Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
"Minä olen omat hommani hoitanut jo ajat sitten".
Minun äitini sanoi tuon lauseen ehkä noin 16 vuotta sitten saadessani ensimmäisen lapseni. Lapsiani mummo on hoitanut tässä 16 vuoden aikana ehkä 5 kertaa.
Hän kuitenkin kuvailee itseään osallistuvaksi isovanhemmaksi.
Onko tässä joku ylisukupolvinen, suomalainen ogelma, jota siirrämme eteenpäin tässä yksilökeskeisessä kulttuurissamme? Nimittäin mieheni ei ole suomalainen, ja hänen perheensä on tiivis. Mummo sieltä päin soittelee lähes joka päivä vain lirkutellakseen lapsillemme eivätkä he ole koskaan kuulleetkaan sellaisesta, että yksin pitäisi lapset hoitaa.
Toistaako äitini (ja iso osa suomalaisia) siis jotain outoa, suomalaista traumaa, missä äiti ja perhe on aina jätetty yksin pärjäämään ja tämä siirretään aina eteenpäin seuraavalle sukupolvelle? En nimittäin nykykokemuksellani tiedä mitään typerämpää, mutta onko vanhemmuuden kokemus ja taakka niin valtava selvitä yksin, että tämä "kostetaan" sitten seuraavallekin polvelle?
Tuli vain mieleen, kun muistin juuri, että äitini on ehtinyt nähdä lapsenlapsiaan edellisen kerran kaksi vuotta sitten.
Kommentit (775)
Muistan lukeneeni jutun, jossa todettiin juuri noin: mitä nuoremmat vanhemmat, sitä tiiviimmin ovat isovanhemmat elämässä mukana. Sellaisesta vanhempi-lapsisuhteesta on luonnollista siirtyä isovanhempi-aikuinen lapsi-lapsenlapsiasetelmaan kuin tilanteessa, jossa on asuttu ehkä 10-20 vuotta erillään, ehkä eri puolilla maapalloakin, ehkä ne aikuiset lapset tiiviisti omissa kaveriporukoissaan tai parisuhteissaan kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hautaanko asti pitää hyysätä tenavia, ensin omia ja sitten muiden?
Lasten lapsetko on muiden lapsia?
Eiköhän tuo vanhemmuus tai tarkennetaan hyvä vanhemmuus kata koko eliniän.
Millä logiikalla lastenlapset olisivat omia lapsia?
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on maasta, jossa ollaan hyvin perhekeskeisiä. Kun esikoinen syntyi, muutti anoppi meille asumaan. Siis ilmestyi matkalaukkuineen Kiinasta kotiimme, kun olin synnärillä ja asui meillä sen jälkeen 3 kk ajan. Minä en saanut edes hoitaa vauvaa, anoppi toi lapsen syömään, mutta muuten minut eristettiin kokonaan lapsenhoidosta. Se on kiinalainen tapa eikä mikään muu olisi kelvannut tuolle vähän yli 50v ikäiselle tohtorille, joka otti töistä vapaata ollakseen avuksi.
En suosittele tätä kokemusta kenellekään, mutta jos joku oikeasti haluaa elää kulttuurinmukaisesti, niin miksipä ei. Minä pidän mieluummin tämän länsimaisen naisen vapauden.
Otit sitten jonkun kiinalaisen risukepin? Lol toivottavasti anoppi lukee lapsille Jaakko ja riisinvarsi XD
No jos ei vaan jaksa ja omatkin lapset tuli tehtyä kun ne nyt pitää tehdä.
Omat vanhempani hoitivat lapsiamme usein näiden ollessa pieniä. Joko tarpeen mukaan tai sitten itse kyselivät, josko lapset tulisivat yökylään. Puolison vanhempia lapsenlapset eivät ole koskaan kiinnostaneet. Edes esikoistamme (heidän ensimmäistä lapsenlastaan) eivät olleet kiinnostuneita tulemaan synnärille katsomaan, vaan totesivat, että kyllä sen lapsen ehtii myöhemminkin nähdä. No, näkivätkin sitten ristiäisissä ekan kerran, kun lapsi oli 8-viikkoinen. Ja me siis asumme 500 metrin päässä toisistamme...
Myöskään lasten synttärit (ennen koronaa siis) eivät kiinnostaneet. Harrastusporukan kesälopetusjuhlat ovat menneet kerta toisensa jälkeen lapsenlasten synttärien edelle.
Mitään apua ei siis appivanhemmilta ole saatu, mutta jännää kyllä, ollaan kuultu heidän naapureiltaan, että ovat sanoneet olleensa vähän väliä meidän lapsia hoitamassa?! Täyttä valetta, ovat olleet risteilyllä tai milloin missäkin ja kuvitelleet etteivät jää valheistaan kiinni. Lasten ollessa pieniä tuli kierrettyä kaikki lähitienoon leikkipuistot ja törmättiin jatkuvasti appivanhempien naapureihin ja saatiin kuulla, miten ihanaa, on kun appivanhemmat auttaa, just joo.
Itse kyllä soittelevat kesken työpäivää, eläkkeellä kun nykyään ovat, ja vaativat, että tullaan samantien auttamaan heitä milloin tietokoneongelmissa, milloin auton tai pihahommien kanssa. Siis kesken työpäivää, haloo... Puoliso välillä työpäivänsä jälkeen menee auttamaan, minä en ole enää aikoihin viitsinyt, kun apu ei ole missään vaiheessa ollut vastavuoroista. Siitä tietysti valitetaan sekä siitä, etteivät lapsenlapset käy. Sitä saa mitä tilaa. Eivät olleet kiinnostuneita lapsista pieninä, joten en minäkään pakota lapsiani käymään appivanhempieni luona. Omien vanhempieni kanssa lapset edelleen viihtyvät ja tapaavat oma-aloitteisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut hoidattaa lapsensa täysin isovanhemmilla. Lapset ovat viikonloppuina yökylässä, ukki vie harrastuksiin, mummu hakee hoidosta tai usein sitä päiväkotia ei edes tarvita kun isovanhemmat hoitaa pienet lapset vanhempien ollessa töissä.
Monet isovanhemmat taatusti mielellään hoitavat mutta uskon että haluavat myös omaa aikaa, rauhaa ja lepoa. Vanhemmat ovat ihan lopussa lastensa kanssa. No entäs ne mummut ja ukit. Monella saattaa olla vielä omat työtkin tai sitten ollaan eläkkeellä mutta pitäisi alkaa kaitsemaan lapsia 8 tuntia päivässä, huh huh. Eivätkä he sitä välttämättä viitsi sanoa ääneen.
Pahimpia hoidattajia ovat ne vanhemmat jotka eläneet pitkään kahdelleen puolison kanssa, tehneet urat ja sitten tehdään ne pakolliset lapset ja ollaan ihan rättipoikki ja sysätään lapset mummuille että saadaan taas sitä omaa aikaa. Joskus nämä keksivät vielä rakennuttaa sen talonkin vielä ukilla :D
Ehkä se on sukuvika? Ne vanhemmat jotka mielellään haluaisivat mahdollisimman paljon eroon lapsistaan, heidän vanhemmat eivät halua lapsia hoitaa. Lapsiin suhtaudutaan kuin pahimpaan mahdolliseen taakkaan.
Eipä meilläkään pahemmin ole lastenhoitoapua olla (isovanhemmat kuolleet), mutta en siitå jatkuvasti kovaan ääneen katkerana valita, koska viihdyn lasteni kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muistan lukeneeni jutun, jossa todettiin juuri noin: mitä nuoremmat vanhemmat, sitä tiiviimmin ovat isovanhemmat elämässä mukana. Sellaisesta vanhempi-lapsisuhteesta on luonnollista siirtyä isovanhempi-aikuinen lapsi-lapsenlapsiasetelmaan kuin tilanteessa, jossa on asuttu ehkä 10-20 vuotta erillään, ehkä eri puolilla maapalloakin, ehkä ne aikuiset lapset tiiviisti omissa kaveriporukoissaan tai parisuhteissaan kiinni.
Voi kun pitäisi paikkansa kohdallani. Tulin raskaaksi 19-vuotiaana ja asuin jopa lähellä vanhempiani. Silti heitä ei ikinä ole edes kiinnostanut lapseni. Tosin eipä heitä ole kiinnostanut minä itsekään juuri, joten mitä voi odottaa...
Vierailija kirjoitti:
Minut ja sisarukseni hoisi naapurissa asuva mummoni. Äiti palasi töihin 3kk äitiysloman jälkeen. Silti on sanonut, että on omat lapsensa jo hoitanut ja tällä verukkeella ei ole muakaan auttanut.
Minut on myös mummo kasvattanut ja äiti paasaa kuinka hän on oman osuutensa tehnyt eikä tule osallistumaan lapsieni hoitoon.
Eikä ole osallistunut. Kauhulla odotan 70v "isoäidin" vaatimuksia tulevan hoidon suhteen... Kuinka pitää vanhaa ihmistä auttaa ja kiittämättömiä ovat lapset joille kaikki on tehty!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hah tää on tuttua. Ehkä neljä kertaa vuodessa käyvät ja yksi vierailu kestää 30min-1h, ja sen aikana jauhetaan vain omista ongelmista. Toki sukulaisille ym esitetään supermummoa ja -ukkia. En edes jaksa kirjoittaa tästä aiheesta enempää kun vituttaa sen verran paljon. Ja kyse ei ole siitä että haluaisin lapsistani eroon vaan harmittaa ettei heillä ole turvallisia aikuisia elämässä kauheasti, eikä minulla ole mahdollista käydä missään, ikinä, yksin, ei edes hammaslääkärissä. Se on vähän eri asia tarvita apua välillä kuin pyytää sitä monta kertaa viikossa, en tätä myöskään ymmärrä. Tosin olivat myös paskoja vanhempia joten mitä olisi voinut odottaa.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä se on sukuvika? Ne vanhemmat jotka mielellään haluaisivat mahdollisimman paljon eroon lapsistaan, heidän vanhemmat eivät halua lapsia hoitaa. Lapsiin suhtaudutaan kuin pahimpaan mahdolliseen taakkaan.
Eipä meilläkään pahemmin ole lastenhoitoapua olla (isovanhemmat kuolleet), mutta en siitå jatkuvasti kovaan ääneen katkerana valita, koska viihdyn lasteni kanssa.
Ei mene suvuttain vaan ehkä enemmän ikäluokittain.
Omat isovanhempani olivat lempeitä, rakastavia, auttoivat aivan valtavasti vanhempiamme kaikessa, ostivat asunnot, mökit ja autot ja hoitivat lapsia viikottain, välillä päivittäin.
Sitten ne omat vanhempani ovat taas itsekkäitä ja tylyjä ja piittaamattomia ja ilmoittivat että ”elämme vain itsellemme, emme ala isovanhemmiksi ja hoida itse omat lapsesi”. Mitenkään eivät ole elämässämme mukana.
Minä olen taas sitten isovanhempieni kaltainen, lempeä, rakastava, antelias, avulias ja autan paljon muita ihmisiä mielelläni. Nyt olen tarkkana tässä ettei omista lapsistani vain tule sitten itsekkäitä. Epäilen (ei ole tieteellistä dataa vaan ihan mutua) että ne jotka sai apua koko ajan kaikessa valtavasti - kuten omat paskat itsekkäät vanhempani - oppivat vähän liian helppoon elämään eivätkä viitsi sitten itse auttaa ketään, koska ovat tottuneet vain saamaan ja ”rohmuamaan” itselleen.
Tällaista samaa on monella muullakin 70-80luvulla syntyneellä. Ne isovanhemmat oli ihania ja auttavia, omat vanhemmat tylyjä kuspäitä, itse on taas sitten avulias ja rakastava.
Saattaa mennä siis vuorovetona sukupolvien välissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hah tää on tuttua. Ehkä neljä kertaa vuodessa käyvät ja yksi vierailu kestää 30min-1h, ja sen aikana jauhetaan vain omista ongelmista. Toki sukulaisille ym esitetään supermummoa ja -ukkia. En edes jaksa kirjoittaa tästä aiheesta enempää kun vituttaa sen verran paljon. Ja kyse ei ole siitä että haluaisin lapsistani eroon vaan harmittaa ettei heillä ole turvallisia aikuisia elämässä kauheasti, eikä minulla ole mahdollista käydä missään, ikinä, yksin, ei edes hammaslääkärissä. Se on vähän eri asia tarvita apua välillä kuin pyytää sitä monta kertaa viikossa, en tätä myöskään ymmärrä. Tosin olivat myös paskoja vanhempia joten mitä olisi voinut odottaa.
Tälle ilmiölle on nimikin: valokuva-isovanhemmuus
Mun piittaamattomat vanhemmat ei ole nähneet lapsiani viiteen vuoteen, heitä ei kiinnosta tavata tai soittaa. Mutta valokuvia pyytävät välillä mailitse, ja niitä esittelevät sukulaisille ja valehtelevat koko ajan miten ”niin paljon kaikessa autetaan” js ”koko ajan lapsenlapsia hoidetaan”
Ei ole siis autettu tai hoidettu KERTAKAAN KOSKAAN. Sitten saa kuulla sukulaisilta ja kaukaisemmilta tutuilta miten ihanaa on kun teitä niin autetaan.
Alkuun vaan nolona myötäilin enkä kehdannut paljastaa totuutta. Sitten alkoi niin veetuttaq vanhempieni käytös että kerroin totuuden. Huomasin vastapuolesta että mua ei uskottu. Mieluummin uskottiin valehtelevia paska-isovanhempia koska on mukavampaa kuulla se kiiltokuvaversio asiasta. Että niin on ahkerat ja auttavat isovanhemmat.
Ihan uskomattoman MONELLA on nämä tällaiset paskaa suoltavat valehtelevat valokuva-isovanhemmat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän isovanhemmat ovat monesti vielä tiukasti työelämässä siinä vaiheessa kun lapsenlapsia tulee. Eri asia ajalla, kun naiset olivat paljon yleisemmin kotirouvia (kun moni täällä muistelee, että oma mummo on itseä paljon hoitanut, no ainakin omat mummoni tosiaan molemmat olivat kotirouvia koko ikänsä). Tai jos muihin maihin verrataan, monissa näissä "perhekulttuurin" maissa tosiaan naiset ovat kotona ja miehet töissä. Tietysti jos ollaan jo eläkkeellä ja kunto on edelleen hyvä, voisi luulla enemmän sitä aikaa löytyvän..
Tämä nyt yhtenä syynä siihen, miksi isovanhemmat eivät välttämättä aina jaksa olla hoitoapuna.
Mä luulen myös, että Suomessa, missä nuorilla on kova kiire itsenäistyä kun lähtevät opiskelemaan, ne vanhemmat jäävät siinä vaiheessa enemmän yksin, ja ehtivät muodostamaan oman rutiininsa, harrastuksensa, lomanviettonsa ja ystävänsä, kun niitä nuoria aikuisia lapsia ei näy ei kuulu, koska 'mun aidat ei kuulu sulle'.
Ei siitä omasta aikuisiän auvoisesta elostansa ehkä sitten olekaan niin valmis kovin paljon joustamaan, kun se vieraantunut lapsi soittaa, että onneksi olkoon mummi NYT sä saat sitten kyllä luvan hoitaa tätä mun Kuusenkerkkä-Irmeliiniäni, koska mun elämä on ah, niin stressaavaa, ja pitäähän mun saada nyt vähän aikuisten aikaakin !Monessa ulkomaassa lapset pysyvät kokoajan läheisempinä perheeseen ja sukuun, ja on paljon luontevampaa, että ne nonnat ja mamit hoitavat myös lastensa lapsia suurella sylillä ja oman itsenäisyytensä yhä uhraten.
Kenties näin?
Minä luulen että tässä on vähän perää. Niitä yhteisöllisiä ja perhekeskeisiä valintoja pitäisi tehdä aina. Ei vain silloin kun olisi itse saamapuolella.
Ei se tietenkään vain lapsesta ole kiinni. Minunkin on oletettu lähtevän kauas maailmalle heti kun mahdollista, koska niin lapset nyt tekevän. Ja niin tein, mutta nyt mietin, että ehkä jossain toisissa perheissä lähellä pysymistä ja juuria olisi pidetty myös arvona.
Omat vanhempani ovat kyllä pyrkineet kuitenkin tukemaan ja ovat lapsista ja lapsenlapsista kiinnostuneita, vaikka välimatkojen vuoksi varsinaista apua ei niin ole. Mutta me saamme miehen suvun puolelta apua. Siinä suvussa taas näkee sen toisen puolen, että aina ei ole helppoa se kiinteä suhdekaan. Siinä pitää sitten sietää niitä anopin ja apen outoja puolia ja erilaisia ajattelumalleja. Jotain kuitenkin tahdon ottaa appivanhempien toimintatavoista, vaikka en kaikkea.
Uskoisin että useille se kysymys ei loppujen lopuksi ole siitä, saako lapsia kerran-pari vuodessa hoitoon, vaan siitä että saako lämpöä ja tukea vanhemmiltaan. Se on kovaa, jos ei edes haluta auttaa, vaikka olisi sairastapaus, synnytys tai muu poikkeustilanne.
Totta. Ei kyse ole aina siitä saako sen lapsen hoitoon muutamasti vuodessa, apua saa ehkä kun on se pattitilanne. Kun menee synnyttämään tms..
Minua silti henk.koht kummeksuttaa sekin, ettei vanhemmille suoda hengähdyshetkeä arjesta. Jos esim. pyysin omaa äitiäni vahtimaan lapsia vaikka kerran kahteen vuoteen, että pääsisin illanviettoon vaikka työporukalla jos mies ei ollut kotona.. TAI kahdestaan miehen kanssa yön yli jonnekin, niin se ei käynyt. Kun hän nukkuu sitten niin huonosti! Ymmärrän, mutta eikö sitä yhtä yötä voi joskus uhrata oman lapsensa hyvinvoinnin vuoksi? Vaikka se olisikin sitten sen vuoksi, että tytär haluaa joskus vaihtaa vapaalle eikä kaikki olisi pelkkää kriisiapua?!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole juurikaan ketjua lukenut, mutta: minun äitini hoiti vanhempien sisarusteni lapsia kun raijasivat ne usein hänelle hoitoon. Itse vein ruokien kanssa kahta lastani ehkä kolme kertaa. Exmiehen äiti oli tavallisesti viikonloppuisin niin kännissä (hieno pankin prokuristi sammunut makkariin nuttura vinossa tai niin seilissä ettei tiennyt oliko tulossa vai menossa)että lapsia "hoiti" tasan yhden kerran. Silloinkin vaikka tultiin ajoissa kotiin oli muija vajentanut konjakkipulloa ja silmät seisoi päässä, lapsi seisoi vieressä ja toinen seisoi sängyssään. Eroahan se vain nopeutti.
Omaa lapsenlastani olen hoitanut aina kun äitinsä oli iltavuorossa, nyt asuvat vähän kauempana mutta skypetetään melkein päivittäin ja käydään kiinalaisessa kun tulevat. Miten kivaa on hoitaa ja leikkiä pikkulapsen kanssa, se aika menee nopeasti ohi. En tajua isovanhempia jotka eivät halua lastenlapsiaan
lähelleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän isovanhemmat ovat monesti vielä tiukasti työelämässä siinä vaiheessa kun lapsenlapsia tulee. Eri asia ajalla, kun naiset olivat paljon yleisemmin kotirouvia (kun moni täällä muistelee, että oma mummo on itseä paljon hoitanut, no ainakin omat mummoni tosiaan molemmat olivat kotirouvia koko ikänsä). Tai jos muihin maihin verrataan, monissa näissä "perhekulttuurin" maissa tosiaan naiset ovat kotona ja miehet töissä. Tietysti jos ollaan jo eläkkeellä ja kunto on edelleen hyvä, voisi luulla enemmän sitä aikaa löytyvän..
Tämä nyt yhtenä syynä siihen, miksi isovanhemmat eivät välttämättä aina jaksa olla hoitoapuna.
Mä luulen myös, että Suomessa, missä nuorilla on kova kiire itsenäistyä kun lähtevät opiskelemaan, ne vanhemmat jäävät siinä vaiheessa enemmän yksin, ja ehtivät muodostamaan oman rutiininsa, harrastuksensa, lomanviettonsa ja ystävänsä, kun niitä nuoria aikuisia lapsia ei näy ei kuulu, koska 'mun aidat ei kuulu sulle'.
Ei siitä omasta aikuisiän auvoisesta elostansa ehkä sitten olekaan niin valmis kovin paljon joustamaan, kun se vieraantunut lapsi soittaa, että onneksi olkoon mummi NYT sä saat sitten kyllä luvan hoitaa tätä mun Kuusenkerkkä-Irmeliiniäni, koska mun elämä on ah, niin stressaavaa, ja pitäähän mun saada nyt vähän aikuisten aikaakin !Monessa ulkomaassa lapset pysyvät kokoajan läheisempinä perheeseen ja sukuun, ja on paljon luontevampaa, että ne nonnat ja mamit hoitavat myös lastensa lapsia suurella sylillä ja oman itsenäisyytensä yhä uhraten.
Kenties näin?
Minä luulen että tässä on vähän perää. Niitä yhteisöllisiä ja perhekeskeisiä valintoja pitäisi tehdä aina. Ei vain silloin kun olisi itse saamapuolella.
Ei se tietenkään vain lapsesta ole kiinni. Minunkin on oletettu lähtevän kauas maailmalle heti kun mahdollista, koska niin lapset nyt tekevän. Ja niin tein, mutta nyt mietin, että ehkä jossain toisissa perheissä lähellä pysymistä ja juuria olisi pidetty myös arvona.
Omat vanhempani ovat kyllä pyrkineet kuitenkin tukemaan ja ovat lapsista ja lapsenlapsista kiinnostuneita, vaikka välimatkojen vuoksi varsinaista apua ei niin ole. Mutta me saamme miehen suvun puolelta apua. Siinä suvussa taas näkee sen toisen puolen, että aina ei ole helppoa se kiinteä suhdekaan. Siinä pitää sitten sietää niitä anopin ja apen outoja puolia ja erilaisia ajattelumalleja. Jotain kuitenkin tahdon ottaa appivanhempien toimintatavoista, vaikka en kaikkea.
Uskoisin että useille se kysymys ei loppujen lopuksi ole siitä, saako lapsia kerran-pari vuodessa hoitoon, vaan siitä että saako lämpöä ja tukea vanhemmiltaan. Se on kovaa, jos ei edes haluta auttaa, vaikka olisi sairastapaus, synnytys tai muu poikkeustilanne.
Totta. Ei kyse ole aina siitä saako sen lapsen hoitoon muutamasti vuodessa, apua saa ehkä kun on se pattitilanne. Kun menee synnyttämään tms..
Minua silti henk.koht kummeksuttaa sekin, ettei vanhemmille suoda hengähdyshetkeä arjesta. Jos esim. pyysin omaa äitiäni vahtimaan lapsia vaikka kerran kahteen vuoteen, että pääsisin illanviettoon vaikka työporukalla jos mies ei ollut kotona.. TAI kahdestaan miehen kanssa yön yli jonnekin, niin se ei käynyt. Kun hän nukkuu sitten niin huonosti! Ymmärrän, mutta eikö sitä yhtä yötä voi joskus uhrata oman lapsensa hyvinvoinnin vuoksi? Vaikka se olisikin sitten sen vuoksi, että tytär haluaa joskus vaihtaa vapaalle eikä kaikki olisi pelkkää kriisiapua?!
No ei ne isovanhemmat auta edes hätä- tai pattitilanteessa yhtä kertaa. Vanhempani (jotka hoidattivat omat lapsensa mummoloissa oikein tehokkaasti) on juuri näitä hoida itse lapsesi -isovanhempia.
Eivät ole auttaneet pahassa hädässä jossa seisottiin vauvan kanssa pakkasessa ilman vaatteita ja rahapussia ja olisi tarvittu pari tuntia joku paikka mihin mennä ja alkaa järjestämään tilapäisasuntoa. Ilmoittivat että jokainen hoitaa omat ongelmansa, ja luuria korvaan.
Samoin synnytykseen ei sitten isä päässyt, eivät suostuneet hoitamaan kahta tuntia jota pyydettiin ja tarjottiin tästä kahdesta tunnista 200e. Ilmoittivat että emme auta, emme edes kertaluontoisesti, kun sitten pian pitää auttaa joskus toistekin. Ja taas luuri korvaan sanojen päätteeksi.
Käsittämätöntä. Terveitä eläkeläisiä ovat, kertaakaan ei tässä reilun 10v sisään ole ollut yhtä ainoa kertaa mitään halua auttaa tai viettää edes hetki lastemme kanssa. Eivät muista edes lasten nimiä ja ikiä.
Oudointa ja sairainta on se että kaiken tämän jälkeen (”’emme auta koskaan vaikka olisi mikä hätä!”) nämä itsekkäät olettaa ja vaatii että HEITÄ pitää sitten auttaa vanhuksina koska he eivät laitokseen halua.
Miten voi odottaa saavansa aikanaan apua kun kaikessa kieltäytyi antamasta sitä itse?? Mikä on näiden ajatuksenjuoksussa vialla?
Omasta tuttavapiiristä en tunne ketään, joka ei saisi apua isovanhemmilta, ja ihan suomalaisia ovat kaikki. Toki joukossa on näitä martsaavia mummoja, jotka valittavat kuinka raskasta on hoitaa pieniä lapsia, mutta tuntuvat lähinnä valittavan valittamisen ilosta. Tietenkin pitää ymmärtää että isovanhemmillakin on menoja, eivätkä voi aina ryhtyä ilmaisiksi lastenvahdeiksi.
Kuinka ihmeessä se välinpitämätön paha isovanhempi onkin aina mummo, hyvin harvoin vaari, vaikka juuri ne vaarit eivät useimmiten välitä sitäkään vähää?
Arvasin jo tuon otsikon perusteella, että kyse on jostakin mummosta.
Näin se menee nykyaikana. Joka tuutista tulee käsityksiä muokkaavaa informaatiota.
Täällä kerrotaan ääritapauksia, yleistäen rankasti omat kokemukset vastaamaan yleistä vallitsevaa asioiden tilaa. Tavallisimmin nainen tulee isoäidiksi noin 55 v., on työelämässä, osallistuu parhaansa mukaan lastenlastensa elämään, iloiten heistä, huolehtii siinä sivussa ikääntyvistä vanhemmistaan, huono omatunto ja riittämättömyyden tunne alituisena seuralaisena.
Tämä fakta ei tietysti lohduta niitä, joilla nyt sattuu olemaan huonot välit vanhempiinsa, heitäkin on, tietysti. Kismittää kuitenkin, että tätä naisten yleistä työtaakkaa vähätellään ja mitätöidään, kuten tavallista.
Alue: Aihe vapaa
Minunkin äiti varmasti hehkuttaa kavereilleen, miten hoitaa lapsenlapsiaan, kun todellisuudessa ottaa minun lapset hoitoon ehkä kerran vuodessa yhdeksi yöksi, silloin kun häntä itseään sattuu huvittamaan (juurikin varmaan siksi, että voi hehkuttaa asialla), kysymättä meiltä, mikä olisi hyvä ajankohta. Yleensä sattuu juuri sellaiseen aikaan, kun meille siitä mahdollisimman vähän hyötyä. Omasta mielestään kovin osallistuva isovanhempi.