Mistä matala/olematon resilienssi johtuu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Resilienssi on osittain geenien ja osittain ympäristön tuotosta. Mitä enemmän kolhuja sattuu ja kasautuu, sitä heikompi resilienssi on. Myös lapsena koettu toksinen stressi tekee pitkäaikaiisa ja pysyviäkin vaikutuksia keskushermostoon, mikä vaikuttaa myös resilienssiin.

Ei se nyt ihan noin suoraviivaista ole. Itse olen alkoholistiperheen lapsi. Koko lapsuus oli pelkkää pelkoa ja pettymyksiä. Silti itselläni on hyvä resilienssi nyt aikuisena. Olen selvinnyt aika isoista kriiseistä ihan omin avuin.

 

Väitän että resilienssi on pitkälti ihan vaan sisua. Ja itselläni siihen vaikuttaa esikuvat. Pappani haavoittui useita kertoja sodassa ja rakensi sen jälkeen invalidina oman talon. Mietin tätä kun tuntuu että voimat loppuu. En jää piehtaroimaan itsesääliin, kuten nykyään tuntuu olevan tapana

 

Varmasti ja aika moniin niistä kuule myös törmää kun elää väkivaltaisten juoppojen seassa lapsuutensa. Turha niitä nyt tässä on alkaa luettelemaan. Pointti on se, että toiset jää rypemään siihen itsesääliin ja toiset menee eteenpäin ja hakee ratkaisuja miten elämänsä saa mahdollisimman balanssiin siitä huolimatta että asioita tapahtuu. Ymmärrän kyllä että itsesäälittelijät ei halua tätä kuulla.

Jos sodan käynyt sukupolvi olisi säälinyt itseään tähän malliin kuin nykyiset nuoret aikuiset, niin mitään jälleenrakennusta ei olisi ikinä tapahtunut. Paskaan oloon auttaa enemmän fyysinen työ kuin sängyssä makaaminen ja sen miettiminen että miltä minusta nyt juuri tuntuu ja kenen vika se nyt onkaan. Tätä nyt ei tietenkään kukaan terapeutti halua maksaville asiakkaille kertoa.

"Ja miten sitä voi aikuisena vahvistaa? Miten kasvattaa lapselle korkea resilienssi? Kokemuksia ja näkemyksiä aiheesta?"

Elämä on kuin korkeushyppyä, sillä erotuksella että koskaan ei voi tietää mille korkeudelle se kohtalo seuraavaksi riman nostaa. Eli, jokin urheluharrastus jossa pyritään rikkomaan oma aikaisempi ennätys, voisi sitä resilenssiä ehkä kehittää, tai ainakin kunto paranee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Resilienssi on osittain geenien ja osittain ympäristön tuotosta. Mitä enemmän kolhuja sattuu ja kasautuu, sitä heikompi resilienssi on. Myös lapsena koettu toksinen stressi tekee pitkäaikaiisa ja pysyviäkin vaikutuksia keskushermostoon, mikä vaikuttaa myös resilienssiin.

Ei se nyt ihan noin suoraviivaista ole. Itse olen alkoholistiperheen lapsi. Koko lapsuus oli pelkkää pelkoa ja pettymyksiä. Silti itselläni on hyvä resilienssi nyt aikuisena. Olen selvinnyt aika isoista kriiseistä ihan omin avuin.

 

Väitän että resilienssi on pitkälti ihan vaan sisua. Ja itselläni siihen vaikuttaa esikuvat. Pappani haavoittui useita kertoja sodassa ja rakensi sen jälkeen invalidina oman talon. Mietin tätä kun tuntuu että voimat loppuu. En jää piehtaroimaan itsesääliin, kuten nykyään tuntuu olevan tapana

 

Varmastikkin, mutta siitä on mahdoton keskustella, koska jokainen kokee olevansa älykäs.

"Varmastikkin, mutta siitä on mahdoton keskustella, koska jokainen kokee olevansa älykäs."

Totta. Jokainen keskusteluun osallistuva kokee olevansa älykäs. Ja jokainen jonkun muun kirjoitus tuntuu siltä, että nimitellään tyhmäksi. Sitten eksytään jauhamaan tunneälystä ja elämänkokemuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Resilienssi on osittain geenien ja osittain ympäristön tuotosta. Mitä enemmän kolhuja sattuu ja kasautuu, sitä heikompi resilienssi on. Myös lapsena koettu toksinen stressi tekee pitkäaikaiisa ja pysyviäkin vaikutuksia keskushermostoon, mikä vaikuttaa myös resilienssiin.

Ei se nyt ihan noin suoraviivaista ole. Itse olen alkoholistiperheen lapsi. Koko lapsuus oli pelkkää pelkoa ja pettymyksiä. Silti itselläni on hyvä resilienssi nyt aikuisena. Olen selvinnyt aika isoista kriiseistä ihan omin avuin.

 

Väitän että resilienssi on pitkälti ihan vaan sisua. Ja itselläni siihen vaikuttaa esikuvat. Pappani haavoittui useita kertoja sodassa ja rakensi sen jälkeen invalidina oman talon. Mietin tätä kun tuntuu että voimat loppuu. En jää piehtaroimaan

Kuule aika monelta kuolee läheisiä ja näkevät nälkää ja luonnon tuhoa, ei se vielä olekaan mitään. Sori vaan.

Mielenkiintoinen aihe. Koen, että traumaattinen lapsuuteni on tehnyt minusta osin kestävämmän. Vaikkei lapsuuteni ole sisältänyt seksuaalista traumaa, olen selvinnyt siihen liittyvistä tilanteista ilman mitään järkähdystä, kun taas tiedän joidenkin toisten tarvinneen terapiaa vastaavia kokemuksia käsitelläkseen. Minulla on kuitenkin suuria vaikeuksia tietyissä asioissa, eikä elämäni ole sujunut ihan putkeen. Ehkä liian turvallinenkaan alku ei ole hyvä, jos geenitausta antaa huonommat lähtökohdat. 

Tarpeeksi kun saa ikäviä ja pahoja kokemuksia, niin toleranssi nousee.

Pumpulialustalta on paha ponnistaa, pumpulielämän eläneen maailma kaatuu pikkujuttuun, kuten jos ei heti saa koulutustaan vastaavaa työtä tms. 

Oikeasti paljon pahaa kokeneista tulee kovaksi keitettyjä, jotka selviytyvät mistä vaan. 

Kai se on asenne, että päättää selviytyä, tapahtui mitä tahansa. Kaikilla ei sitä ole. Jotkuthan tappavat itsensä, kun tyttöystävä jättää tms.

Lapselta voi (jos ei nyt ihan lyömiseen mennä koska se on laitonta) hajoittaa jonkin tälle tärkeän lelun, niin eiköhän resilienssi nouse.

Minun ex-miehelläni oli olematon resilienssi. Hänellä oli erittäin helppo lapsuus ja hän oli ns. kasvanut "pumpulissa", eikä ikinä kohdannut mitään vastoinkäymisiä. Tämän myötä pientetkin vastoinkäymiset arjessa saivat hänet täysin toltaltaan. Tästä syystä myös erosimme, sillä hän ei vaan kyennyt ns. "palautumaan" pienistäkään arjen ongelmista (kuten riidoista), vaan jäi aina vellomaan niihin ja uhriutui. 

Minulla oli ennen todella huono resilienssi, mutta sen jälkeen kun rakkain ihmiseni kuoli, se muuttui todella hyväksi. Kaikki vastoinkäymiset tuntuvat jotenkin mitättömiltä, koska pahin mahdollinen on jo tapahtunut. Tämä ei varmasti ole terve tapa reagoida asioihin, mutta hyötyä siitä on.

Vierailija kirjoitti:

Tarpeeksi kun saa ikäviä ja pahoja kokemuksia, niin toleranssi nousee.

Pumpulialustalta on paha ponnistaa, pumpulielämän eläneen maailma kaatuu pikkujuttuun, kuten jos ei heti saa koulutustaan vastaavaa työtä tms. 

Oikeasti paljon pahaa kokeneista tulee kovaksi keitettyjä, jotka selviytyvät mistä vaan. 

Kai se on asenne, että päättää selviytyä, tapahtui mitä tahansa. Kaikilla ei sitä ole. Jotkuthan tappavat itsensä, kun tyttöystävä jättää tms.

Voihan se jätetyksi tuleminen olla jollekin kaikkein pahin asia, ja ainoa jota ei pystytä kestämään.

Psykopaateilla on hyvä resilienssi.

Vaikea sanoa. Vastoinkäymiset voivat vahvistaa, mutta voivat ne myös heikentää. Geenitkin vaikuttavat, hyvin herkälle ihmiselle on elämä vaikeampaa kuin hyvin tunnekylmälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarpeeksi kun saa ikäviä ja pahoja kokemuksia, niin toleranssi nousee.

Pumpulialustalta on paha ponnistaa, pumpulielämän eläneen maailma kaatuu pikkujuttuun, kuten jos ei heti saa koulutustaan vastaavaa työtä tms. 

Oikeasti paljon pahaa kokeneista tulee kovaksi keitettyjä, jotka selviytyvät mistä vaan. 

Kai se on asenne, että päättää selviytyä, tapahtui mitä tahansa. Kaikilla ei sitä ole. Jotkuthan tappavat itsensä, kun tyttöystävä jättää tms.

Voihan se jätetyksi tuleminen olla jollekin kaikkein pahin asia, ja ainoa jota ei pystytä kestämään.

Kannattaako edes seurustella, jos muut asiat ovat tärkeämpiä kuin tyttöystävä ja niiden menettämisestä aiheutuu enemmän kärsimystä.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien yksi tehtävä on aiheuttaa lapsille pettymyksiä, että oppii kohtaamaan ja pääsemään niistä yli ilman vakavia mielenterveyden häiriöitä

Korjaan tämän vanhan virren. Vanhempien ei tarvitse tekemällä tehdä ja keksiä pettymyksiä lapsilleen vaan auttaa pettymysten yli mitä elämä tuo eteen vääjäämättä jokaiselle.

Vielä rautalangasta...eli jos lapsi ei pääsekään vaikka kaverisynttäreille ja on kovin suruissaan siitä niin vanhemmat auttavat tämän pettymyksen yli eivätkä lähde vaatimaan että synttäreitä on siirrettävä oman pienokaisen vuoksi tms

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Resilienssi on osittain geenien ja osittain ympäristön tuotosta. Mitä enemmän kolhuja sattuu ja kasautuu, sitä heikompi resilienssi on. Myös lapsena koettu toksinen stressi tekee pitkäaikaiisa ja pysyviäkin vaikutuksia keskushermostoon, mikä vaikuttaa myös resilienssiin.

Ei se nyt ihan noin suoraviivaista ole. Itse olen alkoholistiperheen lapsi. Koko lapsuus oli pelkkää pelkoa ja pettymyksiä. Silti itselläni on hyvä resilienssi nyt aikuisena. Olen selvinnyt aika isoista kriiseistä ihan omin avuin.

 

Väitän että resilienssi on pitkälti ihan vaan sisua. Ja itselläni siihen vaikuttaa esikuvat. Pappani haavoittui useita kertoja sodassa ja rakensi sen jälkeen invalidina oman talon. Mietin tätä kun tuntuu että voimat loppuu. En jää piehtaroimaan itsesääliin, kuten nykyään tuntuu olevan tapana

Tää on vähän ikävästi sanottu, mutta voisko resilienssi liittyä älykkyyteen? Ja se on aika pitkälti synnynnäinen ominaisuus. Eikös joissakin tutkimuksissa ole huomattu, että älykkäät koehenkilöt pysyy rauhallisimpina mm. älykkyystesteissä?

Ja tarkoitan älykkyydellä nyt ihmisen yksittäistä ominaisuutta, en sitä onko hän hyvä tai huono ihminen.

Olen aika vakuuttunut, että tämä on totuus. Eli lyhyesti vastaus otsikon kysymykseen: tyhmyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Tarpeeksi kun saa ikäviä ja pahoja kokemuksia, niin toleranssi nousee.

Pumpulialustalta on paha ponnistaa, pumpulielämän eläneen maailma kaatuu pikkujuttuun, kuten jos ei heti saa koulutustaan vastaavaa työtä tms. 

Oikeasti paljon pahaa kokeneista tulee kovaksi keitettyjä, jotka selviytyvät mistä vaan. 

Kai se on asenne, että päättää selviytyä, tapahtui mitä tahansa. Kaikilla ei sitä ole. Jotkuthan tappavat itsensä, kun tyttöystävä jättää tms.

Ei se kyllä ihan noin suoraviivaisesti mene. Se, minkä sinä näet kovaksi keitettynä, voi joskus näyttäytyä toisille kivettyneenä, armottomana, piittaamattomana luonteena, joka suhtautuu kanssaihmisiin halveksivasti ylemmyydentuntoisena. Riittävän pitkälle kun mennään, jopa persoonallisuushäiriönä. Se on vain toinen ääripää, eikä välttämättä kerro resilienssistä mitään. Resilienssi myös vaihtelee eri elämäntilanteissa.

Niin kauan kuin ei toisen nahkoihin pääse, kannattaisi suhtautua varovaisesti pumpulialusta-ajatuksiin ja toisten tuntemuksiin. Tuntemukset ovat jokaisella ihmisellä omiaan. Jossain pisteessä katkennut kynsi voi murtaa mielenkin, olla viimeinen pisara kun tarpeeksi paljon ikävää on sattunut.

Asenteen suhteen ajatuksessa on ideaa. Ajatukset tosiaan sekä määrittävät että mahdollistavat. Kun ihminen kokee trauman, tai kaatuu, jossain vaiheessa olisi hyvä nousta ja koettaa jatkaa matkaa, muuten jää jumiin olosuhteiden vangiksi. 

Resilienssi kehittyy vahvaksi muiden ihmisten kanssa ja kautta. Yhdessä, hyväksyttynä, rakastettuna, arvokkaana, sellaisena kuin on. Hyväksyen, rakastaen, arvostaen ja kunnioittaen itseään ja muita ihmisiä, samankaltaisuudesta tai erilaisuudesta riippumatta. Perusta kehittyy lapsuudessa sellaiseksi kuin kullakin kehittyy, mutta se perusta ei ole muuttumaton. Peli ei ole menetetty aikuisenakaan. Joku käy murtumisen kautta ja joku sisulla, molemmat ovat yhtä arvokkaita ja kumpikin tapa käy. Me kaikki olemme eri ihmisiä ja persoonamme on eri.

Vierailija kirjoitti:

Minun ex-miehelläni oli olematon resilienssi. Hänellä oli erittäin helppo lapsuus ja hän oli ns. kasvanut "pumpulissa", eikä ikinä kohdannut mitään vastoinkäymisiä. Tämän myötä pientetkin vastoinkäymiset arjessa saivat hänet täysin toltaltaan. Tästä syystä myös erosimme, sillä hän ei vaan kyennyt ns. "palautumaan" pienistäkään arjen ongelmista (kuten riidoista), vaan jäi aina vellomaan niihin ja uhriutui. 

Olen mies, jolla on todella hyvä resilienssi. Jätin silti naisen, joka kehitti jatkuvasti riitoja turhasta, ja riitojen aikana syyti kamalia solvauksia. Ei sille mitään voinut, ettei niitä noin vaan saanut mielestä riitojen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

"Varmastikkin, mutta siitä on mahdoton keskustella, koska jokainen kokee olevansa älykäs."

Totta. Jokainen keskusteluun osallistuva kokee olevansa älykäs. Ja jokainen jonkun muun kirjoitus tuntuu siltä, että nimitellään tyhmäksi. Sitten eksytään jauhamaan tunneälystä ja elämänkokemuksesta.

Tunneäly on ihan jees. Sillä tarkoitetaan omien tunteiden ymmärtämistä ja hallintaa yhtä hyvin kuin kykyä asettua toisen, vaikka erilaisen ihmisen asemaan.

Elämänkokemus on kaikilla omansa ja jotakin jokainen oppii. Yksi voi oppia selviävänsä mistä vaan ja toinen voi oppia ettei mistään tule mitään.

Jokainen kirjoittelee oman kokemuksensa ja oppimansa mukaan. Ei minun mielestä ketään pitäisi tyhmäksi leimata. Eikä sellainen todista tunneälystä vaan kärsimättömyydestä ja jopa ilkeydestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun ex-miehelläni oli olematon resilienssi. Hänellä oli erittäin helppo lapsuus ja hän oli ns. kasvanut "pumpulissa", eikä ikinä kohdannut mitään vastoinkäymisiä. Tämän myötä pientetkin vastoinkäymiset arjessa saivat hänet täysin toltaltaan. Tästä syystä myös erosimme, sillä hän ei vaan kyennyt ns. "palautumaan" pienistäkään arjen ongelmista (kuten riidoista), vaan jäi aina vellomaan niihin ja uhriutui. 

Olen mies, jolla on todella hyvä resilienssi. Jätin silti naisen, joka kehitti jatkuvasti riitoja turhasta, ja riitojen aikana syyti kamalia solvauksia. Ei sille mitään voinut, ettei niitä noin vaan saanut mielestä riitojen jälkeen.

No meillä ei kyllä ollut kyse mistään turhista, jatkuvista riidoista, enkä kyllä solvannut miestä ilkeästi. Kyllähän normaaliin elämään ja avioliittoon kuuluu välillä riitely, jonka pitäisi ns "puhdistaa ilmaa". Mielestäni riitelykin on taito, mutta valitettavasti exäni ei tätä osannut eikä halunnut opetella.