä kuitenkin. Ei sitten tullut mieleen, että on hyviä ihmisiä, jotka olisivat voineet huolehtia koirasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koira tuntuu sitovan enemmän kuin pienet lapset.
Töitä ei pysty tekemään pitkään, aamulla on pakko herätä, ulkona on käytävä monta kertaa säässä kuin säässä, naapurilta tulee valituksia ulisevasta koirasta, matkailla ei voi ilman erityisjärjestelyitä...
Lasten kohdalla sentään selkeä helpotus elämään tuli siinä kohtaa, kun päiväkotielämä päättyi.
Lapsen voi ottaa myös mukaan kauppaan, ravintolaan, lentokoneen matkustamoon, hotellin aamiaselle (joissakin hotelleissa ei saa jättää koiraa yksin hotellihuoneeseen), linja-autoon, metroon, paikallisjunaan jne. Koiran kanssa on kyllä huomattavasti hankalampaa liikkua muuten kuin metsälenkillä.
Minä olen reissannut koirani kanssa. Tietysti sellainen hotelli tai huoneisto, johon lemmikit ovat sallittuja eikä ole mitään ylimääräisiä sääntöjä. Ainakin omalta osalta ovat olleet tosi helppoja reissuja, kun koirani on tosi rauhallinen ja sopeutuvainen.
Mun koiralla on sairaus, joka ei aiheuta kipuja mutta joka vaatii tarkkaa hoitoa ja säännöllisiä kontrolleja eläinlääkärissä. Aiemmin kun koira oli terve niin en kokenut sen omistamista vaivalloiseksi, kaikista ulkoiluista oli tullut jo rutiinia ja viihdyn muutenkin kotona. Vaikka taudinkin hoidosta on tullut jo rutiinia, niin kyllä se silti on välillä rankkaa sekä fyysisesti että henkisesti (ja taloudellisesti). Rakastan koiria mutta silti ei ole suunnitelmissa uuden hankintaa kuin korkeintaan ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa. Lisäksi se luopumisen tuska on aivan valtava. Kunpa koirat voisi elää terveenä yhtä pitkän elämän kuin omistajansa.