Järkyttävä artikkeli 1.5. Hesarissa erityisopettajien työstä!

Vierailija kirjoitti:

TALVINEN maanantaiaamu on poikkeuksellisen rauhallinen. Yksi oppilas on koronakaranteenissa kotonaan, eikä kukaan lyö ketään ensimmäisten tuntien aikana.

Yksi lapsista tosin mönkii äidinkielentunnilla pulpetin alle ja kyhjöttää siellä koko tunnin. Toinen tarvitsisi apua tehtävissä mutta ei jaksa odottaa vaan repii kirjasta sivun ja alkaa heitellä toisia kynillä. Pari muuta vaeltaa luokassa. Yksi ulisee.

Toinen lyö kaikkia lähellä olevia. Ohjaan muut oppilaat toiseen tilaan, oppilas saa riehua luokassa. Soitan kotiin. Yleensä se rauhoittaa, mutta nyt oppilas raivostuu ja yrittää lyödä entistä kovemmin. Estän iskut käsilläni, koska tätä lasta ei auta kiinnipito. Soitan kotiin uudelleen, koulupäivä ei voi jatkua tällaisen käytöksen jälkeen. Ohjaaja vie lapsen välitunnille rauhoittumaan, ja vanhempi tulee hakemaan.

Välitunti alkaa, ja saan muut oppilaat ulos luokasta, helpotus. Nappaan toisen riehujan syliini istumaan, ettei hän pääse satuttamaan itseään tai muita. Hän puree ja raapii mutta ei kuitenkaan sylje niin kuin yleensä. Kun luokka hiljenee, oppilaskin rauhoittuu. Ensin hän itkee lohduttomasti. Sitten jutellaan. Hän halaa ja pyytää anteeksi. Lähetän hänet silti kotiin.

Eikö nuo pitäisi olla suljetulla osastolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TALVINEN maanantaiaamu on poikkeuksellisen rauhallinen. Yksi oppilas on koronakaranteenissa kotonaan, eikä kukaan lyö ketään ensimmäisten tuntien aikana.

Yksi lapsista tosin mönkii äidinkielentunnilla pulpetin alle ja kyhjöttää siellä koko tunnin. Toinen tarvitsisi apua tehtävissä mutta ei jaksa odottaa vaan repii kirjasta sivun ja alkaa heitellä toisia kynillä. Pari muuta vaeltaa luokassa. Yksi ulisee.

Toinen lyö kaikkia lähellä olevia. Ohjaan muut oppilaat toiseen tilaan, oppilas saa riehua luokassa. Soitan kotiin. Yleensä se rauhoittaa, mutta nyt oppilas raivostuu ja yrittää lyödä entistä kovemmin. Estän iskut käsilläni, koska tätä lasta ei auta kiinnipito. Soitan kotiin uudelleen, koulupäivä ei voi jatkua tällaisen käytöksen jälkeen. Ohjaaja vie lapsen välitunnille rauhoittumaan, ja vanhempi tulee hakemaan.

Välitunti alkaa, ja saan muut oppilaat ulos luokasta, helpotus. Nappaan toisen riehujan syliini istumaan, ettei hän pääse satuttamaan itseään tai muita. Hän puree ja raapii mutta ei kuitenkaan sylje niin kuin yleensä. Kun luokka hiljenee, oppilaskin rauhoittuu. Ensin hän itkee lohduttomasti. Sitten jutellaan. Hän halaa ja pyytää anteeksi. Lähetän hänet silti kotiin.

Eikö nuo pitäisi olla suljetulla osastolla.

Ei niillä ole paikkoja.

Eikä käytöshäiriö itsessään taida olla riittävä diagnoosi hoitoon, pitäisi olla masennusta ja muuta psykiatriasta.

Mikä noiden erityisluokkien ryhmäkoko on?

Vierailija kirjoitti:

Tuollaista Hesarin kuvaamaa tilannetta voi olla nykyään tavallisellakin luokalla. Ei ole lainkaan epätavallista.

Ja oli ennenkin, vaikka moni ilmeisesti maalla asunut kuvittelee, ettei ollut. Vaikka oli tarkkisluokat kesti kuitenkin aikansa ennen kuin sinne asti oppilas laitettiin. Luokassa oli monta häirikköä, mutta niin oli opettajillakin kovat keinot viimepelissä. Ainakin sai retuuttaa voimakeinoin ulos luokasta. Luokissa oli vähintään 30 oppilasta, joukkoon mahtui hyvikset ja pahikset ja kaikki siltä väliltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuollaista Hesarin kuvaamaa tilannetta voi olla nykyään tavallisellakin luokalla. Ei ole lainkaan epätavallista.

Ja oli ennenkin, vaikka moni ilmeisesti maalla asunut kuvittelee, ettei ollut. Vaikka oli tarkkisluokat kesti kuitenkin aikansa ennen kuin sinne asti oppilas laitettiin. Luokassa oli monta häirikköä, mutta niin oli opettajillakin kovat keinot viimepelissä. Ainakin sai retuuttaa voimakeinoin ulos luokasta. Luokissa oli vähintään 30 oppilasta, joukkoon mahtui hyvikset ja pahikset ja kaikki siltä väliltä.

Kyllä maallakin on aina ollut häiriköitä ja huonosti käyttäytyviä.

Pohjois-pohjanmaalla erityisopettajiksi (kuten varmaan moneen muuhunkin virkaan) otetaan pätevimmän hakijan sijaan tiettyyn L-uskonlahkoon kuuluvat.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka suuri osa näistä ongelmalapsista on sellaisia että taustalla on ihan neurologinen sairaus, monellako taas on kasvatuksesta kiinni?

Tässä on ihan kyse siitä että lasten tarpeita ei tajuta eikä niihin osata vastata. Ja ongelma johtoisesti ajaudutaan umpikujiin.  Ratkaisu keskeisyys sama juttu. Pitää tunnistaa tarve mihin pitää kyetä vastaamaan.

Lapsilla on lähes poikkeuksetta motivaatio elämään jos niitä ei pilata.

Ei kaikki lapset edes kuulu erityis ja/tai normaali opetukseen. Pitää olla muitakian tarpeeseen vastaavia oppimis ympäristöjä ja tapoja.     Opettajatkin saattaisivat päästä toimimaan paremmin vahvuuksillaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuollaista Hesarin kuvaamaa tilannetta voi olla nykyään tavallisellakin luokalla. Ei ole lainkaan epätavallista.

Ja oli ennenkin, vaikka moni ilmeisesti maalla asunut kuvittelee, ettei ollut. Vaikka oli tarkkisluokat kesti kuitenkin aikansa ennen kuin sinne asti oppilas laitettiin. Luokassa oli monta häirikköä, mutta niin oli opettajillakin kovat keinot viimepelissä. Ainakin sai retuuttaa voimakeinoin ulos luokasta. Luokissa oli vähintään 30 oppilasta, joukkoon mahtui hyvikset ja pahikset ja kaikki siltä väliltä.

Kyllä maallakin on aina ollut häiriköitä ja huonosti käyttäytyviä.

Miten usein se arvostelijakin voi olla syy tähän ongelmaan?

Vierailija kirjoitti:

Mua ihmetyttää todella paljon miten hirveästi nykyään on sekopäitä koululaisia. Osa on tietenkin tuontitavaraa mut ei kaikki.

Eipä ollut 70-luvun ala-asteella kuin yksi niin kahjo että meni tarkkikselle. Loput tarvitsivat vain tukiopetusta.

En usko ollenkaan että lapset olivat nykyään enemmän sairaita. Ongelma on se, että opettajat eivät enää johda koulua. Lapsilla ei ole rajoja.

Kumma kyllä näköjään halutaan rajata lapsen oppiminen ja kehittyminenkin. Huonompi juutu jos ne pääseekin neuvomaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä menoa opettajiksi hakevien määrät romahtavat ennen pitkää. Kun inkluusion traumatisoimat normaalilapset kasvavat täysi-ikäisiksi ja valitsevat tulevaa urapolkuaan, ei kukaan heistä tahdo palata takaisin levottomaan ja väkivaltaiseen kouluympäristöön opettajan roolissa.

Ovatko inklusoinnin lobbaajat ajatelleet tätä. Ja miten tulevaisuudessa ratkaistaan opettajapula. Tuomalla maahan kielitaidottomia opettajia muista maista? Vaihtamalla virallisen opetuskielen broken Englishiksi?

Ennen tätä on kriisi käsillä jos opettajat alkavat vaihtamaan alaa. Olen ollut opettajana 8 vuotta ja tänä aikana yli puolet samaan aikaan opettajaksi valmistuneista opiskelikavereistani on jo vaihtanut pois alalta. Siinä ei yksi kesäloma paljoa paina vaakakupissa kun muina kuukausina työ on täyttä kaaosta ja palkka surkea. 

Meillä ammatillisen opetuksen puolella tämä on ihan arkipäivää. Hakijoita on moninkymmenkertainen määrä ammatillisen open koulutukseen hyväksyttyihin verrattuna, mutta päteviä opettajia virtaa muihin töihin kiihtyvällä tahdilla. Syykin lienee selvä: työmäärä.

Opiskelijoina on yhä enemmän tukea tarvitsevia. Suomen kielen taito on monilla heikko. Osa opiskelijoista ei tee mitään tehtäviä, siis ei yhtään ainoaa tehtävän palautusta. Kirjatenttejä ei ole ollut vuosiin, koska osa ei osaa lukea. Tukiopetusta ja kertausopetusta joutuu antamaan joka viikko jollekin.

Meillä on ammatillisissa oppilaitoksissa ammatillisten opettajien ja erityisopettajien lisäksi myös ammatillisia ohjaajia, jotka auttavat tehtävien kanssa henkilökohtaisesti.

Jos opiskelija sairastuu ja joutuu olemaan poissa koulusta, entisaikaan kuulemma opiskelivat itsenäisesti kotona luennoilla opetetut asiat. Nykyisin se on harvinaista. Opiskelijat tuhahtelevat, kun yrität ehdottaa itsenäistä opiskelua.

Osa oppilaista ei saa näyttöjä suoritettua, koska työpaikalta ollaan poissa, ei opita tekemään työtehtäviä tai ei ymmärretä yhtään, mitä pitäisi tehdä. Monen opiskelijan mielestä vika on joko opetuksessa, joka on liian vaativaa tai sitten heitä syrjitään työpaikalla. Osalla ei ole mitään erityisdiagnoosia, mutta syystä tai toisesta eivät osaa tehdä työtehtäviä harjoittelussa tai eivät noudata sääntöjä, kuten työaikaa.

Minulla on ollut neljän vuoden aikana useita oppilaita, jotka eivät puhu mitään. Mitään ammattia ei nykypäivänä voi saavuttaa, jos ei ole vuorovaikutustaitoja. Mykkänä istumisen malli on saatu jo lapsena koulussa. Ei ole vaadittu, että pitää pystyä kommunikoimaan toisten kanssa. Tämä ei koske pelkästään asperger-henkilöitä, vaan muitakin. Lisäksi opetan iltaisin kerran tai pari kuukaudessa iltaryhmää, joka on tarkoitettu sellaisille opiskelijoille, jotka eivät pysty osallistumaan tavalliseen opetukseen. Syitä on useita. Jollakin on päivärytmi sekaisin, herää iltapäivällä ja menee nukkumaan aamuyöstä. Toisella on ahdistuneisuus/paniikkihäiriö, miksi iso opiskeluryhmä ei sovi. Kolmannella on jokin muu mielenterveyden haaste. Neljännellä nepsy-erityisyyttä. Minun ihana kollegani lähti, kun alkoi nämä iltaopetukset. Hän sanoi, ettei voi enää opettaa, kun ei itse usko opiskelijoiden voivan koskaan saavuttaa sitä tieto/taitotasoa, joka ammattiin vaaditaan.

Kova paine on saada opiskelijat valmistumaan ja keskeytykset on suurennuslasin alla. Jos opiskelija keskeyttää, opetus on suurennuslasin alla: mikä meni vikaan, miksei saatu pidettyä motivaatiota yllä. Kukaan ei kysy, mikä opiskelijassa oli vikana, ettei hän kyennyt opiskelemaan.

Tämä puhumattomuus on jännä juttu, olen miettinyt että johtuuko se älylaitteista vai mistä. Olen sairaanhoitaja, ja lähiaikoina harjoitteluihin on alkanut tupsahdella opiskelijoita, jotka eivät vain saa sanaa suustaan. On hankalaa ohjata, kun he eivät kykene kertomaan itsestään, taidoistaan, kysymään mitään tai ilmoittamaan/sopimaan harkkaan liittyvistä käytännön asioista. Jotkut eivät edes saa vastattua tervehdykseen, tuijottavat vain. Ihmetyttää, että miksi ihmeessä tällaisessa tilanteessa hakeudutaan sellaiselle alalle, joka on käytännössä suurimmaksi osaksi vuorovaikuttamista ja kommunikointia, niin potilaiden/asiakkaiden kuin työtiimin kanssa.

Noin kymmenen vuotta sitten lastenpsykiatrian rahoitusta vähennettiin rajusti säästösyistä. Kirjoitin jo silloin paikalliseen lehteen, että tämä tulee johtamaan isoihin ongelmiin muutaman vuoden kuluttua. Tässä sitä nyt ollaan. Kriisin keskellä. Lasten- ja nuorten psykiatriaa pitää ehdottomasti vahvistaa ja saada jonot poistumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TALVINEN maanantaiaamu on poikkeuksellisen rauhallinen. Yksi oppilas on koronakaranteenissa kotonaan, eikä kukaan lyö ketään ensimmäisten tuntien aikana.

Yksi lapsista tosin mönkii äidinkielentunnilla pulpetin alle ja kyhjöttää siellä koko tunnin. Toinen tarvitsisi apua tehtävissä mutta ei jaksa odottaa vaan repii kirjasta sivun ja alkaa heitellä toisia kynillä. Pari muuta vaeltaa luokassa. Yksi ulisee.

Toinen lyö kaikkia lähellä olevia. Ohjaan muut oppilaat toiseen tilaan, oppilas saa riehua luokassa. Soitan kotiin. Yleensä se rauhoittaa, mutta nyt oppilas raivostuu ja yrittää lyödä entistä kovemmin. Estän iskut käsilläni, koska tätä lasta ei auta kiinnipito. Soitan kotiin uudelleen, koulupäivä ei voi jatkua tällaisen käytöksen jälkeen. Ohjaaja vie lapsen välitunnille rauhoittumaan, ja vanhempi tulee hakemaan.

Välitunti alkaa, ja saan muut oppilaat ulos luokasta, helpotus. Nappaan toisen riehujan syliini istumaan, ettei hän pääse satuttamaan itseään tai muita. Hän puree ja raapii mutta ei kuitenkaan sylje niin kuin yleensä. Kun luokka hiljenee, oppilaskin rauhoittuu. Ensin hän itkee lohduttomasti. Sitten jutellaan. Hän halaa ja pyytää anteeksi. Lähetän hänet silti kotiin.

Eikö nuo pitäisi olla suljetulla osastolla.

Ei niillä ole paikkoja.

Eikä käytöshäiriö itsessään taida olla riittävä diagnoosi hoitoon, pitäisi olla masennusta ja muuta psykiatriasta.

Psykiatria itsessään on jo aika vaikea sairaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä menoa opettajiksi hakevien määrät romahtavat ennen pitkää. Kun inkluusion traumatisoimat normaalilapset kasvavat täysi-ikäisiksi ja valitsevat tulevaa urapolkuaan, ei kukaan heistä tahdo palata takaisin levottomaan ja väkivaltaiseen kouluympäristöön opettajan roolissa.

Ovatko inklusoinnin lobbaajat ajatelleet tätä. Ja miten tulevaisuudessa ratkaistaan opettajapula. Tuomalla maahan kielitaidottomia opettajia muista maista? Vaihtamalla virallisen opetuskielen broken Englishiksi?

Ennen tätä on kriisi käsillä jos opettajat alkavat vaihtamaan alaa. Olen ollut opettajana 8 vuotta ja tänä aikana yli puolet samaan aikaan opettajaksi valmistuneista opiskelikavereistani on jo vaihtanut pois alalta. Siinä ei yksi kesäloma paljoa paina vaakakupissa kun muina kuukausina työ on täyttä kaaosta ja palkka surkea. 

Meillä ammatillisen opetuksen puolella tämä on ihan arkipäivää. Hakijoita on moninkymmenkertainen määrä ammatillisen open koulutukseen hyväksyttyihin verrattuna, mutta päteviä opettajia virtaa muihin töihin kiihtyvällä tahdilla. Syykin lienee selvä: työmäärä.

Opiskelijoina on yhä enemmän tukea tarvitsevia. Suomen kielen taito on monilla heikko. Osa opiskelijoista ei tee mitään tehtäviä, siis ei yhtään ainoaa tehtävän palautusta. Kirjatenttejä ei ole ollut vuosiin, koska osa ei osaa lukea. Tukiopetusta ja kertausopetusta joutuu antamaan joka viikko jollekin.

Meillä on ammatillisissa oppilaitoksissa ammatillisten opettajien ja erityisopettajien lisäksi myös ammatillisia ohjaajia, jotka auttavat tehtävien kanssa henkilökohtaisesti.

Jos opiskelija sairastuu ja joutuu olemaan poissa koulusta, entisaikaan kuulemma opiskelivat itsenäisesti kotona luennoilla opetetut asiat. Nykyisin se on harvinaista. Opiskelijat tuhahtelevat, kun yrität ehdottaa itsenäistä opiskelua.

Osa oppilaista ei saa näyttöjä suoritettua, koska työpaikalta ollaan poissa, ei opita tekemään työtehtäviä tai ei ymmärretä yhtään, mitä pitäisi tehdä. Monen opiskelijan mielestä vika on joko opetuksessa, joka on liian vaativaa tai sitten heitä syrjitään työpaikalla. Osalla ei ole mitään erityisdiagnoosia, mutta syystä tai toisesta eivät osaa tehdä työtehtäviä harjoittelussa tai eivät noudata sääntöjä, kuten työaikaa.

Minulla on ollut neljän vuoden aikana useita oppilaita, jotka eivät puhu mitään. Mitään ammattia ei nykypäivänä voi saavuttaa, jos ei ole vuorovaikutustaitoja. Mykkänä istumisen malli on saatu jo lapsena koulussa. Ei ole vaadittu, että pitää pystyä kommunikoimaan toisten kanssa. Tämä ei koske pelkästään asperger-henkilöitä, vaan muitakin. Lisäksi opetan iltaisin kerran tai pari kuukaudessa iltaryhmää, joka on tarkoitettu sellaisille opiskelijoille, jotka eivät pysty osallistumaan tavalliseen opetukseen. Syitä on useita. Jollakin on päivärytmi sekaisin, herää iltapäivällä ja menee nukkumaan aamuyöstä. Toisella on ahdistuneisuus/paniikkihäiriö, miksi iso opiskeluryhmä ei sovi. Kolmannella on jokin muu mielenterveyden haaste. Neljännellä nepsy-erityisyyttä. Minun ihana kollegani lähti, kun alkoi nämä iltaopetukset. Hän sanoi, ettei voi enää opettaa, kun ei itse usko opiskelijoiden voivan koskaan saavuttaa sitä tieto/taitotasoa, joka ammattiin vaaditaan.

Kova paine on saada opiskelijat valmistumaan ja keskeytykset on suurennuslasin alla. Jos opiskelija keskeyttää, opetus on suurennuslasin alla: mikä meni vikaan, miksei saatu pidettyä motivaatiota yllä. Kukaan ei kysy, mikä opiskelijassa oli vikana, ettei hän kyennyt opiskelemaan.

Tämä puhumattomuus on jännä juttu, olen miettinyt että johtuuko se älylaitteista vai mistä. Olen sairaanhoitaja, ja lähiaikoina harjoitteluihin on alkanut tupsahdella opiskelijoita, jotka eivät vain saa sanaa suustaan. On hankalaa ohjata, kun he eivät kykene kertomaan itsestään, taidoistaan, kysymään mitään tai ilmoittamaan/sopimaan harkkaan liittyvistä käytännön asioista. Jotkut eivät edes saa vastattua tervehdykseen, tuijottavat vain. Ihmetyttää, että miksi ihmeessä tällaisessa tilanteessa hakeudutaan sellaiselle alalle, joka on käytännössä suurimmaksi osaksi vuorovaikuttamista ja kommunikointia, niin potilaiden/asiakkaiden kuin työtiimin kanssa.

Mutismi? Jäänyt aikoinaan hoitamatta tai hoidettu huonosti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TALVINEN maanantaiaamu on poikkeuksellisen rauhallinen. Yksi oppilas on koronakaranteenissa kotonaan, eikä kukaan lyö ketään ensimmäisten tuntien aikana.

Yksi lapsista tosin mönkii äidinkielentunnilla pulpetin alle ja kyhjöttää siellä koko tunnin. Toinen tarvitsisi apua tehtävissä mutta ei jaksa odottaa vaan repii kirjasta sivun ja alkaa heitellä toisia kynillä. Pari muuta vaeltaa luokassa. Yksi ulisee.

Toinen lyö kaikkia lähellä olevia. Ohjaan muut oppilaat toiseen tilaan, oppilas saa riehua luokassa. Soitan kotiin. Yleensä se rauhoittaa, mutta nyt oppilas raivostuu ja yrittää lyödä entistä kovemmin. Estän iskut käsilläni, koska tätä lasta ei auta kiinnipito. Soitan kotiin uudelleen, koulupäivä ei voi jatkua tällaisen käytöksen jälkeen. Ohjaaja vie lapsen välitunnille rauhoittumaan, ja vanhempi tulee hakemaan.

Välitunti alkaa, ja saan muut oppilaat ulos luokasta, helpotus. Nappaan toisen riehujan syliini istumaan, ettei hän pääse satuttamaan itseään tai muita. Hän puree ja raapii mutta ei kuitenkaan sylje niin kuin yleensä. Kun luokka hiljenee, oppilaskin rauhoittuu. Ensin hän itkee lohduttomasti. Sitten jutellaan. Hän halaa ja pyytää anteeksi. Lähetän hänet silti kotiin.

Eikö nuo pitäisi olla suljetulla osastolla.

Ei.     vaan ärsykkeen määrää pitää rajata ja pitää vähän erillään muista.

Onko käynyt mielessä että saatat olla vähän sadisti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä menoa opettajiksi hakevien määrät romahtavat ennen pitkää. Kun inkluusion traumatisoimat normaalilapset kasvavat täysi-ikäisiksi ja valitsevat tulevaa urapolkuaan, ei kukaan heistä tahdo palata takaisin levottomaan ja väkivaltaiseen kouluympäristöön opettajan roolissa.

Ovatko inklusoinnin lobbaajat ajatelleet tätä. Ja miten tulevaisuudessa ratkaistaan opettajapula. Tuomalla maahan kielitaidottomia opettajia muista maista? Vaihtamalla virallisen opetuskielen broken Englishiksi?

Ennen tätä on kriisi käsillä jos opettajat alkavat vaihtamaan alaa. Olen ollut opettajana 8 vuotta ja tänä aikana yli puolet samaan aikaan opettajaksi valmistuneista opiskelikavereistani on jo vaihtanut pois alalta. Siinä ei yksi kesäloma paljoa paina vaakakupissa kun muina kuukausina työ on täyttä kaaosta ja palkka surkea. 

Meillä ammatillisen opetuksen puolella tämä on ihan arkipäivää. Hakijoita on moninkymmenkertainen määrä ammatillisen open koulutukseen hyväksyttyihin verrattuna, mutta päteviä opettajia virtaa muihin töihin kiihtyvällä tahdilla. Syykin lienee selvä: työmäärä.

Opiskelijoina on yhä enemmän tukea tarvitsevia. Suomen kielen taito on monilla heikko. Osa opiskelijoista ei tee mitään tehtäviä, siis ei yhtään ainoaa tehtävän palautusta. Kirjatenttejä ei ole ollut vuosiin, koska osa ei osaa lukea. Tukiopetusta ja kertausopetusta joutuu antamaan joka viikko jollekin.

Meillä on ammatillisissa oppilaitoksissa ammatillisten opettajien ja erityisopettajien lisäksi myös ammatillisia ohjaajia, jotka auttavat tehtävien kanssa henkilökohtaisesti.

Jos opiskelija sairastuu ja joutuu olemaan poissa koulusta, entisaikaan kuulemma opiskelivat itsenäisesti kotona luennoilla opetetut asiat. Nykyisin se on harvinaista. Opiskelijat tuhahtelevat, kun yrität ehdottaa itsenäistä opiskelua.

Osa oppilaista ei saa näyttöjä suoritettua, koska työpaikalta ollaan poissa, ei opita tekemään työtehtäviä tai ei ymmärretä yhtään, mitä pitäisi tehdä. Monen opiskelijan mielestä vika on joko opetuksessa, joka on liian vaativaa tai sitten heitä syrjitään työpaikalla. Osalla ei ole mitään erityisdiagnoosia, mutta syystä tai toisesta eivät osaa tehdä työtehtäviä harjoittelussa tai eivät noudata sääntöjä, kuten työaikaa.

Minulla on ollut neljän vuoden aikana useita oppilaita, jotka eivät puhu mitään. Mitään ammattia ei nykypäivänä voi saavuttaa, jos ei ole vuorovaikutustaitoja. Mykkänä istumisen malli on saatu jo lapsena koulussa. Ei ole vaadittu, että pitää pystyä kommunikoimaan toisten kanssa. Tämä ei koske pelkästään asperger-henkilöitä, vaan muitakin. Lisäksi opetan iltaisin kerran tai pari kuukaudessa iltaryhmää, joka on tarkoitettu sellaisille opiskelijoille, jotka eivät pysty osallistumaan tavalliseen opetukseen. Syitä on useita. Jollakin on päivärytmi sekaisin, herää iltapäivällä ja menee nukkumaan aamuyöstä. Toisella on ahdistuneisuus/paniikkihäiriö, miksi iso opiskeluryhmä ei sovi. Kolmannella on jokin muu mielenterveyden haaste. Neljännellä nepsy-erityisyyttä. Minun ihana kollegani lähti, kun alkoi nämä iltaopetukset. Hän sanoi, ettei voi enää opettaa, kun ei itse usko opiskelijoiden voivan koskaan saavuttaa sitä tieto/taitotasoa, joka ammattiin vaaditaan.

Kova paine on saada opiskelijat valmistumaan ja keskeytykset on suurennuslasin alla. Jos opiskelija keskeyttää, opetus on suurennuslasin alla: mikä meni vikaan, miksei saatu pidettyä motivaatiota yllä. Kukaan ei kysy, mikä opiskelijassa oli vikana, ettei hän kyennyt opiskelemaan.

Tämä puhumattomuus on jännä juttu, olen miettinyt että johtuuko se älylaitteista vai mistä. Olen sairaanhoitaja, ja lähiaikoina harjoitteluihin on alkanut tupsahdella opiskelijoita, jotka eivät vain saa sanaa suustaan. On hankalaa ohjata, kun he eivät kykene kertomaan itsestään, taidoistaan, kysymään mitään tai ilmoittamaan/sopimaan harkkaan liittyvistä käytännön asioista. Jotkut eivät edes saa vastattua tervehdykseen, tuijottavat vain. Ihmetyttää, että miksi ihmeessä tällaisessa tilanteessa hakeudutaan sellaiselle alalle, joka on käytännössä suurimmaksi osaksi vuorovaikuttamista ja kommunikointia, niin potilaiden/asiakkaiden kuin työtiimin kanssa.

Mutismi? Jäänyt aikoinaan hoitamatta tai hoidettu huonosti?

Hyvinhän se vaientaminen toiminut.     Miten moni rikokseksen uhri tekee noin?    Pakotettuna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opettaja on siinä niinku väärässä tehtävässä.

Niin on. Ei opettajan pitäisi olla vartija, joka katsoo etteivät "erityiset" hakkaa ja tapa muita luokassa olijoita. Opettajan pitäisi pystyä opettamaan oppilaitaan. 

Mites kun nämä muut haluavat tappaa sen erityisen?

Ehkä itse aiheuttaneet ongelman.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opettaja on siinä niinku väärässä tehtävässä.

Niin on. Ei opettajan pitäisi olla vartija, joka katsoo etteivät "erityiset" hakkaa ja tapa muita luokassa olijoita. Opettajan pitäisi pystyä opettamaan oppilaitaan. 

Mites kun nämä muut haluavat tappaa sen erityisen?

Ehkä itse aiheuttaneet ongelman.

Kyllä osa erityisoppilaista on todella kuormittavia niin toisille oppilaille kuin opettajillekin. Sellaiset, jotka ovat vaaraksi fyysisesti, lyövät, uhkaavat tappaa ym, kuuluisivat ihan muualle kuin kouluun. Nämä oppilaat eivät kestä mitään negatiivista tunnetta ja voivat saada raivarin ihan mistä vaan. Esimerkiksi opettajan pienestä ojentamisesta, pyynnöstä ottaa kirjat esiin tai normaalista pikkukinasta toisen oppilaan kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko tämä suuri määrä nuoria työttömiä näitä lapsia, kellä jo koulussa ollut vakavia haasteita?

Mitäpä luulisit? Kummastuttaa, miten ihmiset ovat niin tietämättömiä nykyään. Lukekaa lehtiä, muutakin kuin otsikot. Katsokaa ajankohtaisohjelmia ja uutisia.

Mutta mitä se auttaa heitä yrittää työllistää? Eräs puolue jauhaa aina siitä kuinka kaikki suomalaiset pitäisi työllistää ennen kuin otetaan töihin ma muja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä menoa opettajiksi hakevien määrät romahtavat ennen pitkää. Kun inkluusion traumatisoimat normaalilapset kasvavat täysi-ikäisiksi ja valitsevat tulevaa urapolkuaan, ei kukaan heistä tahdo palata takaisin levottomaan ja väkivaltaiseen kouluympäristöön opettajan roolissa.

Ovatko inklusoinnin lobbaajat ajatelleet tätä. Ja miten tulevaisuudessa ratkaistaan opettajapula. Tuomalla maahan kielitaidottomia opettajia muista maista? Vaihtamalla virallisen opetuskielen broken Englishiksi?

Ennen tätä on kriisi käsillä jos opettajat alkavat vaihtamaan alaa. Olen ollut opettajana 8 vuotta ja tänä aikana yli puolet samaan aikaan opettajaksi valmistuneista opiskelikavereistani on jo vaihtanut pois alalta. Siinä ei yksi kesäloma paljoa paina vaakakupissa kun muina kuukausina työ on täyttä kaaosta ja palkka surkea. 

Meillä ammatillisen opetuksen puolella tämä on ihan arkipäivää. Hakijoita on moninkymmenkertainen määrä ammatillisen open koulutukseen hyväksyttyihin verrattuna, mutta päteviä opettajia virtaa muihin töihin kiihtyvällä tahdilla. Syykin lienee selvä: työmäärä.

Opiskelijoina on yhä enemmän tukea tarvitsevia. Suomen kielen taito on monilla heikko. Osa opiskelijoista ei tee mitään tehtäviä, siis ei yhtään ainoaa tehtävän palautusta. Kirjatenttejä ei ole ollut vuosiin, koska osa ei osaa lukea. Tukiopetusta ja kertausopetusta joutuu antamaan joka viikko jollekin.

Meillä on ammatillisissa oppilaitoksissa ammatillisten opettajien ja erityisopettajien lisäksi myös ammatillisia ohjaajia, jotka auttavat tehtävien kanssa henkilökohtaisesti.

Jos opiskelija sairastuu ja joutuu olemaan poissa koulusta, entisaikaan kuulemma opiskelivat itsenäisesti kotona luennoilla opetetut asiat. Nykyisin se on harvinaista. Opiskelijat tuhahtelevat, kun yrität ehdottaa itsenäistä opiskelua.

Osa oppilaista ei saa näyttöjä suoritettua, koska työpaikalta ollaan poissa, ei opita tekemään työtehtäviä tai ei ymmärretä yhtään, mitä pitäisi tehdä. Monen opiskelijan mielestä vika on joko opetuksessa, joka on liian vaativaa tai sitten heitä syrjitään työpaikalla. Osalla ei ole mitään erityisdiagnoosia, mutta syystä tai toisesta eivät osaa tehdä työtehtäviä harjoittelussa tai eivät noudata sääntöjä, kuten työaikaa.

Minulla on ollut neljän vuoden aikana useita oppilaita, jotka eivät puhu mitään. Mitään ammattia ei nykypäivänä voi saavuttaa, jos ei ole vuorovaikutustaitoja. Mykkänä istumisen malli on saatu jo lapsena koulussa. Ei ole vaadittu, että pitää pystyä kommunikoimaan toisten kanssa. Tämä ei koske pelkästään asperger-henkilöitä, vaan muitakin. Lisäksi opetan iltaisin kerran tai pari kuukaudessa iltaryhmää, joka on tarkoitettu sellaisille opiskelijoille, jotka eivät pysty osallistumaan tavalliseen opetukseen. Syitä on useita. Jollakin on päivärytmi sekaisin, herää iltapäivällä ja menee nukkumaan aamuyöstä. Toisella on ahdistuneisuus/paniikkihäiriö, miksi iso opiskeluryhmä ei sovi. Kolmannella on jokin muu mielenterveyden haaste. Neljännellä nepsy-erityisyyttä. Minun ihana kollegani lähti, kun alkoi nämä iltaopetukset. Hän sanoi, ettei voi enää opettaa, kun ei itse usko opiskelijoiden voivan koskaan saavuttaa sitä tieto/taitotasoa, joka ammattiin vaaditaan.

Kova paine on saada opiskelijat valmistumaan ja keskeytykset on suurennuslasin alla. Jos opiskelija keskeyttää, opetus on suurennuslasin alla: mikä meni vikaan, miksei saatu pidettyä motivaatiota yllä. Kukaan ei kysy, mikä opiskelijassa oli vikana, ettei hän kyennyt opiskelemaan.

Tämä puhumattomuus on jännä juttu, olen miettinyt että johtuuko se älylaitteista vai mistä. Olen sairaanhoitaja, ja lähiaikoina harjoitteluihin on alkanut tupsahdella opiskelijoita, jotka eivät vain saa sanaa suustaan. On hankalaa ohjata, kun he eivät kykene kertomaan itsestään, taidoistaan, kysymään mitään tai ilmoittamaan/sopimaan harkkaan liittyvistä käytännön asioista. Jotkut eivät edes saa vastattua tervehdykseen, tuijottavat vain. Ihmetyttää, että miksi ihmeessä tällaisessa tilanteessa hakeudutaan sellaiselle alalle, joka on käytännössä suurimmaksi osaksi vuorovaikuttamista ja kommunikointia, niin potilaiden/asiakkaiden kuin työtiimin kanssa.

Mutismi? Jäänyt aikoinaan hoitamatta tai hoidettu huonosti?

Miten sinun mielestäsi mutisti käy sairaanhoitajan ammattiin? Jos ei osaa puhua mitään työkavereille tai potilaille, niin vähän paha on mennä sanomaan, että hei, tänään teitä rouva Lahtinen hoitaa meidän sairaanhoitajaopiskelijamme. Valitettavasti hän ei puhu, mutta kuulee kyllä, jos te puhutte.

up