"Minä olen omat hommani hoitanut jo ajat sitten".

Vierailija kirjoitti:

Minun tuttavaperheeni hoidatti 2 lastaan miehen vanhemmilla. Mummi ja ukki menivät arkisin kello 7 lapsia hoitamaan ja lähtivät kello 17 jälkeen kotiinsa, tätä kesti melkein 10 vuotta.

Mummi ja ukki olivat lopenväsyneitä sekä fyysisesti että psyykkisesti.

Lasten vanhemmat eivät halunneet laittaa lapsia päiväkotiin. Kun lapset olivat aamupäivät koulussa, iäkkäillä isovanhemmilla oli helpompaa, kun ei tarvinnut enää hoitaa lapsia aamupäivisin. Tosin lapsilla oli paljon ikäeroa, joten nuorempi lapsista oli vielä pitkään kotona vaikka vanhempi lapsista oli jo koulussa. Isovanhemmat myös valmistivat ruoan töistä tuleville aikuisille. Pienten lasten omat vanhemmat " loivat uraa".

Erityisesti lasten isänäiti oli tilanteesta katkera.

Minun mummini tuli arkisin joka päivä koulun loppumisen jälkeen hoitamaan minua, kun oli 1. ja 2. luokalla koulussa. 3 luokasta lähtien olin yksin koulupäivien jälkeen.

Liikaa ei saisi iäkkäitä isovanhempia rasittaa.

Tämä on kyllä ihan kauheata hyväksikäyttöä.   Saikohan mummi ja ukki tuosta edes mitään palkkaa?  Epäilen, että ei.  

Kauheinta tuossa oli juuri se, että pitää nousta aamulla anivarhain ja lähteä ikään kuin työpaikalle.  Oma kotihan jää aivan hoitamatta, kun koko päivä pitää olla muualla ja sitten onkin jo väsynyt, kun tulee kotiin, ovat jo ikäihmisiä.  Sitten vielä ruoka valmiiksi näille hyväksikäyttäjille, kun tulevat töistä.

Mitenkäs tuossa olisi käynyt, jos jompi kumpi näistä isovanhemmista olisi saanut vaikka sairauskohtauksen kesken päivän?  

Tai ylipäänsä, miten he toimivat, jos täytyisi käydä vaikka laborassa näytteenannossa aamulla klo 8?  Ei voi, kun pitää mennä laittamaan lapsia kouluun.  

Ja vaikka kuinka olisi helpompaa, kun lapsi on koulussa päivän, niin siltikin pitää olla toisen kodissa passissa, ei saa omassa kodissaan olla.  

Tuossakin ehkä on ollut niin, että isovanhemmat on tarjoutuneet hoitamaan lapsia ensi alkuun, ja lopulta tilanne on riistäytynyt sellaiseksi, että isovanhemmat tekevätkin jo täyden työpäivän.

Tyhmiä ja ajattelemattomia nuo vanhemmat, hyvähän tuo järjestelmä heille on, muusta viis.  Ja varmaan väittävät, että kun ne mummo ja ukki niin halusivat!  

Toivottavasti muistavat sitten kun itse tulevat isovanhemmiksi, että perinnettä pitää jatkaa.

Ne, jotka ihannoi eteläisten maitten kulttuureja, missä isovanhemmat osallistuu lastenlastensa hoitoon koko ajan, unohtaa sen, että noissa maissa sitten eletään muutenkin perheen ja suvun kanssa hyvin tiiviissä kampuksessa.

Se tarkoittaa, että kaikkien asiat kuuluu kaikille.  Ja miniän on vaan hyväksyttävä anopin joskus ikävätkin kommentit.  Kun ollaan yhtä niin ollaan yhtä.  Kaikki asiat jaetaan suvun kesken, kellään ei ole oikeutta elää omaa yksityistä elämäänsä.  Mummot ja papat hoitaa lapset omalla tavallaan ja siihen ei ole nokan koputtamista.  Eikä ole oikeutta marista, että ei ole äidin ja pojan välinen napanuora katkennut.  Ei olekaan, eikä sitä kuulukaan katkaista, koska äidin ja aikuisen pojan välinen suhde usein on se kaikkein vahvin, pojalle oma äiti on aina etusijalla.  

Mielestäni tässä keskustelussa tulisi selkeästi ilmaista se, mitä ollaan vailla tai oltu vailla ja miten tilanne on mennyt. Paljon näkee näitä puolustuksia, joissa jankataan isovanhempien oikeudesta omaan elämäänsä. Olen siinä täysin samaa mieltä! Kerron kuitenkin oman kokemukseni siitä, kun oma äitini ja isäni ovat jättäneet meidät ns. ”oman onnen nojaan”.

Vanhempani ovat hieman päälle 50v, eli suhteellisen nuoria. Lapsenlapsia on minulta yksi ja siskolta kaksi. Ennen lapsia oli suurta painostusta hankkia lapsia. Lapset hankittiin kuitenkin lopulta omasta halusta.

Äitini esittää töissä ja ystävilleen hirveän ahkeraa, osallistuvaa ja rakastavaa mummoa. Tosiasiassa hän ja isäni näkevät lapsenlapsiaan ehkä parhaimmillaan neljästi vuodessa, vaikka asumme kaikki samassa kaupungissa. Äitini ja isäni viettävät viikonloput yhdessä rentoutuen ja se on ihan ok, en jaksa itsekään tuppautua kylään kovin usein. Näemme isänpäivänä, äitienpäivänä yms. Lisäksi vanhempani käyvät paljon lomamatkoilla ja silloin ollaan vailla pyyteetöntä nurmikonleikkaajaa ja kukkien kastelijaa. Näitä olenkin sitten tehnyt.

Vastapalveluksena lasten hoidossa ei ole voinut koskaan auttaa. Tässä kohtaa painotan, että olen kahden vuoden aikana KERRAN pyytänyt äitiäni auttamaan pariksi tunniksi, jotta pääsen lääkäriin. Ei käynyt, koska haluaa rentoutua töiden jälkeen. Siskoni on seitsemän vuoden aikana pyytänyt yhden kerran apua yhdeksi viikonlopuksi, jotta pääsee synnyttämään (käynnistys). Se ei käynyt, koska äitini haluaa viettää viikonloput rentoutuen töistä. Isälle olisi käynyt. Lopulta minä otin siskon lapsen hoitoon, vaikka hänellä on vilkas lapsi ja minun lapseni oli tuolloin vastasyntynyt.

Meidän lähettämiä kuvia näytetään tutuille niin kuin oltaisiin jatkuvasti läsnä lasten elämässä. Tosiasiassa lapsen syntymäpäivillekään ei tultu, kun viikonloput on lepoa varten ja lahjana toimi tilisiirto (ihan kiva, mutta ei 2v sitä ymmärrä).

Vanhempani ovat todella itsekkäitä ja luonteeltaan sellaisia, että heitä pitää auttaa ja paapoa mutta mitään ei saa takaisin. Ylpeilevät auttamattomuudellaan. Suuttuvat, jos ei heti vastaa puhelimeen kiireisen lapsiarjen keskellä. Ja ainiin: hoidattivat meidät kaikki muuten itse isovanhemmilla. Äitini edelleen haukkuu isän äitiä siitä, kun hänestä ei ollut lasten kanssa apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen 67-vuotias kohta kolmen alle kolmevuotiaan mummu, hoidan heitä mielelläni, ja ovat minulle maailman tärkein asia, mutta kyllä minä ihan poikki olen kun kotiin hoitokeikalta pääsen. Selkä huutaa hoosiannaa muksujen nostelusta ja muutoinkin olen ihan poikki.

Olen usein miettinyt miten helppoa olisi ollut kun olisin mummoutunut 10-15 v sitten. Itse tein lapset nuorena ja mummut ja papatkin olivat vielä nuoria. Lapseni sai esikoisen 38 vuotiaana.

Olen tehnyt ansiotyötä 43 vuotta, ihan kokopäivähoitoon rn enääryhdy.

Minkä verran sinun lapsia sitten mummu ja pappa hoitivat? Lastenvahtikeikaltasi tulessa voit taputtaa itsellesi ja todeta, että huh onneksi näit ja koit sitä hullunmyllyä vain parin tunnin hoitokeikan ajan, se hullunmylly jatkuu siinä perheessä 24/7. Sillä perheellä ei välttämättä nyt taida olla yhtä aktiivista mummoa ja pappaa apuna kuin sinulla lapsiesi kanssa oli. Ehkä olet tienannut 43 ansiotyövuoden aikana sen verran että sinulla on rahaa, jolla ostaa itsesi vapaaksi mummon lastenvahtikeikoista kun ei itseäsi kiinnosta.

En ole tuo, jolle vastasit, mutta olipa ilkeä vastaus!

Kun 67-vuotiaalla oli pieniä lapsia, oli Suomessa jo päiväkotijärjestelmä, ja lapsia oikein suositeltiin vietäväksi päiväkotiin, koska haluttiin lasten oppivan ryhmissä olemista ja yleensä sosiaalisuutta sen sijaan, että olisivat vain yksien ja samojen ihmisten kanssa kaiken aikaa.  Tätähän käsittääkseni suositellaan nykyäänkin.  Olen kuullut, että nykyään lapsen voi viedä päiväkotiin, vaikka vanhemmat ei kävisi työssäkään, on kuulemma lapselle parempi niin.  

Eli tuskin mummot ja papat hoitivat, niin kuin sinä nyt oletat ja edellytät.  Ei minunkaan lapsiani isovanhemmat hoitaneet, kuin joskus satunnaisesti.  Pääsääntöistä se ei ollut ikinä.

Ei tuolla mummolla ole kuule minkäänlaista edes moraalista velvoitetta tehdä enempää kuin mitä nyt tekee.  Olen itse saman ikäinen ja tiedän miltä tuntuu.  Vaikka olen perusterve, ikääntyminen tuntuu jo luissa ja nivelissä.  Ei sitä enää ponnahdeta pystyyn noin vain ja joskus tuntuu, ettei tahdo päästä liikkeelle ollenkaan.  En minä jaksaisi enää pienten lasten kanssa heilua.   Ei onneksi tarvitsekaan, lapsenlapset on jo aikuisia.  Hoidin heitä kyllä aikanaan, mutta silloin jaksoin.  Nyt en jaksaisi enää.

Se heiluminen on näiden pikkulasten vanhempien tehtävä.  He ovat nuoria ja jaksavaisia ja he ovat itse ihan omasta tahdostaan lapsensa tehneet, he ovat itse päättäneet, että ovat siihen kykeneväisiä ja jaksavia.   Lasten maailmaan tulo on heidän päätöksensä, ei isovanhempien.

Ja sitten sinä vielä kehtaat esittää, kuinka tuon mummon pitäisi kustantaa lapsille hoitaja, jos ei itse jaksa heitä hoitaa!!!!!    Mieti kaksi kertaa, mitä tulit esittäneeksi.   Ja kysyn vielä kerran:  kenen päätöksellä ne lapset on maailmaan laitettu?  Kysyttiinkö isovanhemmilta, että mitä mieltä he ovat?  Ja otettiinko tämä hoitokysymys esille jo ennen kuin päätös tehtiin?  

Toivon, että tämä asia tulee itsesi eteen vielä tulevaisuudessa ja mahdollisimman raskaasti, niin että varmaan muistat, mitä tulit tännekin kirjoittaneeksi silloin kun olit omasta mielestäsi siinä asemassa, että sinulla oli varaa tällainen vastaus väsyneelle isoäidille kirjoittaa. 

Meilläkään mun puolelta äiti ja isä ei osallistu mihinkään. Synttäreillä voivat ehkä käydä nopeasti, muuten ei ikinä käy meillä. Lapsia ovat hoitaneet ehkä neljä kertaa 7 vuoden aikana. Ja huhhuh, kun on ollut niin rankkaa. Puhuvat mulle puhelimessa, että aina veljes vaatii hoitaan lapsiaan. Juu tosiaan ehkä olisivat tarvinneet apua, kun syntyi kaksoset pienen esikoisen jälkeen. En ole jaksanut pyytää apua, koska tiedän etten sitä saa tai sen jälkeen joudun kuuntelemaan monta kuukautta kuinka rankkaa oli.

Ainiin, me melkein asuttiin kaikki kolme lasta isovanhemmilla. Ja meidän äiti on aina ollut työtön!!

Vierailija kirjoitti:

Meilläkään mun puolelta äiti ja isä ei osallistu mihinkään. Synttäreillä voivat ehkä käydä nopeasti, muuten ei ikinä käy meillä. Lapsia ovat hoitaneet ehkä neljä kertaa 7 vuoden aikana. Ja huhhuh, kun on ollut niin rankkaa. Puhuvat mulle puhelimessa, että aina veljes vaatii hoitaan lapsiaan. Juu tosiaan ehkä olisivat tarvinneet apua, kun syntyi kaksoset pienen esikoisen jälkeen. En ole jaksanut pyytää apua, koska tiedän etten sitä saa tai sen jälkeen joudun kuuntelemaan monta kuukautta kuinka rankkaa oli.

Ainiin, me melkein asuttiin kaikki kolme lasta isovanhemmilla. Ja meidän äiti on aina ollut työtön!!

Minäkään en koskaan pyydä vanhemmiltani apua. Näin jo siskoni taistelut ja tiesin, ettei apua heru. Ei tullut korkealta pudotusta, kun kahden tunnin hoitaminen ei käynyt, että pääsisin lääkäriin. Äitini halusi levätä töiden jälkeen! Ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun kysyin. Äitini työ on säännöllistä 8h arkipäivätyötä, joka vastaa työltään ja laadultaan kaupan kassan työtä (tiedän, koska tein itse aiemmin samaa). Vetoaa sen kuormitukseen.

Itsekin olen sitä mieltä, ettei isovanhempien tarvi olla hoitoautomaatteja tai olla jatkuvasti auttamassa.

Muistan kuitenkin omien vanhempieni reissut teatteriin, syömään ja muualle kahdenkeskeisen ajan viettoon. Itse olin tuolloin mummolla, muulla sukulaisella tai vaikka kaverillani.

Mieheni vanhemmista en tässä nyt kirjoita, koska he eivät ole elossa eivätkä siis tietenkään voi olla avuksi.

Kun minä kysyin apua lääkärikäyntini ajaksi, oli kiire vaihtaa petivaatteet, mennä kauppaan ja levätäkin pitäisi.

Joskus seuraavan lapsen syntymän lähestyessä päivittelivät, kuinka varmaan pitäisi näitä lapsia sitten olla hoitamassa. Kysyin, montako kertaa ovatkaan kolmen vuoden aikana heitä hoitaneet - kun eivät siis kertaakaan hoitaneet? Vastaukseksi sain, että hyvä, kun olette aikuistuneet.

Meidän lastenhoitoavun pyytäminen on siis tapahtunut juurikin silloin, kun sitä on ihan oikeasti tarvittu - esim. se lääkärikäynti, työhaastattelu, läsnäolo yhden lapsen päiväkirurgisessa operaatiossa.

Emme käytä alkoholia lainkaan, emme ole humputtelijoita, hoidamme muuten itse lapsemme ja taloutemme emmekä tosiaan ole olleet jatkuvasti apua vailla.

Vaikka tiedostan, että jokaisella on oikeus omiin valintoihin, niin pakko myöntää että kyllähän tuollaisesta hieman katkera olo tulee.

Etenkin, kun samaan aikaan meiltä ollaan oikeasti jopa viikoittain pyytämässä apua eri asioihin. Ilmoitetaan, kuinka pitää tulla vaihtamaan renkaat, kastelemaan kukkia, pesemään ikkunoita, ajamaan nurmikkoa, mitä nyt milloinkin. Olemme lopettaneet auttamisen, koska arkemme on kiireistä ja joudumme itsekin hyödyntämään erilaisia ostopalveluita asioiden helpottamiseksi.

Olenpa kerran tokaissut johonkin pyyntöön (lapsellista, tiedetään) että just silloin on vaihdettava petivaatteet ja vietävä roskat, niin ei käy. Olivat aika hämmästyneitä, mutta näitä samojahan on tullut heiltä.

Tätä taas vanhemmat eivät ymmärrä yhtään, vaan tulee sellaista "Kyllä se on niin vaikeaa tällaiselle vanhalle, raihnaiselle muijalle" - tyyppistä, syyllistävää valittelua.

Isovanhempia on kaikenlaisia. Mielestäni kenelläkään ei ole velvollisuutta hoitaa lapsenlapsiaan, mutta toisaalta, jos ei koskaan hoida, niin ei kannata ihmetellä vanhainkodissa miksi lapset ja lapsenlapset eivät koskaan tule käymään. Ymmärrän kyllä, että jos isovanhemmat asuvat kaukana niin kovin helposti ei tule lähdettyä lapsenvahdiksi, ja sitäpaitsi mitä enemmän lapsen kanssa viettää aikaa, sitä helpompaa hoitaminen on, varsinkin pienen lapsen.

Meidän poika on kahden suvun ainoa lapsenlapsi, ja sellaiseksi taitaa jäädäkin, siskoni ei ole koskaan halunnut lapsia ja kälyni on sinkku ja ikääkin alkaa olla sen verran, että ainakaan biologista lasta tuskin on tiedossa vaikka hän löytäsikin kumppanin, eikä hän halua hankkia lasta yksin.

Anoppini, joka poikani syntyessä oli varhaiseläkkeellä, on hoitanut häntä ihan vauvasta lähtien. Oma äitini on hoitanut häntä sen jälkeen, kun itse jäi eläkkeelle. Asumme samalla paikkakunnalla, joten yhteydenpito on helppoa. Kummankin puolen isovanhemmat ovat sen verran fiksuja, että ei ole tullut ongelmia esim. liiallisen herkkujen tuputtamisen kanssa yms. Olen tosi kiitollinen siitä, että meillä menee näin hyvin! Tiedän monia sellaisia perheitä, joissa isovanhemmat kyllä haluaisivat hoitaa lapsenlapsiaan, mutta välit ovat vanhempiin kasvatus- tms. ristiriitojen takia sen verran kireät että se ei onnistu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minut ja sisarukseni hoisi naapurissa asuva mummoni. Äiti palasi töihin 3kk äitiysloman jälkeen. Silti on sanonut, että on omat lapsensa jo hoitanut ja tällä verukkeella ei ole muakaan auttanut.

Tuohon aikaan eli silloin kun oli 3 kk äitiyslomat, ei monella äidillä ollut valinnanvaraa. Töihin oli mentävä, jos onnekseen oli töitä saanut. Sosiaaliturva oli olematonta, sinne todella mentiin viimeisenä keinona, häpeillen lakki kourassa,  äitiyspäivärahaa ei ollut, ei myöskään järjestettyä päivähoitoa. Äitisi saattoi olla perheen ainoa tulonhankkija, koska Suomessa vallitsi suurtyöttömyys. Eli ei hän todennäköisesti laiskuuttaan jättänyt sinua mummon hoiviin.

Olen pannut merkille, että hyvin monet vertaavat kokemuksiaan entisiin, omien äitiensä,  aikoihin jättäen täysin huomiotta kuinka erilaista elämä silloin oli. Ihmiset oikeasti olivat oman onnensa varassa. Alpo Ruuthin kirja Kotimaa valottaa mainiosti nuoren lapsiperheen elämää 60-luvun Suomessa. Suosittelen.

Rinnastukset joihinkin eteläisten maiden kulttuuriin ovat aika hölmöjä. Niissä maissa naiset eivät ole työelämässä läheskään siinä määrin kuin meillä, mikä näkyy voimakkaasti myös elintasossa. Mummot hoitavat lapsia, kun ei esim. eläketurvaa ole, eikä naisilla juurikaan ole mitään sanomista siihen, kuinka haluaisi elämänsä viettää. Yhteisön sana on laki.

Ketjussa toistuu uudelleen ja uudelleen kokemus siitä, että isovanhemmat ovat hoitaneet, kun omat vanhemmat ovat tehneet töitä. Aika julmaa paheksua omia vanhempia siitä, että heidän on ollut pakko käydä töissä ja lastenhoitoratkaisut yhteiskunnan taholta ovat olleet riittämättömiä. Samalla paheksutaan omia vanhempia siitä, että he eivät nyt lähde samaan pakkoon mukaan, mikä heidän vanhemmillaan oli, kun lapsenlapset oli otettava vastaan, kun muutakaan paikkaa ei ollut. Nykyisin on vuoropäiväkodit ja paljon paremmat ratkaisut yleensäkin työssäkäyvien lastenhoitoon. Isovanhemmat ovat myös itse enemmän vielä työelämässä mukana nykyisin, mutta silti heidän pitäisi kyetä samanlaisiin hoitosuorituksiin kuin heidän vanhempansa aikoinaan, joiden työnkuva on saattanut olla aivan toinen kuin nykyisovanhempien.

Ei vanhempien työssäkäyntiä paheksuta, vaan sitä että lapset oli siellä isovanhemmilla hoidossa ihan aina. Kesälläkin pitkät ajat, koska omat vanhemmat halusi lomailla kahdestaan. Sen kyllä uskon, että moni isovanhempi pelkää joutuvansa samaan tilanteeseen mihin on itse omat vanhempansa laittanut eikä siksi suostu hoitamaan. Mutta jos ei yhtään suostu hoitamaan ja auttamaan niin se menee kyllä jo pahasti itsekkyyden puolelle. Harva vanhempi nykyään toivoo isovanhemmalta mitään kokopäivähoitoa, sitä varten on päiväkodit, mutta olisi kiva jos isovanhemmat ottaisi lapset edes joskus, että vanhemmat saa olla hetken kahdestaan. Ja että isovanhempien apuun voisi luottaa jos tulee hätätilanne. Nämä "minä olen osani tehnyt"-isovanhemmat kun vaan nauraa, jos pyydetään hoitamaan isompaa lasta toisen synnytyksen ajan tai auttamaan, jos vanhemmalla on jalka poikki. Kun jokaisen pitää omat lapsensa huolehtia itse.

Kovat on yleistykset.

Varmasti jotkut vanhemmat halusi vaan lomailla keskenänsä.

Meillä taas lykättiin lapset mummolaan koko kesäksi + kun äidin loma koitti hän tuli sinne vielä ekstratyövoimaksi (maatila) . Kun isän loma koitti oltiin perhe pari viikkoa keskenämme ja muuten isän vanhempien luona tekemässä töitä heidän eteensä.

Toisaalta, kun meillä oli lapset pienet, vanhempani eivät niitä juuri hoitaneet - toisaalta he olivatkin aivan jumissa hoitamassa vanhuksia, jotka eivät vanhainkotipaikkaa saaneet, koska eivät sekoilet tarpeeksi.

Enkä ole katkera.

Ja nyt kun omat vanhemmat vanhat ja raihnaistuvat, pyrin kyllä hoitamaan heidät hyvin enkä laske miten monta tuntia he minun lapsiani hoitivat.

Missä kohtaa yleistin? En mielestäni kirjoittanut, että kaikki isovanhemmat olisivat hoidattaneet omat lapsensa muilla ja nyt eivät suostu hoitamaan. Mutta semmoisia isovanhempia on, ja juuri heitä täällä paheksutaan. Henkilöitä, jotka ovat aina vailla palveluksia, mutta eivät kykene vastavuoroisuuteen, eivätkä ollenkaan tajua kuinka paljon ovat itse aikanaan saaneet apua. Väittävät itse hoitaneensa omat lapsensa ilman apua, vaikka se ei mitenkään päin pidä paikkaansa. Odottavat aikuisilta lapsiltaan palveluksia antamatta koskaan mitään takaisin. Semmoisia ihmisiä vaan on. Ei kaikki, eikä missään tapauksessa edes suurin osa, mutta ilmeisen paljon kuitenkin kun tässäkin ketjussa on siitä lukuisia esimerkkejä.

Omat ja mieheni vanhemmat auttoivat meitä aina tarvittaessa, kun se vain oli mahdollista. Olivat toki kaikki vielä silloin työelämässä, joten se toki rajoitti paljon ja esim. lasten sairastaessa ei apua ollut mahdollista saada, vaan itse oli oltava töistä pois. Itse aina pyrin pyytämään apua vain kun sitä aidosti ja oikeasti tarvittiin, aina silloin tällöin äitini pyysikin lapsia kylään ihan omasta aloitteestaan ja muuten vaan. Mikään automaatio apu ei toki ikinä ollut, kaikilla kiireinen työ ja vaihtelevat aikataulut, joten asioista piti sopia etukäteen, mutta halu auttaa on aina kaikilla ollut.

Nyt omat lapset ovat jo aikuisia, mutta lastenlapsia ei vielä ole. Omalta osaltani haluan myös olla avuksi sen mukaan, mitä omat resurssit antavat myöten. Teemme mieheni kanssa molemmat melko vaativaa työtä (kun korona suo, mies myös matkustaa työn vuoksi melko paljon) ja olemme vasta viisikymppisiä, joten työvuosia on vielä rutkasti edessä. Se luonnollisesti rajoittaa jonkin verran. Lisäksi minulla on runsaasti aikaa vievä ja sitova harrastus (ratsastus, oma hevonen), josta en luonnollisestikaan ole valmis luopumaan. Ihan automaationa emme siis mekään pysty avuksi hyppäämään, mutta varmasti pyrimme olemaan avuksi aina kun se vain mitenkään on mahdollista järjestää. Sitten joskus aikanaan eläkkeellä ollessa tilanne on toki eri, mutta edelleen toki halua elää myös omaa elämääni, enkä olla 24/7 valmiustilassa lapsenvahdiksi.

On ikävää, jos isovanhempi ei halua osallistua. Mutta minusta aikuisuuteen ja vanhemmuuteen kuuluu kyky päästä eteenpäin tilanteesta. Etsiä omaan ja lapsen elämään tarpeeksi muita hyviä ihmissuhteita, tarpeeksi toimiva ja laaja tukiverkko muuten. Käsitellä tunteet ja pettymykset niin, ettei samaa tarvitse jankata vuodesta toiseen tai kerjätä aina olematonta.

Jos hommaa lapsia, niin pääasiassa niistä huolehditaan itse. Sun vanhemmat on jo lapset kasvattaneet, niin ei mikään velvoita heitä seuraavaksi hoitaman sun mukuloitasi.

Minä en osaa sanoa kuin omasta puolesta. Kun minä sain lapsia, äitini oli vielä työelämässä ja hoiti/kohtasi näin ollen harvemmin lapsiani. Lisäksi isälläni oli ongelmia, joten varoin antamasta lapsia kovinkaan usein hoitoon. Kun sisarukseni saivat lapsia, äiti oli enemmän näiden kanssa ja kyllähän se vähän harmitti. Yritin aina miettiä, että mistä johtui, mutta sekin jäi mieleen, ettei teini-ikäisiinkään kovin paljon yhteyksissä ollut. Lopulta kävi niin, etteivät lapseni ole kuin muodollisesti yhteyksissä isovanhempiinsa. Kaikesta isovanhempien hoivasta ja avusta olen kiitollinen ja yritän tulevaisuudessa itse olla osallistuvampi isovanhempi. Yritän jo nyt elää niin, että lapseni eivät tahtoisi muuttaa kovinkaan kauas minusta, tarjoan apuani jo nyt, korostan perhekeskeisyyttä jne. Itse jäin vähän vaille sellaista, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa suuntaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olin vanhemmilleni vain taakka ja olenkin ollut ja pärjännyt ilman täyttä huolenpitoa ekaluokalta asti. Kun täytin 18 äiti ajoi pois kotoa, apua en mihinkään saanut, yksin piti pärjätä. Kun saatiin ensimmäinen lapsi saatiin vähän hoitoapua miehen äidiltä, omalla äidilläni oli mummoksi tulemisessa joku kriisi ja hän oli vihainen. Toinen lapsi syntyi kun ensimmäinen oli neljä ja alkuun sai olla harvakseltaan miehen vanhempien luona jos hyvissä ajoin kysyi. Nuoremman muksun kohdalla minun äiti halusi hirveästi olla meillä ja onkin ollut ennen koronaa aina viikon pari ja päästiin miehen kanssa käymään jossain. Nyt ei olla kahteen vuoteen käyty missään ja sitä mukaa kun minun äiti läheni lasten kanssa, miehen vanhemmat erkani eivätkä enää meidän lapsia ota esim yökylään. Miehen siskon lapsi on hyvin usein ja ymmärrän ettei enää sitten jaksa muita.

Minulle on äitini ja anoppini hokenut että eivät ole hekään apua saaneet niin ilmeisesti siksi eivät halunneet meitä auttaa ensimmäisen vauva-aikana ollenkaan. Minä taas kun en ole apua saanut ja muistan elävästi miten rankkaa oli valvoa koliikkivauvan kanssa, olen tarjonnut apua tutuille jotka vauvan on saaneet.

En voi ymmärtää ajatusmallia että koska minulla oli vaikeaa, pitää sinullakin olla. Päinvastoin. Ajattelen että koska minulla oli vaikeaa, en toivo sitä kenellekään toiselle.

Sukupolvien ketjua ei ole niin helppoa katkaista. Oma äitini oli tunnekylmä hirviö meille lapsille, ja vaikka tietoisesti pyrin koko ajan olemaan lämmin ja läsnä omilleni, huomaan myös tuntevani surua ja vihaakin välillä heidän ollessaan kovin tarvitsevia. Se pieni lapsi itsellä sisällä jotenkin herää ja kaipaa itsekin sitä lohtua.

Olen varmasti tuhat kertaa osallistuvampi, empaattisempi ja parempi äiti kuin hän, mutta monessa kyllä varsin vajavainen itsekin. Ehkä omat lapseni pystyvät sitten olemaan taas hieman parempia omilleen. Toivottavasti ainakin.

Tämä on harvinaisen totta. Itse olen joutunut katkaisemaan välit vanhempiini erinäisistä syistä, ja välillä se omien lasten tukeminen tuntuu ihan äärettömän rankalta, kun ei itsekään ole mitään tukea saanut. Ei ole aina helppoa ajatella haluavansa omille lapsilleen parempaa, vaikka tottakai haluan ja parempi perhe heillä ainakin on. Ja kun on itse ollut pakko pärjätä itse, välillä myös miettii, miten nuo omat tuntuvat niin ripustautuvilta.

Selvennän kuitenkin, olen lapsenlapsia hoitanut ja hoidan mielelläni ja nautin heistä kovasti. Silti vaan huomaan ärtymystä ja väsymystä välillä, kun se oma sisäinen lapsi kaipaa omaa äitiä tai isää avuksi.

Lisäisin tähän vielä, että itse kaipaisin ja kaipasin nimenomaan sitä ideaa äidistä, tai siitä henkilöstä, jonka olisin toivonut äitini olevan.

Omalla kohdallani olen huomannut, että sukupolvien ketju, jos ei katkea, niin ainakin liudentuu: yritän kaikin tavoin olla omille lapsilleni edellisiä naispolvia parempi äiti, jotta he puolestaan osaisivat olla parempia vanhempia, ja niin edelleen. Yritän tukahduttaa pahan kierrettä ja elvyttää ja luoda uuden hyvän kierteen.

Joskus, kun lapseni on oikein tarvitseva (harvoin, mutta juuri sellaisella tavalla kuin lapset ovat), tunnen suorastaan heikkoa kuvotusta sen takia, sillä muistan vasta niinä hetkinä sen, miten tarvitseva itsekin olen joskus ollut. Trauma harvoin palaa selkeinä muistoina, ennemmin se palaa reaktioina ja fyysisinä tuntemuksina. Ja ääri-itsellisyyskin voi olla traumareaktio. Kun ei kaikista läheisimpiin ole voinut luottaa, on pitänyt opetella automaationa pärjäämään itse. Kuitenkaan kukaan ei lopulta tässä elämässä pärjää täysin itse.

Vierailija kirjoitti:

Tuskin monikaan nykypäivän pikkulasten äiti haluaisi vaihtaa elämäänsä kadehtimaansa omien äitiensä helppoon elämään. Sosiaalihistoriaan tutustuminen varmaan avartaisi mieltä ja katkeruuskin saattaisi vähetä.

En varmasti vaihtaisi. Mutta ei kyse ollutkaan siitä. Meitä isovanhempien hoitamia lapsia on vain niin paljon, että kummastuttaa miksi tätä samaa apua ei nyt haluta tarjota omille lapsille? Onko se ollut itsestäänselvyys.

Harva apua on pyytämässä päivittäin, mutta luulisi sitä edes hätätilanteissa voivan auttaa.

Toisen puolen isovanhemmilta sitä apua tulee, mutta sellaisessa muodossa, ettei meillä ole sille mitään käyttöä. Jos esim. pyydetään meille vahtimaan lapsia, että saan purkaa muuttolaatikoita, niin yllättäen lapset roikkuvatkin lahkeessani koko ajan, kun mummi on pyytämättä alkanut omatoimisesti purkamaan laatikoita (tietämättä yhtään mihin mikäkin tavara tulee) tai jäänyt pihalle nyppimään kukkapenkkiä. Tai sitten sitä apua tulee siinä muodossa, että ostetaan meille täysin tarpeetonta tavaraa (kodinkoneita, joita meiliä on jo) tai elintarvikkeita, joita meillä ei käytetä.

En jaksanut lukea ketjua, mutta olen sitä mieltä, että ihmisiä on kahdenlaisia: toiset tykkäävät lapsista ja toiset eivät. Ne jotka tykkäävät, yleensä hoitavat lastenlapsiaankin mielellään. Lapsia karsastavat eivät tietenkään halua ottaa toisten lapsia vaivoikseen. Ei sen pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään. Omastakin tuttava- ja sukulaispiiristä olen 100% pystynyt ennustamaan, ketkä isovanhemmat ovat ns. osallistuvia ja ketkä eivät. 

Huomaan että osa kirjoittajista on hyvistä kodeista, osa huonoista, ja hyvien rakastavien vanhempien lapset ei oikein tajua sitä todellisuutta mitä huonojen kotien lapset kokee. Eikä tietenkään täysin voi ymmärtääkään kun ei ole kokenut sitä.

Mulla on aivan hirveät vanhemmat. Siis aivan kestämättömän kauheat. Toinen narsisti, väkivaltainen lapsenhakkaaja, toinen ilkeä pssiivis-aggressiivinen v*ttuilija joka suoltaa julmia loukkauksia, on mm. toivonut mulle kuolemaa, potkuja, keskenmenoa, kolaria. Ja katuu ettei tehnyt mulle aborttia. Tällainen ”äiti”.

Tätä on vaikea selittää sanoin, mutta mun vanhemmat ryösti multa lapsena ja nuorena kaiken. Tätä ei voi oikein sanoittaa koska esimerkein asiasta jää väärä kuva. Mutta sanotaan näin että he ryöstivät ihmisyyden, koskemattomuuden, ihmisoikeudet, lapsen aivojen kehitysrauhan, pakottivat jatkuvaan orjatyöhön ja vaativat minulta koko perheen tunneilmaston ylläpitoa, eli lapsen vastuulla oli se että aikuisilla on hyvä mieli.

Koko elämäni ovat piinanneet, häiriköineet, pahoinpidelleet, jättäneet ilman asinmukaista hoitoa (en saanut esim siteitä tai rahaa siteisiin, sairaana ei viety lääkäriin, luunmurtuma luutui väärin ilman lääkärin hoitoa jne). Aikuisikäisenä olen myös joutunut päällekarkauksen kohteeksi vanhempien taholta.

Kaikki tällainen jättää syvät arvet. Se että mua on kohdeltu arvottomasti ja ilman kunnioitusta.

Siksi tällaisen taustan omaavalle on myös erittäin suuri loukkaus ja kipu se että vanhemmat hylkivät ja halveksivat lapsiani. Myös lapsiani ivataan, ilkutaan, missään ei koskaan ole autettu, lapsenlapset ovat täysin evvk.

Kuvaan tätä siksi että ns hyväosaiset tajuisi sen, miksi jotkut ketjussa on katkeria ja loukkaantuneita vanhemmilleen. Se loukkaantuminen ei ole pelkästä siitä että he eivät hoida lapsia. Vaan siinä taustalla on iso kokonaisuus. Kaikilla ei ole tietenkään sama kokonaisuus kuin mulla, mutta joku vähän erilainen on.

Hyvän lapsuuden saaneelle rakastetulle lapselle ei ole mikään suuri loukkaus jos ne vanhemmat ei mitenkään auta tai hoida lapsia, ne silti RAKASTAA ja tieto siitä riittää. Mun kaltaisille se on loukkaavaa ja satuttavaa koska taustalla on usein kaltoinkohtelua ja julmuutta ja ne on täysin RAKKAUDETTOMIA vanhempina, osa jopa suorastaan vihaa lastaan.

Enkä nyt siis tietenkään antaisi lapsiani omille vanhemmille hoitoon, lapsenhakkaajat on aina lapsenhakkaajat. Vaan selitän mistä se katkeruus voi kummuta. Siitä että sulta on otettu ja ryöstetty väkisin kaikki, mitään et koskaan ole saanut tai tule saamaan vastineeksi. TÄMÄ on se juttu joka monen kirjoittajan tekstistä kuultaa läpi.

Toivottavasti joku jotenkin tajusi mitä yritin kuvailla.

Vierailija kirjoitti:

En jaksanut lukea ketjua, mutta olen sitä mieltä, että ihmisiä on kahdenlaisia: toiset tykkäävät lapsista ja toiset eivät. Ne jotka tykkäävät, yleensä hoitavat lastenlapsiaankin mielellään. Lapsia karsastavat eivät tietenkään halua ottaa toisten lapsia vaivoikseen. Ei sen pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään. Omastakin tuttava- ja sukulaispiiristä olen 100% pystynyt ennustamaan, ketkä isovanhemmat ovat ns. osallistuvia ja ketkä eivät. 

Oikein hyvä kiteytys. Lisään vielä sen että ne jotka ei juuri lapsista pidä, on juuri niitä jotka hoidatti omat lapsensa mummoilla ja sukulaisilla.

Meillä sekö mun vanhemmat että mieheni vanhemmat on just näitä jotka ei pidä lapsista ja omat lapsensa hoidattivat täysin mummoilla ja sukulaisilla. Enpä ollut yllättynyt kun kävi ilmi että heitä ei kiinnosta ollenkaan lapsenlapset. Eivät luonnollisesti ole koskaan hoitanut sekuntiakaan. Eivät viitsi käydä kylässä meillä, ei edes synttäreillä tai jouluna. Eivät jaksa soitella. Heitä ei kiinnosta.

Tämä on todella yleistä tietyn ikäryhmän parissa, yllätys yllätys suurten ikäluokkien. Siinä on eniten juuri näitä ”en pidä lapsista”. Onneksi on silti niitäkin jotka pitää.

Itse pidän valtavasti lapsista ja rakastan lapsia - myös muidenkin kuin vain omia - ja todella aion mummona auttaa ja hoitaa. Tiedän miltä tuntuu kun on täysin tukiverkoton eikä apua ole saanut koskaan mistään. Omille lapsille en samaa halua ja siksi aion auttaa mahdollisimman paljon!

Tutkimustenhan perusteella tiedetään mm. että:

1) lapset hyötyvät osallistuvista isovanhemmista.

2) isovanhemmat hyötyvät lastenlasten kanssa vietetystä ajasta (terveys- ja vireysvaikutuksia!)

3) Naisjohtajilla on lähes aina tiiviinä taustajoukkoina osallistuvat isovanhemmat (osallistuvan puolison lisäksi).

Näin ollen voidaan todeta, että ihmiset tarvitsee toinen toisiaan, myös yli sukupolvien. Pärjätä voi ilmankin, mutta elämänlaatu kohenee kun ei tarvitse pärjätä ilman apua. Isoin tasa-arvoteko omalle tyttärelle on olla isovanhempana mukana auttamassa.

En tiedä onko tästä tutkimuksia, mutta pidän todennäköisenä selityksenä korkeille eroluvuille perheiden yksinjäämistä. Kun kaikki tehdään pienellä ydinperheporukalla, niin paineet sitä parisuhdetta kohtaan kasvaa ja se joutuu ihan eri tavalla koetukselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meilläkään mun puolelta äiti ja isä ei osallistu mihinkään. Synttäreillä voivat ehkä käydä nopeasti, muuten ei ikinä käy meillä. Lapsia ovat hoitaneet ehkä neljä kertaa 7 vuoden aikana. Ja huhhuh, kun on ollut niin rankkaa. Puhuvat mulle puhelimessa, että aina veljes vaatii hoitaan lapsiaan. Juu tosiaan ehkä olisivat tarvinneet apua, kun syntyi kaksoset pienen esikoisen jälkeen. En ole jaksanut pyytää apua, koska tiedän etten sitä saa tai sen jälkeen joudun kuuntelemaan monta kuukautta kuinka rankkaa oli.

Ainiin, me melkein asuttiin kaikki kolme lasta isovanhemmilla. Ja meidän äiti on aina ollut työtön!!

Minäkään en koskaan pyydä vanhemmiltani apua. Näin jo siskoni taistelut ja tiesin, ettei apua heru. Ei tullut korkealta pudotusta, kun kahden tunnin hoitaminen ei käynyt, että pääsisin lääkäriin. Äitini halusi levätä töiden jälkeen! Ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun kysyin. Äitini työ on säännöllistä 8h arkipäivätyötä, joka vastaa työltään ja laadultaan kaupan kassan työtä (tiedän, koska tein itse aiemmin samaa). Vetoaa sen kuormitukseen.

Kun ikää kertyy, tulet huomaamaan itsekin, ettei työstä palautuminen suju enää yhtä nopeasti kuin nuorempana.