"Minä olen omat hommani hoitanut jo ajat sitten".

Naapurin mummoa käy kyllä sääliksi. Hoisi lapsenlapsiaan kaikki viikonloput ja kesälomat ollessaan vielä työelämässä. Eläkkelle jäätyään sai hoitaakkin sitten kokopäiväisesti.

Nyt, kun sairastaa, niin kotihoito käy monta kertaa päivässä, mutta ei näy lapsia, eikä lapsenlapsia, vaikka asuvat 10km säteellä. Kaipa ne lapset sanoo, että olen omat hommani hoitanut, joten mummo voi mädäntyä ihan rauhassa, kun siitä ei ole enää mitään hyötyä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä se on sukuvika? Ne vanhemmat jotka mielellään haluaisivat mahdollisimman paljon eroon lapsistaan, heidän vanhemmat eivät halua lapsia hoitaa. Lapsiin suhtaudutaan kuin pahimpaan mahdolliseen taakkaan.

Eipä meilläkään pahemmin ole lastenhoitoapua olla (isovanhemmat kuolleet), mutta en siitå jatkuvasti kovaan ääneen katkerana valita, koska viihdyn lasteni kanssa.

Ei mene suvuttain vaan ehkä enemmän ikäluokittain.

Omat isovanhempani olivat lempeitä, rakastavia, auttoivat aivan valtavasti vanhempiamme kaikessa, ostivat asunnot, mökit ja autot ja hoitivat lapsia viikottain, välillä päivittäin.

Sitten ne omat vanhempani ovat taas itsekkäitä ja tylyjä ja piittaamattomia ja ilmoittivat että ”elämme vain itsellemme, emme ala isovanhemmiksi ja hoida itse omat lapsesi”. Mitenkään eivät ole elämässämme mukana.

Minä olen taas sitten isovanhempieni kaltainen, lempeä, rakastava, antelias, avulias ja autan paljon muita ihmisiä mielelläni. Nyt olen tarkkana tässä ettei omista lapsistani vain tule sitten itsekkäitä. Epäilen (ei ole tieteellistä dataa vaan ihan mutua) että ne jotka sai apua koko ajan kaikessa valtavasti - kuten omat paskat itsekkäät vanhempani - oppivat vähän liian helppoon elämään eivätkä viitsi sitten itse auttaa ketään, koska ovat tottuneet vain saamaan ja ”rohmuamaan” itselleen.

Tällaista samaa on monella muullakin 70-80luvulla syntyneellä. Ne isovanhemmat oli ihania ja auttavia, omat vanhemmat tylyjä kuspäitä, itse on taas sitten avulias ja rakastava.

Saattaa mennä siis vuorovetona sukupolvien välissä.

Onko tutkittua tietoa vai mutua? Ei ole varmasti noin yksiselitteistä. Tämänhetkiset pullamössövanhemmat kyllä työntävät lapsiaan tuon tuosta hoitoon, oli loma, vapaapäivä tai mikä tahansa. Viikonloppuisin ja iltaisin kun päiväkoti on kiinni lapset kiikutetaan isovanhemmille. Ja silti on NIIIIIIIN raskasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä se on sukuvika? Ne vanhemmat jotka mielellään haluaisivat mahdollisimman paljon eroon lapsistaan, heidän vanhemmat eivät halua lapsia hoitaa. Lapsiin suhtaudutaan kuin pahimpaan mahdolliseen taakkaan.

Eipä meilläkään pahemmin ole lastenhoitoapua olla (isovanhemmat kuolleet), mutta en siitå jatkuvasti kovaan ääneen katkerana valita, koska viihdyn lasteni kanssa.

Ei mene suvuttain vaan ehkä enemmän ikäluokittain.

Omat isovanhempani olivat lempeitä, rakastavia, auttoivat aivan valtavasti vanhempiamme kaikessa, ostivat asunnot, mökit ja autot ja hoitivat lapsia viikottain, välillä päivittäin.

Sitten ne omat vanhempani ovat taas itsekkäitä ja tylyjä ja piittaamattomia ja ilmoittivat että ”elämme vain itsellemme, emme ala isovanhemmiksi ja hoida itse omat lapsesi”. Mitenkään eivät ole elämässämme mukana.

Minä olen taas sitten isovanhempieni kaltainen, lempeä, rakastava, antelias, avulias ja autan paljon muita ihmisiä mielelläni. Nyt olen tarkkana tässä ettei omista lapsistani vain tule sitten itsekkäitä. Epäilen (ei ole tieteellistä dataa vaan ihan mutua) että ne jotka sai apua koko ajan kaikessa valtavasti - kuten omat paskat itsekkäät vanhempani - oppivat vähän liian helppoon elämään eivätkä viitsi sitten itse auttaa ketään, koska ovat tottuneet vain saamaan ja ”rohmuamaan” itselleen.

Tällaista samaa on monella muullakin 70-80luvulla syntyneellä. Ne isovanhemmat oli ihania ja auttavia, omat vanhemmat tylyjä kuspäitä, itse on taas sitten avulias ja rakastava.

Saattaa mennä siis vuorovetona sukupolvien välissä.

Onko tutkittua tietoa vai mutua? Ei ole varmasti noin yksiselitteistä. Tämänhetkiset pullamössövanhemmat kyllä työntävät lapsiaan tuon tuosta hoitoon, oli loma, vapaapäivä tai mikä tahansa. Viikonloppuisin ja iltaisin kun päiväkoti on kiinni lapset kiikutetaan isovanhemmille. Ja silti on NIIIIIIIN raskasta.

Olet tosi väärässä. Nykyvanhemmat ei saa apua eikä laita lapsiaan mummolaan kun ne isovanhemmat ei ota, ei hoida eikä auta. KOSKAAN ennen ihmiskunnan historiassa ei ole vanhemmat olleet näin yksin lastenhoidon kanssa.

Mä tunnen paljon enemmän niitä perheitä jotka ei saa mitään apua koskaan, kuin niitä jotka saa. Auttavat isovanhemmat on harvinainen marginaali-ilmiö nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Naapurin mummoa käy kyllä sääliksi. Hoisi lapsenlapsiaan kaikki viikonloput ja kesälomat ollessaan vielä työelämässä. Eläkkelle jäätyään sai hoitaakkin sitten kokopäiväisesti.

Nyt, kun sairastaa, niin kotihoito käy monta kertaa päivässä, mutta ei näy lapsia, eikä lapsenlapsia, vaikka asuvat 10km säteellä. Kaipa ne lapset sanoo, että olen omat hommani hoitanut, joten mummo voi mädäntyä ihan rauhassa, kun siitä ei ole enää mitään hyötyä

Tää ihan sama keksitty viesti on jokaisessa avn ketjussa jossa moititaan isovanhempia. Henkilön perus trolliviesti, tuskin tottakaan edes.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naapurin mummoa käy kyllä sääliksi. Hoisi lapsenlapsiaan kaikki viikonloput ja kesälomat ollessaan vielä työelämässä. Eläkkelle jäätyään sai hoitaakkin sitten kokopäiväisesti.

Nyt, kun sairastaa, niin kotihoito käy monta kertaa päivässä, mutta ei näy lapsia, eikä lapsenlapsia, vaikka asuvat 10km säteellä. Kaipa ne lapset sanoo, että olen omat hommani hoitanut, joten mummo voi mädäntyä ihan rauhassa, kun siitä ei ole enää mitään hyötyä

Tää ihan sama keksitty viesti on jokaisessa avn ketjussa jossa moititaan isovanhempia. Henkilön perus trolliviesti, tuskin tottakaan edes.

Huomasin saman, ihan sanasta sanaan sama säälittävä keksitty viesti on joka ketjussa ollut.

Ulkomailta on helppo soitella ja lirkutella mutta jos asuisi lähellä ei tulisi hänkään jatkuvasti hoitamaan.

Tilasto v. 21 80 % suurista ikäluokista osallistuu lastenlasten hoitoon, kuka vähemmän, kuka enemmän. Siis 20 % ei osallistu. Teidän vanhemmat jotka eivät osallistu kuuluvat tähän 20 prosenttiin.

Vierailija kirjoitti:

ainoa sukulainen elossa mun puolelta on invalidi äitini , joka on siis henkilökohtaisen avun piirissä , eli sieltä ei ole mitään apuja koskaan, päinvastoin, olen avutanut 20 vuotta taloudellisesti ( silti hän kehtasi arvostella että lapsi meni 1v2kk päiväkotiin ja minä töihin...), ei ole sisarruksia eikä serkkuja. Mies ulkomaalainen, joten hänen suku fyysisesti kaukana, mutta heillä on lapsiin läheinen suhde, ja ovat antaneet lapsille paljon rahaa säästöön tulevaisuutta varten. Eivät ole päässeet käymään koska syöpää  ja muuta sairautta. 

Itse HAAVEILEN siitä että aikanaan voitaisiin auttaa lastenlasten kanssa, viedä harrastuksiin ja hakea joka torstai päiväkodista että vanhemmat voi tehdä jotain muuta :D

Ei sun siitä tarvitse haaveilla.  Kyllä se ihan toteutuu, kun vaan rupeat sitten aikanaan toteuttamaan.  Kyllä kyllä, sinä voit olla juuri sellainen mummeli, mitä haluaisit omille lapsillesi nyt.  

Ainoa este vaan, että et välttämättä tiedä, minkälaisia miniöitä tai vävyjä tulet saamaan, ja hyväksyykö ne sinun lapsenhoitamisintosi.  

Täältä kun saa lukea sitäkin, kuinka varsinkin anopit on ihan haukkana omimassa niitä lapsenlapsia itselleen ja oikein tuppaantuvat nuoren perheen elämään.

Että tee itsellesi sitten selväksi ajoissa se, miten sitä kultaista keskitietä kuljetaan ja tuletko saamaan sen hyväksynnän toimillesi siitäkään huolimatta.  Siihen kun ei välttämättä tarvita kovinkaan paljoa, joku väärin valittu sananmuoto tms. ja hups, olet anoppi, joka toivotetaan helkutin kuuseen ja siellä pysymään.

Tämä käsitys on tullut ihan näitä palstoja selailemalla, onneksi ei ole omakohtaista kokemusta, mutta täältä saa kyllä lukea katkeria vuodatuksia siitä, kuinka mummot ei hoida yhtään, ja yhtä paljon niitä, missä mummot olisi koko ajan hoitamassa.   Saman ikäluokan mummoja ne kaikki kuitenkin on.

Vierailija kirjoitti:

Tilasto v. 21 80 % suurista ikäluokista osallistuu lastenlasten hoitoon, kuka vähemmän, kuka enemmän. Siis 20 % ei osallistu. Teidän vanhemmat jotka eivät osallistu kuuluvat tähän 20 prosenttiin.

Keneltä totakin on kysytty? Jos itse isovanhemmilta, niin meillä ainakin valehtelee kaikille kuinka osallistuvat niin paljon lastenlasten elämään.

En tunnista omasta perheestäni tätä tapaa. Kasvoin maatilalla ja mummolla oli oma tupa vanhempieni talon päädyssä, kun oltiin pieniä niin mummo hoiti meitä aamu- ja iltanavetan ajat. Syötti puurot ja vahti leikit kun vanhemmat teki askareet. Meillä kaikilla on edelleen todella lämpimät välit mummoon, läheisemmät kuin serkuilla jotka asuivat muualla ja näkivät vain lomilla kun tulivat käymään.

Oma äitini taas on harmitellut kovasti kun tilalla ei ole jatkajaa ja hänellä jää tuo mummoiluvaihe elämästä pois. On kyllä luvannut auttaa sitten eläkkeellä lastenhoidossa niin paljon kun tarvii :) Lasten kaitseminen ei varmaan edes tunnu niin työltä kun on 40 vuotta elämästä ollut lehmien kanssa naimisissa.

Itse olen tehnyt töitä työmarkkinatuella ja hoitanut lapsia kodinhoidontuella. En osallistu omien eläkkeellä olevien vanhempieni hoitoon enkä puolison vanhempien hoitoon (puoliso ainoa lapsi). Olen osaltani ilmaistyöt tehnyt. Yksi syy miksi en myöskään osallistu eläkeläisten hoitoon, on äitien ja työttömien haukkuminen. Emme myöskään ole puolison kanssa saaneet toteuttaa omia toiveitamme, koska en ole saanut vakituista työpaikkaa ja puoliso on pienipalkkainen, joten en osallistu eläkeläisten hoitoon millään tavalla. Nautin vapaa-ajasta ja harrastan, voin itse huomattavasti paremmin. Olen myös omia lapsia hoitanut 365 päivää vuodessa ja tehnyt kotityöt, nyt on minun vuoroni rentoutua ja saada omaa aikaa.

Vierailija kirjoitti:

"Minä olen omat hommani hoitanut jo ajat sitten" -kommentti kuvastaa sitä, että ei tunne rakkautta ja läheisyyttä omaan perheeseensä.  Joko tuntee iloa olla läheistensä kanssa, halua auttaa tai jos ei tunne, niin totta kai se on aikamoista "hommaa". Omilla lapsilla on onneksi ollut yksi mummo (nyt jo valitettavasti kuollut) joka rakasti heitä ja halusi viettää heidän kanssaan aikaa, soitteli ja kyseli heiltä kuulumisia. Pappa ei oma-aloitteisesti halua kontaktoida lapsenlapsiaan. Odottaa jotenkin marttyyrina, että häntä mennään katsomaan. Lapset eivät mene, kun ei ole varhaislapsuudessakaan luotu mitään yhdessäolon perinnettä. Toinen mummo on samoin koko lastenlasten olemassaolon ajan mollottanut lähes puhumattomana sohvalla, joko omassa kotona vierailun aikana tai käydessään meillä. Ketään ei oikeastaan kiinnosta enää, mitä hänelle kuuluu. Hän on itse menettänyt äitinsä lapsena, että kyllä jotenkin tuntuu, että näitä kokemuksia siirretään eteenpäin, vaikka ei olisi tarkoituskaan. 

Mielestäni tuo on aika rankkaa yleistämistä. Kyllä voi rakastaa ja välittää, eikä silti tarvitse olla jatkuvasti auttamassa. Jos tässä voisi unohtaa nämä ääripäät, on hirviövanhempia, hirviölapsia ja totaalisen tunnekylmiä ihmisiä niin isovanhemmissa kuin heidän lapsissaankin, mutta kyllä normaali, terve ihminen tajuaa sen, että autetaan joo (puolin ja toisin, aikuiset ihmiset), mutta ei rakkautta tarvitse todistella sillä, että koko ajan on käytettävissä. 

Minulla on yksi lapsenlapsi, 2 vuotias, ja totta ihmeessä haluan olla hänen elämässään. Olen kuitenkin itse vielä alle 50 vuotias reilusti, eikä tilanne omassakaan elämässä ole sellainen, että sitä aikaa ihan liikaa olisi. Kiireinen työ, kaksi lasta vielä asuu täällä kotona, ja työelämää tosiaan se 20 vuotta vielä edessä. Lisäksi omien vanhempieni terveys reistailee, ja heitäkin pitää jaksaa auttaa. Näin keski-ikäisenä myös viikonloppuja pitää yrittää rauhoittaa, jotta ehtii palautua työviikosta. Poikani perheellä (siis he joilla lapsi on) on ollut aika paljon kaikenlaista murhetta, ja toki me isänsä kanssa olemme pyrkineet venymään ja auttamaan, kuten vaimonsakin vanhemmat ovat, mutta totuus on, että vaikka kuinka rakastaa, omasta jaksamisesta on ensisijassa huolehdittava.

Kyllä meiltä naisilta varsin paljon vaaditaan, sanon minä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Minä olen omat hommani hoitanut jo ajat sitten" -kommentti kuvastaa sitä, että ei tunne rakkautta ja läheisyyttä omaan perheeseensä.  Joko tuntee iloa olla läheistensä kanssa, halua auttaa tai jos ei tunne, niin totta kai se on aikamoista "hommaa". Omilla lapsilla on onneksi ollut yksi mummo (nyt jo valitettavasti kuollut) joka rakasti heitä ja halusi viettää heidän kanssaan aikaa, soitteli ja kyseli heiltä kuulumisia. Pappa ei oma-aloitteisesti halua kontaktoida lapsenlapsiaan. Odottaa jotenkin marttyyrina, että häntä mennään katsomaan. Lapset eivät mene, kun ei ole varhaislapsuudessakaan luotu mitään yhdessäolon perinnettä. Toinen mummo on samoin koko lastenlasten olemassaolon ajan mollottanut lähes puhumattomana sohvalla, joko omassa kotona vierailun aikana tai käydessään meillä. Ketään ei oikeastaan kiinnosta enää, mitä hänelle kuuluu. Hän on itse menettänyt äitinsä lapsena, että kyllä jotenkin tuntuu, että näitä kokemuksia siirretään eteenpäin, vaikka ei olisi tarkoituskaan. 

Mielestäni tuo on aika rankkaa yleistämistä. Kyllä voi rakastaa ja välittää, eikä silti tarvitse olla jatkuvasti auttamassa. Jos tässä voisi unohtaa nämä ääripäät, on hirviövanhempia, hirviölapsia ja totaalisen tunnekylmiä ihmisiä niin isovanhemmissa kuin heidän lapsissaankin, mutta kyllä normaali, terve ihminen tajuaa sen, että autetaan joo (puolin ja toisin, aikuiset ihmiset), mutta ei rakkautta tarvitse todistella sillä, että koko ajan on käytettävissä. 

Minulla on yksi lapsenlapsi, 2 vuotias, ja totta ihmeessä haluan olla hänen elämässään. Olen kuitenkin itse vielä alle 50 vuotias reilusti, eikä tilanne omassakaan elämässä ole sellainen, että sitä aikaa ihan liikaa olisi. Kiireinen työ, kaksi lasta vielä asuu täällä kotona, ja työelämää tosiaan se 20 vuotta vielä edessä. Lisäksi omien vanhempieni terveys reistailee, ja heitäkin pitää jaksaa auttaa. Näin keski-ikäisenä myös viikonloppuja pitää yrittää rauhoittaa, jotta ehtii palautua työviikosta. Poikani perheellä (siis he joilla lapsi on) on ollut aika paljon kaikenlaista murhetta, ja toki me isänsä kanssa olemme pyrkineet venymään ja auttamaan, kuten vaimonsakin vanhemmat ovat, mutta totuus on, että vaikka kuinka rakastaa, omasta jaksamisesta on ensisijassa huolehdittava.

Kyllä meiltä naisilta varsin paljon vaaditaan, sanon minä.

Amen! Ei miehiä ollenkaan samalla tavalla syyllistetä, jos eivät juokse koko ajan omien vanhempiensa, lastensa ja milloin kenenkin apuna. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naapurin mummoa käy kyllä sääliksi. Hoisi lapsenlapsiaan kaikki viikonloput ja kesälomat ollessaan vielä työelämässä. Eläkkelle jäätyään sai hoitaakkin sitten kokopäiväisesti.

Nyt, kun sairastaa, niin kotihoito käy monta kertaa päivässä, mutta ei näy lapsia, eikä lapsenlapsia, vaikka asuvat 10km säteellä. Kaipa ne lapset sanoo, että olen omat hommani hoitanut, joten mummo voi mädäntyä ihan rauhassa, kun siitä ei ole enää mitään hyötyä

Tää ihan sama keksitty viesti on jokaisessa avn ketjussa jossa moititaan isovanhempia. Henkilön perus trolliviesti, tuskin tottakaan edes.

Vaikea tätä on keksiä, kun asuu meitä vastapäätä ja olemme asuneet naapureina 30 vuotta. Joten aika hyvin on tultu tutuksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen sitä mieltä, ettei isovanhempien tarvi olla hoitoautomaatteja tai olla jatkuvasti auttamassa.

Muistan kuitenkin omien vanhempieni reissut teatteriin, syömään ja muualle kahdenkeskeisen ajan viettoon. Itse olin tuolloin mummolla, muulla sukulaisella tai vaikka kaverillani.

Mieheni vanhemmista en tässä nyt kirjoita, koska he eivät ole elossa eivätkä siis tietenkään voi olla avuksi.

Kun minä kysyin apua lääkärikäyntini ajaksi, oli kiire vaihtaa petivaatteet, mennä kauppaan ja levätäkin pitäisi.

Joskus seuraavan lapsen syntymän lähestyessä päivittelivät, kuinka varmaan pitäisi näitä lapsia sitten olla hoitamassa. Kysyin, montako kertaa ovatkaan kolmen vuoden aikana heitä hoitaneet - kun eivät siis kertaakaan hoitaneet? Vastaukseksi sain, että hyvä, kun olette aikuistuneet.

Meidän lastenhoitoavun pyytäminen on siis tapahtunut juurikin silloin, kun sitä on ihan oikeasti tarvittu - esim. se lääkärikäynti, työhaastattelu, läsnäolo yhden lapsen päiväkirurgisessa operaatiossa.

Emme käytä alkoholia lainkaan, emme ole humputtelijoita, hoidamme muuten itse lapsemme ja taloutemme emmekä tosiaan ole olleet jatkuvasti apua vailla.

Vaikka tiedostan, että jokaisella on oikeus omiin valintoihin, niin pakko myöntää että kyllähän tuollaisesta hieman katkera olo tulee.

Etenkin, kun samaan aikaan meiltä ollaan oikeasti jopa viikoittain pyytämässä apua eri asioihin. Ilmoitetaan, kuinka pitää tulla vaihtamaan renkaat, kastelemaan kukkia, pesemään ikkunoita, ajamaan nurmikkoa, mitä nyt milloinkin. Olemme lopettaneet auttamisen, koska arkemme on kiireistä ja joudumme itsekin hyödyntämään erilaisia ostopalveluita asioiden helpottamiseksi.

Olenpa kerran tokaissut johonkin pyyntöön (lapsellista, tiedetään) että just silloin on vaihdettava petivaatteet ja vietävä roskat, niin ei käy. Olivat aika hämmästyneitä, mutta näitä samojahan on tullut heiltä.

Tätä taas vanhemmat eivät ymmärrä yhtään, vaan tulee sellaista "Kyllä se on niin vaikeaa tällaiselle vanhalle, raihnaiselle muijalle" - tyyppistä, syyllistävää valittelua.

Minkä ikäisiä ja kuntoisia nämä sun vanhemmat on?  Ajattelin vaan, että jos he mielestään tarvii apua kukkien kastelemisessa, renkaitten vaihtamisessa ja ikkunoitten pesemisessä, mikä nyt yleensä normikuntoiselta eläkeläiseltä sujuu ilman apuakin, niin onko he kykeneviä ottamaan lapsia hoitoonsa?  

Aika huonokuntoinen pitää olla, ettei pysty ikkunoitaan pesemään.

Silloin on jo niin huonossa kunnossa, että ei varmaan voi lastenkaan kanssa pärjätä.

Täällä on sellainen mieliala, että isovanhemmat on se ainoa tukiverkko, mikä perheellä voi olla.  Eihän se näin mene.  Meillä useimmilla on sisaruksia, muita sukulaisia,  naapureita ja ystäviä.  Tukiverkkona voi olla keitä tahansa muitakin kuin vain ne isovanhemmat.  

Miten pärjäävät ne, joilla ei ole vanhemmat enää elossa tai syystä tai toisesta eivät mitenkään voi olla käytettävissä "tukiverkoksi?"  Onhan heidänkin jostain se apu saatava muualta.

Muistan vaan hyvin, kun olin pikkulapsi, niin meille tuli kahdeksi viikoksi hoitoon naapurin lapsi, kun äitinsä oli synnytyslaitoksella ensin viikon, ja sitten sai olla vauvan kanssa toisen viikon vielä kotona ilman vanhempaa lasta.  Vuoden päästä meillä oli hoidossa kaksi lasta saman ajan, kun äitinsä oli taas saamassa yhtä maailmaan.  Eli naapuriapu toimi.  Tuskin siinä mitään vastavuoroisuuttakaan kyseltiin, se vain meni niin.  Mutta voi olla, että nykyään ei enää ainakaan kerrostaloissa naapurit tule niin tutuiksi keskenään, että tuollainen kävisi päinsä.

Valitus kohdistuu aina isovanhempiin, vaikka itse asiassa eihän nämä sen velvollisempia ole lapsia hoitamaan kuin kukaan muukaan.  Jotkut isovanhemmat ei vain näe rooliaan tässä niin suurena.  Ymmärrän senkin, että halutaan nauttia vapaista vuosista eläkeläisenä viimeinkin, kun se on mahdollista.  Kauhean montaa vuotta se ei kuitenkaan kestä, koska vanhuus lähenee ja vie voimat väkisinkin.  

No minäpä kerron: lähes kaikilla tuntemillani on ne aktiiviset ihanat isovanhemmat, jotka tulevat auttamaan vaikka toiselta puolelta maata. Eivät he tarvitse minulta mitään vastavuoroista lastenhoitoapua.

Jos edes omaa isovanhempaa ei kiinnosta auttaa, on vähän hassua kuvitella, että jotain random-naapuria kiinnostaisi.

Niin kun nykyään kaikki naapurit onkin niitä random-naapureita.  

Hyvä että toit esille nuo aktiiviset ihanat isovanhemmat ; että heitä todellakin on olemassa.  Täällä kun on sellaista mielialaa, että kellään ei olisi sellaisia.  

Ajatusleikki:  Otettaisiin kattava otanta tämän hetken nuorista vanhemmista ja kysyttäisiin heiltä, minkä verran he saavat lastenhoitoapua omilta vanhemmiltaan.

Ja sitten kysyttäisiin näiltä vanhemmilta, minkä verran he hoitavat lapsenlapsiaan.

Sitten verrattaisiin tuloksia.  Olisiko ne tasan yhteneväiset?  

Jonkun tilaston olen nähnyt, missä todettiin, että nykyisovanhemmista peräti 80 % hoitaa lapsenlapsiaan aktiivisesti.  Kyselyissä on tietysti aina otettava huomioon se, että ihmiset pyrkii kaunistelemaan omaa totuuttaan ja se otetaan huomioon tuloksia arvioitaessa.  Ja siitäkin huolimatta 80 % on iso luku.  Jos ajattelen omaa lähipiiriäni, niin siinä ainakin se on ihan oikea luku.  En tunne kuin yhden isovanhemman, joka ei hoida, ja siis ihan periaatteesta.  Ja sitten tiedän yhden, joka hoitaa, koska on pakko.  Muuten ne lapset jäisi hoitamatta kokonaan.  

Köyhissä oloissa 25 asteen pakkasessa pyörällä työmatkat ja pieni palkka kylmät asunnot ohuet vaatteet ja surkeat kengät tulee mieleen oikeesti työmiehen lauantai Irwin laulu nimittäin se on on ollut kovaa ennen asfaltti teitä . Pimeät kadut talvella jäässä ja lapset huutaa kylmää räkä naamalla ei lämmintä vettä vain kylmää. Meidän koulussa oli 13 lapsinen perhe huone ja vintti niiden ruokaa oli pienet omenat ja toisten vanhat vaatteet. Voi helvetti näitä naukujia täällä .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen sitä mieltä, ettei isovanhempien tarvi olla hoitoautomaatteja tai olla jatkuvasti auttamassa.

Muistan kuitenkin omien vanhempieni reissut teatteriin, syömään ja muualle kahdenkeskeisen ajan viettoon. Itse olin tuolloin mummolla, muulla sukulaisella tai vaikka kaverillani.

Mieheni vanhemmista en tässä nyt kirjoita, koska he eivät ole elossa eivätkä siis tietenkään voi olla avuksi.

Kun minä kysyin apua lääkärikäyntini ajaksi, oli kiire vaihtaa petivaatteet, mennä kauppaan ja levätäkin pitäisi.

Joskus seuraavan lapsen syntymän lähestyessä päivittelivät, kuinka varmaan pitäisi näitä lapsia sitten olla hoitamassa. Kysyin, montako kertaa ovatkaan kolmen vuoden aikana heitä hoitaneet - kun eivät siis kertaakaan hoitaneet? Vastaukseksi sain, että hyvä, kun olette aikuistuneet.

Meidän lastenhoitoavun pyytäminen on siis tapahtunut juurikin silloin, kun sitä on ihan oikeasti tarvittu - esim. se lääkärikäynti, työhaastattelu, läsnäolo yhden lapsen päiväkirurgisessa operaatiossa.

Emme käytä alkoholia lainkaan, emme ole humputtelijoita, hoidamme muuten itse lapsemme ja taloutemme emmekä tosiaan ole olleet jatkuvasti apua vailla.

Vaikka tiedostan, että jokaisella on oikeus omiin valintoihin, niin pakko myöntää että kyllähän tuollaisesta hieman katkera olo tulee.

Etenkin, kun samaan aikaan meiltä ollaan oikeasti jopa viikoittain pyytämässä apua eri asioihin. Ilmoitetaan, kuinka pitää tulla vaihtamaan renkaat, kastelemaan kukkia, pesemään ikkunoita, ajamaan nurmikkoa, mitä nyt milloinkin. Olemme lopettaneet auttamisen, koska arkemme on kiireistä ja joudumme itsekin hyödyntämään erilaisia ostopalveluita asioiden helpottamiseksi.

Olenpa kerran tokaissut johonkin pyyntöön (lapsellista, tiedetään) että just silloin on vaihdettava petivaatteet ja vietävä roskat, niin ei käy. Olivat aika hämmästyneitä, mutta näitä samojahan on tullut heiltä.

Tätä taas vanhemmat eivät ymmärrä yhtään, vaan tulee sellaista "Kyllä se on niin vaikeaa tällaiselle vanhalle, raihnaiselle muijalle" - tyyppistä, syyllistävää valittelua.

Minkä ikäisiä ja kuntoisia nämä sun vanhemmat on?  Ajattelin vaan, että jos he mielestään tarvii apua kukkien kastelemisessa, renkaitten vaihtamisessa ja ikkunoitten pesemisessä, mikä nyt yleensä normikuntoiselta eläkeläiseltä sujuu ilman apuakin, niin onko he kykeneviä ottamaan lapsia hoitoonsa?  

Aika huonokuntoinen pitää olla, ettei pysty ikkunoitaan pesemään.

Silloin on jo niin huonossa kunnossa, että ei varmaan voi lastenkaan kanssa pärjätä.

Täällä on sellainen mieliala, että isovanhemmat on se ainoa tukiverkko, mikä perheellä voi olla.  Eihän se näin mene.  Meillä useimmilla on sisaruksia, muita sukulaisia,  naapureita ja ystäviä.  Tukiverkkona voi olla keitä tahansa muitakin kuin vain ne isovanhemmat.  

Miten pärjäävät ne, joilla ei ole vanhemmat enää elossa tai syystä tai toisesta eivät mitenkään voi olla käytettävissä "tukiverkoksi?"  Onhan heidänkin jostain se apu saatava muualta.

Muistan vaan hyvin, kun olin pikkulapsi, niin meille tuli kahdeksi viikoksi hoitoon naapurin lapsi, kun äitinsä oli synnytyslaitoksella ensin viikon, ja sitten sai olla vauvan kanssa toisen viikon vielä kotona ilman vanhempaa lasta.  Vuoden päästä meillä oli hoidossa kaksi lasta saman ajan, kun äitinsä oli taas saamassa yhtä maailmaan.  Eli naapuriapu toimi.  Tuskin siinä mitään vastavuoroisuuttakaan kyseltiin, se vain meni niin.  Mutta voi olla, että nykyään ei enää ainakaan kerrostaloissa naapurit tule niin tutuiksi keskenään, että tuollainen kävisi päinsä.

Valitus kohdistuu aina isovanhempiin, vaikka itse asiassa eihän nämä sen velvollisempia ole lapsia hoitamaan kuin kukaan muukaan.  Jotkut isovanhemmat ei vain näe rooliaan tässä niin suurena.  Ymmärrän senkin, että halutaan nauttia vapaista vuosista eläkeläisenä viimeinkin, kun se on mahdollista.  Kauhean montaa vuotta se ei kuitenkaan kestä, koska vanhuus lähenee ja vie voimat väkisinkin.  

No minäpä kerron: lähes kaikilla tuntemillani on ne aktiiviset ihanat isovanhemmat, jotka tulevat auttamaan vaikka toiselta puolelta maata. Eivät he tarvitse minulta mitään vastavuoroista lastenhoitoapua.

Jos edes omaa isovanhempaa ei kiinnosta auttaa, on vähän hassua kuvitella, että jotain random-naapuria kiinnostaisi.

Niin kun nykyään kaikki naapurit onkin niitä random-naapureita.  

Hyvä että toit esille nuo aktiiviset ihanat isovanhemmat ; että heitä todellakin on olemassa.  Täällä kun on sellaista mielialaa, että kellään ei olisi sellaisia.  

Ajatusleikki:  Otettaisiin kattava otanta tämän hetken nuorista vanhemmista ja kysyttäisiin heiltä, minkä verran he saavat lastenhoitoapua omilta vanhemmiltaan.

Ja sitten kysyttäisiin näiltä vanhemmilta, minkä verran he hoitavat lapsenlapsiaan.

Sitten verrattaisiin tuloksia.  Olisiko ne tasan yhteneväiset?  

Jonkun tilaston olen nähnyt, missä todettiin, että nykyisovanhemmista peräti 80 % hoitaa lapsenlapsiaan aktiivisesti.  Kyselyissä on tietysti aina otettava huomioon se, että ihmiset pyrkii kaunistelemaan omaa totuuttaan ja se otetaan huomioon tuloksia arvioitaessa.  Ja siitäkin huolimatta 80 % on iso luku.  Jos ajattelen omaa lähipiiriäni, niin siinä ainakin se on ihan oikea luku.  En tunne kuin yhden isovanhemman, joka ei hoida, ja siis ihan periaatteesta.  Ja sitten tiedän yhden, joka hoitaa, koska on pakko.  Muuten ne lapset jäisi hoitamatta kokonaan.  

Tarkkuutta nyt! Se tilasto ei ollut noin. Vaan että 80% on tekemisissä ja ainakin JOSKUS hoitaa ja auttaa. 20% ei ole ollenkaan missään tekemisissä eli ei osallistu ikinä mitenkään.

Todellisuudessa se 20% on aivan alakanttiin sillä osallistumattomia on pljon enemmän - aina näissä tutkimuksissa valehdellaan ja kaunistellaan totuutta.

Joka VIIDES lapsiperhe elää kokonaan ilman kontaktia isovanhempiin. Todellinen luku vielä suurempi. Meilläkin molemmat isovanhemmat kuuluu tähän 20a-% sakkiin eli eivät edes soittele tai kyläile. Heidän oma päätöksensä, haluavat kuulemma elää vain itseään varten

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka ihmeessä se välinpitämätön paha isovanhempi onkin aina mummo, hyvin harvoin vaari, vaikka juuri ne vaarit eivät useimmiten välitä sitäkään vähää?

Tämä muakin sylettää näissä keskusteluissa. Vaarit pääsevät kuin isät veräjästä aikanaan - kukaan ei odota mitään, kukaan ei vaadi mitään, naiset velvoittavat edelleen vain ja ainoastaan toisiaan.

Hölmö, tuo on ikäpolvijuttu. Mun ikäluokan isät hoitaa paljon lapsiaan ja ovat sit aikanaan hoitavia vaareja. Nuo boomerit eli sitä aikaa kun lastenhoito ei ollut miesten työ.

Omat lapseni varmaan tulevaisuudessa soittavat isälleen avunpyynnöt sillä mun mieheni on erittäin osallistuva ja hoitava isä.

Yleistystä, yleistystä.

Minun 1924 syntynyt isäni hoiti paljon minua, pesi vaippojakin.

Myös hoiti paljon lapsenlapsiaan.

Mieheni on syntynyt 1951 ja on myös erittäin osallistuva ja huolehtiva isä.

Voisiko ajatella, että haukutte vaan ne omat vanhempanne ettekä siinä sivussa koko ikäluokkaa?

Se ON ikäluokkakysymys. Tilastollisestikin. Sun isä on ollut nanopromillen poikkeus.

Hohoo, mun isä s. 1920, ei ikinä hoitanut lapsia, en ikinä ole ollut edes isän sylissä.  Ei todellakaan hoitanut eikä auttanut äitiäkään missään, äiti joutui tekemään kaiken ja asuttiin alkeellisissa oloissa.

Minun mies s. 1949, ihan sama juttu, ei hoitanut, ei vahingossakaan noussut yöllä lasta rauhoittelemaan, vaan se oli aina että "mukulas huutaa."  Eli silloin se oli aina mun lapsi pelkästään.  Ikinä ei vaihtanut yhtään vaippaa eikä mihinkään osallistunut, eli jatkoi sitä samaa ikivanhaa miesperinnettä.

Ja kun sitten aikanaan seurasin tyttäreni perhettä, niin mies oli kovasti "hoitavinaan."  Oikeasti ei kuitenkaan hoitanut vaan kaikki jäi naisen harteille.  Aina oli olevinaan hurjasti niitä miesten töitä, jotka kuitenkin pystyi jättämään tekemättäkin ja vaikka mennä naapurin miehen kanssa juttelemaan ja istuskelemaan sinne autotalliin tuntikausiksi.  

Minä luulen, että tämä se on se ikiaikainen sukupuolikysymys, ei niinkään ikäluokka-.  Nykyisissä nuorissa isissä voi olla pientä muutosta näkyvissä, mutta toisaalta kyllä jotkut niin kehittymättömiä on vielä isinäkin että ihmetellä pitää.  Kaikenmaailman pelikoneet on tärkeämpiä kuin oma lapsi.

Joku juttu noissa nykyboomereissa on. Käsittämättömän itsekkäitä ja julmia osa. Minun vanhempani eivät auta ollenkaan. Sen osasin odottaakin, joten olen pyytänyt heiltä apua tasan tarkkaan viimeisenä ja aivan hätätilanteessa. Tilanteet siis sellaisia, että minulle iskee kotona sairaskohtaus, sairaalaan pitäisi päästä ja lähellä asuvat vanhempani pääsisivät ensimmäisenä paikalle. Sittenkin kieltäydytään vedoten PYYKKÄÄMISEEN ja NURMIKON LEIKKAAMISEEN. Ja joku ihme sairas mielihyvä heillä vielä silloin, kun pääsevät kieltäytymään. Sekin yksi syy, miksi en koskaan muuten kuin pakon edestä kysyisikään.

Heille pitäisi kuitenkin olla täyttämässä kaikki lomakkeet ja korjaamassa tietokonetta ymsyms. Uskomattoman uusavuttomia alle 55v.

Äitini oma äiti oli lapsuudessa meille enemmän äiti kuin oma äitini koskaan. Joka ikinen viikonloppu oltiin hoidossa. Maailman tekopyhin lause, että minä olen omani jo hoitanut! Niin, synnyttänyt ehkä joo.

Mutta ihmekös tuo. Tuo sama ikäluokka on kaikesta avusta huolimatta sysännyt myös omat vanhempansa kylmästi vanhainkotiin vanhusten omilla rahoilla eivätkä koskaan käy katsomassa. Isäni ei käynyt edes oman äitinsä kuolinvuoteella sanomassa hyvästejä.

Suoraan sanottuna boomeri on ikäluokka, jossa muhii itsekkyys, kylmyys ja julmuus. Boomerien haudat ovat tulevaisuudessa ne, joiden haudalla on vähiten kukkia.

Vierailija kirjoitti:

Joku juttu noissa nykyboomereissa on. Käsittämättömän itsekkäitä ja julmia osa. Minun vanhempani eivät auta ollenkaan. Sen osasin odottaakin, joten olen pyytänyt heiltä apua tasan tarkkaan viimeisenä ja aivan hätätilanteessa. Tilanteet siis sellaisia, että minulle iskee kotona sairaskohtaus, sairaalaan pitäisi päästä ja lähellä asuvat vanhempani pääsisivät ensimmäisenä paikalle. Sittenkin kieltäydytään vedoten PYYKKÄÄMISEEN ja NURMIKON LEIKKAAMISEEN. Ja joku ihme sairas mielihyvä heillä vielä silloin, kun pääsevät kieltäytymään. Sekin yksi syy, miksi en koskaan muuten kuin pakon edestä kysyisikään.

Heille pitäisi kuitenkin olla täyttämässä kaikki lomakkeet ja korjaamassa tietokonetta ymsyms. Uskomattoman uusavuttomia alle 55v.

Äitini oma äiti oli lapsuudessa meille enemmän äiti kuin oma äitini koskaan. Joka ikinen viikonloppu oltiin hoidossa. Maailman tekopyhin lause, että minä olen omani jo hoitanut! Niin, synnyttänyt ehkä joo.

Mutta ihmekös tuo. Tuo sama ikäluokka on kaikesta avusta huolimatta sysännyt myös omat vanhempansa kylmästi vanhainkotiin vanhusten omilla rahoilla eivätkä koskaan käy katsomassa. Isäni ei käynyt edes oman äitinsä kuolinvuoteella sanomassa hyvästejä.

Suoraan sanottuna boomeri on ikäluokka, jossa muhii itsekkyys, kylmyys ja julmuus. Boomerien haudat ovat tulevaisuudessa ne, joiden haudalla on vähiten kukkia.

Sen sijaan mieheni vanhemmat auttavat aina kun pystyvät. Heitäkin toki ”rasitamme” vain pakon edestä ja koskaan ei vaadita sovittuja menoja meidän takia perumaan. Maailman kultaisimpia ihmisiä. Anopillakin lapsia tuplasti sitä mitä äidilläni ja lapsenlapsia myös tuplasti enemmän, ja silti jaksaa töiden jälkeen auttaa tarvittaessa. Mutta he eivät saaneetkaan apua omilta isovanhemmiltaan (molemmilla kuolivat nuorina), joten se tietty itsekkyys puuttuu. Selvästi mitä enemmän on itse saatu apua niin sitä vähemmän sitä annetaan.