Lue keskustelun säännöt.
Mistä matala/olematon resilienssi johtuu?
Ja miten sitä voi aikuisena vahvistaa? Miten kasvattaa lapselle korkea resilienssi? Kokemuksia ja näkemyksiä aiheesta?
Kommentit (274)
Onko resilienssi vähän niin kuin vastavoima sille, jos joku kokee tuntevansa aistiärsykkeet, tunteet, impulssit tai kokemukset niin voimakkaina, että se häiritsee normaalia elämää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko resilienssi vähän niin kuin vastavoima sille, jos joku kokee tuntevansa aistiärsykkeet, tunteet, impulssit tai kokemukset niin voimakkaina, että se häiritsee normaalia elämää?
Kyllä, sitäkin.
Katsoin yhden tutkijan (Glenn Schiraldi) puheen aiheesta ja tuossa jotain asioita siitä:
-Väärien uskomusten ja ajatusmallien muuttaminen
- Perheessä voi tukea lapsia siihen niin, että on turvallinen perusta (lapsi tietää että häntä rakastetaan ja häneen uskotaan) mutta kaikkea ei anneta kultalusikalla jotta oppii ponnistelemaan, näin lapsi saa itseluottamusta ja tulee vahvemmaksi. Ei saa ylisuojella.
- Fyysiset perusasiat kuntoon, uni, liikunta, ravinto jne
- Kehopohjaiset terapiat ja tekniikat auttaa enemmän varsinkin jos on ylistressaantunut
- empatia itseä ja muita kohtaan, pitää yrittää sietää epätäydellisyyttä ja päästä pois ylikriittisyydestä
- henkisyys tai hengellisyys auttaa toiveikkuuden kokemisessa paremmin kuin pinnallinen optimismi
- elämän merkityksellisyyden kokeminen
- huumori
Hiljainen mieli on tärkeämpää kuin positiivinen mieli. Lapselle saa resilienssiä opettamalla stressin poistoa (näyttämällä, yhdessä tekemällä) ja luomalla hänelle kannustavan ja realistisen sisäisen äänen. Se ääni olet sinä, joka häntä kasvatat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko resilienssi vähän niin kuin vastavoima sille, jos joku kokee tuntevansa aistiärsykkeet, tunteet, impulssit tai kokemukset niin voimakkaina, että se häiritsee normaalia elämää?
Kyllä, sitäkin.
Parannuskeino negatiiviseen ”erityisherkkyyteen” on löytynyt. Resilienssin vahvistaminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla johtui kaoottisesti ympäristöstä. Mitään ei voinut ennustaa, ruoan saantia, unen saantia, hiljaisuutta... En voinut etukäteen suunnitella että katsonpa tv:stä ohjelman, koska voi olla että juuri sillä sekunnilla tv:n katselu oli kielletty ja rangaistava teko. Vaikka edellisenä päivänä tv oli ollut päällä koko päivän.
Sääntöjä oli noudatettava, mutta säännöt muuttuivat joka hetki. Kaikki energiani meni siihen, että yritin pähkäillä mikä on oikea tapa olla ja elää, koska halusin rakkautta ja hoivaa, halusin kokea olevani hyvä ihminen. Tietenkin vasta aikuisena tajusin että sitä rakkautta ja hoivaa ei ollut tulossa, olisin sitten tehnyt mitä hyvänsä.
Koulu tietenkin sujui huonosti koska missä välissä olisin muka keskittynyt siihen? Lisäksi kouluun liittyvä ihmissuhdesääntöviidakko oli minusta mahdoton opetella, kotona kun ihmissuhteet olivat todella vaikea ja ennustamaton asia. Olin siis yksin, ja siitäkin rangaistiin ("MIKSI olet AINA vain yksin, mikset ole kuin muut lapset, katsoppa Tiinaa ja Juuliaa kuinka he ovat parhaita ystäviä, etkö sinäkin tahtoisi..." Älkää oikeasti esitelkö lapsille toisten kivoja juttuja ja aiheuttako pahaa mieltä siitä mihin lapsi ei pysty)
Kas vain tilanteeni parani heti kun sain etäisyyttä ihmisiin jotka kaatoivat koko elämänsä minun niskaani taakaksi. Koulut nyt eivät tule koskaan minulla sujumaan koska olen liian traumatisoitunut koulusta, nään välillä vieläkin painajaisia siitä. Mutta en juurikaan käytä enää alkoholia, olen koko päivätöissä, syön suht. terveellisesti, välillä ihan innostun harrastamaan liikuntaakin. Ihmissuhteisiin en usko enää lähteväni, en vain jaksa muiden tunteita, mutta olen äärimmäiset introvertti joten se ei ole ongelma minulle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien yksi tehtävä on aiheuttaa lapsille pettymyksiä, että oppii kohtaamaan ja pääsemään niistä yli ilman vakavia mielenterveyden häiriöitä
Kiva ajatus mutta siinä on yksi pleikkarin ostamattomuus ihan yks hailee kun elämä potkii aikuisena aivan katuojaan.
Usein tämä katuojaan potkiva ”elämä” on omien valintojen seurausta. Ei toki kaikki, mutta iso osa.
Mutta koskas esimerkiksi holistit ovat vastuuta valinnoistaan ottaneet. Aina jonkun muun syy miksi kuppi maistuu.
Miten se varsinaisesti auttaa mitään jos mokaa elämänsä omien valintojensa seurauksena? Eikö se nimenomaan ole aika paljon rampauttavampi kokemus todeta että ihan itse pilasin kaiken eli olen aivan paska, kuin että voisi todeta vain olosuhteiden olleen huonoja ja aiheuttaneen sen kaiken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien yksi tehtävä on aiheuttaa lapsille pettymyksiä, että oppii kohtaamaan ja pääsemään niistä yli ilman vakavia mielenterveyden häiriöitä
Kiva ajatus mutta siinä on yksi pleikkarin ostamattomuus ihan yks hailee kun elämä potkii aikuisena aivan katuojaan.
Usein tämä katuojaan potkiva ”elämä” on omien valintojen seurausta. Ei toki kaikki, mutta iso osa.
Mutta koskas esimerkiksi holistit ovat vastuuta valinnoistaan ottaneet. Aina jonkun muun syy miksi kuppi maistuu.Miten se varsinaisesti auttaa mitään jos mokaa elämänsä omien valintojensa seurauksena? Eikö se nimenomaan ole aika paljon rampauttavampi kokemus todeta että ihan itse pilasin kaiken eli olen aivan paska, kuin että voisi todeta vain olosuhteiden olleen huonoja ja aiheuttaneen sen kaiken.
No se auttaa niin ettet koe olevasi heittopussi vaan toimija, jonka teoilla on vaikutusta. Hyvää tai huonoa. Hyvän tekeminen omaan elämään voi alkaa siitä hetkestä.
Resilienssikin kuluu, kovat kokemukset syövät sitä ja jos pitkäaikainen ja kuluttava stressi vain jatkuu ja jatkuu, kyllä se resilienssikin loppuu.
Toisilta nopeammin ja toisilta hitaammin. Ja sen palauttaminen on vaikeaa ja ehkä mahdotonta tietyn rajan jälkeen.
Kasvoin väkivaltaisessa ja tunnekylmässä kodissa ja minua kiusattiin koulussa lähes koko peruskoulun ajan.
Lapsuus oli yhtä pelkoa, selviytymistä päivästä toiseen.
Selvisin hengissä ja järjissäni, mutta ajoittaiset masennuskaudet ovat varmaan aina osa elämääni.
Ammennan jotakin jota voisi kutsua resilienssiksi tai ehkä elämänhaluksi tai vain sinniksi, siitä että kaikesta tapahtuneesta huolimatta olen äiti, ja teen kaikkeni jotta omilla lapsillani olisi hyvä lapsuus ja nuoruus.
Olen onnistunut pitämään pitkän liittoni kasassa jo parikymmentä vuotta. Asumme kivassa talossa kivalla alueella. Olen onnistunut korkeakouluttautumaan ja olen koulutustani vastaavassa työssä.
Silti välillä masennus ja epätoivo hiipivät mieleen. Terapiaa olen hankkinut aika ajoin, ja menestys on ollut vaihtelevaa.
Huomaan että kestän paremmin kovassa fyysisessä kunnossa, joten sukset ja polkujuoksukengät ovat kovassa käytössä.
Tänä on ehkä vähän naurettavaa, mutta sopivat annokset hömppää netflixistä ja chicklit-kirjoista tuovat lohtua. Sankarittaret selviävät kolhuistaan sisukkaina ja söpöinä ja ihana prinssikin löytyy rinnalle, miksipä en minäkin selviäisi. Tämä on nimenomaan vähän kuin henkistä lohturuokaa, kun lapsena on jäänyt paitsi lohdutuksista, tunteista, myönteisestä huomiosta, kokemusta voi hakea vaikka hömpästä. Ei siitä haittaakaan ole.
Olen myös tietoisesti päättänyt, että sitä kiusattua, loppuunrääkättyä, rumaa ja kömpelöä ja näkymättömäksi alistettua lasta ei enää ole. Siitä tytöstä ei ole enää jälkeäkään.
Tilalla on nainen, jolla on asiat suht hyvin, en ole näkymätön, ja ehkä pinnallista, mutta olen huolehtinut ulkonäöstäni niin että uskallan sanoa olevani ihan hyvän näköinen.
Etunimikin on nykyisin eri kuin lapsena.
En tiedä ovatko nämä kestäviä tapoja resilienssin ylläpitoon ja kasvattamiseen. En tiedä joudunko joskus tekemään töitä erilaisella tavalla pääni kanssa. Mutta olen myös ajatellut, että jokainen joka selviää väkivaltaisesta lapsuuden kodista ja koulukiusaamisesta tekee sen itselleen parhaalla tavalla.
Lisättäköön vielä lopuksi että anteeksi en ole antanut, enkä anna. Sen vaatiminen on kohteeksi joutuneilta aivan kohtuutonta ja vastuun pakoilua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Resilienssikin kuluu, kovat kokemukset syövät sitä ja jos pitkäaikainen ja kuluttava stressi vain jatkuu ja jatkuu, kyllä se resilienssikin loppuu.
Toisilta nopeammin ja toisilta hitaammin. Ja sen palauttaminen on vaikeaa ja ehkä mahdotonta tietyn rajan jälkeen.
Kasvoin väkivaltaisessa ja tunnekylmässä kodissa ja minua kiusattiin koulussa lähes koko peruskoulun ajan.
Lapsuus oli yhtä pelkoa, selviytymistä päivästä toiseen.
Selvisin hengissä ja järjissäni, mutta ajoittaiset masennuskaudet ovat varmaan aina osa elämääni.
Ammennan jotakin jota voisi kutsua resilienssiksi tai ehkä elämänhaluksi tai vain sinniksi, siitä että kaikesta tapahtuneesta huolimatta olen äiti, ja teen kaikkeni jotta omilla lapsillani olisi hyvä lapsuus ja nuoruus.
Olen onnistunut pitämään pitkän liittoni kasassa jo parikymmentä vuotta. Asumme kivassa talossa kivalla alueella. Olen onnistunut korkeakouluttautumaan ja olen koulutustani vastaavassa työssä.
Silti välillä masennus ja epätoivo hiipivät mieleen. Terapiaa olen hankkinut aika ajoin, ja menestys on ollut vaihtelevaa.
Huomaan että kestän paremmin kovassa fyysisessä kunnossa, joten sukset ja polkujuoksukengät ovat kovassa käytössä.
Tänä on ehkä vähän naurettavaa, mutta sopivat annokset hömppää netflixistä ja chicklit-kirjoista tuovat lohtua. Sankarittaret selviävät kolhuistaan sisukkaina ja söpöinä ja ihana prinssikin löytyy rinnalle, miksipä en minäkin selviäisi. Tämä on nimenomaan vähän kuin henkistä lohturuokaa, kun lapsena on jäänyt paitsi lohdutuksista, tunteista, myönteisestä huomiosta, kokemusta voi hakea vaikka hömpästä. Ei siitä haittaakaan ole.
Olen myös tietoisesti päättänyt, että sitä kiusattua, loppuunrääkättyä, rumaa ja kömpelöä ja näkymättömäksi alistettua lasta ei enää ole. Siitä tytöstä ei ole enää jälkeäkään.
Tilalla on nainen, jolla on asiat suht hyvin, en ole näkymätön, ja ehkä pinnallista, mutta olen huolehtinut ulkonäöstäni niin että uskallan sanoa olevani ihan hyvän näköinen.
Etunimikin on nykyisin eri kuin lapsena.
En tiedä ovatko nämä kestäviä tapoja resilienssin ylläpitoon ja kasvattamiseen. En tiedä joudunko joskus tekemään töitä erilaisella tavalla pääni kanssa. Mutta olen myös ajatellut, että jokainen joka selviää väkivaltaisesta lapsuuden kodista ja koulukiusaamisesta tekee sen itselleen parhaalla tavalla.
Lisättäköön vielä lopuksi että anteeksi en ole antanut, enkä anna. Sen vaatiminen on kohteeksi joutuneilta aivan kohtuutonta ja vastuun pakoilua.Kysyn ihan vain uteliaisuudesta, en tuomitakseni tai mitenkään negatiivisesti.
Miksi olet tehnyt lapsia, kun olet noin rikki?
Varmaan raskasta lapselle, kun äidillä on anteeksiantamattomuuden kaunapilvi ympärillään jatkuvasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Resilienssikin kuluu, kovat kokemukset syövät sitä ja jos pitkäaikainen ja kuluttava stressi vain jatkuu ja jatkuu, kyllä se resilienssikin loppuu.
Toisilta nopeammin ja toisilta hitaammin. Ja sen palauttaminen on vaikeaa ja ehkä mahdotonta tietyn rajan jälkeen.
Kasvoin väkivaltaisessa ja tunnekylmässä kodissa ja minua kiusattiin koulussa lähes koko peruskoulun ajan.
Lapsuus oli yhtä pelkoa, selviytymistä päivästä toiseen.
Selvisin hengissä ja järjissäni, mutta ajoittaiset masennuskaudet ovat varmaan aina osa elämääni.
Ammennan jotakin jota voisi kutsua resilienssiksi tai ehkä elämänhaluksi tai vain sinniksi, siitä että kaikesta tapahtuneesta huolimatta olen äiti, ja teen kaikkeni jotta omilla lapsillani olisi hyvä lapsuus ja nuoruus.
Olen onnistunut pitämään pitkän liittoni kasassa jo parikymmentä vuotta. Asumme kivassa talossa kivalla alueella. Olen onnistunut korkeakouluttautumaan ja olen koulutustani vastaavassa työssä.
Silti välillä masennus ja epätoivo hiipivät mieleen. Terapiaa olen hankkinut aika ajoin, ja menestys on ollut vaihtelevaa.
Huomaan että kestän paremmin kovassa fyysisessä kunnossa, joten sukset ja polkujuoksukengät ovat kovassa käytössä.
Tänä on ehkä vähän naurettavaa, mutta sopivat annokset hömppää netflixistä ja chicklit-kirjoista tuovat lohtua. Sankarittaret selviävät kolhuistaan sisukkaina ja söpöinä ja ihana prinssikin löytyy rinnalle, miksipä en minäkin selviäisi. Tämä on nimenomaan vähän kuin henkistä lohturuokaa, kun lapsena on jäänyt paitsi lohdutuksista, tunteista, myönteisestä huomiosta, kokemusta voi hakea vaikka hömpästä. Ei siitä haittaakaan ole.
Olen myös tietoisesti päättänyt, että sitä kiusattua, loppuunrääkättyä, rumaa ja kömpelöä ja näkymättömäksi alistettua lasta ei enää ole. Siitä tytöstä ei ole enää jälkeäkään.
Tilalla on nainen, jolla on asiat suht hyvin, en ole näkymätön, ja ehkä pinnallista, mutta olen huolehtinut ulkonäöstäni niin että uskallan sanoa olevani ihan hyvän näköinen.
Etunimikin on nykyisin eri kuin lapsena.
En tiedä ovatko nämä kestäviä tapoja resilienssin ylläpitoon ja kasvattamiseen. En tiedä joudunko joskus tekemään töitä erilaisella tavalla pääni kanssa. Mutta olen myös ajatellut, että jokainen joka selviää väkivaltaisesta lapsuuden kodista ja koulukiusaamisesta tekee sen itselleen parhaalla tavalla.
Lisättäköön vielä lopuksi että anteeksi en ole antanut, enkä anna. Sen vaatiminen on kohteeksi joutuneilta aivan kohtuutonta ja vastuun pakoilua.Kysyn ihan vain uteliaisuudesta, en tuomitakseni tai mitenkään negatiivisesti.
Miksi olet tehnyt lapsia, kun olet noin rikki?
Varmaan raskasta lapselle, kun äidillä on anteeksiantamattomuuden kaunapilvi ympärillään jatkuvasti.
Ehkä sinun vanhempiesi tunnekylmyys johtui jostain, mitä taas he olivat lapsena kokeneet? Ehkä heillä oli sama kaunapilvi päällään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heikot sortuu elon tiellå. Fakta!
Miksi olisin evännyt tavalliset asiat pois aikuisuudestani, kun ne tavalliset asiat puuttuivat lapsuudestani?
Lapsillani on hyvä lapsuus, olen todellakin huolehtinut siitä.
Kerroin kommentissani omista keinoistani pitää yllä resilienssiä, jota lapsuuden kovat kokemukset olivat heikentäneet.
Ikävä kyllä nämä kokemukset ovat yleisiä ja uskon, että minulla on paljon kohtalotovereita.
Olen usein ihmetellyt tätä anteeksi antamisen vaatimusta. Olen joutunut itse rakentamaan itseni uudelleen ja rakentamaan hyvän elämän ei vain itselleni, mutta ennen kaikkea perheelleni. Mielestäni olen onnistunut siinä aika hyvin. Ja tämä riittää. Se ettei anna anteeksi ei ole sama asia kuin katkeruus.
Kiusaamiseen ja väkivallan kohteet joutuvat tekemään niin paljon ylimääräistä työtä elämässään, että vaatimukset anteeksi antamisesta ovat mielestäni liikaa. Tämä on toki jokaisen henkilökohtainen asia, mutta omalla kohdallani olen asian näin ajatellut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi olisin evännyt tavalliset asiat pois aikuisuudestani, kun ne tavalliset asiat puuttuivat lapsuudestani?
Lapsillani on hyvä lapsuus, olen todellakin huolehtinut siitä.
Kerroin kommentissani omista keinoistani pitää yllä resilienssiä, jota lapsuuden kovat kokemukset olivat heikentäneet.
Ikävä kyllä nämä kokemukset ovat yleisiä ja uskon, että minulla on paljon kohtalotovereita.
Olen usein ihmetellyt tätä anteeksi antamisen vaatimusta. Olen joutunut itse rakentamaan itseni uudelleen ja rakentamaan hyvän elämän ei vain itselleni, mutta ennen kaikkea perheelleni. Mielestäni olen onnistunut siinä aika hyvin. Ja tämä riittää. Se ettei anna anteeksi ei ole sama asia kuin katkeruus.
Kiusaamiseen ja väkivallan kohteet joutuvat tekemään niin paljon ylimääräistä työtä elämässään, että vaatimukset anteeksi antamisesta ovat mielestäni liikaa. Tämä on toki jokaisen henkilökohtainen asia, mutta omalla kohdallani olen asian näin ajatellut.
Mutta oletko ajatellut, että omien vanhempiesi käytökseen olisi voinut vaikuttaa jokin heidän kokemansa vääryys, josta he kantoivat kaunaa ja sen kautta ”siirsivät” sen sinuun? Ethän varmasti halua, että sinun lapsesi joutuvat näkemään ylläsi olevan kaunapilven, ja kokevan mitään sen kaunan kylmyydestä?
Vierailija kirjoitti:
Mikä on relienssi?
Reliefi on kohokuva.
Vierailija kirjoitti:
Vahvat tukiverkostot ja sosiaaliset suhteet ovat varmaan tärkein rakennuspalikka resilienssille. Laaja ystäväpiiri ja luotettavia ihmissuhteita.
Komppaan tätä!
Mulla ei ole tällaisia ja tunnen olevani yksin koko maailmassa. Ja se maailma romahtaa niinkin pienistä asioista kuin opintotuen takaisinperinnästä tai siitä, ettei auto mene katsastuksesta läpi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi olisin evännyt tavalliset asiat pois aikuisuudestani, kun ne tavalliset asiat puuttuivat lapsuudestani?
Lapsillani on hyvä lapsuus, olen todellakin huolehtinut siitä.
Kerroin kommentissani omista keinoistani pitää yllä resilienssiä, jota lapsuuden kovat kokemukset olivat heikentäneet.
Ikävä kyllä nämä kokemukset ovat yleisiä ja uskon, että minulla on paljon kohtalotovereita.
Olen usein ihmetellyt tätä anteeksi antamisen vaatimusta. Olen joutunut itse rakentamaan itseni uudelleen ja rakentamaan hyvän elämän ei vain itselleni, mutta ennen kaikkea perheelleni. Mielestäni olen onnistunut siinä aika hyvin. Ja tämä riittää. Se ettei anna anteeksi ei ole sama asia kuin katkeruus.
Kiusaamiseen ja väkivallan kohteet joutuvat tekemään niin paljon ylimääräistä työtä elämässään, että vaatimukset anteeksi antamisesta ovat mielestäni liikaa. Tämä on toki jokaisen henkilökohtainen asia, mutta omalla kohdallani olen asian näin ajatellut.Mutta oletko ajatellut, että omien vanhempiesi käytökseen olisi voinut vaikuttaa jokin heidän kokemansa vääryys, josta he kantoivat kaunaa ja sen kautta ”siirsivät” sen sinuun? Ethän varmasti halua, että sinun lapsesi joutuvat näkemään ylläsi olevan kaunapilven, ja kokevan mitään sen kaunan kylmyydestä?
Anteeksi antaminen on sitä, että kaunapilven muodostanutta voimaa suurempi voima antaa auringon ja raikkaan tuulen puhaltaa jättimäisen, sukupolvia perheen yllä riippuneen sumun pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Resilienssikin kuluu, kovat kokemukset syövät sitä ja jos pitkäaikainen ja kuluttava stressi vain jatkuu ja jatkuu, kyllä se resilienssikin loppuu.
Toisilta nopeammin ja toisilta hitaammin. Ja sen palauttaminen on vaikeaa ja ehkä mahdotonta tietyn rajan jälkeen.
Kasvoin väkivaltaisessa ja tunnekylmässä kodissa ja minua kiusattiin koulussa lähes koko peruskoulun ajan.
Lapsuus oli yhtä pelkoa, selviytymistä päivästä toiseen.
Selvisin hengissä ja järjissäni, mutta ajoittaiset masennuskaudet ovat varmaan aina osa elämääni.
Ammennan jotakin jota voisi kutsua resilienssiksi tai ehkä elämänhaluksi tai vain sinniksi, siitä että kaikesta tapahtuneesta huolimatta olen äiti, ja teen kaikkeni jotta omilla lapsillani olisi hyvä lapsuus ja nuoruus.
Olen onnistunut pitämään pitkän liittoni kasassa jo parikymmentä vuotta. Asumme kivassa talossa kivalla alueella. Olen onnistunut korkeakouluttautumaan ja olen koulutustani vastaavassa työssä.
Silti välillä masennus ja epätoivo hiipivät mieleen. Terapiaa olen hankkinut aika ajoin, ja menestys on ollut vaihtelevaa.
Huomaan että kestän paremmin kovassa fyysisessä kunnossa, joten sukset ja polkujuoksukengät ovat kovassa käytössä.
Tänä on ehkä vähän naurettavaa, mutta sopivat annokset hömppää netflixistä ja chicklit-kirjoista tuovat lohtua. Sankarittaret selviävät kolhuistaan sisukkaina ja söpöinä ja ihana prinssikin löytyy rinnalle, miksipä en minäkin selviäisi. Tämä on nimenomaan vähän kuin henkistä lohturuokaa, kun lapsena on jäänyt paitsi lohdutuksista, tunteista, myönteisestä huomiosta, kokemusta voi hakea vaikka hömpästä. Ei siitä haittaakaan ole.
Olen myös tietoisesti päättänyt, että sitä kiusattua, loppuunrääkättyä, rumaa ja kömpelöä ja näkymättömäksi alistettua lasta ei enää ole. Siitä tytöstä ei ole enää jälkeäkään.
Tilalla on nainen, jolla on asiat suht hyvin, en ole näkymätön, ja ehkä pinnallista, mutta olen huolehtinut ulkonäöstäni niin että uskallan sanoa olevani ihan hyvän näköinen.
Etunimikin on nykyisin eri kuin lapsena.
En tiedä ovatko nämä kestäviä tapoja resilienssin ylläpitoon ja kasvattamiseen. En tiedä joudunko joskus tekemään töitä erilaisella tavalla pääni kanssa. Mutta olen myös ajatellut, että jokainen joka selviää väkivaltaisesta lapsuuden kodista ja koulukiusaamisesta tekee sen itselleen parhaalla tavalla.
Lisättäköön vielä lopuksi että anteeksi en ole antanut, enkä anna. Sen vaatiminen on kohteeksi joutuneilta aivan kohtuutonta ja vastuun pakoilua.Kysyn ihan vain uteliaisuudesta, en tuomitakseni tai mitenkään negatiivisesti.
Miksi olet tehnyt lapsia, kun olet noin rikki?
Varmaan raskasta lapselle, kun äidillä on anteeksiantamattomuuden kaunapilvi ympärillään jatkuvasti.
Ei hänellä kyllä vaikuta olevan mitään kaunapilveä ympärillään?
Minä sain kuvan sinnikkäästä naisesta joka on selviytynyt paljosta, ja jolla menee nyt hyvin.
Se, ettei halua antaa ikinä anteeksi niille jotka kohteli kaltoin, ei tee ihmisestä mitään ”kaunapilveä”.
Tsemppiä selviytyneelle! Olen pahoillani näiden puolesta, jotka kommentoivat sinulle kuin tuo edellinen.
Vierailija kirjoitti:
Resilienssikin kuluu, kovat kokemukset syövät sitä ja jos pitkäaikainen ja kuluttava stressi vain jatkuu ja jatkuu, kyllä se resilienssikin loppuu.
Toisilta nopeammin ja toisilta hitaammin. Ja sen palauttaminen on vaikeaa ja ehkä mahdotonta tietyn rajan jälkeen.
Kasvoin väkivaltaisessa ja tunnekylmässä kodissa ja minua kiusattiin koulussa lähes koko peruskoulun ajan.
Lapsuus oli yhtä pelkoa, selviytymistä päivästä toiseen.
Selvisin hengissä ja järjissäni, mutta ajoittaiset masennuskaudet ovat varmaan aina osa elämääni.
Ammennan jotakin jota voisi kutsua resilienssiksi tai ehkä elämänhaluksi tai vain sinniksi, siitä että kaikesta tapahtuneesta huolimatta olen äiti, ja teen kaikkeni jotta omilla lapsillani olisi hyvä lapsuus ja nuoruus.
Olen onnistunut pitämään pitkän liittoni kasassa jo parikymmentä vuotta. Asumme kivassa talossa kivalla alueella. Olen onnistunut korkeakouluttautumaan ja olen koulutustani vastaavassa työssä.
Silti välillä masennus ja epätoivo hiipivät mieleen. Terapiaa olen hankkinut aika ajoin, ja menestys on ollut vaihtelevaa.
Huomaan että kestän paremmin kovassa fyysisessä kunnossa, joten sukset ja polkujuoksukengät ovat kovassa käytössä.
Tänä on ehkä vähän naurettavaa, mutta sopivat annokset hömppää netflixistä ja chicklit-kirjoista tuovat lohtua. Sankarittaret selviävät kolhuistaan sisukkaina ja söpöinä ja ihana prinssikin löytyy rinnalle, miksipä en minäkin selviäisi. Tämä on nimenomaan vähän kuin henkistä lohturuokaa, kun lapsena on jäänyt paitsi lohdutuksista, tunteista, myönteisestä huomiosta, kokemusta voi hakea vaikka hömpästä. Ei siitä haittaakaan ole.
Olen myös tietoisesti päättänyt, että sitä kiusattua, loppuunrääkättyä, rumaa ja kömpelöä ja näkymättömäksi alistettua lasta ei enää ole. Siitä tytöstä ei ole enää jälkeäkään.
Tilalla on nainen, jolla on asiat suht hyvin, en ole näkymätön, ja ehkä pinnallista, mutta olen huolehtinut ulkonäöstäni niin että uskallan sanoa olevani ihan hyvän näköinen.
Etunimikin on nykyisin eri kuin lapsena.
En tiedä ovatko nämä kestäviä tapoja resilienssin ylläpitoon ja kasvattamiseen. En tiedä joudunko joskus tekemään töitä erilaisella tavalla pääni kanssa. Mutta olen myös ajatellut, että jokainen joka selviää väkivaltaisesta lapsuuden kodista ja koulukiusaamisesta tekee sen itselleen parhaalla tavalla.
Lisättäköön vielä lopuksi että anteeksi en ole antanut, enkä anna. Sen vaatiminen on kohteeksi joutuneilta aivan kohtuutonta ja vastuun pakoilua.
Ihanan kuulla todellinen selviytyjän tarina! Kaikkea hyvää sinulle!
Huumorin käyttäminen on tosi hyvä keino. Ellei siihen sitten sisälly vähättelyä tai muuta lapsen tai muiden ihmisten nolaamista.
Itse asiassa "huumori" eli lapsen nolaaminen on todella yleinen tekijä mikä nimenomaan nakertaa resilienssiä. Ne voivat olla aika pieniäkin asioita, mistä kerääntyy itsensä häpeämisen ja vetäytymisen taakkaa, kuten nauraminen lapsen epäonnistumiselle ja vahingolle. Olen nähnyt tätä eräässä perheessä, lapsen kaatuminen pyörällä oli todella hauskaa ja hänen lapsena tekemilleen asioille naureskeltiin usein ruokapöydässä. Lapsi nolattiin toistuvasti, mutta vanhempien mielestä se oli huumoria.