"Minä olen omat hommani hoitanut jo ajat sitten".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meilläkään mun puolelta äiti ja isä ei osallistu mihinkään. Synttäreillä voivat ehkä käydä nopeasti, muuten ei ikinä käy meillä. Lapsia ovat hoitaneet ehkä neljä kertaa 7 vuoden aikana. Ja huhhuh, kun on ollut niin rankkaa. Puhuvat mulle puhelimessa, että aina veljes vaatii hoitaan lapsiaan. Juu tosiaan ehkä olisivat tarvinneet apua, kun syntyi kaksoset pienen esikoisen jälkeen. En ole jaksanut pyytää apua, koska tiedän etten sitä saa tai sen jälkeen joudun kuuntelemaan monta kuukautta kuinka rankkaa oli.

Ainiin, me melkein asuttiin kaikki kolme lasta isovanhemmilla. Ja meidän äiti on aina ollut työtön!!

Minäkään en koskaan pyydä vanhemmiltani apua. Näin jo siskoni taistelut ja tiesin, ettei apua heru. Ei tullut korkealta pudotusta, kun kahden tunnin hoitaminen ei käynyt, että pääsisin lääkäriin. Äitini halusi levätä töiden jälkeen! Ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun kysyin. Äitini työ on säännöllistä 8h arkipäivätyötä, joka vastaa työltään ja laadultaan kaupan kassan työtä (tiedän, koska tein itse aiemmin samaa). Vetoaa sen kuormitukseen.

Kun ikää kertyy, tulet huomaamaan itsekin, ettei työstä palautuminen suju enää yhtä nopeasti kuin nuorempana.

Pitäiskö sun harkita muuta työtä ja lopettaa tämän saman jankkaaminen? Älä viitsi ruikuttaa, että työsi on sellaista ettet YHTENÄKÄÄN päivänä vuodessa minään vuotena viitsi edes paria tuntia auttaa? Haet nyt vaan oikeutusta itsekkyydellesi. Häpeä.

Vierailija kirjoitti:

Minä en osaa sanoa kuin omasta puolesta. Kun minä sain lapsia, äitini oli vielä työelämässä ja hoiti/kohtasi näin ollen harvemmin lapsiani. Lisäksi isälläni oli ongelmia, joten varoin antamasta lapsia kovinkaan usein hoitoon. Kun sisarukseni saivat lapsia, äiti oli enemmän näiden kanssa ja kyllähän se vähän harmitti. Yritin aina miettiä, että mistä johtui, mutta sekin jäi mieleen, ettei teini-ikäisiinkään kovin paljon yhteyksissä ollut. Lopulta kävi niin, etteivät lapseni ole kuin muodollisesti yhteyksissä isovanhempiinsa. Kaikesta isovanhempien hoivasta ja avusta olen kiitollinen ja yritän tulevaisuudessa itse olla osallistuvampi isovanhempi. Yritän jo nyt elää niin, että lapseni eivät tahtoisi muuttaa kovinkaan kauas minusta, tarjoan apuani jo nyt, korostan perhekeskeisyyttä jne. Itse jäin vähän vaille sellaista, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa suuntaa.

Minä olen ns, iltatähti ja tein omat lapseni vähän vanhempana. Sisarukseni hoidattivat paljon lapsiaan mummolassa. Meidän lapsia eivät enää jaksaneet ja eivät pystyneetkään, kun isä oli jo huonossa kunnossa.

Itse asiassa olin ihan tyytyväinen. Miehenkin äiti oli melko sairas, joten ei tullut mieleenkään pyytää apua (isä kuollut). Koska sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. En olisi halunnut ketään päsmäröimään elämäämme. Välit pysyi hyvinä, kun kukaan ei kokenut olevansa velkaa toisille. Kylässä kävimme perheenä.

Hassua, että ihmiset sanoo, että jos isovanhemmat ei hoida lapsenlapsia, jää välit etäisiksi. Meillä kävi niin, että sisaruksen lapset ei paskaakaan välitä äidistämme (joka nyt leski), vaikka olivat jatkuvasti hoidossa. Meidän lapset, joita ei ikinä hoidettu, nyt aikuisinakin pyörähtävät mummia katsomassa ja soittelevat hänelle. Heillä on äitiini kaikkein lämpimimmät välit.

Omia lapsenlapsia ei vielä ole, mutta hoidan ja autan, jos jaksan. Jos en jaksa, en hoida. Sen näkee sitten. Mutta olen töissä vanhusten parissa ja se menee niin, että vaikka koko elämäsi olisit uhrannut lastenlasten hoitoon, ei siellä niitä aikuisia lapsenlapsia näy. 

Isovanhempiin voi pitää yhteyttä muutenkin, kuin hoidattamalla lapsia heille.

Vierailija kirjoitti:

Tutkimustenhan perusteella tiedetään mm. että:

1) lapset hyötyvät osallistuvista isovanhemmista.

2) isovanhemmat hyötyvät lastenlasten kanssa vietetystä ajasta (terveys- ja vireysvaikutuksia!)

3) Naisjohtajilla on lähes aina tiiviinä taustajoukkoina osallistuvat isovanhemmat (osallistuvan puolison lisäksi).

Näin ollen voidaan todeta, että ihmiset tarvitsee toinen toisiaan, myös yli sukupolvien. Pärjätä voi ilmankin, mutta elämänlaatu kohenee kun ei tarvitse pärjätä ilman apua. Isoin tasa-arvoteko omalle tyttärelle on olla isovanhempana mukana auttamassa.

En tiedä onko tästä tutkimuksia, mutta pidän todennäköisenä selityksenä korkeille eroluvuille perheiden yksinjäämistä. Kun kaikki tehdään pienellä ydinperheporukalla, niin paineet sitä parisuhdetta kohtaan kasvaa ja se joutuu ihan eri tavalla koetukselle.

Olen naisjohtaja (tj), jolla on lapsia ja ei ollenkaan tukiverkkoja eli kummatkaan isovanhemmat ei ole mitenkään elämässämme mukana, heidän oma valintansa (olivat melko lailla huonoja vanhempinakin). Olen myös huomannut että ihan JOKA artikkeli/haastattelu naisjohtajista sisältää sen hehkutuksen miten ilman isovanhempien apua ei pärjättäisi ja miten isovanhemmat ottaa kopin viemisistä ja hakemisista.

Näistä tulee aina paha mieli siksi, että kulttuurinen kuvasto on nyt sellainen että jos ei ole niitä isovanhempia, niin ei kannata johtajan töistä haaveilla. Lisäksi tulee se assosiaatio että tehokas johtaja saa ne isovanhemmatkin osallistumaan.

Ilman isovanhempiakin tämä onnistui kyllä. Olen yli 15v ollut johtoryhmätasolla ennen nykyistä työtäni. Koskaan ei olla saatu mitään lastenhoitoapua mistään, ja en kiistä etteikö raskasta olisi välillä ollut. Mutta olisi hyvä että kulttuurinen käsitys vähän muuttuisi, eli ei kaikilla naisjohtajilla ehkä olekaan isovanhempia apunaan. Ja silti selviää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutkimustenhan perusteella tiedetään mm. että:

1) lapset hyötyvät osallistuvista isovanhemmista.

2) isovanhemmat hyötyvät lastenlasten kanssa vietetystä ajasta (terveys- ja vireysvaikutuksia!)

3) Naisjohtajilla on lähes aina tiiviinä taustajoukkoina osallistuvat isovanhemmat (osallistuvan puolison lisäksi).

Näin ollen voidaan todeta, että ihmiset tarvitsee toinen toisiaan, myös yli sukupolvien. Pärjätä voi ilmankin, mutta elämänlaatu kohenee kun ei tarvitse pärjätä ilman apua. Isoin tasa-arvoteko omalle tyttärelle on olla isovanhempana mukana auttamassa.

En tiedä onko tästä tutkimuksia, mutta pidän todennäköisenä selityksenä korkeille eroluvuille perheiden yksinjäämistä. Kun kaikki tehdään pienellä ydinperheporukalla, niin paineet sitä parisuhdetta kohtaan kasvaa ja se joutuu ihan eri tavalla koetukselle.

Olen naisjohtaja (tj), jolla on lapsia ja ei ollenkaan tukiverkkoja eli kummatkaan isovanhemmat ei ole mitenkään elämässämme mukana, heidän oma valintansa (olivat melko lailla huonoja vanhempinakin). Olen myös huomannut että ihan JOKA artikkeli/haastattelu naisjohtajista sisältää sen hehkutuksen miten ilman isovanhempien apua ei pärjättäisi ja miten isovanhemmat ottaa kopin viemisistä ja hakemisista.

Näistä tulee aina paha mieli siksi, että kulttuurinen kuvasto on nyt sellainen että jos ei ole niitä isovanhempia, niin ei kannata johtajan töistä haaveilla. Lisäksi tulee se assosiaatio että tehokas johtaja saa ne isovanhemmatkin osallistumaan.

Ilman isovanhempiakin tämä onnistui kyllä. Olen yli 15v ollut johtoryhmätasolla ennen nykyistä työtäni. Koskaan ei olla saatu mitään lastenhoitoapua mistään, ja en kiistä etteikö raskasta olisi välillä ollut. Mutta olisi hyvä että kulttuurinen käsitys vähän muuttuisi, eli ei kaikilla naisjohtajilla ehkä olekaan isovanhempia apunaan. Ja silti selviää.

Tosi hienoa että olette selvinneet! Tästä on tehty kyselytutkimuksia ja isovanhempien apu on korostunut näissä tutkimuksissa. Ei se kuitenkaan sitä tarkoita, etteikö selviäisi ilman. Jaetulla vanhemmuudella/hyvällä puolisolla pärjää jo pitkälle. :)

Mä olen juurikin ylempänä kuvatun tekstin mukaisista syistä (vanhemmat ”varastaneet” multa kaiken antamatta mitään koskaan vastaan) vihainen ja loukkaantunut vanhemmilleni. Eivät sen vertaa välitä että joskus soittaisivat tai vastaisivat. Nyt seitsemään vuoteen ei ole vilaustakaan näkynyt ja tänä aikana olen saanut mm kaksi lasta... heitä ei kiinnosta.

En aio auttaa heitä vanhana. Syy on se mitä tapahtui ollessani lapsi ja nuori. Heidän vanhemmuus oli niin luokattoman surkeaa että mitään vanhuudenapua eivät ansaitse. Kaikista ei ole vanhemmiksi.

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen sitä mieltä, ettei isovanhempien tarvi olla hoitoautomaatteja tai olla jatkuvasti auttamassa.

Muistan kuitenkin omien vanhempieni reissut teatteriin, syömään ja muualle kahdenkeskeisen ajan viettoon. Itse olin tuolloin mummolla, muulla sukulaisella tai vaikka kaverillani.

Mieheni vanhemmista en tässä nyt kirjoita, koska he eivät ole elossa eivätkä siis tietenkään voi olla avuksi.

Kun minä kysyin apua lääkärikäyntini ajaksi, oli kiire vaihtaa petivaatteet, mennä kauppaan ja levätäkin pitäisi.

Joskus seuraavan lapsen syntymän lähestyessä päivittelivät, kuinka varmaan pitäisi näitä lapsia sitten olla hoitamassa. Kysyin, montako kertaa ovatkaan kolmen vuoden aikana heitä hoitaneet - kun eivät siis kertaakaan hoitaneet? Vastaukseksi sain, että hyvä, kun olette aikuistuneet.

Meidän lastenhoitoavun pyytäminen on siis tapahtunut juurikin silloin, kun sitä on ihan oikeasti tarvittu - esim. se lääkärikäynti, työhaastattelu, läsnäolo yhden lapsen päiväkirurgisessa operaatiossa.

Emme käytä alkoholia lainkaan, emme ole humputtelijoita, hoidamme muuten itse lapsemme ja taloutemme emmekä tosiaan ole olleet jatkuvasti apua vailla.

Vaikka tiedostan, että jokaisella on oikeus omiin valintoihin, niin pakko myöntää että kyllähän tuollaisesta hieman katkera olo tulee.

Etenkin, kun samaan aikaan meiltä ollaan oikeasti jopa viikoittain pyytämässä apua eri asioihin. Ilmoitetaan, kuinka pitää tulla vaihtamaan renkaat, kastelemaan kukkia, pesemään ikkunoita, ajamaan nurmikkoa, mitä nyt milloinkin. Olemme lopettaneet auttamisen, koska arkemme on kiireistä ja joudumme itsekin hyödyntämään erilaisia ostopalveluita asioiden helpottamiseksi.

Olenpa kerran tokaissut johonkin pyyntöön (lapsellista, tiedetään) että just silloin on vaihdettava petivaatteet ja vietävä roskat, niin ei käy. Olivat aika hämmästyneitä, mutta näitä samojahan on tullut heiltä.

Tätä taas vanhemmat eivät ymmärrä yhtään, vaan tulee sellaista "Kyllä se on niin vaikeaa tällaiselle vanhalle, raihnaiselle muijalle" - tyyppistä, syyllistävää valittelua.

Minkä ikäisiä ja kuntoisia nämä sun vanhemmat on?  Ajattelin vaan, että jos he mielestään tarvii apua kukkien kastelemisessa, renkaitten vaihtamisessa ja ikkunoitten pesemisessä, mikä nyt yleensä normikuntoiselta eläkeläiseltä sujuu ilman apuakin, niin onko he kykeneviä ottamaan lapsia hoitoonsa?  

Aika huonokuntoinen pitää olla, ettei pysty ikkunoitaan pesemään.

Silloin on jo niin huonossa kunnossa, että ei varmaan voi lastenkaan kanssa pärjätä.

Täällä on sellainen mieliala, että isovanhemmat on se ainoa tukiverkko, mikä perheellä voi olla.  Eihän se näin mene.  Meillä useimmilla on sisaruksia, muita sukulaisia,  naapureita ja ystäviä.  Tukiverkkona voi olla keitä tahansa muitakin kuin vain ne isovanhemmat.  

Miten pärjäävät ne, joilla ei ole vanhemmat enää elossa tai syystä tai toisesta eivät mitenkään voi olla käytettävissä "tukiverkoksi?"  Onhan heidänkin jostain se apu saatava muualta.

Muistan vaan hyvin, kun olin pikkulapsi, niin meille tuli kahdeksi viikoksi hoitoon naapurin lapsi, kun äitinsä oli synnytyslaitoksella ensin viikon, ja sitten sai olla vauvan kanssa toisen viikon vielä kotona ilman vanhempaa lasta.  Vuoden päästä meillä oli hoidossa kaksi lasta saman ajan, kun äitinsä oli taas saamassa yhtä maailmaan.  Eli naapuriapu toimi.  Tuskin siinä mitään vastavuoroisuuttakaan kyseltiin, se vain meni niin.  Mutta voi olla, että nykyään ei enää ainakaan kerrostaloissa naapurit tule niin tutuiksi keskenään, että tuollainen kävisi päinsä.

Valitus kohdistuu aina isovanhempiin, vaikka itse asiassa eihän nämä sen velvollisempia ole lapsia hoitamaan kuin kukaan muukaan.  Jotkut isovanhemmat ei vain näe rooliaan tässä niin suurena.  Ymmärrän senkin, että halutaan nauttia vapaista vuosista eläkeläisenä viimeinkin, kun se on mahdollista.  Kauhean montaa vuotta se ei kuitenkaan kestä, koska vanhuus lähenee ja vie voimat väkisinkin.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen sitä mieltä, ettei isovanhempien tarvi olla hoitoautomaatteja tai olla jatkuvasti auttamassa.

Muistan kuitenkin omien vanhempieni reissut teatteriin, syömään ja muualle kahdenkeskeisen ajan viettoon. Itse olin tuolloin mummolla, muulla sukulaisella tai vaikka kaverillani.

Mieheni vanhemmista en tässä nyt kirjoita, koska he eivät ole elossa eivätkä siis tietenkään voi olla avuksi.

Kun minä kysyin apua lääkärikäyntini ajaksi, oli kiire vaihtaa petivaatteet, mennä kauppaan ja levätäkin pitäisi.

Joskus seuraavan lapsen syntymän lähestyessä päivittelivät, kuinka varmaan pitäisi näitä lapsia sitten olla hoitamassa. Kysyin, montako kertaa ovatkaan kolmen vuoden aikana heitä hoitaneet - kun eivät siis kertaakaan hoitaneet? Vastaukseksi sain, että hyvä, kun olette aikuistuneet.

Meidän lastenhoitoavun pyytäminen on siis tapahtunut juurikin silloin, kun sitä on ihan oikeasti tarvittu - esim. se lääkärikäynti, työhaastattelu, läsnäolo yhden lapsen päiväkirurgisessa operaatiossa.

Emme käytä alkoholia lainkaan, emme ole humputtelijoita, hoidamme muuten itse lapsemme ja taloutemme emmekä tosiaan ole olleet jatkuvasti apua vailla.

Vaikka tiedostan, että jokaisella on oikeus omiin valintoihin, niin pakko myöntää että kyllähän tuollaisesta hieman katkera olo tulee.

Etenkin, kun samaan aikaan meiltä ollaan oikeasti jopa viikoittain pyytämässä apua eri asioihin. Ilmoitetaan, kuinka pitää tulla vaihtamaan renkaat, kastelemaan kukkia, pesemään ikkunoita, ajamaan nurmikkoa, mitä nyt milloinkin. Olemme lopettaneet auttamisen, koska arkemme on kiireistä ja joudumme itsekin hyödyntämään erilaisia ostopalveluita asioiden helpottamiseksi.

Olenpa kerran tokaissut johonkin pyyntöön (lapsellista, tiedetään) että just silloin on vaihdettava petivaatteet ja vietävä roskat, niin ei käy. Olivat aika hämmästyneitä, mutta näitä samojahan on tullut heiltä.

Tätä taas vanhemmat eivät ymmärrä yhtään, vaan tulee sellaista "Kyllä se on niin vaikeaa tällaiselle vanhalle, raihnaiselle muijalle" - tyyppistä, syyllistävää valittelua.

Minkä ikäisiä ja kuntoisia nämä sun vanhemmat on?  Ajattelin vaan, että jos he mielestään tarvii apua kukkien kastelemisessa, renkaitten vaihtamisessa ja ikkunoitten pesemisessä, mikä nyt yleensä normikuntoiselta eläkeläiseltä sujuu ilman apuakin, niin onko he kykeneviä ottamaan lapsia hoitoonsa?  

Aika huonokuntoinen pitää olla, ettei pysty ikkunoitaan pesemään.

Silloin on jo niin huonossa kunnossa, että ei varmaan voi lastenkaan kanssa pärjätä.

Täällä on sellainen mieliala, että isovanhemmat on se ainoa tukiverkko, mikä perheellä voi olla.  Eihän se näin mene.  Meillä useimmilla on sisaruksia, muita sukulaisia,  naapureita ja ystäviä.  Tukiverkkona voi olla keitä tahansa muitakin kuin vain ne isovanhemmat.  

Miten pärjäävät ne, joilla ei ole vanhemmat enää elossa tai syystä tai toisesta eivät mitenkään voi olla käytettävissä "tukiverkoksi?"  Onhan heidänkin jostain se apu saatava muualta.

Muistan vaan hyvin, kun olin pikkulapsi, niin meille tuli kahdeksi viikoksi hoitoon naapurin lapsi, kun äitinsä oli synnytyslaitoksella ensin viikon, ja sitten sai olla vauvan kanssa toisen viikon vielä kotona ilman vanhempaa lasta.  Vuoden päästä meillä oli hoidossa kaksi lasta saman ajan, kun äitinsä oli taas saamassa yhtä maailmaan.  Eli naapuriapu toimi.  Tuskin siinä mitään vastavuoroisuuttakaan kyseltiin, se vain meni niin.  Mutta voi olla, että nykyään ei enää ainakaan kerrostaloissa naapurit tule niin tutuiksi keskenään, että tuollainen kävisi päinsä.

Valitus kohdistuu aina isovanhempiin, vaikka itse asiassa eihän nämä sen velvollisempia ole lapsia hoitamaan kuin kukaan muukaan.  Jotkut isovanhemmat ei vain näe rooliaan tässä niin suurena.  Ymmärrän senkin, että halutaan nauttia vapaista vuosista eläkeläisenä viimeinkin, kun se on mahdollista.  Kauhean montaa vuotta se ei kuitenkaan kestä, koska vanhuus lähenee ja vie voimat väkisinkin.  

Kysyit tuossa että miten pärjäävät ne joilla ei ole tukiverkkoa, jostain niidenkin on apu saatava?

Vastaan: me pärjäämme ilman apua. Koska on pakko. Olen tässä pitkästi yli 10v ajan yrittänyt rakentaa tukiverkko, se onnistuu vain siihen suuntaan että minä hoidan naapureiden lapsia, kukaan ei minun :)

Me emme ole saaneet koskaan yhtään mistään apua. Silloin on pakko selvitä itse. Uskomattomia venymisiä ja suorituksia on ollut pakko tehdä.

Erittäin moni joutuu elämään lapsiperhearkensa kokonaan ilman apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meilläkään mun puolelta äiti ja isä ei osallistu mihinkään. Synttäreillä voivat ehkä käydä nopeasti, muuten ei ikinä käy meillä. Lapsia ovat hoitaneet ehkä neljä kertaa 7 vuoden aikana. Ja huhhuh, kun on ollut niin rankkaa. Puhuvat mulle puhelimessa, että aina veljes vaatii hoitaan lapsiaan. Juu tosiaan ehkä olisivat tarvinneet apua, kun syntyi kaksoset pienen esikoisen jälkeen. En ole jaksanut pyytää apua, koska tiedän etten sitä saa tai sen jälkeen joudun kuuntelemaan monta kuukautta kuinka rankkaa oli.

Ainiin, me melkein asuttiin kaikki kolme lasta isovanhemmilla. Ja meidän äiti on aina ollut työtön!!

Minäkään en koskaan pyydä vanhemmiltani apua. Näin jo siskoni taistelut ja tiesin, ettei apua heru. Ei tullut korkealta pudotusta, kun kahden tunnin hoitaminen ei käynyt, että pääsisin lääkäriin. Äitini halusi levätä töiden jälkeen! Ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun kysyin. Äitini työ on säännöllistä 8h arkipäivätyötä, joka vastaa työltään ja laadultaan kaupan kassan työtä (tiedän, koska tein itse aiemmin samaa). Vetoaa sen kuormitukseen.

Kun ikää kertyy, tulet huomaamaan itsekin, ettei työstä palautuminen suju enää yhtä nopeasti kuin nuorempana.

Pitäiskö sun harkita muuta työtä ja lopettaa tämän saman jankkaaminen? Älä viitsi ruikuttaa, että työsi on sellaista ettet YHTENÄKÄÄN päivänä vuodessa minään vuotena viitsi edes paria tuntia auttaa? Haet nyt vaan oikeutusta itsekkyydellesi. Häpeä.

Oho. Nyt taisi osua arkaan paikkaan. Minulla ei ole lapsenlapsia enkä ruikuta. Työvuosia on takana paljon ja ikää sen verran, että tiedän ihan omakohtaisesti, miten työstä palautuminen vie nykyisin enemmän aikaa. Mitään tarvetta alan vaihtamiseen ei ole, koska pidän työstäni.

Vierailija kirjoitti:

Minut ja sisarukseni hoisi naapurissa asuva mummoni. Äiti palasi töihin 3kk äitiysloman jälkeen. Silti on sanonut, että on omat lapsensa jo hoitanut ja tällä verukkeella ei ole muakaan auttanut.

Jokaisen on hyvä muistaa, että itse tekee lapsensa eikä isovanhemmilla ole siihen mitään osaa eikä arpaa.

Lasten hoitaminen ei ole välttämättä kauhean hauskaa eikä normaalisti kovaa tunkua siihen hommaan ole muutenkaan (vaikka kuinka monet ilmoittautuisivat raskausaikana vapaaehtoisiksi).

Jos haluaa lasten ja isovanhempien välille suhteen luoda, niin parempi sitten vaan luopua lastenhoitovaatimuksista (tai ehdoktsista), jolloin on kivempi olla yhteyksissä, kun ei tarvitse tästä vääntää.

Se toisen ihmisen lapsen hoitaminen on aivan eri asia kuin oman lapsen. Se on stressaavampaa.  Näin on oma äitini todennut, joka siitä huolimatta on hoidelllut paljonkin lapsenlapsiaan.

Yksi asia varmaan sekin, että nykyaikana ne muorit ja vaarit ovat vielä ketterä kinttuisia, ehkä jopa viirelejä, mutta ainakin aktiivista elämää viettäviä.  On kivempi harrastella muuta kuin hoidella lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen sitä mieltä, ettei isovanhempien tarvi olla hoitoautomaatteja tai olla jatkuvasti auttamassa.

Muistan kuitenkin omien vanhempieni reissut teatteriin, syömään ja muualle kahdenkeskeisen ajan viettoon. Itse olin tuolloin mummolla, muulla sukulaisella tai vaikka kaverillani.

Mieheni vanhemmista en tässä nyt kirjoita, koska he eivät ole elossa eivätkä siis tietenkään voi olla avuksi.

Kun minä kysyin apua lääkärikäyntini ajaksi, oli kiire vaihtaa petivaatteet, mennä kauppaan ja levätäkin pitäisi.

Joskus seuraavan lapsen syntymän lähestyessä päivittelivät, kuinka varmaan pitäisi näitä lapsia sitten olla hoitamassa. Kysyin, montako kertaa ovatkaan kolmen vuoden aikana heitä hoitaneet - kun eivät siis kertaakaan hoitaneet? Vastaukseksi sain, että hyvä, kun olette aikuistuneet.

Meidän lastenhoitoavun pyytäminen on siis tapahtunut juurikin silloin, kun sitä on ihan oikeasti tarvittu - esim. se lääkärikäynti, työhaastattelu, läsnäolo yhden lapsen päiväkirurgisessa operaatiossa.

Emme käytä alkoholia lainkaan, emme ole humputtelijoita, hoidamme muuten itse lapsemme ja taloutemme emmekä tosiaan ole olleet jatkuvasti apua vailla.

Vaikka tiedostan, että jokaisella on oikeus omiin valintoihin, niin pakko myöntää että kyllähän tuollaisesta hieman katkera olo tulee.

Etenkin, kun samaan aikaan meiltä ollaan oikeasti jopa viikoittain pyytämässä apua eri asioihin. Ilmoitetaan, kuinka pitää tulla vaihtamaan renkaat, kastelemaan kukkia, pesemään ikkunoita, ajamaan nurmikkoa, mitä nyt milloinkin. Olemme lopettaneet auttamisen, koska arkemme on kiireistä ja joudumme itsekin hyödyntämään erilaisia ostopalveluita asioiden helpottamiseksi.

Olenpa kerran tokaissut johonkin pyyntöön (lapsellista, tiedetään) että just silloin on vaihdettava petivaatteet ja vietävä roskat, niin ei käy. Olivat aika hämmästyneitä, mutta näitä samojahan on tullut heiltä.

Tätä taas vanhemmat eivät ymmärrä yhtään, vaan tulee sellaista "Kyllä se on niin vaikeaa tällaiselle vanhalle, raihnaiselle muijalle" - tyyppistä, syyllistävää valittelua.

Minkä ikäisiä ja kuntoisia nämä sun vanhemmat on?  Ajattelin vaan, että jos he mielestään tarvii apua kukkien kastelemisessa, renkaitten vaihtamisessa ja ikkunoitten pesemisessä, mikä nyt yleensä normikuntoiselta eläkeläiseltä sujuu ilman apuakin, niin onko he kykeneviä ottamaan lapsia hoitoonsa?  

Aika huonokuntoinen pitää olla, ettei pysty ikkunoitaan pesemään.

Silloin on jo niin huonossa kunnossa, että ei varmaan voi lastenkaan kanssa pärjätä.

Täällä on sellainen mieliala, että isovanhemmat on se ainoa tukiverkko, mikä perheellä voi olla.  Eihän se näin mene.  Meillä useimmilla on sisaruksia, muita sukulaisia,  naapureita ja ystäviä.  Tukiverkkona voi olla keitä tahansa muitakin kuin vain ne isovanhemmat.  

Miten pärjäävät ne, joilla ei ole vanhemmat enää elossa tai syystä tai toisesta eivät mitenkään voi olla käytettävissä "tukiverkoksi?"  Onhan heidänkin jostain se apu saatava muualta.

Muistan vaan hyvin, kun olin pikkulapsi, niin meille tuli kahdeksi viikoksi hoitoon naapurin lapsi, kun äitinsä oli synnytyslaitoksella ensin viikon, ja sitten sai olla vauvan kanssa toisen viikon vielä kotona ilman vanhempaa lasta.  Vuoden päästä meillä oli hoidossa kaksi lasta saman ajan, kun äitinsä oli taas saamassa yhtä maailmaan.  Eli naapuriapu toimi.  Tuskin siinä mitään vastavuoroisuuttakaan kyseltiin, se vain meni niin.  Mutta voi olla, että nykyään ei enää ainakaan kerrostaloissa naapurit tule niin tutuiksi keskenään, että tuollainen kävisi päinsä.

Valitus kohdistuu aina isovanhempiin, vaikka itse asiassa eihän nämä sen velvollisempia ole lapsia hoitamaan kuin kukaan muukaan.  Jotkut isovanhemmat ei vain näe rooliaan tässä niin suurena.  Ymmärrän senkin, että halutaan nauttia vapaista vuosista eläkeläisenä viimeinkin, kun se on mahdollista.  Kauhean montaa vuotta se ei kuitenkaan kestä, koska vanhuus lähenee ja vie voimat väkisinkin.  

Kysyit tuossa että miten pärjäävät ne joilla ei ole tukiverkkoa, jostain niidenkin on apu saatava?

Vastaan: me pärjäämme ilman apua. Koska on pakko. Olen tässä pitkästi yli 10v ajan yrittänyt rakentaa tukiverkko, se onnistuu vain siihen suuntaan että minä hoidan naapureiden lapsia, kukaan ei minun :)

Me emme ole saaneet koskaan yhtään mistään apua. Silloin on pakko selvitä itse. Uskomattomia venymisiä ja suorituksia on ollut pakko tehdä.

Erittäin moni joutuu elämään lapsiperhearkensa kokonaan ilman apua.

Tämä on totta.  Aikoinaan naapurit katsoivat toistensa lasten perään.  Nykyään ei edes tunneta välttämättä naapureita ja lapsia sen verran vähän, ettei niitä edes naapureilla välttämättä ole.    Ja monille aivan outo ajatus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meilläkään mun puolelta äiti ja isä ei osallistu mihinkään. Synttäreillä voivat ehkä käydä nopeasti, muuten ei ikinä käy meillä. Lapsia ovat hoitaneet ehkä neljä kertaa 7 vuoden aikana. Ja huhhuh, kun on ollut niin rankkaa. Puhuvat mulle puhelimessa, että aina veljes vaatii hoitaan lapsiaan. Juu tosiaan ehkä olisivat tarvinneet apua, kun syntyi kaksoset pienen esikoisen jälkeen. En ole jaksanut pyytää apua, koska tiedän etten sitä saa tai sen jälkeen joudun kuuntelemaan monta kuukautta kuinka rankkaa oli.

Ainiin, me melkein asuttiin kaikki kolme lasta isovanhemmilla. Ja meidän äiti on aina ollut työtön!!

Minäkään en koskaan pyydä vanhemmiltani apua. Näin jo siskoni taistelut ja tiesin, ettei apua heru. Ei tullut korkealta pudotusta, kun kahden tunnin hoitaminen ei käynyt, että pääsisin lääkäriin. Äitini halusi levätä töiden jälkeen! Ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun kysyin. Äitini työ on säännöllistä 8h arkipäivätyötä, joka vastaa työltään ja laadultaan kaupan kassan työtä (tiedän, koska tein itse aiemmin samaa). Vetoaa sen kuormitukseen.

Kun ikää kertyy, tulet huomaamaan itsekin, ettei työstä palautuminen suju enää yhtä nopeasti kuin nuorempana.

Aika outoa on, jos ei tuollaisessa tapauksessa voi yhtään hoitaa lasta, kyllä minä ottaisin vaikka olisin miten naatti jos akuutti tarve tulisi.  Ja hoidinkin aikanaan, ja olin joskus aika naatti, koska kävin töissä.  Mutta omaa lasta haluaa auttaa ja kyllä sitä joskus tuli niitä omia menojakin siirretyksi, koska lapsenlapsi tarvitsi hoitoa.  Onneksi ne lapset oli niin rauhallisia luonteeltaan, että ne pystyi ottamaan mukaankin melkein minne vaan. 

Kun täälläkin niin monet kirjoittaa, että heidän vanhempansa ei yhtään ole kiinnostuneita lapsenlapsista eikä ikinä niitä ota hoitoon, niin kyllä siinä luultavimmin on takana jotain ääneen lausumatonta.  Jos ne välit omien vanhempien kanssa ei ole olleet oikein kunnossa, johtuu sitten kummasta osapuolesta tahansa tai molemmista, niin silloin käy helposti näin.  Joku kynnys on olemassa jo ennen kuin niitä lapsenlapsiakaan on syntynyt.  

Joskus käy niin, että lapsenlapsi tavallaan korjaa ne välit.  Yleensä raskausaikana ne tyttäret ja heidän äitinsä lähentyvät toisiaan, koska kyseessä on eräänlainen naisten välinen yhteinen asia, josta toisella on jo kokemus ja toinen on sitä vasta kokemassa.  Sillä selittyy myös paljolti se, miksi tyttärien äideistä tulee usein se "ykkösisoäiti."  Onneksi se ei sentään ihan noin suoraviivaista ole, mutta on siinä vinha perä.

Vierailija kirjoitti:

Tuskin monikaan nykypäivän pikkulasten äiti haluaisi vaihtaa elämäänsä kadehtimaansa omien äitiensä helppoon elämään. Sosiaalihistoriaan tutustuminen varmaan avartaisi mieltä ja katkeruuskin saattaisi vähetä.

Varmasti on ollut köyhempää, mutta toisaalta yliopisto-koulutus kestänyt 2 vuotta, töihin on haettu kotoa ja lasten kanssa on pystynyt olemaan kotona yhtä kauan kuin minäkin, eli siihen kun lapsi on täyttänyt vuoden. Opintolainaa on toki joutunut ottamaan, minä en ottanut, koska kävin samalla töissä. Talon rakensivat 89-luvun alussa jolloin se maksoi euroissa 40 000, nyt talon hinta on 140 000 €. Mutta en vaihtaisi osia äitini kanssa, koska viihdyn omassa elämässäni tosi hyvin.

Ei ole mitenkään itsestäänselvää, että niitä tukiverkkoja löytyisi perheiltä horisontaalisesti(kaan). Koko 2010-luku on ollut vauvakatoa, eli voit hyvinkin olla lähipiirisi ainoa lapsiperheellinen / samassa elämäntilanteessa oleva. Esim. omat lapseni ovat jo 12 ja 8, eikä heillä vieläkään ole serkkuja vaikka sisaruksia meillä vanhemmilla on. Se että vanhemmuutta jaettaisiin sisarusten ja serkusten kanssa kuten "ennen", ei vaan ole samalla tavalla normia kuin monilla ennen (isot sisarus- ja serkkukatraat).

Usein ne tukiverkostot LUODAAN verkostoITUMALLA. Ja se on aika päämäärätietoista puuhaa, lähtien ihan asuinpaikkavalinnoista. Esim. monien kerrostalojen pihat ovat tyhjiä, lapsia ei näy.

Voimia korona-ajan vauvaperheille, kun on ne vauva- ja perhekerhotkin kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen sitä mieltä, ettei isovanhempien tarvi olla hoitoautomaatteja tai olla jatkuvasti auttamassa.

Muistan kuitenkin omien vanhempieni reissut teatteriin, syömään ja muualle kahdenkeskeisen ajan viettoon. Itse olin tuolloin mummolla, muulla sukulaisella tai vaikka kaverillani.

Mieheni vanhemmista en tässä nyt kirjoita, koska he eivät ole elossa eivätkä siis tietenkään voi olla avuksi.

Kun minä kysyin apua lääkärikäyntini ajaksi, oli kiire vaihtaa petivaatteet, mennä kauppaan ja levätäkin pitäisi.

Joskus seuraavan lapsen syntymän lähestyessä päivittelivät, kuinka varmaan pitäisi näitä lapsia sitten olla hoitamassa. Kysyin, montako kertaa ovatkaan kolmen vuoden aikana heitä hoitaneet - kun eivät siis kertaakaan hoitaneet? Vastaukseksi sain, että hyvä, kun olette aikuistuneet.

Meidän lastenhoitoavun pyytäminen on siis tapahtunut juurikin silloin, kun sitä on ihan oikeasti tarvittu - esim. se lääkärikäynti, työhaastattelu, läsnäolo yhden lapsen päiväkirurgisessa operaatiossa.

Emme käytä alkoholia lainkaan, emme ole humputtelijoita, hoidamme muuten itse lapsemme ja taloutemme emmekä tosiaan ole olleet jatkuvasti apua vailla.

Vaikka tiedostan, että jokaisella on oikeus omiin valintoihin, niin pakko myöntää että kyllähän tuollaisesta hieman katkera olo tulee.

Etenkin, kun samaan aikaan meiltä ollaan oikeasti jopa viikoittain pyytämässä apua eri asioihin. Ilmoitetaan, kuinka pitää tulla vaihtamaan renkaat, kastelemaan kukkia, pesemään ikkunoita, ajamaan nurmikkoa, mitä nyt milloinkin. Olemme lopettaneet auttamisen, koska arkemme on kiireistä ja joudumme itsekin hyödyntämään erilaisia ostopalveluita asioiden helpottamiseksi.

Olenpa kerran tokaissut johonkin pyyntöön (lapsellista, tiedetään) että just silloin on vaihdettava petivaatteet ja vietävä roskat, niin ei käy. Olivat aika hämmästyneitä, mutta näitä samojahan on tullut heiltä.

Tätä taas vanhemmat eivät ymmärrä yhtään, vaan tulee sellaista "Kyllä se on niin vaikeaa tällaiselle vanhalle, raihnaiselle muijalle" - tyyppistä, syyllistävää valittelua.

Minkä ikäisiä ja kuntoisia nämä sun vanhemmat on?  Ajattelin vaan, että jos he mielestään tarvii apua kukkien kastelemisessa, renkaitten vaihtamisessa ja ikkunoitten pesemisessä, mikä nyt yleensä normikuntoiselta eläkeläiseltä sujuu ilman apuakin, niin onko he kykeneviä ottamaan lapsia hoitoonsa?  

Aika huonokuntoinen pitää olla, ettei pysty ikkunoitaan pesemään.

Silloin on jo niin huonossa kunnossa, että ei varmaan voi lastenkaan kanssa pärjätä.

Täällä on sellainen mieliala, että isovanhemmat on se ainoa tukiverkko, mikä perheellä voi olla.  Eihän se näin mene.  Meillä useimmilla on sisaruksia, muita sukulaisia,  naapureita ja ystäviä.  Tukiverkkona voi olla keitä tahansa muitakin kuin vain ne isovanhemmat.  

Miten pärjäävät ne, joilla ei ole vanhemmat enää elossa tai syystä tai toisesta eivät mitenkään voi olla käytettävissä "tukiverkoksi?"  Onhan heidänkin jostain se apu saatava muualta.

Muistan vaan hyvin, kun olin pikkulapsi, niin meille tuli kahdeksi viikoksi hoitoon naapurin lapsi, kun äitinsä oli synnytyslaitoksella ensin viikon, ja sitten sai olla vauvan kanssa toisen viikon vielä kotona ilman vanhempaa lasta.  Vuoden päästä meillä oli hoidossa kaksi lasta saman ajan, kun äitinsä oli taas saamassa yhtä maailmaan.  Eli naapuriapu toimi.  Tuskin siinä mitään vastavuoroisuuttakaan kyseltiin, se vain meni niin.  Mutta voi olla, että nykyään ei enää ainakaan kerrostaloissa naapurit tule niin tutuiksi keskenään, että tuollainen kävisi päinsä.

Valitus kohdistuu aina isovanhempiin, vaikka itse asiassa eihän nämä sen velvollisempia ole lapsia hoitamaan kuin kukaan muukaan.  Jotkut isovanhemmat ei vain näe rooliaan tässä niin suurena.  Ymmärrän senkin, että halutaan nauttia vapaista vuosista eläkeläisenä viimeinkin, kun se on mahdollista.  Kauhean montaa vuotta se ei kuitenkaan kestä, koska vanhuus lähenee ja vie voimat väkisinkin.  

No minäpä kerron: lähes kaikilla tuntemillani on ne aktiiviset ihanat isovanhemmat, jotka tulevat auttamaan vaikka toiselta puolelta maata. Eivät he tarvitse minulta mitään vastavuoroista lastenhoitoapua.

Jos edes omaa isovanhempaa ei kiinnosta auttaa, on vähän hassua kuvitella, että jotain random-naapuria kiinnostaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meilläkään mun puolelta äiti ja isä ei osallistu mihinkään. Synttäreillä voivat ehkä käydä nopeasti, muuten ei ikinä käy meillä. Lapsia ovat hoitaneet ehkä neljä kertaa 7 vuoden aikana. Ja huhhuh, kun on ollut niin rankkaa. Puhuvat mulle puhelimessa, että aina veljes vaatii hoitaan lapsiaan. Juu tosiaan ehkä olisivat tarvinneet apua, kun syntyi kaksoset pienen esikoisen jälkeen. En ole jaksanut pyytää apua, koska tiedän etten sitä saa tai sen jälkeen joudun kuuntelemaan monta kuukautta kuinka rankkaa oli.

Ainiin, me melkein asuttiin kaikki kolme lasta isovanhemmilla. Ja meidän äiti on aina ollut työtön!!

Minäkään en koskaan pyydä vanhemmiltani apua. Näin jo siskoni taistelut ja tiesin, ettei apua heru. Ei tullut korkealta pudotusta, kun kahden tunnin hoitaminen ei käynyt, että pääsisin lääkäriin. Äitini halusi levätä töiden jälkeen! Ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun kysyin. Äitini työ on säännöllistä 8h arkipäivätyötä, joka vastaa työltään ja laadultaan kaupan kassan työtä (tiedän, koska tein itse aiemmin samaa). Vetoaa sen kuormitukseen.

Kun ikää kertyy, tulet huomaamaan itsekin, ettei työstä palautuminen suju enää yhtä nopeasti kuin nuorempana.

Aika outoa on, jos ei tuollaisessa tapauksessa voi yhtään hoitaa lasta, kyllä minä ottaisin vaikka olisin miten naatti jos akuutti tarve tulisi.  Ja hoidinkin aikanaan, ja olin joskus aika naatti, koska kävin töissä.  Mutta omaa lasta haluaa auttaa ja kyllä sitä joskus tuli niitä omia menojakin siirretyksi, koska lapsenlapsi tarvitsi hoitoa.  Onneksi ne lapset oli niin rauhallisia luonteeltaan, että ne pystyi ottamaan mukaankin melkein minne vaan. 

Kun täälläkin niin monet kirjoittaa, että heidän vanhempansa ei yhtään ole kiinnostuneita lapsenlapsista eikä ikinä niitä ota hoitoon, niin kyllä siinä luultavimmin on takana jotain ääneen lausumatonta.  Jos ne välit omien vanhempien kanssa ei ole olleet oikein kunnossa, johtuu sitten kummasta osapuolesta tahansa tai molemmista, niin silloin käy helposti näin.  Joku kynnys on olemassa jo ennen kuin niitä lapsenlapsiakaan on syntynyt.  

Joskus käy niin, että lapsenlapsi tavallaan korjaa ne välit.  Yleensä raskausaikana ne tyttäret ja heidän äitinsä lähentyvät toisiaan, koska kyseessä on eräänlainen naisten välinen yhteinen asia, josta toisella on jo kokemus ja toinen on sitä vasta kokemassa.  Sillä selittyy myös paljolti se, miksi tyttärien äideistä tulee usein se "ykkösisoäiti."  Onneksi se ei sentään ihan noin suoraviivaista ole, mutta on siinä vinha perä.

Silloin tällöin auttaminen on eri asia kuin se, että työssä käyvän isovanhemman katsotaan olevan lapsenhoitoautomaatti.

Mun mummo, nyt jo lähes 90-v hoiti tässä 10v sisällä mun lapsia kun ne oli pieniä. Hänen tytär eli oma äitini ei ole heitä nähnytkään (luonnollisista syistä, on jo haudattu). Oma isäni ei palkoa lapsista piittaa, ei meistäkään kun oltiin lapsia enkä ikinä hänelle ois lapsiani hoitoon vienyt. Kertoi juuri, ettei hänen isänsä äiti ollut yhtään kiinnostunut lapsista ei hänen isästään tai lapsenlapsista. Tunnistan tän ketjun kautta hyvin itsessäni joitakin piirteitä tästä ettei lapset kiinnosta, varmasti kumpuaa jostain tuonta kaukaa mistä lie. Toisaalta jos lapsenlapsia tulisi niin toki heitä hoitaisin ja auttaisin yms sen mitä itse jaksan/ehdin ja pystyn. Toisaalta pidän lapsista mutta en niitä kyllä lisääkään haluaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän päivän isovanhemmat ovat monesti vielä tiukasti työelämässä siinä vaiheessa kun lapsenlapsia tulee. Eri asia ajalla, kun naiset olivat paljon yleisemmin kotirouvia (kun moni täällä muistelee, että oma mummo on itseä paljon hoitanut, no ainakin omat mummoni tosiaan molemmat olivat kotirouvia koko ikänsä). Tai jos muihin maihin verrataan, monissa näissä "perhekulttuurin" maissa tosiaan naiset ovat kotona ja miehet töissä. Tietysti jos ollaan jo eläkkeellä ja kunto on edelleen hyvä, voisi luulla enemmän sitä aikaa löytyvän..

Tämä nyt yhtenä syynä siihen, miksi isovanhemmat eivät välttämättä aina jaksa olla hoitoapuna.

Mä luulen myös, että Suomessa, missä nuorilla on kova kiire itsenäistyä kun lähtevät opiskelemaan, ne vanhemmat jäävät siinä vaiheessa enemmän yksin, ja ehtivät muodostamaan oman rutiininsa, harrastuksensa, lomanviettonsa ja ystävänsä, kun niitä nuoria aikuisia lapsia ei näy ei kuulu, koska 'mun aidat ei kuulu sulle'.

Ei siitä omasta aikuisiän auvoisesta elostansa ehkä sitten olekaan niin valmis kovin paljon joustamaan, kun se vieraantunut lapsi soittaa, että onneksi olkoon mummi NYT sä saat sitten kyllä luvan hoitaa tätä mun Kuusenkerkkä-Irmeliiniäni, koska mun elämä on ah, niin stressaavaa, ja pitäähän mun saada nyt vähän aikuisten aikaakin !

Monessa ulkomaassa lapset pysyvät kokoajan läheisempinä perheeseen ja sukuun, ja on paljon luontevampaa, että ne nonnat ja mamit hoitavat myös lastensa lapsia suurella sylillä ja oman itsenäisyytensä yhä uhraten.

Kenties näin?

Minä luulen että tässä on vähän perää. Niitä yhteisöllisiä ja perhekeskeisiä valintoja pitäisi tehdä aina. Ei vain silloin kun olisi itse saamapuolella.

Ei se tietenkään vain lapsesta ole kiinni. Minunkin on oletettu lähtevän kauas maailmalle heti kun mahdollista, koska niin lapset nyt tekevän. Ja niin tein, mutta nyt mietin, että ehkä jossain toisissa perheissä lähellä pysymistä ja juuria olisi pidetty myös arvona.

Omat vanhempani ovat kyllä pyrkineet kuitenkin tukemaan ja ovat lapsista ja lapsenlapsista kiinnostuneita, vaikka välimatkojen vuoksi varsinaista apua ei niin ole. Mutta me saamme miehen suvun puolelta apua. Siinä suvussa taas näkee sen toisen puolen, että aina ei ole helppoa se kiinteä suhdekaan. Siinä pitää sitten sietää niitä anopin ja apen outoja puolia ja erilaisia ajattelumalleja. Jotain kuitenkin tahdon ottaa appivanhempien toimintatavoista, vaikka en kaikkea.

Uskoisin että useille se kysymys ei loppujen lopuksi ole siitä, saako lapsia kerran-pari vuodessa hoitoon, vaan siitä että saako lämpöä ja tukea vanhemmiltaan. Se on kovaa, jos ei edes haluta auttaa, vaikka olisi sairastapaus, synnytys tai muu poikkeustilanne.

Minulla on jo aikuiset lapset. Ei vielä lastenlapsia. Mä elän aika itsenäistä elämää. Minusta tulee mummo, joka näkee kuukausittain lastenlapsia. En minä niitä aio hoitaa montaa kertaa vuodessa. Minulla on omat menot ja jutut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen sitä mieltä, ettei isovanhempien tarvi olla hoitoautomaatteja tai olla jatkuvasti auttamassa.

Muistan kuitenkin omien vanhempieni reissut teatteriin, syömään ja muualle kahdenkeskeisen ajan viettoon. Itse olin tuolloin mummolla, muulla sukulaisella tai vaikka kaverillani.

Mieheni vanhemmista en tässä nyt kirjoita, koska he eivät ole elossa eivätkä siis tietenkään voi olla avuksi.

Kun minä kysyin apua lääkärikäyntini ajaksi, oli kiire vaihtaa petivaatteet, mennä kauppaan ja levätäkin pitäisi.

Joskus seuraavan lapsen syntymän lähestyessä päivittelivät, kuinka varmaan pitäisi näitä lapsia sitten olla hoitamassa. Kysyin, montako kertaa ovatkaan kolmen vuoden aikana heitä hoitaneet - kun eivät siis kertaakaan hoitaneet? Vastaukseksi sain, että hyvä, kun olette aikuistuneet.

Meidän lastenhoitoavun pyytäminen on siis tapahtunut juurikin silloin, kun sitä on ihan oikeasti tarvittu - esim. se lääkärikäynti, työhaastattelu, läsnäolo yhden lapsen päiväkirurgisessa operaatiossa.

Emme käytä alkoholia lainkaan, emme ole humputtelijoita, hoidamme muuten itse lapsemme ja taloutemme emmekä tosiaan ole olleet jatkuvasti apua vailla.

Vaikka tiedostan, että jokaisella on oikeus omiin valintoihin, niin pakko myöntää että kyllähän tuollaisesta hieman katkera olo tulee.

Etenkin, kun samaan aikaan meiltä ollaan oikeasti jopa viikoittain pyytämässä apua eri asioihin. Ilmoitetaan, kuinka pitää tulla vaihtamaan renkaat, kastelemaan kukkia, pesemään ikkunoita, ajamaan nurmikkoa, mitä nyt milloinkin. Olemme lopettaneet auttamisen, koska arkemme on kiireistä ja joudumme itsekin hyödyntämään erilaisia ostopalveluita asioiden helpottamiseksi.

Olenpa kerran tokaissut johonkin pyyntöön (lapsellista, tiedetään) että just silloin on vaihdettava petivaatteet ja vietävä roskat, niin ei käy. Olivat aika hämmästyneitä, mutta näitä samojahan on tullut heiltä.

Tätä taas vanhemmat eivät ymmärrä yhtään, vaan tulee sellaista "Kyllä se on niin vaikeaa tällaiselle vanhalle, raihnaiselle muijalle" - tyyppistä, syyllistävää valittelua.

Minkä ikäisiä ja kuntoisia nämä sun vanhemmat on?  Ajattelin vaan, että jos he mielestään tarvii apua kukkien kastelemisessa, renkaitten vaihtamisessa ja ikkunoitten pesemisessä, mikä nyt yleensä normikuntoiselta eläkeläiseltä sujuu ilman apuakin, niin onko he kykeneviä ottamaan lapsia hoitoonsa?  

Aika huonokuntoinen pitää olla, ettei pysty ikkunoitaan pesemään.

Silloin on jo niin huonossa kunnossa, että ei varmaan voi lastenkaan kanssa pärjätä.

Täällä on sellainen mieliala, että isovanhemmat on se ainoa tukiverkko, mikä perheellä voi olla.  Eihän se näin mene.  Meillä useimmilla on sisaruksia, muita sukulaisia,  naapureita ja ystäviä.  Tukiverkkona voi olla keitä tahansa muitakin kuin vain ne isovanhemmat.  

Miten pärjäävät ne, joilla ei ole vanhemmat enää elossa tai syystä tai toisesta eivät mitenkään voi olla käytettävissä "tukiverkoksi?"  Onhan heidänkin jostain se apu saatava muualta.

Muistan vaan hyvin, kun olin pikkulapsi, niin meille tuli kahdeksi viikoksi hoitoon naapurin lapsi, kun äitinsä oli synnytyslaitoksella ensin viikon, ja sitten sai olla vauvan kanssa toisen viikon vielä kotona ilman vanhempaa lasta.  Vuoden päästä meillä oli hoidossa kaksi lasta saman ajan, kun äitinsä oli taas saamassa yhtä maailmaan.  Eli naapuriapu toimi.  Tuskin siinä mitään vastavuoroisuuttakaan kyseltiin, se vain meni niin.  Mutta voi olla, että nykyään ei enää ainakaan kerrostaloissa naapurit tule niin tutuiksi keskenään, että tuollainen kävisi päinsä.

Valitus kohdistuu aina isovanhempiin, vaikka itse asiassa eihän nämä sen velvollisempia ole lapsia hoitamaan kuin kukaan muukaan.  Jotkut isovanhemmat ei vain näe rooliaan tässä niin suurena.  Ymmärrän senkin, että halutaan nauttia vapaista vuosista eläkeläisenä viimeinkin, kun se on mahdollista.  Kauhean montaa vuotta se ei kuitenkaan kestä, koska vanhuus lähenee ja vie voimat väkisinkin.  

Kysyit tuossa että miten pärjäävät ne joilla ei ole tukiverkkoa, jostain niidenkin on apu saatava?

Vastaan: me pärjäämme ilman apua. Koska on pakko. Olen tässä pitkästi yli 10v ajan yrittänyt rakentaa tukiverkko, se onnistuu vain siihen suuntaan että minä hoidan naapureiden lapsia, kukaan ei minun :)

Me emme ole saaneet koskaan yhtään mistään apua. Silloin on pakko selvitä itse. Uskomattomia venymisiä ja suorituksia on ollut pakko tehdä.

Erittäin moni joutuu elämään lapsiperhearkensa kokonaan ilman apua.

Tuo on tosi ikävää, että joillakin ei ole ketään, ketä pyytää avuksi.  Aina on niitä, jotka jää yksin, johtuu mistä sitten johtuukin.  Eihän tämä elämä kaavojen mukaan mene.  

Tätä kun oikein ajattelee, niin ihmettelee sitä, että miten kukaan koskaan on edes uskaltanut laittaa lapsia maailmaan, eihän mihinkään voi loppujen lopuksi luottaa.  Mulle itselle tapahtui sellaista mitä en ollut osannut yhtään ottaa huomioon, mies kuoli.  Lapsi oli aika pieni ja siinä minä sitten olin ilman edes sitä toista aikuista jakamassa vastuuta.  

Jossain vaiheessa huomasin, että olen yh-äiti, mutta eri tilanteessa kuin muut yh-äidit.  Minä olin täysin yksin lapsen kanssa.  Muut vei lapsen isälleen joka toinen vkl.  Sitten heillä oli muutama "vapaapäivä" omille menoilleen.  Minulla sitä ei ollut.

Äiti otti lapsen joskus, mutta oikein hyvin muistan sen väännön, mikä hänen kanssaan käytiin,  kun ensimmäisen kerran pyysin häntä hoitajaksi ja vielä yöksi.  Halusin mennä työpaikan pikkujouluun.  Olin ollut puolitoista vuotta käymättä yhtään missään eikä lapsi ollut koskaan missään muualla hoidossa kuin päiväkodissa työpäivän ajan.  Äiti pisti niin rajusti kampoihin, että en olisi ikinä uskonut.  Siitä alkaisi kuulemma minun alamäkeni, jos hän rupeisi hoitamaan lasta ja minä yökaudet jossain liehuisin.  Olin ihan ällikällä lyöty.

Sisko sai kuulla ja sanoi, että hän hakee lapsen luokseen yöksi, pitää sun päästä viimein johonkin tuulettumaan.  Äiti nosti metakan siitäkin, nyt siksi, että hoidatin lasta siskolla, enkä mummolla.  Lopputulos oli sitten se, että lapsi meni mummolaan ja minä pikkujouluihin.  Eikä alkanut alamäki.

Minulle sitten onneksi siunaantui sellaisia ystäviä, että saimme toisiltamme apua tarvitessamme.  Auttelimme toisiamme muussakin kuin lasten hoitamisessa.  Äitiinkin kyllä jouduin turvautumaan joskus, mutta hän oli kai sitten jo päässyt peloistaan, ja kasvoihan lapsikin aina isommaksi ja helpommaksi hoitaa.  Kyllä ymmärrän ja tiedän sen, että joillakin ei todellakaan ole ketään.  Silloin on vaan pärjättävä yksin, tyhjästä ei voi nyhjästä.  Periaatteessa näinhän sen pitäisi mennäkin, lasten hoitaminen on vanhempiensa tehtävä ja heidän vastuullaan.  Se, että saa apua siihen, on itse asiassa ekstraa.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meilläkään mun puolelta äiti ja isä ei osallistu mihinkään. Synttäreillä voivat ehkä käydä nopeasti, muuten ei ikinä käy meillä. Lapsia ovat hoitaneet ehkä neljä kertaa 7 vuoden aikana. Ja huhhuh, kun on ollut niin rankkaa. Puhuvat mulle puhelimessa, että aina veljes vaatii hoitaan lapsiaan. Juu tosiaan ehkä olisivat tarvinneet apua, kun syntyi kaksoset pienen esikoisen jälkeen. En ole jaksanut pyytää apua, koska tiedän etten sitä saa tai sen jälkeen joudun kuuntelemaan monta kuukautta kuinka rankkaa oli.

Ainiin, me melkein asuttiin kaikki kolme lasta isovanhemmilla. Ja meidän äiti on aina ollut työtön!!

Minäkään en koskaan pyydä vanhemmiltani apua. Näin jo siskoni taistelut ja tiesin, ettei apua heru. Ei tullut korkealta pudotusta, kun kahden tunnin hoitaminen ei käynyt, että pääsisin lääkäriin. Äitini halusi levätä töiden jälkeen! Ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun kysyin. Äitini työ on säännöllistä 8h arkipäivätyötä, joka vastaa työltään ja laadultaan kaupan kassan työtä (tiedän, koska tein itse aiemmin samaa). Vetoaa sen kuormitukseen.

Kun ikää kertyy, tulet huomaamaan itsekin, ettei työstä palautuminen suju enää yhtä nopeasti kuin nuorempana.

Aika outoa on, jos ei tuollaisessa tapauksessa voi yhtään hoitaa lasta, kyllä minä ottaisin vaikka olisin miten naatti jos akuutti tarve tulisi.  Ja hoidinkin aikanaan, ja olin joskus aika naatti, koska kävin töissä.  Mutta omaa lasta haluaa auttaa ja kyllä sitä joskus tuli niitä omia menojakin siirretyksi, koska lapsenlapsi tarvitsi hoitoa.  Onneksi ne lapset oli niin rauhallisia luonteeltaan, että ne pystyi ottamaan mukaankin melkein minne vaan. 

Kun täälläkin niin monet kirjoittaa, että heidän vanhempansa ei yhtään ole kiinnostuneita lapsenlapsista eikä ikinä niitä ota hoitoon, niin kyllä siinä luultavimmin on takana jotain ääneen lausumatonta.  Jos ne välit omien vanhempien kanssa ei ole olleet oikein kunnossa, johtuu sitten kummasta osapuolesta tahansa tai molemmista, niin silloin käy helposti näin.  Joku kynnys on olemassa jo ennen kuin niitä lapsenlapsiakaan on syntynyt.  

Joskus käy niin, että lapsenlapsi tavallaan korjaa ne välit.  Yleensä raskausaikana ne tyttäret ja heidän äitinsä lähentyvät toisiaan, koska kyseessä on eräänlainen naisten välinen yhteinen asia, josta toisella on jo kokemus ja toinen on sitä vasta kokemassa.  Sillä selittyy myös paljolti se, miksi tyttärien äideistä tulee usein se "ykkösisoäiti."  Onneksi se ei sentään ihan noin suoraviivaista ole, mutta on siinä vinha perä.

Silloin tällöin auttaminen on eri asia kuin se, että työssä käyvän isovanhemman katsotaan olevan lapsenhoitoautomaatti.

Niin onkin, en sitä yhtään kiellä.  Ihmettelen vain sitä, että ei voi edes pienessä määrin joskus harvoin auttaa.  Siis silloin, kun olisi oikeasti tarve.  Täällä monet nyt sanoo omien vanhempiensa olevan sellaisia, että eivät hetkeäkään hoida lapsenlastaan.  Minä en voisi kuvitella itsestäni sellaista, koska olen niin kiintynyt lapsenlapsiini.  

Kaikki ihmiset ei ole samalla tavalla rakentuneita.  Lapsenlapsikaan ei herätä suurempia tunteita, eikä lapsia haluaisi koskaan hoitaa, koska onhan se kieltämättä työlästä.  

Nykyään ei tosiaan voi kerrostaloissa ja kaupunkioloissa syntyä sellaisia suhteita naapureihinkaan, että todella voisi auttaa lasten hoitamisessa.  Ei se tietysti täysin poissuljettua ole, onhan meitä moneksi.  Mutta ehkä silloin joskus ennen, kun naapurit piti enemmän yhteyttä toisiinsa, syntyi niitä oikeita ystävyyksiäkin.  

Ei nykyihmisiä voi syyttää, yhteiskunta on sellainen kuin on ja ajaa meitä omaan muottiinsa.  

Kuriositeettina sanon, että meidän naapurustossa silloin ennen vanhaan oli myös romaniperhe, jonka kokoonpano vaihtui koko ajan, ikinä en tullut tietäneeksi, kuka kenenkin isä, äiti, mummo tai serkku tai sisarus oli, kun ne vielä kaikki kutsui toisiaan etunimellä (ei äidiksi eikä isäksi) ja kaikki kutsui yhtä vanhaa naista mummoksi ja muita vanhoja miehiä etunimellä, ja kaikki lapset oli toistensa serkkuja, vaikka ne ei olisi olleet ihan samaa sukuakaan, mikä selvisi vasta aikuisena.  Ei ollut lapsenhoito-ongelmia, ei.  Lapsia oli kyllä.  Että jotkut ne osaa nämä asiat ratkaista, mutta ei oikein käy meille esimerkiksi kumminkaan.