Lue keskustelun säännöt.
"Minä olen omat hommani hoitanut jo ajat sitten".
Minun äitini sanoi tuon lauseen ehkä noin 16 vuotta sitten saadessani ensimmäisen lapseni. Lapsiani mummo on hoitanut tässä 16 vuoden aikana ehkä 5 kertaa.
Hän kuitenkin kuvailee itseään osallistuvaksi isovanhemmaksi.
Onko tässä joku ylisukupolvinen, suomalainen ogelma, jota siirrämme eteenpäin tässä yksilökeskeisessä kulttuurissamme? Nimittäin mieheni ei ole suomalainen, ja hänen perheensä on tiivis. Mummo sieltä päin soittelee lähes joka päivä vain lirkutellakseen lapsillemme eivätkä he ole koskaan kuulleetkaan sellaisesta, että yksin pitäisi lapset hoitaa.
Toistaako äitini (ja iso osa suomalaisia) siis jotain outoa, suomalaista traumaa, missä äiti ja perhe on aina jätetty yksin pärjäämään ja tämä siirretään aina eteenpäin seuraavalle sukupolvelle? En nimittäin nykykokemuksellani tiedä mitään typerämpää, mutta onko vanhemmuuden kokemus ja taakka niin valtava selvitä yksin, että tämä "kostetaan" sitten seuraavallekin polvelle?
Tuli vain mieleen, kun muistin juuri, että äitini on ehtinyt nähdä lapsenlapsiaan edellisen kerran kaksi vuotta sitten.
Kommentit (775)
Meillä on pojanpoika 7 v, jonka otamme meille aika ajoin syömään ja leikkimään. Luen esim. hänelle Aku Ankkaa ääneen, kun hän rakentaa Legoja. Olen käynyt hänen kanssaan tänä talvena hiihtämässä ja luistelemassa ja pulkkamäessä. Kesällä vietiin häntä päiväretkille, mm. Suomenlinnaan ja Hankoon uimaan ja turisteeraamaan.
Hän on hyvin usein videoyhteydessä toisiin isovanhempiinsa, jotka asuvat 600 km päässä. Meiltä pojanpojan luokse on vain 3 km.
Tämä hoitokäytäntö alkoi heti kun vanhemmat uskalsivat vauvan jättää meille eli 3 kk vanhana. Lukemattomat yökylät on käyty ja iltasadut luettu ennen koronaa. Nyt käytämme kaikki maskeja ollessamme yhdessä ja yökylät ovat olleet 2 vuotta tauolla, ikävä kyllä.
Nyt on pikkuveli tai -sisko tulossa. Ajatuksemme on, että kyllä me varmaan jaksamme olla hänenkin kanssaan, vaikka jo vanhuus kolottaa.
Isoisä 74 v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun lapseni ovat jo nuoria aikuisia, lastenlapsista nyt ei ole vielä mitään tietoa varmaan vuosiin. Jouduin selviytymään lasteni ja heidän isänsä kanssa melkein täysin ilman isovanhempien tukiverkkoa pitkien välimatkojen (noin 500 km) vuoksi ja voin sanoa, että olisi tullut moneen otteeseen isovanhempien tuki hyvään tarpeeseen. Omat vanhempani auttoivat rahallisesti ja miehen vanhemmat kävivät pari kertaa vuodessa kylässä, jolloin olivat lapsenvahteina. Apua saatiin naapureilta ja vastavuoroisesti autettiin kyllä takaisin.
Olen kauhistellut nuorten, perhettä perustavien työkavereideni tilanteita. Monet pienet perheet tuntuvat olevan TÄYSIN yksin ja jopa muutot pitää hoitaa ilman, että kukaan auttaa. Rahalla ostetaan se apu mitä tarvitaan. Ei 20 vuotta sitten vielä tämmöistä ollut. Kyllä sukulaiset ja kaverit tulivat hätiin, jos oikein oli tarve ja esimerkiksi muutot hoidettiin kaveriporukoilla.
Minusta kulttuuri on muuttunut jotenkin kovemmaksi ja yksilökeskeisemmäksi. Mitään ei saisi mistään pyytää, kaikesta pitäisi maksaa ja heikkouttaan ja tarvitsevuuttaan ei saisi mitenkään tuoda esille. Pitää vaan yksin pärjätä *erkele.
Toivottavasti saan joskus lastenlapsia ja olen heille oikein hyvä ja saatavilla oleva mummo.
Hoidettiin miehen kanssa muutto kahdestaan, yks sen kaveri tuli apuun ajamaan pakua (meillä ei omaa autoa.) Oli vähän hankalaa 1v kanssa, hoitaa loppusiivous, pakkailut ja kaikki. Selvittiin kuitenkin hengissä. Omat vanhemmat jotka asuvat alle 20km päässä ja joilla on auto, käyneet luonamme isä kerran ja äitini 4-5krt. Ja 2 vuotta asuttu tässä. Aiemmin piti aina viedä lasta sinne näytille, riitelivät vaan ja jauhoivat omia ongelmiaan, lopetin. Eivät ikinä soita/kysy mitä lapsille kuuluu. Lopetin myös soittamisen itse sinnepäin. Kurjaa lapsille mutta minkäs teet. Yksi isovanhempi täysjuoppo, toinen asuu 800km päässä.
Isovanhempani asuivat aivan naapurissamme syytinkijärjestelynä, mutta sen parinkymmenen vuoden aikana en tuntenut minkäänlaista yhteyttä heihin. Isäni on hyvin kylmä ihminen ja isovanhemmissani on samaa vikaa. Muistan että pari kertaa vahtivat meitä, mutta en osaa kertoa mitään lämmintä muistoa heistä, en kyllä vanhemmistanikaan. Hyvin sulkeutuneita ihmisiä jotka kysyivät lapsuudessani joskus miten koulu menee ja hyvin muodollisia kysymyksiä. Tuntuu etten koskaan tuntenut heitä henkilökohtaisesti, ihan kuin ihmiskuoria.
Vierailija kirjoitti:
Ei olisi tullu mieleenkään pyytää äidin apua lastenhoidossa. Yhtä ensimmäistä kertaa en jättänyt lastani äidin hoitoon. Äiti kävi silloin tällöin kylässä ja toi kirpparilta hankkimiaan lasten vaatteita tuliaisiksi. Ne olivat mieluisia, pehmeitä ja hyvän tuntuisia.
Pidin kolme vuotta kodinhoidon vapaata. Taloudellisesti oli rankkaa, eläkettä ei kertynyt paljoakaan. Henkisesti oli myös raskasta ja omasta mielestäni masennuin. Siihen aikaan viis veisattiin masennuksesta.
Jos jollain on niin hyvin asiat, että saavat lastenhoito apua, tervejärkisiltä vanhemmiltaan, ilman perheen asioihin puuttumista, niin olkaa kiitollisia.
Toinen lapsi jäi tekemättä, koska koin, etten tule siitä yksin selviämään. Myös pieneen asuntoon ei olisi mahtunut kahta lasta, kun nytkin oli tukalaa.
Tunnen perheitä, joissa isovanhemmat ovat koko lapsen iän viemässä lapsia kulttuuri tapahtumiin ym. Ihailen heitä suuresti.
Nyt siis tiedät minkälainen isoäiti sinusta tulee! Sinuun voi luottaa ja sinulle voi jättää lapsenlapset hoitoon. Sinä olet lapsesi perheen tukena, niin henkisesti, taloudellisesti kuin arjen hallinnassa ja omalta osaltasi helpotat vanhempien väsymystä ja huolia ilman puuttumista perheen asioihin. Lisäksi luot lämpimän suhteen lapsenlapsiin ja tarjoat heille elämyksiä ja kulttuurisia kokemuksia.
Ei ole ollut isovanhempia. Jos olivatkin olleet elossa, niin voihan olla sairaudet olisivat estäneet hoitamasta.
Osallistuvat isovanhemmat ovat rikkaus, mutta ilmankin pärjää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tämä ole mielestäni mikään suomalainen juttu, jotkut vaan ei tykkää lapsista. Ikävää, ap, mutta onneksi miehesi vanhemmat ovat osallistuvia ja normaaleja.
En itse odottaisi että isovanhemmat ovat mitään lapsenvahteja mutta olisi surullista jos eivät haluaisi ikinä tavata.
Kyllä tämä on suomalainen juttu. Ei yhteisöllisissä kulttuureissa yksinkertaisesti ajatella näin. Koska siellä eletään perhekunnissa ja toisille ihmisille.
Tämä on niin nyky suomalainen juttu kuin voi olla.
Minulla on kokemusta sekä auttavasta suvusta että vain itsestään huolehtivasta suvusta. Mummini asui meidän kanssamme ja vanhempani hoitivat hänen asioitaan aina, hautaan asti. Mummini sen sijaan ei suostunut hoitamaan koskaan meitä lapsia. Ei edes hetkeä, kun vanhempani olisivat käyneet lenkillä. Mummo sen sijaan tuli 800 km päästä hoitamaan kaikkia meitä lapsia (kolme) junalla halki Suomen. Aina kun vain pääsi.
Samanalainen jako on mieheni ja minun perheeni välillä. Äitini sanoi kerran, että hän on saanut apua ja muistaa, miten hyvälle se tuntui, joten on aina valmis auttamaan. Tulee 600 km päästä jopa seuraavaksi päiväksi ja soitteelee välillä, joko tarvitsemme apua tai lastenvahtia. Mieheni äiti ei taas ole koskaan halunnut tulla olemaan lasten kanssa, ei meille, mutta ei myöskään kenellekään lapselleen. Nyt, kun lapset ovat vanhempia, lasten täytyisi aina käydä hänen luonaan, mutta lapset eivät ole kauhean innostuneita. Sen sijaan toisen mummon luokse he ovat aina menossa.
Tämä on varmaankin kiinni suvun perinteistä ja ihmisten luonteista. Koen molemmat tavat suomalaisiksi, sillä molempien suvut ovat suomalaisia.
Kyllä munkin vanhemmat on auttavaisia. En tarkoittanut, etteikö Suomesta löytyisi auttavaisia isovanhempia. Tarkoitin, että on kulttuureita, jossa tällainen ajattelu ei edes osu ajatusmaailmaan, koska on itsestäänselvä asia, että lapsia hoidetaan ja lapsenlapsia hoidetaan ja vielä sukulaisten ja ystävien lapsia hoidetaan. Se on samalla tavalla itsestään selvää kuin hengittäminen. Niin kuin sen pitäisi olla selvä asia, jos sitä järjellä rupeaa ajattelemaan, että yhteisöissä, joissa on eri-ikäisiä ihmisiä, kuten vauvoja, lapsia, aikuisia ja vanhuksia, niin se hoivaaminen on sellainen asia, mikä ei lopu koskaan. Aina tulee uusia vauvoja ja aikuiset tulevat vanhuksiksi, joten aina on hoivattavia. Lisäksi ei tee aikuiselle työikäiselle ihmisellekään pahaa joskus saada osakseen hoivaa ja huolenpitoa.
Suomessa on tutkitusti runsaasti kiintymyssuhdehäiriöisiä. Nämä eväät, mitä on pienenä saatu, ne heijastuu koko elämään myöhemmin ja lopulta muovaa kulttuuria. Meillä se todella näkyy. Ja on meillä ulkoistettu yhteiskunnalle lapsien, vanhuksien, sairaiden, vammaisten yms. hoiva, mutta se on juuri sellaista kylmää hoivaa, mikä ei korvaa sitä, mitä perheyhteisö voisi tarjota. Siksi esim. Vanhukset ovat niin masentuneita.
Toivottavasti tämä selvensi.
Vierailija kirjoitti:
Hautaanko asti pitää hyysätä tenavia, ensin omia ja sitten muiden?
Kysytkö tosissasi? Oletko pitänyt vain lapsiasi velvollisuutena etkä muuna???
Jos olet hommannut lapsia joskus, he ovat saaneet nyt lapsen lapsia niin sehän on sun oma vika jos olet saanut lapsia ja he sulle niitä lapsen lapsia saanut. Eikö se oo aiemmin ollut tiedossa lapsia hankkiessasi että voit tulla isovanhemmaksi joskus ja normaali ihminen osaa ottaa vastuun iso vanhempana jos vaikka tarvii vaippaa vaihtaa, auttaa ym.. olla apuna. Ihan fiksua. Eikä itsekästä olla että ”olen omani hoitanut”. Aika juntti ajattelumalli tuo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä ne sote-kulut pienenevät, jos jokainen hoitaa toisiaan tarpeen vaatiessa ja silloin kun on mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapseni ovat jo nuoria aikuisia, lastenlapsista nyt ei ole vielä mitään tietoa varmaan vuosiin. Jouduin selviytymään lasteni ja heidän isänsä kanssa melkein täysin ilman isovanhempien tukiverkkoa pitkien välimatkojen (noin 500 km) vuoksi ja voin sanoa, että olisi tullut moneen otteeseen isovanhempien tuki hyvään tarpeeseen. Omat vanhempani auttoivat rahallisesti ja miehen vanhemmat kävivät pari kertaa vuodessa kylässä, jolloin olivat lapsenvahteina. Apua saatiin naapureilta ja vastavuoroisesti autettiin kyllä takaisin.
Olen kauhistellut nuorten, perhettä perustavien työkavereideni tilanteita. Monet pienet perheet tuntuvat olevan TÄYSIN yksin ja jopa muutot pitää hoitaa ilman, että kukaan auttaa. Rahalla ostetaan se apu mitä tarvitaan. Ei 20 vuotta sitten vielä tämmöistä ollut. Kyllä sukulaiset ja kaverit tulivat hätiin, jos oikein oli tarve ja esimerkiksi muutot hoidettiin kaveriporukoilla.
Minusta kulttuuri on muuttunut jotenkin kovemmaksi ja yksilökeskeisemmäksi. Mitään ei saisi mistään pyytää, kaikesta pitäisi maksaa ja heikkouttaan ja tarvitsevuuttaan ei saisi mitenkään tuoda esille. Pitää vaan yksin pärjätä *erkele.
Toivottavasti saan joskus lastenlapsia ja olen heille oikein hyvä ja saatavilla oleva mummo.
Hoidettiin miehen kanssa muutto kahdestaan, yks sen kaveri tuli apuun ajamaan pakua (meillä ei omaa autoa.) Oli vähän hankalaa 1v kanssa, hoitaa loppusiivous, pakkailut ja kaikki. Selvittiin kuitenkin hengissä. Omat vanhemmat jotka asuvat alle 20km päässä ja joilla on auto, käyneet luonamme isä kerran ja äitini 4-5krt. Ja 2 vuotta asuttu tässä. Aiemmin piti aina viedä lasta sinne näytille, riitelivät vaan ja jauhoivat omia ongelmiaan, lopetin. Eivät ikinä soita/kysy mitä lapsille kuuluu. Lopetin myös soittamisen itse sinnepäin. Kurjaa lapsille mutta minkäs teet. Yksi isovanhempi täysjuoppo, toinen asuu 800km päässä.
Aivan sama juttu täällä. Kumpiakaan isovamhempia ei kiinnosta ylipäätään tavata tai pitää yhteyttä, eivät vaivaudu näkemään edes synttäreillä, jouluna, mennyt nyt 4 v ettei omista vanhemmista kuulunut mitään.
Paras oli yksi muutto, kolme pientä lasta, mulla jalassa sirpalemurtuma (pystyin ilman sauvoja linkuttamaan). Kukaan ei isovanhemmista viitsinyt auttaa, siis edes niin että vahtisivat lapsia. Vaikka saimme viime hetkellä yhden palkatun muuttomiehen apuun se oli silti täyttä helvettiä. Kipeällä jalalla kannoin tavatoita, loppusiivosin, lapset juoksi jaloissa, kiukutteli.
Itkin hädästä ja epätoivosta.
Ne samaiset isovanhemmat ITSE aikanaan hoidatti meidät lapset isovanhemmill, koko suku auttoi heidän muuttonsa, aina oli sakkia talkoissa. He saivat ihan koko ajan jatkuvaa apua. Itse eivät anna sitä yhtään.
Olemme siis täysin tukiverkottomia vaikla isovanhemmat elossa. Kukaan ei ole auttanut esim lastenhoidossa koskaan sekuntiakaan.
Tätä tää on nykyään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isovanhempien tuestakin voisi keskustella ennen lasten tekoa, ettei virheellisesti oleta, että tottakai ne auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapseni ovat jo nuoria aikuisia, lastenlapsista nyt ei ole vielä mitään tietoa varmaan vuosiin. Jouduin selviytymään lasteni ja heidän isänsä kanssa melkein täysin ilman isovanhempien tukiverkkoa pitkien välimatkojen (noin 500 km) vuoksi ja voin sanoa, että olisi tullut moneen otteeseen isovanhempien tuki hyvään tarpeeseen. Omat vanhempani auttoivat rahallisesti ja miehen vanhemmat kävivät pari kertaa vuodessa kylässä, jolloin olivat lapsenvahteina. Apua saatiin naapureilta ja vastavuoroisesti autettiin kyllä takaisin.
Olen kauhistellut nuorten, perhettä perustavien työkavereideni tilanteita. Monet pienet perheet tuntuvat olevan TÄYSIN yksin ja jopa muutot pitää hoitaa ilman, että kukaan auttaa. Rahalla ostetaan se apu mitä tarvitaan. Ei 20 vuotta sitten vielä tämmöistä ollut. Kyllä sukulaiset ja kaverit tulivat hätiin, jos oikein oli tarve ja esimerkiksi muutot hoidettiin kaveriporukoilla.
Minusta kulttuuri on muuttunut jotenkin kovemmaksi ja yksilökeskeisemmäksi. Mitään ei saisi mistään pyytää, kaikesta pitäisi maksaa ja heikkouttaan ja tarvitsevuuttaan ei saisi mitenkään tuoda esille. Pitää vaan yksin pärjätä *erkele.
Toivottavasti saan joskus lastenlapsia ja olen heille oikein hyvä ja saatavilla oleva mummo.
Hoidettiin miehen kanssa muutto kahdestaan, yks sen kaveri tuli apuun ajamaan pakua (meillä ei omaa autoa.) Oli vähän hankalaa 1v kanssa, hoitaa loppusiivous, pakkailut ja kaikki. Selvittiin kuitenkin hengissä. Omat vanhemmat jotka asuvat alle 20km päässä ja joilla on auto, käyneet luonamme isä kerran ja äitini 4-5krt. Ja 2 vuotta asuttu tässä. Aiemmin piti aina viedä lasta sinne näytille, riitelivät vaan ja jauhoivat omia ongelmiaan, lopetin. Eivät ikinä soita/kysy mitä lapsille kuuluu. Lopetin myös soittamisen itse sinnepäin. Kurjaa lapsille mutta minkäs teet. Yksi isovanhempi täysjuoppo, toinen asuu 800km päässä.
Aivan sama juttu täällä. Kumpiakaan isovamhempia ei kiinnosta ylipäätään tavata tai pitää yhteyttä, eivät vaivaudu näkemään edes synttäreillä, jouluna, mennyt nyt 4 v ettei omista vanhemmista kuulunut mitään.
Paras oli yksi muutto, kolme pientä lasta, mulla jalassa sirpalemurtuma (pystyin ilman sauvoja linkuttamaan). Kukaan ei isovanhemmista viitsinyt auttaa, siis edes niin että vahtisivat lapsia. Vaikka saimme viime hetkellä yhden palkatun muuttomiehen apuun se oli silti täyttä helvettiä. Kipeällä jalalla kannoin tavatoita, loppusiivosin, lapset juoksi jaloissa, kiukutteli.
Itkin hädästä ja epätoivosta.
Ne samaiset isovanhemmat ITSE aikanaan hoidatti meidät lapset isovanhemmill, koko suku auttoi heidän muuttonsa, aina oli sakkia talkoissa. He saivat ihan koko ajan jatkuvaa apua. Itse eivät anna sitä yhtään.
Olemme siis täysin tukiverkottomia vaikla isovanhemmat elossa. Kukaan ei ole auttanut esim lastenhoidossa koskaan sekuntiakaan.
Tätä tää on nykyään.
Se on just tätä. Ja se on tosiaan vakiokuvio näillä ”emme auta koskaan, meillä on sellainen periaate” -isovanhemmilla, että he itse hoidattivat lapsiaan muilla ja rohmusivat itselleen kaiken avun kaikista suunnista. Munkin vanhempia auttoi paitsi heidän omat vanhemmat ja appivanhemmat, kaikki sisarukset, tädit, sedät, serkut jne.
Nyt sitten nuo itse apua valtavasti saaneet ilmoitti jo raskausaikana että olemme omamme hoitaneet (mikä vitsi!) ja emme sitten auta ollenkaan koskaan, edes hätätilanteissa.
Ja tää ”lupaus” heiltä on pitänyt.
En tajua mistä saan pienintäkään intoa auttaa noita vanhuksina. Olivat huonot vanhemmat lapsuudessani ja yhtä kamalat aikuisuudessani. Vain pahaa mieltä ja loukkauksia olen noilta saanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isovanhempien tuestakin voisi keskustella ennen lasten tekoa, ettei virheellisesti oleta, että tottakai ne auttaa.
Haa! Nyt päästiin asiaan! Meillä molemmat isovanhemmat lupasi auttaa, mankuivat vuosia lapsenlapsi, maalailivat miten vievät mökille ja hoitavat.
Saldo: KERTAAKAAN EIVÄT AUTTANEET.
Into loppui ekan lapsen ristiäksiin ja sen jälkeen halusivat vain valokuvia joita näyttävät muille ja VALEHTELEVAT että niin autetaan ja hoidetaan.
Kiva kuulla näitä valheita sitten jälkikäteen puolitutuilta.
Nuorempien lasten ristiäisetkin sitten jo skipattii , ei kiinnostanut senkään vertaa. Eivät muista edes nimiä ja ikiä.
Siinä sulle sitä ”etukäteen puhumista”.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapseni ovat jo nuoria aikuisia, lastenlapsista nyt ei ole vielä mitään tietoa varmaan vuosiin. Jouduin selviytymään lasteni ja heidän isänsä kanssa melkein täysin ilman isovanhempien tukiverkkoa pitkien välimatkojen (noin 500 km) vuoksi ja voin sanoa, että olisi tullut moneen otteeseen isovanhempien tuki hyvään tarpeeseen. Omat vanhempani auttoivat rahallisesti ja miehen vanhemmat kävivät pari kertaa vuodessa kylässä, jolloin olivat lapsenvahteina. Apua saatiin naapureilta ja vastavuoroisesti autettiin kyllä takaisin.
Olen kauhistellut nuorten, perhettä perustavien työkavereideni tilanteita. Monet pienet perheet tuntuvat olevan TÄYSIN yksin ja jopa muutot pitää hoitaa ilman, että kukaan auttaa. Rahalla ostetaan se apu mitä tarvitaan. Ei 20 vuotta sitten vielä tämmöistä ollut. Kyllä sukulaiset ja kaverit tulivat hätiin, jos oikein oli tarve ja esimerkiksi muutot hoidettiin kaveriporukoilla.
Minusta kulttuuri on muuttunut jotenkin kovemmaksi ja yksilökeskeisemmäksi. Mitään ei saisi mistään pyytää, kaikesta pitäisi maksaa ja heikkouttaan ja tarvitsevuuttaan ei saisi mitenkään tuoda esille. Pitää vaan yksin pärjätä *erkele.
Toivottavasti saan joskus lastenlapsia ja olen heille oikein hyvä ja saatavilla oleva mummo.
Hoidettiin miehen kanssa muutto kahdestaan, yks sen kaveri tuli apuun ajamaan pakua (meillä ei omaa autoa.) Oli vähän hankalaa 1v kanssa, hoitaa loppusiivous, pakkailut ja kaikki. Selvittiin kuitenkin hengissä. Omat vanhemmat jotka asuvat alle 20km päässä ja joilla on auto, käyneet luonamme isä kerran ja äitini 4-5krt. Ja 2 vuotta asuttu tässä. Aiemmin piti aina viedä lasta sinne näytille, riitelivät vaan ja jauhoivat omia ongelmiaan, lopetin. Eivät ikinä soita/kysy mitä lapsille kuuluu. Lopetin myös soittamisen itse sinnepäin. Kurjaa lapsille mutta minkäs teet. Yksi isovanhempi täysjuoppo, toinen asuu 800km päässä.
Aivan sama juttu täällä. Kumpiakaan isovamhempia ei kiinnosta ylipäätään tavata tai pitää yhteyttä, eivät vaivaudu näkemään edes synttäreillä, jouluna, mennyt nyt 4 v ettei omista vanhemmista kuulunut mitään.
Paras oli yksi muutto, kolme pientä lasta, mulla jalassa sirpalemurtuma (pystyin ilman sauvoja linkuttamaan). Kukaan ei isovanhemmista viitsinyt auttaa, siis edes niin että vahtisivat lapsia. Vaikka saimme viime hetkellä yhden palkatun muuttomiehen apuun se oli silti täyttä helvettiä. Kipeällä jalalla kannoin tavatoita, loppusiivosin, lapset juoksi jaloissa, kiukutteli.
Itkin hädästä ja epätoivosta.
Ne samaiset isovanhemmat ITSE aikanaan hoidatti meidät lapset isovanhemmill, koko suku auttoi heidän muuttonsa, aina oli sakkia talkoissa. He saivat ihan koko ajan jatkuvaa apua. Itse eivät anna sitä yhtään.
Olemme siis täysin tukiverkottomia vaikla isovanhemmat elossa. Kukaan ei ole auttanut esim lastenhoidossa koskaan sekuntiakaan.
Tätä tää on nykyään.
Se on just tätä. Ja se on tosiaan vakiokuvio näillä ”emme auta koskaan, meillä on sellainen periaate” -isovanhemmilla, että he itse hoidattivat lapsiaan muilla ja rohmusivat itselleen kaiken avun kaikista suunnista. Munkin vanhempia auttoi paitsi heidän omat vanhemmat ja appivanhemmat, kaikki sisarukset, tädit, sedät, serkut jne.
Nyt sitten nuo itse apua valtavasti saaneet ilmoitti jo raskausaikana että olemme omamme hoitaneet (mikä vitsi!) ja emme sitten auta ollenkaan koskaan, edes hätätilanteissa.
Ja tää ”lupaus” heiltä on pitänyt.En tajua mistä saan pienintäkään intoa auttaa noita vanhuksina. Olivat huonot vanhemmat lapsuudessani ja yhtä kamalat aikuisuudessani. Vain pahaa mieltä ja loukkauksia olen noilta saanut.
En usko, että vanhempasi mitään sinulta odottavatkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi mummilla olisi velvollsuus hoitaa lapsenlapsia?
Aika helvetin monet vanhemmat käyttävät mummia lapsi-apuna, mutta sitten kun lapset ovat isoja ja mummi tarvitsisi apua niin mummi sysätään hoivakotiin kun ei ole aikaa mummia autella koko ajan.
ap on itsekäs paskiainen.
Mutta näinhän se on nykyisinkin! Valtaosa äideistä käy myös töissä ja huushollikin pitää hoitaa. Isovanhemmat ei ehkä asu enää kaukana vaan naapurissa, mutta eivät siltikään auta koska ’omat on tehty’ . Se loukkaa melkein enemmän: olisi mahdollisuus auttaa, ymmärtää toisen tilanteen, mutta ei halua auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Meillä naiset ovat ja ovat olleet työelämässä, siihen päälle vielä huushollista huolehtiminen sekä lasten kasvatus ja hyvinvointi. Teollistuminen ja kaupunkeihin muutto maalta erotti isovanhemmat ja apujoukot satojen kilometrien päähän. Ei ihme jos vähän väsyttää ja olisi kiva elää itsekin, nyt kun lapset saatu koulutettua ja omilleen.
Vierailija kirjoitti:
Miksi mummilla olisi velvollsuus hoitaa lapsenlapsia?
Aika helvetin monet vanhemmat käyttävät mummia lapsi-apuna, mutta sitten kun lapset ovat isoja ja mummi tarvitsisi apua niin mummi sysätään hoivakotiin kun ei ole aikaa mummia autella koko ajan.
ap on itsekäs paskiainen.
Osa tekee niinkin että kun lapset ovat pieniä, muutetaan lähelle isovanhempia. Kun lapset ovat isoja ja isovanhempien terveys alkaa pettämään, muutetaan kauas ettei tarvitsisi sitoutua isovanhempien avuksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isovanhempien tuestakin voisi keskustella ennen lasten tekoa, ettei virheellisesti oleta, että tottakai ne auttaa.
Haa! Nyt päästiin asiaan! Meillä molemmat isovanhemmat lupasi auttaa, mankuivat vuosia lapsenlapsi, maalailivat miten vievät mökille ja hoitavat.
Saldo: KERTAAKAAN EIVÄT AUTTANEET.
Into loppui ekan lapsen ristiäksiin ja sen jälkeen halusivat vain valokuvia joita näyttävät muille ja VALEHTELEVAT että niin autetaan ja hoidetaan.
Kiva kuulla näitä valheita sitten jälkikäteen puolitutuilta.
Nuorempien lasten ristiäisetkin sitten jo skipattii , ei kiinnostanut senkään vertaa. Eivät muista edes nimiä ja ikiä.Siinä sulle sitä ”etukäteen puhumista”.
Elämässä tapahtuu muutoksia.
Vierailija kirjoitti:
Mutta näinhän se on nykyisinkin! Valtaosa äideistä käy myös töissä ja huushollikin pitää hoitaa. Isovanhemmat ei ehkä asu enää kaukana vaan naapurissa, mutta eivät siltikään auta koska ’omat on tehty’ . Se loukkaa melkein enemmän: olisi mahdollisuus auttaa, ymmärtää toisen tilanteen, mutta ei halua auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Meillä naiset ovat ja ovat olleet työelämässä, siihen päälle vielä huushollista huolehtiminen sekä lasten kasvatus ja hyvinvointi. Teollistuminen ja kaupunkeihin muutto maalta erotti isovanhemmat ja apujoukot satojen kilometrien päähän. Ei ihme jos vähän väsyttää ja olisi kiva elää itsekin, nyt kun lapset saatu koulutettua ja omilleen.
Mikä näihin lapsiprheiden äiteihin on mennyt?
Kaikkien pitäisi vain auttaa teitä. Jos jollain on aikaa, esimerkiksi eläkkeellä oman raskaan työuran jälkeen, miksi tämä ei auta? Naapurin mies näyttää joutilaalta, miksi tämä ei tule auttamaan pihatöissä? Kuulemma naapurin vanhalla piialla on perintörahoja, miksi tämä anna niitä lapsiperheille?
Teillä itsellänne ei ole mitään velvollisuuksia ketään paitsi omaa perhettänne ja itseänne kohtaan. Takaan että kun lapset ovat isoja, te kitisijät löydätte syyn miksi ettei auta muita, kun te olette sen oman hommanne tehneet ja nyt olette ansainneet sen että nautitte kivemmasta elämästä.
Omat isovanhempani hoitivat minua todella paljon ja mummista on rakkaammat muistot kuin äidistäni. Puolisoni samaten on ollut paljon mummolassaan. Mutta ei ole meidän lapsista kummankaan vanhemmat jaksaneet kiinnostua. Lapset ovat nyt murrosikäisiä ja elämämme alkaa helpottaa. Tässä on vuosien varrella ollut kaikkea ylimääräistä haastetta, miehen vaikea sairaus ym.
Mutta huomaan itsessäni kummallisia tunteita, jos lähipiirissä pienten lasten vanhemmat valittaa miten rankkaa on lasten kanssa vaikka saavat paljon apuja isovanhemmilta ja vievät vauvasta asti säännöllisesti yökylään ym. En halua siirtää tätä taakkaa eteenpäin, mutta en kyllä jaksa esim. kavereiden tai sisarusten lapsia liian usein hoitaa. Olen vain niin väsynyt edelleen. Ehkä mä sit teen juuri tätä "minunkin piti pärjätä yksin - miksei sinunkin". Toivon että jos minusta joskus tulee isovanhempi, on voimia palautunut niin että jaksan auttaa niin paljon kuin sitä apua tarvitsevat.
Itse olen 80 luvulla syntynyt ja äidin vuorotyön vuoksi olin päivittäin äidinäidillä hoidossa. Ihania aikoja. Olimme mummon kanssa läheisiä ja rakastin häntä syvästi. Äitinikin oli todella sydämellinen ihminen, hoiti mummoa ja hoiti myös veljeni lapsia paljon. Ajoi toiseen kaupunkiin heidän luokseen ainakin joka kuukausi ja oli useamman yön.
Hän valitettavasti kuoli ennen kuin ehti nähdä minun lastani. Ehkei olisi enää jaksanut hoitaa, mutta kylässä olisimme käyneet ja olisin halunnut nähdä äitini ilmeen hänen nähdessään lapseni.
Toiset on vaan rakkaudellisempia kuin toiset.
Itse aion ainakin lapsenlapsiani hoitaa niin paljon kuin saan ja jaksan. Koska rakastan omaa lastani.