Mistä matala/olematon resilienssi johtuu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien yksi tehtävä on aiheuttaa lapsille pettymyksiä, että oppii kohtaamaan ja pääsemään niistä yli ilman vakavia mielenterveyden häiriöitä

 

Aiheuttaa?? Sairas näkemys, että pitäisi oikein aiheuttaa pettymyksiä lapselle. Pikemminkin auttaa lasta selviämään pettymyksistä, joita elämä väistämättä tuottaa.

Se tarkoittaa sitä, ettei lasta pidä liikaa suojella niiltä pettymyksiltä tai antaa periksi asioissa ettei lapselle tule paha mieli. Ei nyt tietysti tahallaan tarvitse silti kiusata. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien yksi tehtävä on aiheuttaa lapsille pettymyksiä, että oppii kohtaamaan ja pääsemään niistä yli ilman vakavia mielenterveyden häiriöitä

Eiköhän niitä pettymyksiä elämä järjestä ihan vanhemman järjestämättä, jo lapsena. Ei tarvitse siis ainakaan kasvatuksellisessa mielessä vanhemman tulla päissään kotiin, vaikka lupasi lapselle tulla selvin päin...

 

Kas kun on niitäkin vanhempia jotka järjestää lapsensa elämän niin, ettei niitä pettymyksiä tule. "Ai Ainomaijalla on hienompi lapio kuin sinulla? No ei hätää mennään ostamaan sinulle samanlainen tai hienompi! Tottakai kultaseni sinun pitää saada tuollainen kaupassa somisteena oleva ilmapallo jos haluat, haukun kaupan lyttyyn iltapäivälehtiä myöten jos et saa! Ai kokeesta tuli huono numero? Se oli varmasti opettajan vika, ota tuosta vähän jäätelöä ja soitan opettajalle ja haukun sen!" Jnejne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien yksi tehtävä on aiheuttaa lapsille pettymyksiä, että oppii kohtaamaan ja pääsemään niistä yli ilman vakavia mielenterveyden häiriöitä

 

Aiheuttaa?? Sairas näkemys, että pitäisi oikein aiheuttaa pettymyksiä lapselle. Pikemminkin auttaa lasta selviämään pettymyksistä, joita elämä väistämättä tuottaa.

Tällä tarkoitetaan niitä pienimuotoisia pettymyksiä ettei aina saa mitä haluaa tms. lellitä pilalle.

Jep. Esim että aina ei saa karkkia vaikka kuinka vetäis itkupotkuraivarit kaupan lattialla, ei voi saada kaikkia näkemiään ihania leluja, voittaa aina peleissä jne. Mun äiti käytti tätä ohjenuoraa, mut ei ne todellakaan olleet mitään lupausten pettämistä tai muuta ilkeyttä. Ja kasvoin terveen itsetunnon omaavaksi ja pettymyksiäkin sietäväksi. 

Höpöhöpö. Tämä on taas niitä kasvatustieteilijöiden näkemyksiä suoraan norsunluutornista. Ei mitään yhteyttä reaalimaailmaan. Pettymyksiä sataa ihan itsestään - ja liikaakin.

Lapset joutuu päiväkodista lähtien kestämään väkivaltaa ja ilkeilyä, koulussa kiusaavat sitten oppilaiden lisäksi opettajat. Harrastuksissa vetäjät alistaa ja vähättelee. Vanhemmat on ainoa lohtu ja turva. Pitäisikö sekin viedä lapsilta?

Woken myötä on "herätty" siihen, ettei resilienssiä tarvitse olla ja että se on heikon ihmisen merkki. Kaikista pienistä epämukavuuksista kuuluu "rohkeasti" nostaa ihan hirveä meteli ja vaatia toisilta asioita sen sijaan, että itse opettelisi sietämään elämän epätäydellisyyttä.

Eiköhän se aikuisen ihmisen kohdalla johdu pääasiassa siitä, että ei ole opetellut käsittelemään tunteitaan, vaan siirtänyt ongelmatilanteissa syyn muiden niskoille. Muiden syyttäminen on niin paljon helpompaa. 

On paljon ihmisiä, jotka eivät näe, eivät kykene näkemään, omaa osuuttaan vaikeuksissaan, vaan tapahtui ihan mitä tahansa, he ulkoistavat syyn jonkun toisen syyksi. 

Lapsuushan meillä monilla on ollut enemmän tai vähemmän vaikea ja jopa traumojakin on aika monelle tullut. Sellaista se on. Niistä pitää opetella selviämään ihan itse. Toki apua kannattaa hankkia, jos taakka tuntuu yksin liian vaikealta. Vaikeinta varmaan onkin juuri se, että uskaltaa edes itselleen tunnistaa edes sen verran omaa osuuttaan, että uskaltaa myöntää että hei minussakin voi olla jotain vikaa, minunkin pitäisi ehkä tehdä jotain toisin. 

Yksinkertaisena (ei toki kaikenkattavana) keinona olen huomannut olevan ihan lautapelien pelaamisen. Häviämisen opettelu on oleellista, ja jopa paremmin kuin itse häviämällä sen voi oppia esimerkin kautta: kun olen vanhempana hävinnyt (ja kun lapsi oli pienempi niin "hävinnyt") pelissä, näytän, että sen voi ottaa leppoisasti ja huumorilla. Eli kun lapsi on nähnyt ensin toisen häviävän, häntä ei välttämättä harmita niin paljon itse hävitä, kun tietää miten sen voi käsitellä. Jos häntä kuitenkin harmittaa, vanhempi voi kannustaa yrittämään uudelleen ja todeta että niin voi käydä (kenelle vain). Urheilussakin opitaan näitä asioita, mutta urheilussa saattaa esimerkiksi kokoeron perusteella tulla lannistava epäreiluuden tunne.

ps. Omalla kohdalla näin ei ollut, vaan isän kanssa pelatessa isä pilkkasi jos en pärjännyt ja äiti kehotti antamaan pikkusiskon voittaa. Voin sanoa, että ei vaikuttanut hyvällä tavalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on relienssi?

 

Kyky kohdata vaikeuksia ja selvitä niistä tai elää niiden kanssa

Kyky kohdata vaikeuksia ja selvitä niistä tulee kohtaamalla vaikeuksia ja selviämällä niistä. Kukaan ei ole seppä syntyesään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on relienssi?

 

Kyky kohdata vaikeuksia ja selvitä niistä tai elää niiden kanssa

Kyky kohdata vaikeuksia ja selvitä niistä tulee kohtaamalla vaikeuksia ja selviämällä niistä. Kukaan ei ole seppä syntyesään.

Entä jos on kohdannut vaikeuksia, muttei ole selviytynyt niistä? Ei kaikesta niin vain pääse yli, ei ainakaan kokonaan. Missä tällaisesta saa puhua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on relienssi?

 

Kyky kohdata vaikeuksia ja selvitä niistä tai elää niiden kanssa

Kyky kohdata vaikeuksia ja selvitä niistä tulee kohtaamalla vaikeuksia ja selviämällä niistä. Kukaan ei ole seppä syntyesään.

Entä jos on kohdannut vaikeuksia, muttei ole selviytynyt niistä? Ei kaikesta niin vain pääse yli, ei ainakaan kokonaan. Missä tällaisesta saa puhua?

Tottakai saa ja pitääkin puhua, mutta vaikeuksista selviämiseen ei auta tippaakaan jos hakee syitä heikoon vaikeuksien sietokykyynsä jostain menneistä tapahtumista,

Hyvä kysymys. Helppo vastaus olisi, että toi on jokseenkin synnynäinen ominaisuus jota auttaa että vauvasta taaperoon on saanut kasvaa suht turvallisessa ympäristössä. Nuorena ja aikuisena sitten tulee vastaan kaikenlaista, osa ottaa siitä opikseen ja osa ei. Jotkut entiset työkaverit olivat kokeneet aivan käsittämättömiä tapahtumia, sisällissotia ja valtioiden romahduksia aitiopaikalta sun muita. Ja silti stressinsietokyky oli jossain taaperon ja undulaatin puolivälissä.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Resilienssi on osittain geenien ja osittain ympäristön tuotosta. Mitä enemmän kolhuja sattuu ja kasautuu, sitä heikompi resilienssi on. Myös lapsena koettu toksinen stressi tekee pitkäaikaiisa ja pysyviäkin vaikutuksia keskushermostoon, mikä vaikuttaa myös resilienssiin.

olen eri mieltä, minulla noita vaikeuksia ja kolhuja on ollut melkoisesti, mutta resilienssini on korkea (tähän oli joku testikin)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on relienssi?

 

Kyky kohdata vaikeuksia ja selvitä niistä tai elää niiden kanssa

Kyky kohdata vaikeuksia ja selvitä niistä tulee kohtaamalla vaikeuksia ja selviämällä niistä. Kukaan ei ole seppä syntyesään.

Entä jos on kohdannut vaikeuksia, muttei ole selviytynyt niistä? Ei kaikesta niin vain pääse yli, ei ainakaan kokonaan. Missä tällaisesta saa puhua?

Tietysti voi tapahtua sellaisia asioita että niistä ei pääse koskaan täysin yli, mutta kun kuluu aikaa, oppii helpommin elämään näiden tapahtumien kanssa ja ymmärtää että mikään ei ole pysyvää. Ei me hyvistä asioista paljoakaan opita vaan vaikeuksista.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Resilienssi on osittain geenien ja osittain ympäristön tuotosta. Mitä enemmän kolhuja sattuu ja kasautuu, sitä heikompi resilienssi on. Myös lapsena koettu toksinen stressi tekee pitkäaikaiisa ja pysyviäkin vaikutuksia keskushermostoon, mikä vaikuttaa myös resilienssiin.

Ei se nyt ihan noin suoraviivaista ole. Itse olen alkoholistiperheen lapsi. Koko lapsuus oli pelkkää pelkoa ja pettymyksiä. Silti itselläni on hyvä resilienssi nyt aikuisena. Olen selvinnyt aika isoista kriiseistä ihan omin avuin.

Väitän että resilienssi on pitkälti ihan vaan sisua. Ja itselläni siihen vaikuttaa esikuvat. Pappani haavoittui useita kertoja sodassa ja rakensi sen jälkeen invalidina oman talon. Mietin tätä kun tuntuu että voimat loppuu. En jää piehtaroimaan itsesääliin, kuten nykyään tuntuu olevan tapana. Monet terapiatkin vaikuttaa olevan lähinnä itsesäälissä rypemistä.

Rakkaus ja tuki: Lapselle tarjottu rakkaus ja tuki luovat vahvan perustan resilienssin kehittymiselle.

Itsetuntemuksen tukeminen: Auta lasta tunnistamaan omat tunteensa ja opeta hänelle terveitä tapoja ilmaista ne.

Itsensä ilmaisu: Kannusta lasta ilmaisemaan itseään luovilla tavoilla, kuten taiteen tai kirjoittamisen avulla.

Ratkaisukeskeisyys: Opeta lapselle ongelmanratkaisutaitoja ja rohkaise häntä näkemään vaikeudet mahdollisuuksina oppia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Resilienssi on osittain geenien ja osittain ympäristön tuotosta. Mitä enemmän kolhuja sattuu ja kasautuu, sitä heikompi resilienssi on. Myös lapsena koettu toksinen stressi tekee pitkäaikaiisa ja pysyviäkin vaikutuksia keskushermostoon, mikä vaikuttaa myös resilienssiin.

Ei se nyt ihan noin suoraviivaista ole. Itse olen alkoholistiperheen lapsi. Koko lapsuus oli pelkkää pelkoa ja pettymyksiä. Silti itselläni on hyvä resilienssi nyt aikuisena. Olen selvinnyt aika isoista kriiseistä ihan omin avuin.

 

Väitän että resilienssi on pitkälti ihan vaan sisua. Ja itselläni siihen vaikuttaa esikuvat. Pappani haavoittui useita kertoja sodassa ja rakensi sen jälkeen invalidina oman talon. Mietin tätä kun tuntuu että voimat loppuu. En jää piehtaroimaan itsesääliin, kuten nykyään tuntuu olevan tapana. Monet terapiatkin vaikuttaa olevan lähinnä itses

On monia asioita ja olosuhteita, jotka aiheuttavat paljon suurempaa vahinkoa kuin pelko ja pettymykset.

Resilienssi vaihtelee. Olen omalla kohdallani huomannut. Jos elämäni perustukset eivät horju, siedän paljonkin vastoinkäymisiä, mutta jos alkaa maa täristä jalkojeni alla uhkaavan työttömyyden, vakavan sairauden tai parisuhteen tilan muuttumisen muodossa, rojahdan rähmälleni joka ikisen pikku vastoinkäymisen edessä.

Miten voi oikeesti olla noin tyhmä? Luuletko tosissasi, että alkkisvanhemmat on joku kärsimyksen huippu? Että sinä olet elävä esimerkki siitä, miten traumat ei liity resilienssiin? Varmaan puolella suomalaisista on sun taustat...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Resilienssi on osittain geenien ja osittain ympäristön tuotosta. Mitä enemmän kolhuja sattuu ja kasautuu, sitä heikompi resilienssi on. Myös lapsena koettu toksinen stressi tekee pitkäaikaiisa ja pysyviäkin vaikutuksia keskushermostoon, mikä vaikuttaa myös resilienssiin.

Ei se nyt ihan noin suoraviivaista ole. Itse olen alkoholistiperheen lapsi. Koko lapsuus oli pelkkää pelkoa ja pettymyksiä. Silti itselläni on hyvä resilienssi nyt aikuisena. Olen selvinnyt aika isoista kriiseistä ihan omin avuin.

 

Väitän että resilienssi on pitkälti ihan vaan sisua. Ja itselläni siihen vaikuttaa esikuvat. Pappani haavoittui useita kertoja sodassa ja rakensi sen jälkeen invalidina oman talon. Mietin tätä kun tuntuu että voimat loppuu. En jää piehtaroimaan itsesääliin, kuten nykyään tuntuu olevan tapana. Monet terapiatkin vaikuttaa olevan lähinnä itses

Tää on vähän ikävästi sanottu, mutta voisko resilienssi liittyä älykkyyteen? Ja se on aika pitkälti synnynnäinen ominaisuus. Eikös joissakin tutkimuksissa ole huomattu, että älykkäät koehenkilöt pysyy rauhallisimpina mm. älykkyystesteissä?

Ja tarkoitan älykkyydellä nyt ihmisen yksittäistä ominaisuutta, en sitä onko hän hyvä tai huono ihminen.

Kokeilkaa joskus elää koko elämänne narsistin kidutettavana henkisesti ja fyysisesti, siihen päälle traumatisoivat tapahtumat. Jälkimmäisestä selviää helpommin säilyttäen toimintakykynsä, jos ei se ole jatkuvaa vuosikausia kestävää sattumaa kuten pitkään jatkuvassa sodassa. Kaikkein pahinta (hermoston kannalta) on se, että kärsimys ei missään vaiheessa lopu. Uusia iskuja syvälle ihon alle, elämän tuhoutuminen momia kertoja päivässä. Narsistit myös saavat systemaattisesti tuhottua sitä resilienssiä, kuten jatkuva voimakas pelko ja järkytyksetkin.

Miksi tälläinenkin pitää selittää? Miksette voi ikinä ajatella mitään? Alkkisten lapset on pahimpia ulisijoita kaikista, vaikka vanhemmat olisi olleet kivoja ja kilttejä alkoholismistaan huolimatta. Ilmeisesti se kuitenkin laskee samalla lastensa aivosolujen määrää ja tekee heistä defensseissä pyöriviä pikkunarsisteja jotka luulevat tietävänsä kaiken traumatisoitumisesta.