Mistä matala/olematon resilienssi johtuu?

Huomaan, että pitkän stressin myötä resilienssini hiipuu ja menee ihan nolliin, voin purskahtaa vain itkuun ja lamaantua.

Tai sikäli ei ihan nolliin, että koska olen selvinnyt siitä ennenkin, tiedän että sitä voi selvitä. Sellaisessa tilanteessa tyhjennän kalenterini ja otan pitkän viikonlopun, ja vain rentoudun ja nukun paljon. Se palauttaa joustoni..

Luulen että resilienssi sinänsä on luonnekysymys, joku selviytyjän asenne. Mutta välineet ja keinot on pitänyt löytää kantapään kautta myös tosi traumaattisissa tapahtumissa.

En olisi tässä, Ellen olisi purrut hammasta pimeällä hetkellä ja vannonut, etten anna periksi.

Resiliensistä on olemassa muutamia mielenkiintoisia podcastejä:

https://www.supla.fi/audio/3706435

https://areena.yle.fi/audio/1-50520909

. .ja jos jotain kiinnostaa lukea aiheesta niin suosittelen tätä kirjaa:

https://verkkokauppa.duodecim.fi/60038.html

Satuin löytämään myös kirjasta sen kirjoittajan ajatuksia resilienssistä (video).

https://m.facebook.com/watch/?v=930198157460636&_rdr

Vierailija kirjoitti:

En usko että on synnynnäistä. Mieheni sisko on todellinen olosuhteiden uhri ja velloo jatkuvasti kaikissa elämänsä vastoinkäymisissä, ja alisuorittaa kroonisesti. Mieheni taas on super-ratkaisukeskeinen ja on onnistunut muovaamaan elämäänsä haluamaansa suuntaan.

Esimerkkisi miehestäsi ja hänen siskostaanhan nimenomaan todistaa sen puolesta, että geenit vaikuttavat enemmän kuin perhetausta, joten mitä oikein tarkoitat?

Vierailija kirjoitti:

Lapselle turvallinen ympäristö, hyvä itsetunto ja lämmin kiintymyssuhde, siinä kai tärkeimmät. Toki myös oma esimerkki: miten itse suhtautuu takaiskuihin, antaa hyvän mallin. Loppu on sitten pitkälti muun elinympäristön ja geenien tulosta. Koulukiusaaminen esimerkiksi heikentää varmasti resilienssiä.

Olisi kiinnostava tietää et kuinka monella heistä jotka on koulukiusattuja ja selvinneet siitä, on ollut lämmin ja tukeva perhe tai muita ns. suojaavia tekijöitä.

Minä olen selvinnyt koulukiusaamisesta (ok, ei ehkä pahimmasta päästä, mutta tuossa vaiheessa elämää selvisin vain jonkun mielikuvitusmaailman avulla), vaikka vanhemmat eivät tukeneet, ja vaikka kerroin ko. asiasta. Muutenkin tuolloin olivat vastikään eronneet, hirveät riidat, molemmat ryyppäsivät aivan liikaa eikä meitä lapsia edes huomattu. Muutenkin jo vuosia oli laiminlyöty henkisesti. Olin aivan romu kun muutin nuorena pois kotoa.

20-vuotiaana, heikkoitsetuntoisena menin ensimmäistä kertaa juttelemaan huonosta olostani, joka oli aina rintakehässä. Diagnosoitiin masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja epävakaa persoonallisuushäiriö.

Siitä 16 vuotta eteenpäin ja olen nykyään vahvempi kuin uskoinkaan koskaan olevani, enkä täytä enää noita diagnoosien määritelmiä. Mutta se on vaatinut aivan älyttömästi kurinalaisuutta ja itsensä tutkimista ja kehittämistä, mm. kolmen vuoden psykoterapian. Ja olen erittäin herkkä edelleen, koska se nyt vaan sattuu olemaan osa temperamenttiani,kuten ilmeisesti sisukin.

Omassa perhekunnassa on melko korkea resilienssi. Ollaan keskivertoa ratkaisukeskeisempiä, itsenäisiä ja positiivisia. Muiden ihmisten mielipiteet ja laumassa mukana kulkeminen eivät ole olleet korkeassa roolissa oman elämän valinnoissa. Eikä ole ollut ruusuista ja siloteltua kultalusikka käteen-meininkiä. Päinvastoin teini-iässä koetut vastoinkäymiset (vanhempien ero, alkoholismi, koulussa syrjintä, yksinäisyys, masennus) ovat opettaneet arvostamaan nykyhetkeä ja miten tähän ollaan päästy.

Olen fiktion suuri fani ja kautta aikain vaikeuksien kautta eteenpäin- tyyppiset tarinat ovat päähenkilöiden asenteiden kautta inspiroineet. Esimerkiksi animesarja Candy Candy on lapsena tehnyt vaikutuksen, kirjaimellisesti kaikki kaatuu päähenkilön niskaan mutta hän löytää aina itsestään voiman jatkaa eteenpäin ja reippaalla ja positiivisella asenteella löytää aina ihmisiä ja ratkaisuja. On toiminut itselläkin.

Minä olen aikoinaan ollut semmoisen kohteena ja silloisen perheen suhtautuminen minuun on edelleenkin aikuisena samanlaista, eli heidän käsityksensä mukaan olen jonkinlainen vähäihminen ja heidän mielestään en saman arvoinen kuin he muut. Mutta en ole ihan varma onko se muutoin kovin paha asia, paitsi että ilman sellaista meillä voisi olla kivaakin yhdessä ja elämä olisi ehkä nautittavampaa ja iloisempaa. Hyviä puolia sellaisessa kuitenkin on, että oppii jo nuorena, ettei elämässään kannata laskea mitään muiden varaan, vaan on syytä oppia huolehtimaan ja järjestämään itse omat asiansa siten, että pärjää aina ja kaikissa olosuhteissa omillaan tapahtuipa elämässä mitä tahansa. Täytyy osata myös lohduttaa itseään. Minusta se on ollut hyvin käyttökelpoinen ja arvokas oppi, ja luulen että sen ansiosta minulle kävi elämässä hyvin. Entä jos onkin niin, että resilienssiä kasvattaakin nimenomaan kaikki pettymykset ja elämän pienet epämukavuudet. Ne valmistelevat ihmistä kohti elämän suuria pettymyksiä ja luopumisia. Ehkä?

Sodasta ei saa enää puhua, koska siitä on jo niin kauan. Kuulee välillä sanottavan. Mutta ei siitä niin hirveän kauan ole. Aina kolmanteen ja neljänteen polveen. Sen ajan ihmiset kokivat hirveitä asioita, sekä miehet että naiset. Lapset heidän varjossaan ehkä eivät edes ymmärtäneet kaikkea myllerrystä ympärillään ja ehkä ajattelivat olevansa kaikkeen syyllisiä, niinkuin lapsilla on tapana virheajatella.Kaikkien kauheuksien näkeminen ja kokeminen ja vaille jääminen jättivät sen ajan ihmisiin jälkensä, joihin he ehkä olisivat tarvinneet muutakin terapiaa kuin loppumattoman raatamisen ja viinapullon, mutta oli selvittävä ilman. Heidän varjossaan lapset eivät ehkä ymmärtäneet mistä on kysymys ja heidän vaille jäämisensä jätti heihin jälkensä ja niin edelleen, aina kolmanteen ja neljänteen polveen. Vanhemmillamme ei varmasti ole tullut mieleenkäänbkertoa omille lapsilleen omista arvistaan. Itsekin havahduin vasta äidin kuolinvuoteen äärellä, kuinka vähän hänen elämänpolustaan tiesin ja mitkä asiat vaikuttivat millä tavoin hänen mieleensä aivan loppuun asti. Kun emme tiedätoisen taustaa, on hyvä suhtautua toiseen niin suurella armollisuudella kuin kykenemme. Siellä voi olla jotakin mistä on vaikea kertoa kenellekään tai mitä ei edes osaa pukea sanoiksi. Pääsääntöisesti ihmisluonne tahtoo olla hyvä ja haluaa hyvää myös toisille. Mutta pahasti rikottu ihminen ei ehkä aina kykene ja osaa eikä se aina ole hänen syynsä. Niinkuin Paavo Haavikon näytelmässä Kuningas lähtee Ranskaan kuningas sanoo lopussa: en tehnyt itseäni minä, minut teki aika. Etkä voi taata kuinka olisit itse kestänyt ehjänä sen saman elämän joka oli tuon toisen kohtalona.

Tässä ajassa on kyllä hirveästi asioita mitkä heikentää resilienssiä. Täydellisyyden tavoittelu, sosiaalisuuden ja aidon läsnäolon väheneminen, yksinäisyys ja turvaverkkojen puute, empatiakyvyttömyys, kaikki nähdään mustavalkoisena eikä ole aitoa keskustelua, cancel-kulttuuri, eri tavalla ei saa ajatella tai olet arvoton, ihmisiä paapotaan ettei ne vaan pahoita mieltään, hengellisyys on kirosana (tämän kyllä tavallaan ymmärrän kun uskontoa on käytetty niin paljon lyömäaseena, mutta jotain pitäisi saada tilalle), suuri osa ihmisistä nukkuu liian vähän ja syö huonosti,  jne... ei hyvältä näytä, eikä ole kai ihmekään että mielenterveysongelmat kukoistaa. Mutta ei ihmisiä itseään saa silti syyllistää, näistä asioista pitäisi puhua vielä enemmän julkisuudessa. 

Mielenkiintoista luettavaa tämä ketju kun itselläni se että elämä on ollut hyvin vaikeaa ja suoraan sanottuna kasa peetä on tehnyt minusta hyvin resilientin. Nykyään koen ettei ole enää asiaa joka minua horjuttaisi minua suuntaan tai toiseen tai mistä ei selviäisi.

Lapsuudesta johtuu. Et ole saanut arvostusta kotonasi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jeesus rakastaa sinuakin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Just tuollaiset ajattelutavat, että ei voisi esim. hankkia perhettä jos on jotain ikävää tapahtunut elämässä, ylläpitää huonoa resilienssiä. Päin vastoin, sellanen ihminen osoittaa lapsilleenkin, että elämässä voi pärjätä vaikka olisi ollut vaikeaa, ja aina voi nousta ylös kun tekee sen eteen töitä.

Mutta silloin pitää käsitellä kaunat.

öhhöhöö..vi.haan äitiäni

mutta mulla ei ole aikaa miettiä ko ihmistä

On oma elämä elettävänä

Säälittävä luuserihan se nainen on

mutta se ei oikeuta lapsen lyömiseen ja nälässä pitämiseen

n.53

kauna on se juurisyy, miksi sinulla on paha olla. Juurisyyhyn kajoaminen sattuu, mutta se on ainoa keino katkaista sukupolvien paha kierre.

Kuinka pahasti olet itse satuttanut läheisiäsi, kun sinulla on noin kova tarve tehdä tuntemattomistakin kynnysmattoja, joiden täytyy antaa vain kaikki anteeksi? Voisitkohan pohtia hetken omaa vastuutasi omissa ihmissuhdeongelmissasi? Jos ja kun olet vakavasti satuttanut ja tehnyt väärin läheisiäsi kohtaan, et sinä siitä vain Jeesuksella selviä, valitettavasti. Heillä on oikeus olla antamatta anteeksi ja olla olematta tekemisissä kanssasi. Kaikella kunnioituksella, mutta tekstisi vaikuttaa persoonallisuushäiriöisen kirjoitukselta, enkä ihmettele laisinkaan, jos sinuun on katkottu välejä.

Et saavuta mitään yrittämällä väittää mustaa valkoiseksi ja siirtämällä vastuuta. Vastuu kuuluu väärintekijälle. Katso peiliin ja hyväksy se, että teoillasi on seuraukset. Miten se sanotaankaan, hedelmistään puu tunnetaan.

Hyvä, että nämä ajatukset heräsivät sinussa! Tätä peiliin katsomista kannattaa meidän jokaisen pohtia myös omalla kohdallaan.

Manipulatiivinen, persoonallisuushäiriöinen tapasi kääntää huomio pois omasta käytöksestäsi jatkuu, huomaathan sen nyt itsekin? Mutta itsepä toisaalta tiedät, miksi koet tarvetta kaasuvalottaa muita tässä keskustelussa täysin aiheeseen liittymättä. Toki olet varmaan sairaudentunnoton, mutta tärkeintä on nyt se, että ymmärrät, että sinun lävitsesi nähdään.

Parempaa loppuelämää, ja toivottavasti et onnistu haavoittamaan enää kovin montaa läheistä! Vilpittömästi toivon sulle parempaa. <3

Kun vaikeista ja kaikkein syvimmistä asioista puhutaan, se saattaa herättää kipeitä asioita ihmisen mielessä. Niitä on hyvä hyvä käydä läpi itsessään, ja pohtia, mikä sen kiukun ja vihan tunteen aiheuttaa. Kiitos toivotuksesta, samoin minä vilpittömästi toivon sinulle hyvää.

Päätät siis jatkaa samalla linjalla - kannattaa etsiä myös tietoa siitä, mitä tutkimus sanoo netissä trollaamista harjoittavien ihmisten luonteenlaadusta. Se voisi antaa sinulla ajateltavaa. Trollaamisesi ei muuten ole yhtä älykästä kuin mitä ehkä haluaisit ajatella - sanon tämän ystävyydellä.

Itsereflektioon et edelleenkään kykene (halua), vaikka toki selvää, ettet kykene siihen täällä julkisesti. Haluat kilpistää keskustelun edelleen pois itsestäsi, vaikka tätä ketjua tarkastelemalla huomamme selvästi, että juuri sinä olet ongelmien keskiössä ja nautit täällä niiden aiheuttamisesta ja muiden hämmentämisestä. Sinuna kantaisin huolta henkisestä tilastani. Toivottavasti olet saanut tästä edes jotain ajatuksen aihetta. Ja niin - Jumalan ja Jeesuksen selän taakse ei voi mennä piiloon sen jälkeen kun on itse ollut muille paha. Tätäkin kannattaa edelleen miettiä. Jatkoja!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jeesus rakastaa sinuakin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Just tuollaiset ajattelutavat, että ei voisi esim. hankkia perhettä jos on jotain ikävää tapahtunut elämässä, ylläpitää huonoa resilienssiä. Päin vastoin, sellanen ihminen osoittaa lapsilleenkin, että elämässä voi pärjätä vaikka olisi ollut vaikeaa, ja aina voi nousta ylös kun tekee sen eteen töitä.

Mutta silloin pitää käsitellä kaunat.

öhhöhöö..vi.haan äitiäni

mutta mulla ei ole aikaa miettiä ko ihmistä

On oma elämä elettävänä

Säälittävä luuserihan se nainen on

mutta se ei oikeuta lapsen lyömiseen ja nälässä pitämiseen

n.53

kauna on se juurisyy, miksi sinulla on paha olla. Juurisyyhyn kajoaminen sattuu, mutta se on ainoa keino katkaista sukupolvien paha kierre.

Kuinka pahasti olet itse satuttanut läheisiäsi, kun sinulla on noin kova tarve tehdä tuntemattomistakin kynnysmattoja, joiden täytyy antaa vain kaikki anteeksi? Voisitkohan pohtia hetken omaa vastuutasi omissa ihmissuhdeongelmissasi? Jos ja kun olet vakavasti satuttanut ja tehnyt väärin läheisiäsi kohtaan, et sinä siitä vain Jeesuksella selviä, valitettavasti. Heillä on oikeus olla antamatta anteeksi ja olla olematta tekemisissä kanssasi. Kaikella kunnioituksella, mutta tekstisi vaikuttaa persoonallisuushäiriöisen kirjoitukselta, enkä ihmettele laisinkaan, jos sinuun on katkottu välejä.

Et saavuta mitään yrittämällä väittää mustaa valkoiseksi ja siirtämällä vastuuta. Vastuu kuuluu väärintekijälle. Katso peiliin ja hyväksy se, että teoillasi on seuraukset. Miten se sanotaankaan, hedelmistään puu tunnetaan.

Hyvä, että nämä ajatukset heräsivät sinussa! Tätä peiliin katsomista kannattaa meidän jokaisen pohtia myös omalla kohdallaan.

Manipulatiivinen, persoonallisuushäiriöinen tapasi kääntää huomio pois omasta käytöksestäsi jatkuu, huomaathan sen nyt itsekin? Mutta itsepä toisaalta tiedät, miksi koet tarvetta kaasuvalottaa muita tässä keskustelussa täysin aiheeseen liittymättä. Toki olet varmaan sairaudentunnoton, mutta tärkeintä on nyt se, että ymmärrät, että sinun lävitsesi nähdään.

Parempaa loppuelämää, ja toivottavasti et onnistu haavoittamaan enää kovin montaa läheistä! Vilpittömästi toivon sulle parempaa. <3

Kun vaikeista ja kaikkein syvimmistä asioista puhutaan, se saattaa herättää kipeitä asioita ihmisen mielessä. Niitä on hyvä hyvä käydä läpi itsessään, ja pohtia, mikä sen kiukun ja vihan tunteen aiheuttaa. Kiitos toivotuksesta, samoin minä vilpittömästi toivon sinulle hyvää.

Päätät siis jatkaa samalla linjalla - kannattaa etsiä myös tietoa siitä, mitä tutkimus sanoo netissä trollaamista harjoittavien ihmisten luonteenlaadusta. Se voisi antaa sinulla ajateltavaa. Trollaamisesi ei muuten ole yhtä älykästä kuin mitä ehkä haluaisit ajatella - sanon tämän ystävyydellä.

Itsereflektioon et edelleenkään kykene (halua), vaikka toki selvää, ettet kykene siihen täällä julkisesti. Haluat kilpistää keskustelun edelleen pois itsestäsi, vaikka tätä ketjua tarkastelemalla huomamme selvästi, että juuri sinä olet ongelmien keskiössä ja nautit täällä niiden aiheuttamisesta ja muiden hämmentämisestä. Sinuna kantaisin huolta henkisestä tilastani. Toivottavasti olet saanut tästä edes jotain ajatuksen aihetta. Ja niin - Jumalan ja Jeesuksen selän taakse ei voi mennä piiloon sen jälkeen kun on itse ollut muille paha. Tätäkin kannattaa edelleen miettiä. Jatkoja!

Tämä ei kuulosta kovin terveeltä🙄. Mutta ok, jatkoja.

Vierailija kirjoitti:

Vakava stressi ja/tai trauma voi viedä resilienssin kokonaan pitkäksikin aikaa. Silloin kannattaa hakeutua terapiaan, siitä on oikeasti apua.

Paras tapa vahvistaa lapsen resilienssiä on tukea terveen itsetunnon muodostumista. Eli kannustusta ja tukemista mutta ei perusteetonta kehumista eikä lapsen arvottamista pelkästään sen perusteella, miten hän suoriutuu koulussa / harrastuksessa.

liikaa harrastuksia ja liikaa kilpailua kaikessa. Eli tosi hyvä kommentti.

Suomen kieltä ei saa päästää rappioitumaan.

Perintötekijät ja kasvatus. Se tunne, että isä usein häpesi käytöstäni, vaikka yritin parhaani. Isä jännitti ihmisten seurassa muutenkin ja ajatteli yleensä pahimmat mahdolliset asiat, mitä voisi tapahtua. Häntä oli vaikea miellyttää. Hänestä maailma on kamala paikka ja hänen kävi sääliksi pikkulapsia.

Äiti olikin sitten ihan päinvastainen tapaus. On ihme, että he olivat yhteen päätyneet. Mutta koko lapsuuteni olimme yhtä perhettä ja isän hermostuneisuus ja epäluottamus elämään ei voinut olla vaikuttamatta siihen, miten suhtaudun esim. uusiin asioihin ja riskin ottoon.

Vierailija kirjoitti:

Suomen kieltä ei saa päästää rappioitumaan.

Juu ei saisi, mutta näköjään rappeutuu vaikka kuinka yritetään 😁

Vierailija kirjoitti:

En tiedä. Mulla on varmaan aina ollut aika onneton resilienssi. Olen aina ollut arka ja ainakin aikuisiällä itseluottamus on ollut todella huono. Siihen vielä vähän omista epäonnistumista johtunutta vastoinkäymistä niin alan olla aika valmis toteamaan tämän elämän eletyksi. Ei tästä mitään onnellista voi enää tulla, liikaa kolhuja omaan resilienssiin nähden.

Resilienssiä voi kehittää. Joku jo aiemmin mainitsi suojaavat tekijät, niitä kannattaa yrittää haalia itselleen ja myös huomata omat hyvät asiat elämässä, vaikka ne asiat tuntuvat pieniltä. Esimerkiksi terveys ei ole itsestäänselvää kaikille, joillain on nuoresta asti kovia kipuja tai ovat menettäneet kävelykyvyn. Kiitollisuusharjoitukset auttavat toivottomaan mielialaan. Ainakin oma kokemus tämä.

Arkuuden ja huononitsetunnon ei tarvitse olla sinun pysyviä ominaisuuksia, on mahdollista kehittää itselleen hyvä itsetunto ja sosiaalinen rohkeus halutessaan, tosin siihen tarvitsee monesti toisten apua ja omalla asenteella on myös iso vaikutus. Eikä kehitys tule hetkessä, siihen menee vuosia, mutta se on vain hyväksyttävä.

Terapia auttaa huonoonitsetuntoon. Hyvän itsetunnon kehittämisestä on myös paljon kirjallisuutta. Hyvät ihmissuhteet auttavat myös, mutta niitä on vaikea haalia itselleen, jos on todella huono itsetunto, ensin pitäisi muuttaa omaa asennetta toiveikkaammaksi ja itsemyötätuntoisemmaksi, kirjallisuutta löytyy myös noihin aiheisiin ja kirjallisuus auttaa itsetutkiskelussa. Netissäkin on paljon juttua noista aiheista, jos jaksaa etsiä. Omat masennus ja arkuus lähti näillä keinoin, tosin vieläkin minulla on paljon kehittymistä, mutta elämä tuntuu jo varsin kivalta. Voisi sanoa, että olen innostunut elämästä.

Tietyistä haaveista on ollut pakko luopua vastoinkäymisten ja omien henkisten ongelmien takia, mutta vanhojen haaveiden tilalle on tullut uusia. On pitänyt hyväksyä, että elämä ei nyt ole mennyt niin kuin olisin halunnut, mutta vielä olen nuori ja ehdin tekemään asioita, vaikka monta ovea onkin minulta sulkeutunut ja nuoruus jäänyt elämättä ongelmien takia. Se on vain pitänyt hyväksyä ja suunnata katse niihin asioihin, mitkä ovat minulle mahdollisia ja niitähän on paljon kunhan vaan tajuaa ne huomata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pohtinut asiaa paljon terapeuttini kanssa. Hänen näkemyksensä on se että asia on todella pitkälti synnynnäinen. Olen taipuvainen uskomaan. Elämänkokemukset sitten joko pahentavat tai parantavat resilienssiä. Mulla on epäonnekseni käynyt tosi huono tuuri elämässä ja resilienssi on tätä nykyä jo aivan nolla. Lähtökohdat oli huonot ja vielä huonommin kävi useiden vakavien sairaskohtausten myötä. En tästä enää nouse. On aivan yhtä mahdollista elää onneton kuin onnellinen elämä. Koska elämä vaan on.

Tätä on tutkittu aika paljon, eikä kyllä vieläkään oikein tiedetä. Samassa perheessä kasvaneilla kaksosilla voi olla erilainen resilienssi-kyky. Suosittelen, että aloittaja lukee aiheesta ihan tieteellistä kirjallisuutta, ihmisten omiin terapiakokemuksiin perustuvia henkilökohtaisia mielipiteitä. 

No tuota... en ole tuo kommentoimasi, mutta synnynnaisillä ominaisuuksillahan viitataan geeneihin. Tarkoititko identtisiä eli samanmunaisia kaksosia? Väite kuulostaa todella epäuskottavalta. Erimunaiset kaksoset taas ovat geeneiltään kuin mitkä muut sisarukset tahansa eli kertoisitko tarkemmin millaisia tutkimuksia tarkoitat? Yleensä periytyvyyttä tutkitaan aineistolla, missä on identtisten kaksosten lisäksi mukana myös adoptiolapsia, jotta saadaan esille ympäristön merkitys. 

Tarkoitan kaksostutkimuksia jolloin on lähinnä  mietitty "vain" ympäristön osaa. Sisarukset tosin muistuttavat geeniperimaltaan toisiaan, eli vaikka ei olisi aivan sama perima, kertoo se enemman kuin kaksi vauvana samaan perheeseen adoptoitua. Kaksosilla, jopa erimunaisilla, raskausajan vaikutus on sama. Tata ei voi ikina adoptiolapselle simuloida. Yleisesti ottaen, resilienssistä on paljon tutkimuksia, ja niitä löytää helposti. Omien ajatusmallien työstäminen on tärkeä, muttei ainoa osa.

Vierailija kirjoitti:

Suomen kieltä ei saa päästää rappioitumaan.

Resilienssi = sisu

Resilienssi on taito, se ei ole asia joka joillakin on ja joillakin ei. Suosittelen lukemaan kirjan Resilienssi arjessa (Duodecim). Paljon harjoituksia ja pohdintaa omaan arkeen.

Omakohtainen kokemus on, että resilienssini on hyvin korkea juurikin sen vuoksi että olen selvinnyt todella vaikeista asioista. Lapsuuteni oli traumaattinen ja olen kärsinyt takaumista, masennuksesta, ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. 4 vuoden terapiassa kohtasin sen kaiken uudelleen. Pahimmat oireet tuli terapian aikana, mutta päätin kohdata hirviön vaikka se yritti viedä minun hengen. Lapsuuteni vuoksi ajauduin myrkyllisiin ihnissuhteisiin ja elämäni oli rikki. Mutta aina minä jotenkin nousin.

Nykyään opiskelen yliopistossa, minulla on 2 lasta ja aviomies, sekä aivan oma koti. Koska minä päätin että tuo s*n menneisyys ei minun tulevaa enää vie. Tie on ollut pitkä, mutta ilman resilienssiä en tässä olisi. Ja voin kertoa että syvissä vesissä olen uinut.

Varmaan se syvin oivallus omalta kohdalta resilienssin suhteen on näkökulma haasteisiin. Nykyään totean ongelman kohdalla että "Elämään mahtuu". Eli hyväksy se mitä tapahtuu, koska elämässä tulee aina tapahtumaan.