Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
"Minä olen omat hommani hoitanut jo ajat sitten".
Minun äitini sanoi tuon lauseen ehkä noin 16 vuotta sitten saadessani ensimmäisen lapseni. Lapsiani mummo on hoitanut tässä 16 vuoden aikana ehkä 5 kertaa.
Hän kuitenkin kuvailee itseään osallistuvaksi isovanhemmaksi.
Onko tässä joku ylisukupolvinen, suomalainen ogelma, jota siirrämme eteenpäin tässä yksilökeskeisessä kulttuurissamme? Nimittäin mieheni ei ole suomalainen, ja hänen perheensä on tiivis. Mummo sieltä päin soittelee lähes joka päivä vain lirkutellakseen lapsillemme eivätkä he ole koskaan kuulleetkaan sellaisesta, että yksin pitäisi lapset hoitaa.
Toistaako äitini (ja iso osa suomalaisia) siis jotain outoa, suomalaista traumaa, missä äiti ja perhe on aina jätetty yksin pärjäämään ja tämä siirretään aina eteenpäin seuraavalle sukupolvelle? En nimittäin nykykokemuksellani tiedä mitään typerämpää, mutta onko vanhemmuuden kokemus ja taakka niin valtava selvitä yksin, että tämä "kostetaan" sitten seuraavallekin polvelle?
Tuli vain mieleen, kun muistin juuri, että äitini on ehtinyt nähdä lapsenlapsiaan edellisen kerran kaksi vuotta sitten.
Kommentit (775)
Vierailija kirjoitti:
Minä olen isovanhempi, ja kerron tässä miksi en auta.
Kun poikani ja tyttäreni perustivat perheen, ensi alkuun kaikki meni tosi kivasti. Tapasin mielelläni lapsenlapsia ja järjestin aina mieheni kanssa että mummolassa oli kivaa tekemistä ja käynti täällä oli heille positiivinen kokemus.
Sitten touhu alkoi muuttua sellaiseksi että "mummista" tuli pikku hiljaa käskyläinen. Lapsia piti hoitaa kun äitinsä sitä halusi, yleensä lyhyellä varoitusajalla. Milloin syynä oli se että lapset olivat kipeänä, milloin vanhempiensa lomamatka, milloin iltariennot. Kun toivoin että kävisivät meillä muuten vain eikä pelkästään silloin kun oli pulmatilanne ja piti työntää itkevät ja kiukkuiset lapset jonnekin, niin se ei käynyt.
Poikani on koko ajan tehnyt pitkää päivää koska vaimonsa halusi hienon talon ja silti olla kotiäitinä pitkään, luulenpa että siksi koska ei jaksanut lukea koulussa ja ei tykkää lähihoitajan töitä tehdä.
Minä ja mieheni olemme olleet välillä sairaina, mutta mitään apua emme ole saaneet, vain kysymyksiä että eikö me saada apua kunnalta tai naapurilta.
Me olemme tehneet pitkän työn lasten kasvattajina ja työelämässä, ei ole oikein että meitä kohdellaan kuin herrasväen palvelusväkeä.
Puun ja kuoren väliinhän siinä joutuu kun käytännössä tämä on kuin kiristystä...teette niin kuin teille sanotaan ja kun sanotaa, tai ette juuri lapsia näe. Mutta ei mihin tahansa voi alistua. Toivon että lapset vähän isompina ymmärtävät. Sitäkin toivon että poikani ottaisi tässä aktiivisemman otteen, minusta tekee niin kuin voimakastahtoinen vaimonsa määrää.
Että sellaista!
Kuulostat karmealta anopilta, olisiko keksitty tarina kun tuossa tekstissäsi tuli esille niin monet tyypilliset kauhuanopin piirteet :D Kaikki taas miniän vikaa, niinpä tietenkin. Hänellähän onkin leppoisat oltavat sitä isoa taloa jynssätessään, yksin lapsikatraasta huolehtiessaan. Jotkut miehethän on töissä nimenomaan siitä syystä etteivät jaksa sitä lapsiperhe-elämän kuormittavuutta. Poikasi on todennäköisesti yhtä laiska kuin sinäkin eikä varmaan suostuisi edes siihen että vaimo menee töihin kun joutuisi ehkä sitten itsekin ottamaan lapsistaan enemmän vastuuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomessa on paljon lapsiperheitä, joissa isovanhemmat ja sukulaiset eivät auta mitenkään. Olen samaa mieltä, että usein kyse on siitä, sattuuko kyseessä olemaan äidinäiti vai isänäiti! Monet isovanhemmat auttavat usein aikuisen tyttärensä perhettä, mutta he eivät auta koskaan aikuisen poikansa perhettä.
Ihmettelen, miksi Suomessa ja jopa Vauva.fi-palstalla puhutaan vihamielisesti lapsista ja lapsiperheistä. Olen huomannut, että lapsiin ja nuoriin kohdistuvaa vihapuhetta suoltavat erityisesti 1940- ja 1950-luvuilla syntyneet ihmiset. He, jotka ovat nyt isovanhempia.
Lapsista ja lapsiperheistä puhutaan usein ikävään ja vihamieliseen sävyyn. Lasta kutsutaan loukkaavalla nimellä "kersa". Vauvojen ja pienten lasten hoitoa kutsutaan "vaipparalliksi". Vauvaa tai taaperoa julkisesti imettäviä äitejä haukutaan. Monille imettäville ja etenkin lastaan pitkään imettäville äideille puhutaan halveksivaan ja rumaan sävyyn. Omaa lastaan pitkään kotona hoitavia äitejä ja isiä haukutaan ja kotihoidontukea kadehditaan. Iäkkäämmät ihmiset kadehtivat myös nykyajan äitien vanhempainvapaita, isien isyyslomia ja lakisääteistä hoitovapaata.
Vierailija kirjoitti:
Nyt ei kannata yleistää! On paljon isoäitejä ja isoisiä, jotka eivät hoida lastenlapsia koskaan eivätkä käy mökillä, retkillä tai pulkkamäessä.
Isoäiti voi olla 50-vuotias, 60-vuotias tai 70-vuotias ja nuori, terve, vanha tai sairas, mutta apua on häneltä turha kysellä. Tiedän monta lapsiperhettä, jotka saavat apua 0 (nolla) tuntia isovanhemmilta vuodessa. Syynä ei ole isoäidin työ, sairaudet tai vanhuus. Suurin syy on se, että anoppi ei pidä miniästä tai miniöistä. Miniästä löytyy aina vikoja, mutta anopissa ei ole vikoja. Kummallista!
Ihme ja kumma - nämä samat isoäidit ehtivät ja kykenevät ramppaamaan tyttäriensä luona auttamassa viikoittain, jopa päivittäin. Auttamisessa on kyse siitä, sattuuko kyseessä olemaan äidinäiti vai isänäiti!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suuret ikäluokat eivät ole piitanneet omista lapsistaan eikä lastenlapsistaan. En tosin apua kauheasti ole kaivannutkaan, lapset ovat olleet ihania ja helppoja hoitaa. Kun haluttiin mennä teatteriin tai elokuviin, palkattiin lastenhoitaja. Helpointa näin. Joskus nähdään isovanhempia, kerran vuodessa suunnilleen. Emme ole huonoissa väleissä, vaan kaikki elävät omaa elämäänsä. Jos he vuorostaan tarvitsevat hoitajaa, he voivat palkata sellaisen itse.
Älä yleistä. Mulla on varmaan yli 50 ystävää ja olemme kaikki mummoja ja hoidamme viikottain lastenlapsia, otamme moneksi viikoksi mökille lomilla ja tapaamme useita isovanhempia niiden pikkuisten kanssa porukalla retkillä ja pulkkamäessä.
Jos itsellänne on kurjat vanhemmat, niin se ei tarkoita, että muillakin pitää olla.
T.mummi 70+
Ei ollut ennen maaseudullakaan lasten kunnallista päivähoitoa, nuoret, vaihtuvat kotiapulaiset (= vain lastenhoito!) olivat usein ainoa vieras apu. Äitini äiti, sydänvikainen maatalon emäntä, saatuaan miniän avuksi navettatöihin (miehet olivat savottatöissä talvet, muuten maatilan töissä, ellei vieraalla), jakoi aikansa, milloin vain suinkin jaksoi, meidän perheen ja tilaa jatkaneen pojan perheen hyväksi, lapsia ja taloustöitä hoitaen, lisäksi hän ompeli suurimman osan lasten vaatteista. Isän vanhemmilla ja naimattomalla sisarella oli usein, kesällä jopa viikkoja, lapsenlapsia huolehdittavina ja elätettävinä – ei ihan helppoa ei-koneellistetun pientilan kesäkiireissä! Näin 1950- ja 1960-luvuilla.
Oma isäni ei ole koskaan varsinaisesti hoitanut lapsia tai lapsenlapsia, toki valvoi vaikka pihaleikkejä ja uimassa kävijöitä (eikä meidän nuoruudessa sellaista harrastusta edes olisi voinut kuvitella johon kyydin olisi tarvinnut). Myöhemmin äitini teki töissään osin iltavuoroa ja aina lauantait, joka piti ottaa huomioon jos joku meistä sisaruksista tarvitsi joskus apua omien lastensa hoidossa. Molemmat vanhempani olivat töissä 65-vuotiaiksi, toisin kuin moni muu ikäluokastaan. Toisaalta ajattelemme, että olemme tervetulleesta ja saadusta hoitoavusta huolimatta kuitenki itse päävastuussa lapsistamme, emme halunneet ja hankkineet perhettä jonkun toisen hoidettavaksi.
Muunkinlaisia ratkaisuja tiedän, yhden veljeni vaimo on tehnyt viisikymppisestä asti vain osa-aikatyötä voidakseen auttaa enemmän lasten perheitä pienten ja koulaisten hoidossa, kuljetuksissa ja vähän kotitöissäkin, jotta perheet ja lasten avioliitot kestäisivät.
Tuossa joitakin joitakin kokemuksia eri vuosikymmeniltä miten lasten ja lastenlasten hoito ja perheiden auttaminen on toteutettu. Yhtään sellaista perhettä en tiedä, jossa isovanhemmat eivät yhtään auttaisi lastensa perheitä tai ei oltaisi tekemisissä. Enkä sellaisista isovanhemmista, kuten joku kirjoitti, että oluttölkit käsissä istuttaisiin ... Huh!
Uskon, että tämäkin ilmiö on monen asian summa. Veikkaisin, että ainakin nämä tekijät ovat muuttujina mukana
- välttelevä kiintymystyyli, joka on suomalaisten yleisin kiintymystyyli
- työelämän vaatimukset ja eläkeiän nosto. Moni isovanhempi yrittää sinnittää työelämässä viimeisillä voimillaan juuri ne vuodet, kun lapsenlapset on pieniä. Töiden jälkeen ei jaksa ja jos lapsen kanssa ei ole ensimmäisinä vuosina, ei suhde synny luontevasti myöhemminkään.
- alkoholinkäyttö, ikäihmisillä paljon yleisempää kuin haluamme myöntää
- ET-lehti-asenne; "minä muutan Fuengirolaan heti, kun eläkkeelle pääsen, YOLO"
- vanhemmuuden vaatimukset; isovanhemmatkin huomaavat ihan sivusta seuraten, että se vanhemmuus joka heidän aikoinaan oli ihan riittävää, olisi nyt lastensuojelun asiakkuuden paikka. Kuinka siinä sitten tulet avuksi.
- kuvitelma palveluyhteiskunnasta; aina voi pyytää apua neuvolasta/sossusta/jostain mystisestä paikasta x, sitä vartenhan näitä veroja maksetaan. Ei sitä paikkaa ole, apu on usein vanhempia vastuuttavaa kontrollia, ei muuta.
Kun ne murrosikäiset riiviöt on saanut aikuisiksi, ei ihan heti jaksa alkaa lapsenvahdiksi.
Minulla ei ole vielä lapsenlapsia ja todella nautin elämästä nyt, kun lapset ovat jo opiskelemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä monissa perheissä välit ovat kehnot aikuisten lasten ja vanhempien välillä. Jos lasten murrosikä on ollut hankala tai rahasta tiukkaa, on ymmärrettävää, että vanhemmat haluavat reissata ja lepäillä ja ottaa aikaa itselleen.
Ennen 70-luvun kaupungitumista oltiin kovinkin perhe-/sukukeskeisiä ja maalla ollaan oltu vielä sen jälkeenkin. Mutta yksinkertaistettuna miniä oli alin hierarkiassa, jos se anoppi halusi olla lastenlasten kanssa, niin se oli silloiin kun halusi, ei miniän pyynnöstä. Ja saattoipa olla niin, että miniällä ei ollut mitään päätösvaltaa lapsiin, jos appivanhemmat olivat läsnä, silloin miniä oli lähinnä piian roolissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Missä päin Suomea? En ole kuullut tai nähnyt tuollaista käytöstä ja työskentelen kuitenkin lasten ja perheiden kanssa? Tiedän, että on perheitä yli sukupolven, joissa suhteet lapsiin ja lapsenlapsiin ei toimi, ei toimi välttämättä elämänhallinta muutenkaan, mutta kaikki vihapuheet ja haukkumiset ei mitenkään voi sanoa monet tai usein.
Vierailija kirjoitti:
Suomessa on paljon lapsiperheitä, joissa isovanhemmat ja sukulaiset eivät auta mitenkään. Olen samaa mieltä, että usein kyse on siitä, sattuuko kyseessä olemaan äidinäiti vai isänäiti! Monet isovanhemmat auttavat usein aikuisen tyttärensä perhettä, mutta he eivät auta koskaan aikuisen poikansa perhettä.
Ihmettelen, miksi Suomessa ja jopa Vauva.fi-palstalla puhutaan vihamielisesti lapsista ja lapsiperheistä. Olen huomannut, että lapsiin ja nuoriin kohdistuvaa vihapuhetta suoltavat erityisesti 1940- ja 1950-luvuilla syntyneet ihmiset. He, jotka ovat nyt isovanhempia.
Lapsista ja lapsiperheistä puhutaan usein ikävään ja vihamieliseen sävyyn. Lasta kutsutaan loukkaavalla nimellä "kersa". Vauvojen ja pienten lasten hoitoa kutsutaan "vaipparalliksi". Vauvaa tai taaperoa julkisesti imettäviä äitejä haukutaan. Monille imettäville ja etenkin lastaan pitkään imettäville äideille puhutaan halveksivaan ja rumaan sävyyn. Omaa lastaan pitkään kotona hoitavia äitejä ja isiä haukutaan ja kotihoidontukea kadehditaan. Iäkkäämmät ihmiset kadehtivat myös nykyajan äitien vanhempainvapaita, isien isyyslomia ja lakisääteistä hoitovapaata.
Vierailija kirjoitti:
Nyt ei kannata yleistää! On paljon isoäitejä ja isoisiä, jotka eivät hoida lastenlapsia koskaan eivätkä käy mökillä, retkillä tai pulkkamäessä.
Isoäiti voi olla 50-vuotias, 60-vuotias tai 70-vuotias ja nuori, terve, vanha tai sairas, mutta apua on häneltä turha kysellä. Tiedän monta lapsiperhettä, jotka saavat apua 0 (nolla) tuntia isovanhemmilta vuodessa. Syynä ei ole isoäidin työ, sairaudet tai vanhuus. Suurin syy on se, että anoppi ei pidä miniästä tai miniöistä. Miniästä löytyy aina vikoja, mutta anopissa ei ole vikoja. Kummallista!
Ihme ja kumma - nämä samat isoäidit ehtivät ja kykenevät ramppaamaan tyttäriensä luona auttamassa viikoittain, jopa päivittäin. Auttamisessa on kyse siitä, sattuuko kyseessä olemaan äidinäiti vai isänäiti!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suuret ikäluokat eivät ole piitanneet omista lapsistaan eikä lastenlapsistaan. En tosin apua kauheasti ole kaivannutkaan, lapset ovat olleet ihania ja helppoja hoitaa. Kun haluttiin mennä teatteriin tai elokuviin, palkattiin lastenhoitaja. Helpointa näin. Joskus nähdään isovanhempia, kerran vuodessa suunnilleen. Emme ole huonoissa väleissä, vaan kaikki elävät omaa elämäänsä. Jos he vuorostaan tarvitsevat hoitajaa, he voivat palkata sellaisen itse.
Älä yleistä. Mulla on varmaan yli 50 ystävää ja olemme kaikki mummoja ja hoidamme viikottain lastenlapsia, otamme moneksi viikoksi mökille lomilla ja tapaamme useita isovanhempia niiden pikkuisten kanssa porukalla retkillä ja pulkkamäessä.
Jos itsellänne on kurjat vanhemmat, niin se ei tarkoita, että muillakin pitää olla.
T.mummi 70+
Jos mulla on ollut vaikeaa niin toivon ettei toisella tarvitse olla vaikeaa, toivon ettei muiden tarvitse käydä läpi samoja koettelemuksia kuin minä.
Mutta monilla suomalaisilla on päinvastainen logiikka. Päinvastaista solidaarisuutta. Vaikeudet kostetaan eteenpäin. "Minulla oli vaikeaa, joten mun lapsella pitää olla vielä vaikeampaa!"
Tuollaisia "pyhiä päätöksiä" ja julistuksia ja itselleen lupaamisia suomalaiset tekevät päänsä sisällä ja sitten ne alkavat toteuttaa noita päätöksiä eli oikein urakalla panostavat siihen että saavat lastensa elämän pilattua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ennen 70-luvun kaupungitumista oltiin kovinkin perhe-/sukukeskeisiä ja maalla ollaan oltu vielä sen jälkeenkin. Mutta yksinkertaistettuna miniä oli alin hierarkiassa, jos se anoppi halusi olla lastenlasten kanssa, niin se oli silloiin kun halusi, ei miniän pyynnöstä. Ja saattoipa olla niin, että miniällä ei ollut mitään päätösvaltaa lapsiin, jos appivanhemmat olivat läsnä, silloin miniä oli lähinnä piian roolissa.
Tuo sama asenne tuntuu joillain anopeilla olevan edelleen. Jos miniä vaikka vain kysyy että saisiko tiettynä päivänä lastenhoitoapua niin sitä pidetään heti hirveänä käskyttämisenä. Pitäisi saada tulla ja mennä juuri kuin huvittaa, mutta eihän se varsinaisesti auttamista ole. Lisäksi lastenhoitotarve nähdään usein miniän vaatimuksena ja laiskuutena, vaikka kyse olisi jostain koko perhettä koskevasta tilanteesta tai oman pojan ja miniän yhteisestä suunnitelmasta. Noihin tilanteisiin suhtaudutaan niin että autetaan nimenomaan sitä miniää, jos siis ylpeys edes sallii sen että autetaan tarpeen mukaan.
Yleistyksestä. Minulla ei ole vielä lapsenlapsia. Ympäristössä kyllä on lukuisasti ja ihan kongreettisesti (siis ei vain puheiden perusteella) olen nähnyt vain osallistuvia isovanhempia. Kukin mahdollisuuksiensa mukaan. Ihmettelen myös niinkuin tuossa edellä, että missä päin Suomea on yleistä, että isovanhemmat sanoo, että minä olen jo hommani hoitanut, eivätkä auta millään tavalla tai halua edes viettää aikaa lastenlasten kanssa. Ikävää tietysti keillä näin on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennen 70-luvun kaupungitumista oltiin kovinkin perhe-/sukukeskeisiä ja maalla ollaan oltu vielä sen jälkeenkin. Mutta yksinkertaistettuna miniä oli alin hierarkiassa, jos se anoppi halusi olla lastenlasten kanssa, niin se oli silloiin kun halusi, ei miniän pyynnöstä. Ja saattoipa olla niin, että miniällä ei ollut mitään päätösvaltaa lapsiin, jos appivanhemmat olivat läsnä, silloin miniä oli lähinnä piian roolissa.
Tuo sama asenne tuntuu joillain anopeilla olevan edelleen. Jos miniä vaikka vain kysyy että saisiko tiettynä päivänä lastenhoitoapua niin sitä pidetään heti hirveänä käskyttämisenä. Pitäisi saada tulla ja mennä juuri kuin huvittaa, mutta eihän se varsinaisesti auttamista ole. Lisäksi lastenhoitotarve nähdään usein miniän vaatimuksena ja laiskuutena, vaikka kyse olisi jostain koko perhettä koskevasta tilanteesta tai oman pojan ja miniän yhteisestä suunnitelmasta. Noihin tilanteisiin suhtaudutaan niin että autetaan nimenomaan sitä miniää, jos siis ylpeys edes sallii sen että autetaan tarpeen mukaan.
Mun anopilla ainakin tuntui kulkeutuvan halveksunta miniöitä kohtaan omasta perheestä, jossa tytöt ei olleet mitään. Isovaarikin toivotti meille "tulkaa seuraavaksi pojan kanssa", kun käytiin ensimmäistä lapsenlapsenlasta näyttämässä hänelle. Kaikki meidän ikäpolven lapset ovat olleet poikia ja miniät ei ole oleet appivanhemmilleni mitään muuta kuin poikien hyväksikäyttäjiä ja rahantuhlaajia.
-sama-
Vierailija kirjoitti:
Uskon, että tämäkin ilmiö on monen asian summa. Veikkaisin, että ainakin nämä tekijät ovat muuttujina mukana
- välttelevä kiintymystyyli, joka on suomalaisten yleisin kiintymystyyli
- työelämän vaatimukset ja eläkeiän nosto. Moni isovanhempi yrittää sinnittää työelämässä viimeisillä voimillaan juuri ne vuodet, kun lapsenlapset on pieniä. Töiden jälkeen ei jaksa ja jos lapsen kanssa ei ole ensimmäisinä vuosina, ei suhde synny luontevasti myöhemminkään.
- alkoholinkäyttö, ikäihmisillä paljon yleisempää kuin haluamme myöntää
- ET-lehti-asenne; "minä muutan Fuengirolaan heti, kun eläkkeelle pääsen, YOLO"
- vanhemmuuden vaatimukset; isovanhemmatkin huomaavat ihan sivusta seuraten, että se vanhemmuus joka heidän aikoinaan oli ihan riittävää, olisi nyt lastensuojelun asiakkuuden paikka. Kuinka siinä sitten tulet avuksi.
- kuvitelma palveluyhteiskunnasta; aina voi pyytää apua neuvolasta/sossusta/jostain mystisestä paikasta x, sitä vartenhan näitä veroja maksetaan. Ei sitä paikkaa ole, apu on usein vanhempia vastuuttavaa kontrollia, ei muuta.
Tämä ketju on kyllä täysin käsittämätöntä luettavaa.
Mammat ovat sitä mieltä että vastuu pienistä lapsista kuuluu isovanhemmille, ja jos isovanhemmat eivät toimi lastenhoitopalveluna, se on täysin heidän syytään. Mammoissa itsessään ei ole mitään vikaa.
- välttelevä kiintymystyyli, joka on suomalaisten yleisin kiintymystyyli
Kuulostaa kiintymystyyliltä isovanhempia kohtaan. Isovanhemmille ei juuri soitella paitsi siloin kun tarvitaan lapsenhoitoapua tai rahaa.
- työelämän vaatimukset ja eläkeiän nosto. Moni isovanhempi yrittää sinnittää työelämässä viimeisillä voimillaan juuri ne vuodet, kun lapsenlapset on pieniä. Töiden jälkeen ei jaksa ja jos lapsen kanssa ei ole ensimmäisinä vuosina, ei suhde synny luontevasti myöhemminkään.
Mistä luulet että ne apurahat ja sponssit lapsukaisille tulevat? Lapsenlapsia ehtii kyllä tapaamaan, paitsi jos vaatimuksena on että pitää olla käytettävissä 24/7.
- alkoholinkäyttö, ikäihmisillä paljon yleisempää kuin haluamme myöntää
Moninkertaisesti yleisempää lapsiperheiden vanhemmilla. Kummasti niitä kaljoja menee siellä autotallissa kun Ukko "laittaa autoa", ja Akka on vakiasiakas Alkon viinihyllyllä vaikka omasta mielestään juokin vain silloin tällöin lasin viiniä rentoutuakseen.
- ET-lehti-asenne; "minä muutan Fuengirolaan heti, kun eläkkeelle pääsen, YOLO"
Eli juri sama asenne kuin lapsiperheiden vanhemmilla. Minä lähden ulkomaanmatkalle heti kun paikka tulee, ja olisi ihanaa asua ulkomailla.
- vanhemmuuden vaatimukset; isovanhemmatkin huomaavat ihan sivusta seuraten, että se vanhemmuus joka heidän aikoinaan oli ihan riittävää, olisi nyt lastensuojelun asiakkuuden paikka. Kuinka siinä sitten tulet avuksi.
Ennen lapset tulivat paremmin toimeen omillaan. Nyt jos ei ole koko ajan joku puuttumassa, kaikki aika kuluu puhelinta räplätessä. Kannattanee kysyä mistä esimerkki tähän on saatu.
- kuvitelma palveluyhteiskunnasta; aina voi pyytää apua neuvolasta/sossusta/jostain mystisestä paikasta x, sitä vartenhan näitä veroja maksetaan. Ei sitä paikkaa ole, apu on usein vanhempia vastuuttavaa kontrollia, ei muuta.
Tai orjatyötä, mitä se lastenhoito isovanhemmille yleensä on. Kaikki kun tapahtuu lapsiperheen aikataulujen ja halujen mukaan. Ja isovanhempiahan ei juuri sitten autella, heilä kun ei ole lapsia elätettävänä ja paijattavana.
Ei kun kyllä on. Nimittäin te.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todella harva olisi valmis auttamaan isovanhempia kun lapset ovat isoja ja isovanhemmat raihnaisia.
Ajatus siitä että isovanhempi muuttaisi naapuriin ja kyselisi koko ajan apua, on 99% lapsiperheistä täysin sietämätön.
On todella yleistä että muutetaan lähelle isovanhempia kun lapset ovat pieniä, ja kauas kun lapset ovat isoja, jotta vältytään moraaliselta velvollisuudelta auttaa kun itsekin saatiin apua Halutaan sitä vapautta ja elämästä nauttimista, onhan isovanhemmille ne hoivapalvelut ja eikös kaupunki auta..
Te itse teette kaikkea sitä mistä syyttelette isovanhempia, sillä erolla että:
1) isovanhemmat kasvattivat teidät
2) te olette sentään nuoria ja terveitä
Vierailija kirjoitti:
Uskon, että tämäkin ilmiö on monen asian summa. Veikkaisin, että ainakin nämä tekijät ovat muuttujina mukana
- välttelevä kiintymystyyli, joka on suomalaisten yleisin kiintymystyyli
- työelämän vaatimukset ja eläkeiän nosto. Moni isovanhempi yrittää sinnittää työelämässä viimeisillä voimillaan juuri ne vuodet, kun lapsenlapset on pieniä. Töiden jälkeen ei jaksa ja jos lapsen kanssa ei ole ensimmäisinä vuosina, ei suhde synny luontevasti myöhemminkään.
- alkoholinkäyttö, ikäihmisillä paljon yleisempää kuin haluamme myöntää
- ET-lehti-asenne; "minä muutan Fuengirolaan heti, kun eläkkeelle pääsen, YOLO"
- vanhemmuuden vaatimukset; isovanhemmatkin huomaavat ihan sivusta seuraten, että se vanhemmuus joka heidän aikoinaan oli ihan riittävää, olisi nyt lastensuojelun asiakkuuden paikka. Kuinka siinä sitten tulet avuksi.
- kuvitelma palveluyhteiskunnasta; aina voi pyytää apua neuvolasta/sossusta/jostain mystisestä paikasta x, sitä vartenhan näitä veroja maksetaan. Ei sitä paikkaa ole, apu on usein vanhempia vastuuttavaa kontrollia, ei muuta.
Tässä erittäin hyvin sanottuja asioita.
Anoppiongelmaan on helppo ratkaisu: Älä pyydä anopiltasi ikinä mitään apua - lastenhoitoon, kodinhoitoon tai muuhun - niin saat olla rauhassa! Kummallinen tuo "entisaikojen" ajatus, että lapsen äidillä ei olisi mitään päätösvaltaa omiin lapsiinsa. Onneksi emme enää asu kolmen sukupolven kotitalouksissa! Lapsen äiti ja isä päättävät oman perheensä ja lastensa asioista, eivät suinkaan rajattomat isovanhemmat.
En hyväksy, että anoppi tai isovanhempi määräilisi, koska hän "haluaa" olla lastenlasten kanssa. Meidän perheessä anoppi ja appiukko eivät päätä yhtään mistään. Mitä enemmän olet riippuvainen isovanhempien avusta, sitä enemmän isovanhemmat saavat valtaa perheesi asioihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennen 70-luvun kaupungitumista oltiin kovinkin perhe-/sukukeskeisiä ja maalla ollaan oltu vielä sen jälkeenkin. Mutta yksinkertaistettuna miniä oli alin hierarkiassa, jos se anoppi halusi olla lastenlasten kanssa, niin se oli silloiin kun halusi, ei miniän pyynnöstä. Ja saattoipa olla niin, että miniällä ei ollut mitään päätösvaltaa lapsiin, jos appivanhemmat olivat läsnä, silloin miniä oli lähinnä piian roolissa.
Tuo sama asenne tuntuu joillain anopeilla olevan edelleen. Jos miniä vaikka vain kysyy että saisiko tiettynä päivänä lastenhoitoapua niin sitä pidetään heti hirveänä käskyttämisenä. Pitäisi saada tulla ja mennä juuri kuin huvittaa, mutta eihän se varsinaisesti auttamista ole. Lisäksi lastenhoitotarve nähdään usein miniän vaatimuksena ja laiskuutena, vaikka kyse olisi jostain koko perhettä koskevasta tilanteesta tai oman pojan ja miniän yhteisestä suunnitelmasta. Noihin tilanteisiin suhtaudutaan niin että autetaan nimenomaan sitä miniää, jos siis ylpeys edes sallii sen että autetaan tarpeen mukaan.
Oma äitini ei ole auttanut lasteni kanssa koska en ole hänen lempilapsensa. Lempilapset eivät sitten lapsia saaneet kuitenkaan. En koe mitään velvollisuutta tai halu auttaa äitiäni hänen nyt sairastellessaan, teen sen minkä koen olevan aivan välttämätöntä. En tahallani vaan ei ole juurikaan mitään yhteyttä tähän ihmiseen. Kaiken ajan panostan omiin lapsiini ja heihin hyvät välit. Välttelevä kiintymys varmastikin joo mutta en voi sitä äitini puolesta korjata, voin vain korjata ketjua alaspäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon, että tämäkin ilmiö on monen asian summa. Veikkaisin, että ainakin nämä tekijät ovat muuttujina mukana
- välttelevä kiintymystyyli, joka on suomalaisten yleisin kiintymystyyli
- työelämän vaatimukset ja eläkeiän nosto. Moni isovanhempi yrittää sinnittää työelämässä viimeisillä voimillaan juuri ne vuodet, kun lapsenlapset on pieniä. Töiden jälkeen ei jaksa ja jos lapsen kanssa ei ole ensimmäisinä vuosina, ei suhde synny luontevasti myöhemminkään.
- alkoholinkäyttö, ikäihmisillä paljon yleisempää kuin haluamme myöntää
- ET-lehti-asenne; "minä muutan Fuengirolaan heti, kun eläkkeelle pääsen, YOLO"
- vanhemmuuden vaatimukset; isovanhemmatkin huomaavat ihan sivusta seuraten, että se vanhemmuus joka heidän aikoinaan oli ihan riittävää, olisi nyt lastensuojelun asiakkuuden paikka. Kuinka siinä sitten tulet avuksi.
- kuvitelma palveluyhteiskunnasta; aina voi pyytää apua neuvolasta/sossusta/jostain mystisestä paikasta x, sitä vartenhan näitä veroja maksetaan. Ei sitä paikkaa ole, apu on usein vanhempia vastuuttavaa kontrollia, ei muuta.
Tämä ketju on kyllä täysin käsittämätöntä luettavaa.
Mammat ovat sitä mieltä että vastuu pienistä lapsista kuuluu isovanhemmille, ja jos isovanhemmat eivät toimi lastenhoitopalveluna, se on täysin heidän syytään. Mammoissa itsessään ei ole mitään vikaa.
- välttelevä kiintymystyyli, joka on suomalaisten yleisin kiintymystyyli
Kuulostaa kiintymystyyliltä isovanhempia kohtaan. Isovanhemmille ei juuri soitella paitsi siloin kun tarvitaan lapsenhoitoapua tai rahaa.
- työelämän vaatimukset ja eläkeiän nosto. Moni isovanhempi yrittää sinnittää työelämässä viimeisillä voimillaan juuri ne vuodet, kun lapsenlapset on pieniä. Töiden jälkeen ei jaksa ja jos lapsen kanssa ei ole ensimmäisinä vuosina, ei suhde synny luontevasti myöhemminkään.
Mistä luulet että ne apurahat ja sponssit lapsukaisille tulevat? Lapsenlapsia ehtii kyllä tapaamaan, paitsi jos vaatimuksena on että pitää olla käytettävissä 24/7.- alkoholinkäyttö, ikäihmisillä paljon yleisempää kuin haluamme myöntää
Moninkertaisesti yleisempää lapsiperheiden vanhemmilla. Kummasti niitä kaljoja menee siellä autotallissa kun Ukko "laittaa autoa", ja Akka on vakiasiakas Alkon viinihyllyllä vaikka omasta mielestään juokin vain silloin tällöin lasin viiniä rentoutuakseen.- ET-lehti-asenne; "minä muutan Fuengirolaan heti, kun eläkkeelle pääsen, YOLO"
Eli juri sama asenne kuin lapsiperheiden vanhemmilla. Minä lähden ulkomaanmatkalle heti kun paikka tulee, ja olisi ihanaa asua ulkomailla.- vanhemmuuden vaatimukset; isovanhemmatkin huomaavat ihan sivusta seuraten, että se vanhemmuus joka heidän aikoinaan oli ihan riittävää, olisi nyt lastensuojelun asiakkuuden paikka. Kuinka siinä sitten tulet avuksi.
Ennen lapset tulivat paremmin toimeen omillaan. Nyt jos ei ole koko ajan joku puuttumassa, kaikki aika kuluu puhelinta räplätessä. Kannattanee kysyä mistä esimerkki tähän on saatu.- kuvitelma palveluyhteiskunnasta; aina voi pyytää apua neuvolasta/sossusta/jostain mystisestä paikasta x, sitä vartenhan näitä veroja maksetaan. Ei sitä paikkaa ole, apu on usein vanhempia vastuuttavaa kontrollia, ei muuta.
Tai orjatyötä, mitä se lastenhoito isovanhemmille yleensä on. Kaikki kun tapahtuu lapsiperheen aikataulujen ja halujen mukaan. Ja isovanhempiahan ei juuri sitten autella, heilä kun ei ole lapsia elätettävänä ja paijattavana.
Ei kun kyllä on. Nimittäin te.
Mikään noista antamistasi selityksistä ja syistä ei koske minua itseäni enkä tunne ketään muutakaan ikäluokastani, joka suhtautuisi omiin vanhempiin tai muihin itseään vanhempiin sukulaisiin noin. Odotukset eivät todellakaan ole tuota luokkaa, itse esimerkiksi en odota vanhemmiltani yhtään mitään enkä toisaalta olekaan juuri lastenhoitoapua tms. saanut. Monilla pettymys johtuu esim. siitä että ennen lapsen syntymää on kovasti lupailtu lastenhoitoapua, mutta sitä ei sitten koskaan ole tullutkaan, tai ehkä hoidetaan vain sisaruksen lapsia ja oma perhe jätetään huomiotta. Tai sitten on tuota että ulkopuolisille annetaan ymmärtää että lapsenlapsia hoidettaisiin useinkin, vaikka todellisuudessa ei välttämättä pidetä edes yhteyttä ellei sitten itse tarvi jotain.
Siinä olet oikeilla jäljillä että ennen lapset tuli paremmin toimeen omillaan, joskin kyse oli enemmän sen ajan kasvatustavoista ja ajan hengestä. Sillä ettei lapsista ennen monissa perheissä pidetty kovin hyvää huolta ei siis ole mitään tekemistä lapsen todellisten tarpeiden tai pärjäämisen kanssa, johan tilastotkin kertovat kaikenlaisten tapaturmien yleisyydestä.
Lasten kokemat vaarallisetkaan asiat eivät ennen aina tulleet vanhempien tietoon kun ei välttämättä ollut sellaista yhteyttä että oltaisiin turvauduttu vanhempiin haasteiden edessä. Usein vaikeuksiin joutunutta lasta on myös syyllistetty ja rankaistu sen sijaan että vanhemmat olisivat yhtään miettineet omaa vastuutaan. Monilla aikuisilla on ihan kauheita lapsuus- ja nuoruusmuistoja, on ollut väkivaltaa, hyväksikäyttöä ja heitteillejättöä yms. joita nyt onneksi useammin yritetään käsitellä eikä vain laiteta traumoja seuraaville sukupolville kiertoon.
Toivoisin että ymmärrät että on myös paljon sellaisia nuoria ja keski-ikäisiä aikuisia, jotka yrittävät ymmärtää vanhempiaan ja oman jaksamisensakin kustannuksella säilyttää edes jonkinlaiset välit. Harmi jos itse olet kokenut ikävää kohtelua nuoremmilta, mutta kyllä niitä julmia ja itsekkäitä ihmisiä on myös näissä nykyisissä isovanhemmissa.
Kyllä, asia on juuri kuten sanoit. Moni toistaa vanhaa kotoa oppimaansa ylisukupolvista traumaa omassa elämässään ja siirtää sen eteenpäin omille lapsilleen. Kyse ei todennäköisesti ole mistään kostosta vaan siitä, että tämä mentaliteetti on juurtunut osaksi omaa ajattelua ja tapaa toimia. Ja kun sitä ei osaa kyseenalaistaa, se vain jatkuu. Omat silmäsi on avautuneet puolisosi toisenlaisen, osallistuvan suvun kautta. Yhä useampi kyseenalaistaa näitä vanhoja tapoja kun maailma on kansainvälistynyt ja nähdään, että on muitakin, kenties parempia tapoja olla ja elää. Hienoa, että sinä et enää siirrä tätä omille lapsillesi. Jokainen, joka onnistuu katkaisemaan ylisukupolvisen trauman kierteen saa onnitella itseään, se ei ole helppoa ja vaatii kykyä ajatella, oivaltaa ja muuttua. Äitisi on kasvanut ja elänyt aivan toisenlaisessa maailmassa kuin sinä eikä hän ole kyennyt tähän muutokseen. Mutta sinä teet sen. Anna äidille se anteeksi ja ole ylpeä siitä että sinä pystyt asian muuttamaan.
Minulla meinasi jäädä lapsi saamatta kun toistin tätä suomalaista ajatustapaa (toki Suomessakin moni ajattelee toisin, mutta tähän minä olin kasvanut) että lapset on kamalia ja niistä on vain työtä ja ajattelin että perhe-elämä on sitä mitä Prismassa pahimmillaan näkee. Onneksi uskaltauduin tulemaan äidiksi. Oli silmiäavaavaa huomata että ei ole mikään pakko alkaa "prismaäidiksi" ja että lapsi on ihaninta maailmassa. Olisin varmasti jättäytynyt vela:ksi jos en olisi asunut muutamaa vuotta hyvin lapsimyönteisessä maassa mikä sai minut ymmärtämään että käsitykseni perhe-elämästä ja lapsista on hyvin kapea ja sairaalloisen negatiivinen, varmaan kun en ollut muuta nähnyt. Äiti toivoi pienenä että me saisimme yhtä kamalat lapset kuin hänellä on ja me veljeni kanssa sanoimme että emme ole niin tyhmiä että hankkisimme lapsia. Täällä näkee edelleen kuinka vanhemmat huutaa lapsilleen, ulkomailla asuessani en nähnyt sitä kertaakaan. Näin kun lapsi juoksi auton eteen, isänsä tuli huolesta sokeana katsomaan että lapsi on kunnossa ja jutteli tälle rauhallisesti ja empaattisesti. Suomessa samoissa tilanteissa olen nähnyt vanhemman huutavan kurkku suorana vihaisena lapselle että noin ei saa tehdä. Ymmärrän, että säikähdys voi tulla ulos vihaan, niin on minullekin käynyt kun mieheni oli jäädä auton alle. Mutta siihen olen oppinut, pelossa huudetaan vihaisena, en osannut toimia siinä tilanteessa empaattisesti vaan käänsin asian itseeni. Hävettäisi jos niin kävisi ulkomailla. Toivon, että osaan toimia paremmin jos tällainen tilanne tulee vielä eteen. Mutta siis, tämmöiseen tapakulttuuriin moni suomalainen on kasvanut. Ei sitä huutamista välttämättä ilkeyttään tai kostoksi tee, se vain tulee kun ei muutakaan osaa.
Alue: Aihe vapaa
Aivan sydäntä lämmitti tätä lukiessa! ❤️ Olen onnellinen tyttäresi ja teidän kaikkien puolesta, ja toivon ihanaa jatkoa elämäänne! Olisipa paljon enemmän kaltaisiasi välittäviä äitejä… Äidin (ja vanhempien) tuki ja turva parantaa maailmaa.