Lue keskustelun säännöt.
Mistä matala/olematon resilienssi johtuu?
Ja miten sitä voi aikuisena vahvistaa? Miten kasvattaa lapselle korkea resilienssi? Kokemuksia ja näkemyksiä aiheesta?
Kommentit (274)
Vierailija kirjoitti:
Aivan liikaa aistiärsykkeitä. Nykyään koko elämä on pelkkää viestintää ja itseohjautuvuutta. Ei ole enää mitään järkeä missään. Kaikesta on tehty teknistä ja monimutkaista.
Mitäs oli 40 vuotta sitten kun persuja kasvatettiin? Heillä kaikkein heikoin resilienssi on. Reagoivat kaikkeen rähjäämällä ja rikostelemalla. Haluavat takaisin (kohtuun).
Anon resilienssin on tuhonnut steroidipiikitys. Se surkastuttaa aivot ja gonadit ja tekee äreäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pumpulissa kasvatus aiheuttaa olematonta resilienssiä. Ei koskaan mitään vastoinkäymisiä elämässä, sitten kun niitä alkaa tulemaan niin ei ole taitoja käsitellä niitä.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien yksi tehtävä on aiheuttaa lapsille pettymyksiä, että oppii kohtaamaan ja pääsemään niistä yli ilman vakavia mielenterveyden häiriöitä
Olet väärässä. Ei, aivan varmasti EI OLE vanhempien tehtävä AIHEUTTAA pettymyksiä, elämässä nimittäin niitä pettymyksiä tulee väistämättä ihan tarpeeksi ilman tahallista AIHEUTTAMISTAKIN. Hyvä vanhempi sen sijaan AUTTAA lasta selviämään noista pettymyksistä, niin että lapselle jää ns. sisäinen puhe, jolla hän selviää pettymyksistä sitten aikuisenakin, nousee eikä lannistu.
Sen sijaan HUONO VANHEMPI AIHEUTTAA noita PETTYMYKSIÄ, esim. pettämällä lupauksensa, syömällä sanansa, valehtelemalla, olemalla epäluotettava. Huono vanhempi ei myöskään auta lasta kestämään ja selviämään pettymyksistä, mm. lohduttamalla. Pahimmillaan huono vanhempi paitsi aiheuttaa lapselle pettymyksiä omalla käytöksellään, hän myös vaikkapa pilkkaa, ivaa, syyttää, lyö henkisesti tai fyysisesti lasta, kun tämä on kokenut pettymyksen. Tällainen vanhempi takuuvarmasti AIHEUTTAA lapselle niitä MIELENTERVEYSONGELMIA.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien yksi tehtävä on aiheuttaa lapsille pettymyksiä, että oppii kohtaamaan ja pääsemään niistä yli ilman vakavia mielenterveyden häiriöitä
Ei todellakaan. Mutta kun vaikeuksia tulee, vanhempi on läsnä ja esim esimerkillään näyttää miten eri tavoin asioista selvitään.
Miksi ihmeessä vanhempi aiheuttaisi lapselle vaikeuksia ja pettymyksiä, pikemmin hän on usein ainoa, joka niissä auttaa ja ymmärtää. Kyllä maailma antaa pettymyksiä ihan tarpeeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mene nyt kaunapilvestä jauhava muualle pilaamasta ketjua.
Hänen tai kenenkään ei tarvitse antaa anteeksi kaltoinkohtelijoilleen, eikä se tee ihmisestä huonoa vanhempaa tai missään ihmeen kaunapilvessä elävää.Minä nostan hattua, että hän on selvinnyt noin hyvin!
Täytyy olla aika epäempaattinen, kun tulee syyllistämään tuolla tavoin ja sössöttämään jostain kaunapilvestä.Onpa sulla ruma tapa kirjoittaa ja dissata toisten ajatuksia.
Muuten sekä sinun että kaunapilvestä kirjoittajalla olisi hyvä miettiä muitakin ajatuksia kuin omaansa, voisi oppia jotain.- resilienssi on uskonnollisesti ja moraalisesti neutraali käsite, sen ei pidä ohjata mihinkään
- resilienssiin voi silti sisältyä myös uskonnollispohjainen anteeksiantaminen
- anteeksianto on henkilökohtainen asia, siihen ei voi pakottaa
- anteeksianto tarkoittaa osalle "teen rauhan näiden juttujen kanssa, koska muuten katkeruus syö minua ja tuhoaa tunne-elämäni, ja piilossa olevat asiat jatkuvat seuraavalle sukupolvelle" ja osalle "hyväksyisin kaiken pas k an koska olen ansainnut sen eikä toinen edes kadu - EI IKINÄ vaan selviän siitä huolimatta sisulla ja vihalla"
Tai jotain siltä väliltä.Sotien aikaiset/jälkeiset tapahtumat vaikuttavat edelleen meihin kaikkiin. Sen aikaiset "hyvät keinot" eivät välttämättä toimi sellaisinaan nykypäivässä. Suomalainen sisu ei nykyään ole sitä, että painetaan umpihangessa vihan avulla hammasta purren. Se voi olla myös joustavuutta ja voi olla erilaisia tapoja jotka hyväksytään.
Minä nostan hattua kaikille, jotka pystyvät keskustelemaan, oppimaan uutta ja ymmärtämään, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on omat tapansa. Ne saavat olla erilaisia kuin minun tapani.
Miten joku saa anteeksi antamisesta uskonnollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hjallitus takaa sen että elämä suomessa on nykyään pelkkää kärsimystä ja vastoimkäymisiä...
Keskiluokan niskaan lyödään koko ajan veroja, maksuja, holhousta ja pazkaa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien yksi tehtävä on aiheuttaa lapsille pettymyksiä, että oppii kohtaamaan ja pääsemään niistä yli ilman vakavia mielenterveyden häiriöitä
Kiva ajatus mutta siinä on yksi pleikkarin ostamattomuus ihan yks hailee kun elämä potkii aikuisena aivan katuojaan.
Olisi kiva saada tähän mielipiteeseesi perusteluja. Minusta jonkin tärkeän asian saamattomuus lapsena on aika hyvä kasvattamaan sitä resilienssiä ja pettymystensietoa aikuisenakin.
Lapselle se pleikka saattaa olla ihan yhtä iso juttu kuin aikuiselle seurustelukumppani, terveys, työ- tai opiskelupaikka. Kun kaikki ei mene ihan niin kuin mä haluun, niin se kasvattaa sitä sisukkuutta sietää vtutusta ja epäreilulta tuntuvaa elämäntilannetta ja turhauttavaa työskentelyä kohti unelmaa, jota ei välttämättä siltikään saavuta.
Jos lapsena tottuu saamaan kaiken, mitä ikinä keksii haluta, niin kova on isku aikuisena, kun asiat ei menekään, kuten toivoo. Hankala ihminen sellaisesta tulee.
Jos lapsena tottuu, ettei saa mitään tärkeää mitä haluaisi, oppii, ettei ollut sen arvoinen -ei ehkä minkään arvoinen. Ei tavoittele enää mitään, koska ei usko ansaitsevansa mitään. Ne kivat asiat kuuluvat muille ja tapahtuvat muille.
Erityisesti jos oma vanhempi on jättänyt ilman, ja jos se ei johdu siitä ettei olisi varaa tms. Vaan ei ole vain haluttu antaa mitään hienoa ja tärkeää. Ja usein "ei ole varaa" on vain sitä, että se raha on, mutta se laitetaan johonkin muuhun, vanhemman mielestä "tärkeämpään", vaikka ei oikeasti elintärkeään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien yksi tehtävä on aiheuttaa lapsille pettymyksiä, että oppii kohtaamaan ja pääsemään niistä yli ilman vakavia mielenterveyden häiriöitä
Kiva ajatus mutta siinä on yksi pleikkarin ostamattomuus ihan yks hailee kun elämä potkii aikuisena aivan katuojaan.
Olisi kiva saada tähän mielipiteeseesi perusteluja. Minusta jonkin tärkeän asian saamattomuus lapsena on aika hyvä kasvattamaan sitä resilienssiä ja pettymystensietoa aikuisenakin.
Lapselle se pleikka saattaa olla ihan yhtä iso juttu kuin aikuiselle seurustelukumppani, terveys, työ- tai opiskelupaikka. Kun kaikki ei mene ihan niin kuin mä haluun, niin se kasvattaa sitä sisukkuutta sietää vtutusta ja epäreilulta tuntuvaa elämäntilannetta ja turhauttavaa työskentelyä kohti unelmaa, jota ei välttämättä siltikään saavuta.
Jos lapsena tottuu saamaan kaiken, mitä ikinä keksii haluta, niin kova on isku aikuisena, kun asiat ei menekään, kuten toivoo. Hankala ihminen sellaisesta tulee.
Jos lapsena tottuu, ettei saa mitään tärkeää mitä haluaisi, oppii, ettei ollut sen arvoinen -ei ehkä minkään arvoinen. Ei tavoittele enää mitään, koska ei usko ansaitsevansa mitään. Ne kivat asiat kuuluvat muille ja tapahtuvat muille.
Erityisesti jos oma vanhempi on jättänyt ilman, ja jos se ei johdu siitä ettei olisi varaa tms. Vaan ei ole vain haluttu antaa mitään hienoa ja tärkeää. Ja usein "ei ole varaa" on vain sitä, että se raha on, mutta se laitetaan johonkin muuhun, vanhemman mielestä "tärkeämpään", vaikka ei oikeasti elintärkeään.
Minusta nämä molemmat mielipiteet ovat hyviä. Tosi on, ettei tavaralla hemmottelemalla tai säännöistä joustamalla kasvateta kuin pikku kusipääkuninkaita, jotka vaativat erityispalvelua kaikessa elämässään.
Ja toisaalta jos lapsi ei koskaan saa mitään kivaa jota haluaisi, hän tietysti kokee osattomuutta ja arvottomuutta ja se vaikuttaa itsetuntoon.
Kultainen keskitie on paras.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien yksi tehtävä on aiheuttaa lapsille pettymyksiä, että oppii kohtaamaan ja pääsemään niistä yli ilman vakavia mielenterveyden häiriöitä
Olet väärässä. Ei, aivan varmasti EI OLE vanhempien tehtävä AIHEUTTAA pettymyksiä, elämässä nimittäin niitä pettymyksiä tulee väistämättä ihan tarpeeksi ilman tahallista AIHEUTTAMISTAKIN. Hyvä vanhempi sen sijaan AUTTAA lasta selviämään noista pettymyksistä, niin että lapselle jää ns. sisäinen puhe, jolla hän selviää pettymyksistä sitten aikuisenakin, nousee eikä lannistu.
Sen sijaan HUONO VANHEMPI AIHEUTTAA noita PETTYMYKSIÄ, esim. pettämällä lupauksensa, syömällä sanansa, valehtelemalla, olemalla epäluotettava. Huono vanhempi ei myöskään auta lasta kestämään ja selviämään pettymyksistä, mm. lohduttamalla. Pahimmillaan huono vanhempi paitsi aiheuttaa lapselle pettymyksiä omalla käytöksellään, hän myös vaikkapa pilkkaa, ivaa, syyttää, lyö henkisesti tai fyysisesti lasta, kun tämä on kokenut pettymyksen. Tällainen vanhempi takuuvarmasti AIHEUTTAA lapselle niitä MIELENTERVEYSONGELMIA.
Joka toisen sanan KOROSTAMINEN vie vähän niin kuin POINTIN koko TEHOSTAMISESTA kun koko teksti on melkein pelkkää HUUTOA.
Uskon, että aikuisella resilienssi on geenien, lapsuuden kasvuympäristön ja kokemusten sekä mahdollisen aikuisiän itsensä kehittämisen, kuten terapian, tulos. Meidän suvussa on monella huono resilienssi, erityisesti naisilla. Olen poikkeus rautaisella resilienssilläni, vaikka lapsuudessa olen kokenut mm. koko peruskoulun jatkunutta, henkisesti melko rajuakin koulukiusaamista. Olen asiaa paljon miettinyt ja pystyn melko hyvin erittelemään mahdollisia syitä, miksi resilienssini on aivan toisella tasolla kuin siskollani ja äidilläni.
Täällä oli hyvää keskustelua kaunasta, mikä joillain meni tunteisiin. Kauna, tai siis siitä irti päästäminen, on olennainen osa joustavaa mieltä ja resilienssiä. Anteeksiantoa se ei edellytä, ainakaan sillä kaikkein kirjaimellisimmalla ja perinpohjaisella tavalla. Pikemminkin sen tosiasian hyväksymistä, että asiat ovat niin kuin ne ovat. It is what it is. Irti päästämistä. Jotkut, joilla omasta mielestään on hyvä resilienssi, eivät tuota irti päästämistä osaa ja porskuttavat eteenpäin kaunan ja vihan voimalla. Surullista, ja siirtyy tosiaan sukupolvelta toiselle jos ei ketjua katkaise.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Uskon, että aikuisella resilienssi on geenien, lapsuuden kasvuympäristön ja kokemusten sekä mahdollisen aikuisiän itsensä kehittämisen, kuten terapian, tulos. Meidän suvussa on monella huono resilienssi, erityisesti naisilla. Olen poikkeus rautaisella resilienssilläni, vaikka lapsuudessa olen kokenut mm. koko peruskoulun jatkunutta, henkisesti melko rajuakin koulukiusaamista. Olen asiaa paljon miettinyt ja pystyn melko hyvin erittelemään mahdollisia syitä, miksi resilienssini on aivan toisella tasolla kuin siskollani ja äidilläni.
Täällä oli hyvää keskustelua kaunasta, mikä joillain meni tunteisiin. Kauna, tai siis siitä irti päästäminen, on olennainen osa joustavaa mieltä ja resilienssiä. Anteeksiantoa se ei edellytä, ainakaan sillä kaikkein kirjaimellisimmalla ja perinpohjaisella tavalla. Pikemminkin sen tosiasian hyväksymistä, että asiat ovat niin kuin ne ovat. It is what it is. Irti päästämistä. Jotkut, joilla omasta mielestään on hyvä resilienssi, eivät tuota irti päästämistä osaa ja porskuttavat eteenpäin kaunan ja vihan voimalla. Surullista, ja siirtyy tosiaan sukupolvelta toiselle jos ei ketjua katkaise.
Oikeastaan piti kirjoittaa kaunan sijasta katkeruudesta. Toki ne ovat sukua toisilleen.
- sama
Gen Z:llä on onneton resilienssi. Esimerkkinä tästä Euroviisu"skandaalista" kiukuttelu ja varmaan jääneet saikulle kun käärijältä varastettiin voitto. Ehkä on heille elämän suurin pettymys tähän saakka. En syytä vanhempia, syytän yhteiskuntaa joka on tästä tämmöistä tehnyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä kysymys. Resilienssi on osittain geenien ja osittain ympäristön tuotosta. Mitä enemmän kolhuja sattuu ja kasautuu, sitä heikompi resilienssi on. Myös lapsena koettu toksinen stressi tekee pitkäaikaiisa ja pysyviäkin vaikutuksia keskushermostoon, mikä vaikuttaa myös resilienssiin.
Lastenpsykiatri Jukka Mäkelä puhui jo 90-luvulla siitä, miten turvattomuus vaikuttaa vauvan ja taaperon aivoihin, katkoo yhteyksiä.
"Kielteisten lapsuudenaikaisten kokemusten määrä voi vaikuttaa vahvasti siihen, millainen aikuinen lapsesta varttuu. Vaikka lapsuuden perheessä olisi väkivaltaa tai henkisestä laiminlyöntiä, vanhemman mielenterveysongelma tai päihteiden käyttöä, lapsi voi kasvaa hyvinvoivaksi aikuiseksi. Samalla on totta, että lapsuudenaikaisten haitallisten kokemusten kasautuminen lisää kaikenlaisen sairastamisen riskiä aikuisuudessa. Mitä enemmän näitä haittatekijöitä kasautuu yhdelle lapselle, sitä voimakkaammin ne vaikuttavat haitallisesti myös hänen aikuisuudessaan.”
“Tällä havainnolla on keskeinen merkitys monien yhteiskuntamme tyypillisten ongelmien ymmärtämiselle. Lapsuudessa kasautuvat haitalliset kokemukset altistavat aikuisuudessa mm. sydän- ja verisuonisairauksille, tuki- ja liikuntaelinongelmille, mielenterveys- ja päihdeongelmille, ylipainolle ja metaboliselle oireyhtymälle", Jukka Mäkelä luettelee.
Tässä linkki yhteen hänen haastatteluunsa.
Lastenpsykiatri: On vaarallista ajatella, että syli on lapselle palkinto
Mulla on hyvä resilienssi mutta en tiedä tarkkaan, mistä se johtuu. Jos varhaislapsuudesta lähtee syytä etsimään niin äiti tykkäsi olla kanssani joten otti minut usein mukaan kun lähti vaikka harrastamaan, liikkumaan tai reissuun. Oli myös vähän höppänä joten reissuilla tuli välillä vastoinkäymisiä joista äiti sitten selvisi kun käytti päätään. Muistan myös yhden pyöräreissun joka oli mullle liian pitkä ja aurinko porotti kuoppaisen hiekkatien yllä kuin Saharassa ikään. Kännyköitä ei ollut joten ei sieltä mitenkään muuten pois kuitenkaan päässyt kuin omin pikkujaloin polkemalla. Äiti sitten kovasti kehui koko loppupäivän ja vahvisti sellaista narratiivia, että nyt kun on selvitty suururakasta niin on mahtava fiilis.
Kannattaa katsoa Netflixistä minidokkari "mielen salat" jakso 3 pureutuu persoonallisuuden kehitykseen.
Ihmisen persoonallisuuden piirteet ovat viiden eri osa-alueen akselille jakautuneena.
jos esim. lapsi perusluonteeltaan on rentous-neuroottisuus akselilla jo valmiiksi neuroottisemmassa (ts. Herkkyys/reagoivuus) päässä, saattaa hän ulkopuolisten haastavien elämäntilanteiden vuoksi ajautua vielä enemmän neuroottisempaan päähän akselia.
jos on ulospäinsuuntautunut-vetäytyvä akselilla vetäytyvämpi jo valmiiksi, voivat esim. kiusaamiskokemukset aiheuttaa vielä suurempaa tarvetta eriytyä muista.
Lasten resilienssiä kasvattaa se, että on luotettavana ja kannustavana aikuisen ihan kenelle tahansa lapselle joka hakee "turvaa".
Aikuisen resilienssiä voi kasvattaa vain korjaavilla ihmissuhteilla ja onnistumisen ja osallisuuden kokemuksilla. Kokemus omasta kyvykkyydestä auttaa jo vähän eteenpäin. Myös terapia on vaihtoehto.
Tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Mulla on hyvä resilienssi mutta en tiedä tarkkaan, mistä se johtuu. Jos varhaislapsuudesta lähtee syytä etsimään niin äiti tykkäsi olla kanssani joten otti minut usein mukaan kun lähti vaikka harrastamaan, liikkumaan tai reissuun. Oli myös vähän höppänä joten reissuilla tuli välillä vastoinkäymisiä joista äiti sitten selvisi kun käytti päätään. Muistan myös yhden pyöräreissun joka oli mullle liian pitkä ja aurinko porotti kuoppaisen hiekkatien yllä kuin Saharassa ikään. Kännyköitä ei ollut joten ei sieltä mitenkään muuten pois kuitenkaan päässyt kuin omin pikkujaloin polkemalla. Äiti sitten kovasti kehui koko loppupäivän ja vahvisti sellaista narratiivia, että nyt kun on selvitty suururakasta niin on mahtava fiilis.
Ihana asenne sulla, ja sun äidillä. Yhdessätekeminen liittouttaa, ja yhteiset vastukset. Tuosta käy hyvin ilmi, miten lapset oppii mallien kautta, hyvien ja huonojen. Enemmän kuin puheen kautta tulevien opetusten.
Vierailija kirjoitti:
Gen Z:llä on onneton resilienssi. Esimerkkinä tästä Euroviisu"skandaalista" kiukuttelu ja varmaan jääneet saikulle kun käärijältä varastettiin voitto. Ehkä on heille elämän suurin pettymys tähän saakka. En syytä vanhempia, syytän yhteiskuntaa joka on tästä tämmöistä tehnyt.
Kyllä ne on ne keski-ikäiset kuule jotka euroviisuja seuraa eikä mitkään parikymppiset.
Jos kaikessa ymmärretään ja ymmäretään eikä aseteta rajoja, silloin resilienssiä ei juuri synny. Nyky-yhteiskunta opettaa uhriutumaan joka asiassa ja uhrin vastuu on meillä tabu.
Meillä on sillälailla vähän mielenkiintoisesti, että sisarellani ja minulla vaikuttaa olevan isot erot tässä resilienssiasiassa. Esikoisena minulla oli käsittääkseni turvallisempi lapsuus ja vaikka vanhempamme ovat tehneet kaikenlaista todella hulluakin, minulla on aina ollut rakastettu olo eikä luottamustani ole petetty. Erityisesti isämme on ollut minulle turvallinen ja läheinen aikuinen ja (nykyisin itse vanhempana) näkisin, että isämme oli minuun huomattavasti enemmän kiintynyt kuin myöhemmin syntyneeseen pikkusisareen, jolle äitimme on ollut käytännössä ylikuormittunut yksinhuoltaja ne hänen varhaislapsuutensa vuodet. Tietenkin monen asian summa, kaikki ei selity vain kotioloilla, mutta meidän tapauksessamme osa näinkin merkittävistä eroista ehkä selittyvät sillä. Ikäänkuin lumipalloefekti, heikommasta itsetunnosta ja "sosiaalistamisesta" johtuen myös vaikeuksia koulunkäynnissä ja kaverisuhteissa. Aikuisena tilanne nyt siten, että minulla on elämässä asiat hyvin vaikeuksista huolimatta ja luotan tulevaisuuteen. Toinen meistä taas on hermoheikko ja ihan suoraan sanoen pimahtelee vaikka sitä kuinka yrittäisi muut välttää, mielenterveydeltään aikalailla työkyvytön eli ei kestä käydä itse hakemissaan töissä kahta viikkoa, joskus paria päivääkään, kauempaa kun romahtaa ja joutuu saikulle.
Meillä olisi uskoakseni saman verran kapasiteettia ja on ollut potentiaalia, mutta hänellä vaan viimeiset 30 vuotta ovat kasvattaneet eroa entisestään. Toivon tietysti, että saa elämänsä omille raiteilleen ja elämänlaatu paranee ja luulenkin, että ajan kanssa se on vielä mahdollista.
Itse vain kuvittelen, että meillä toinen on jostain syystä kokenut, että häntä ei rakasteta ainakaan yhtä paljon kuin minua ja se on näkynyt hänelle liikaa. On jäänyt vähemmälle. Itselle siksikin tärkeää suosia sisaruksia yhtä paljon, en tarkoita materialistisesti, mutta henkistä panosta jokaiseen lapseen. Että rakkaus riittää. Lapsuuden jälkeen on vaikea sitä enää korjata.