Mistä matala/olematon resilienssi johtuu?

Mene nyt kaunapilvestä jauhava muualle pilaamasta ketjua.

Hänen tai kenenkään ei tarvitse antaa anteeksi kaltoinkohtelijoilleen, eikä se tee ihmisestä huonoa vanhempaa tai missään ihmeen ”kaunapilvessä” elävää.

Minä nostan hattua, että hän on selvinnyt noin hyvin!

Täytyy olla aika epäempaattinen, kun tulee syyllistämään tuolla tavoin ja sössöttämään jostain kaunapilvestä.

Kyllä se tulee syntymälahjana tai on tulematta. Liittyy ihmisen elinvoimaan eli vitaliteettiin. Persoonallisuus kehittyy kokemusten ja oppimisen kautta, mutta vitaliteetti ei.

Syynä kehnot perintötekijät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien yksi tehtävä on aiheuttaa lapsille pettymyksiä, että oppii kohtaamaan ja pääsemään niistä yli ilman vakavia mielenterveyden häiriöitä

Kiva ajatus mutta siinä on yksi pleikkarin ostamattomuus ihan yks hailee kun elämä potkii aikuisena aivan katuojaan.

Olisi kiva saada tähän mielipiteeseesi perusteluja. Minusta jonkin tärkeän asian saamattomuus lapsena on aika hyvä kasvattamaan sitä resilienssiä ja pettymystensietoa aikuisenakin.

Lapselle se pleikka saattaa olla ihan yhtä iso juttu kuin aikuiselle seurustelukumppani, terveys, työ- tai opiskelupaikka. Kun kaikki ei mene ihan niin kuin mä haluun, niin se kasvattaa sitä sisukkuutta sietää vtutusta ja epäreilulta tuntuvaa elämäntilannetta ja turhauttavaa työskentelyä kohti unelmaa, jota ei välttämättä siltikään saavuta.

Jos lapsena tottuu saamaan kaiken, mitä ikinä keksii haluta, niin kova on isku aikuisena, kun asiat ei menekään, kuten toivoo. Hankala ihminen sellaisesta tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi olisin evännyt tavalliset asiat pois aikuisuudestani, kun ne tavalliset asiat puuttuivat lapsuudestani?

Lapsillani on hyvä lapsuus, olen todellakin huolehtinut siitä.

Kerroin kommentissani omista keinoistani pitää yllä resilienssiä, jota lapsuuden kovat kokemukset olivat heikentäneet.

Ikävä kyllä nämä kokemukset ovat yleisiä ja uskon, että minulla on paljon kohtalotovereita.

Olen usein ihmetellyt tätä anteeksi antamisen vaatimusta. Olen joutunut itse rakentamaan itseni uudelleen ja rakentamaan hyvän elämän ei vain itselleni, mutta ennen kaikkea perheelleni. Mielestäni olen onnistunut siinä aika hyvin. Ja tämä riittää. Se ettei anna anteeksi ei ole sama asia kuin katkeruus.

Kiusaamiseen ja väkivallan kohteet joutuvat tekemään niin paljon ylimääräistä työtä elämässään, että vaatimukset anteeksi antamisesta ovat mielestäni liikaa. Tämä on toki jokaisen henkilökohtainen asia, mutta omalla kohdallani olen asian näin ajatellut.

Mutta oletko ajatellut, että omien vanhempiesi käytökseen olisi voinut vaikuttaa jokin heidän kokemansa vääryys, josta he kantoivat kaunaa ja sen kautta ”siirsivät” sen sinuun? Ethän varmasti halua, että sinun lapsesi joutuvat näkemään ylläsi olevan kaunapilven, ja kokevan mitään sen kaunan kylmyydestä?

Tämä on saanut alapeukkuja mutta ihan aiheellista pohdintaa. Miksi tätä kaunan kierrettä on niin vaikea pysäyttää? Suomalainen puhumattomuuden kulttuuri?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi olisin evännyt tavalliset asiat pois aikuisuudestani, kun ne tavalliset asiat puuttuivat lapsuudestani?

Lapsillani on hyvä lapsuus, olen todellakin huolehtinut siitä.

Kerroin kommentissani omista keinoistani pitää yllä resilienssiä, jota lapsuuden kovat kokemukset olivat heikentäneet.

Ikävä kyllä nämä kokemukset ovat yleisiä ja uskon, että minulla on paljon kohtalotovereita.

Olen usein ihmetellyt tätä anteeksi antamisen vaatimusta. Olen joutunut itse rakentamaan itseni uudelleen ja rakentamaan hyvän elämän ei vain itselleni, mutta ennen kaikkea perheelleni. Mielestäni olen onnistunut siinä aika hyvin. Ja tämä riittää. Se ettei anna anteeksi ei ole sama asia kuin katkeruus.

Kiusaamiseen ja väkivallan kohteet joutuvat tekemään niin paljon ylimääräistä työtä elämässään, että vaatimukset anteeksi antamisesta ovat mielestäni liikaa. Tämä on toki jokaisen henkilökohtainen asia, mutta omalla kohdallani olen asian näin ajatellut.

Mutta oletko ajatellut, että omien vanhempiesi käytökseen olisi voinut vaikuttaa jokin heidän kokemansa vääryys, josta he kantoivat kaunaa ja sen kautta ”siirsivät” sen sinuun? Ethän varmasti halua, että sinun lapsesi joutuvat näkemään ylläsi olevan kaunapilven, ja kokevan mitään sen kaunan kylmyydestä?

Tämä on saanut alapeukkuja mutta ihan aiheellista pohdintaa. Miksi tätä kaunan kierrettä on niin vaikea pysäyttää? Suomalainen puhumattomuuden kulttuuri?

Se, ettei halua antaa ikinä anteeksi ihmiselle joka kohteli kaltoin ei tarkoita, että ihminen olisi jossain kauheassa kaunan kierteessä.

Eikä toi sun lätinä edes kuulu ketjuun, joten bye bye!

Vierailija kirjoitti:

Syynä kehnot perintötekijät.

Tätä olen miettinyt.

Minulla on perheessä/suvussa useampi ihminen joilla täysin olematon resilienssi, eli onko se vain geneettistä?

Jotkut selviävät elämästä helpolla ja joillekin kasaantuu elämässä paljon vaikeuksia. Tämä voi tapahtua myös täysin itsestä riippumattomista syistä.

Lapsi ei voi valita vanhempiaan ja perhettä, johon syntyy. Äiti ja isä aiheuttavat ongelmia lapselle: Lapsen kaltoinkohtelu ja laiminlyönti, tunnekylmyys, perheväkivalta, kasvatuskyvyttömyys, vanhempien alkoholismi, huumeidenkäyttö, työnarkomania, ylivelkaantuminen, konkurssi jne. Joissakin perheissä sisarukset kiusaavat ja käyttävät perheväkivaltaa. Lapsiperheellä ei ole kunnollisia tukiverkkoja. Sukulaisista ei ole mitään apua ja tukea tai inhottavat sukulaiset aiheuttavat lisää ongelmia perheelle.

Lapsella voi olla huono ja turvaton kasvuympäristö. Lapselle ei kehity perusturvallisuutta ensimmäisinä lapsuusvuosina. Äiti ja isä eivät ole läsnäolevia ja rakastavia vanhempia. Äiti ja isä eivät huolehdi kotona lapsen ikätasoisista perustarpeista ja lasta ei arvosteta, kannusteta ja rakasteta. Lapsi voi kasvaa arvaamattomassa, epäsuotuisassa ja turvattomassa ympäristössä.

Monet lapsen ongelmat johtuvat koulusta. Lapsi kokee kiusaamista ja kouluväkivaltaa koulussa ja/tai lapsella on hoitamattomia oppimisvaikeuksia. Näistä kokemuksista kehittyy huono motivaatio koulunkäyntiä ja oppimista kohtaan. Myös nuoren toisen asteen opinnot tai korkeakouluopinnot voivat keskeytyä huonojen kotiolojen, aikaisemmin koetun kouluväkivallan, ahdistuneisuuden tai masennuksen takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Resilienssikin kuluu, kovat kokemukset syövät sitä ja jos pitkäaikainen ja kuluttava stressi vain jatkuu ja jatkuu, kyllä se resilienssikin loppuu.

Toisilta nopeammin ja toisilta hitaammin. Ja sen palauttaminen on vaikeaa ja ehkä mahdotonta tietyn rajan jälkeen.

Kasvoin väkivaltaisessa ja tunnekylmässä kodissa ja minua kiusattiin koulussa lähes koko peruskoulun ajan.

Lapsuus oli yhtä pelkoa, selviytymistä päivästä toiseen.

Selvisin hengissä ja järjissäni, mutta ajoittaiset masennuskaudet ovat varmaan aina osa elämääni.

Ammennan jotakin jota voisi kutsua resilienssiksi tai ehkä elämänhaluksi tai vain sinniksi, siitä että kaikesta tapahtuneesta huolimatta olen äiti, ja teen kaikkeni jotta omilla lapsillani olisi hyvä lapsuus ja nuoruus.

Olen onnistunut pitämään pitkän liittoni kasassa jo parikymmentä vuotta. Asumme kivassa talossa kivalla alueella. Olen onnistunut korkeakouluttautumaan ja olen koulutustani vastaavassa työssä.

Silti välillä masennus ja epätoivo hiipivät mieleen. Terapiaa olen hankkinut aika ajoin, ja menestys on ollut vaihtelevaa.

Huomaan että kestän paremmin kovassa fyysisessä kunnossa, joten sukset ja polkujuoksukengät ovat kovassa käytössä.

Tänä on ehkä vähän naurettavaa, mutta sopivat annokset hömppää netflixistä ja chicklit-kirjoista tuovat lohtua. Sankarittaret selviävät kolhuistaan sisukkaina ja söpöinä ja ihana prinssikin löytyy rinnalle, miksipä en minäkin selviäisi. Tämä on nimenomaan vähän kuin henkistä lohturuokaa, kun lapsena on jäänyt paitsi lohdutuksista, tunteista, myönteisestä huomiosta, kokemusta voi hakea vaikka hömpästä. Ei siitä haittaakaan ole.

Olen myös tietoisesti päättänyt, että sitä kiusattua, loppuunrääkättyä, rumaa ja kömpelöä ja näkymättömäksi alistettua lasta ei enää ole. Siitä tytöstä ei ole enää jälkeäkään.

Tilalla on nainen, jolla on asiat suht hyvin, en ole näkymätön, ja ehkä pinnallista, mutta olen huolehtinut ulkonäöstäni niin että uskallan sanoa olevani ihan hyvän näköinen.

Etunimikin on nykyisin eri kuin lapsena.

En tiedä ovatko nämä kestäviä tapoja resilienssin ylläpitoon ja kasvattamiseen. En tiedä joudunko joskus tekemään töitä erilaisella tavalla pääni kanssa. Mutta olen myös ajatellut, että jokainen joka selviää väkivaltaisesta lapsuuden kodista ja koulukiusaamisesta tekee sen itselleen parhaalla tavalla.

Lisättäköön vielä lopuksi että anteeksi en ole antanut, enkä anna. Sen vaatiminen on kohteeksi joutuneilta aivan kohtuutonta ja vastuun pakoilua.

Kysyn ihan vain uteliaisuudesta, en tuomitakseni tai mitenkään negatiivisesti.

Miksi olet tehnyt lapsia, kun olet noin rikki?

Varmaan raskasta lapselle, kun äidillä on anteeksiantamattomuuden kaunapilvi ympärillään jatkuvasti.

Ei hänellä kyllä vaikuta olevan mitään kaunapilveä ympärillään?

Minä sain kuvan sinnikkäästä naisesta joka on selviytynyt paljosta, ja jolla menee nyt hyvin.

Se, ettei halua antaa ikinä anteeksi niille jotka kohteli kaltoin, ei tee ihmisestä mitään ”kaunapilveä”.

Tsemppiä selviytyneelle! Olen pahoillani näiden puolesta, jotka kommentoivat sinulle kuin tuo edellinen.

Jos ollaan rehellisiä, niin hän ei ole selviytynyt. Asia luo edelleen varjon hänen elämäänsä. Hän on pärjännyt, ja siitä te ylistätte häntä. Mutta hän ei ole päässyt siihen tilanteeseen, jossa anteeksiantaminen todella tapahtuu ja ylisukupolvinen katkeruus karkoitetaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Resilienssikin kuluu, kovat kokemukset syövät sitä ja jos pitkäaikainen ja kuluttava stressi vain jatkuu ja jatkuu, kyllä se resilienssikin loppuu.

Toisilta nopeammin ja toisilta hitaammin. Ja sen palauttaminen on vaikeaa ja ehkä mahdotonta tietyn rajan jälkeen.

Kasvoin väkivaltaisessa ja tunnekylmässä kodissa ja minua kiusattiin koulussa lähes koko peruskoulun ajan.

Lapsuus oli yhtä pelkoa, selviytymistä päivästä toiseen.

Selvisin hengissä ja järjissäni, mutta ajoittaiset masennuskaudet ovat varmaan aina osa elämääni.

Ammennan jotakin jota voisi kutsua resilienssiksi tai ehkä elämänhaluksi tai vain sinniksi, siitä että kaikesta tapahtuneesta huolimatta olen äiti, ja teen kaikkeni jotta omilla lapsillani olisi hyvä lapsuus ja nuoruus.

Olen onnistunut pitämään pitkän liittoni kasassa jo parikymmentä vuotta. Asumme kivassa talossa kivalla alueella. Olen onnistunut korkeakouluttautumaan ja olen koulutustani vastaavassa työssä.

Silti välillä masennus ja epätoivo hiipivät mieleen. Terapiaa olen hankkinut aika ajoin, ja menestys on ollut vaihtelevaa.

Huomaan että kestän paremmin kovassa fyysisessä kunnossa, joten sukset ja polkujuoksukengät ovat kovassa käytössä.

Tänä on ehkä vähän naurettavaa, mutta sopivat annokset hömppää netflixistä ja chicklit-kirjoista tuovat lohtua. Sankarittaret selviävät kolhuistaan sisukkaina ja söpöinä ja ihana prinssikin löytyy rinnalle, miksipä en minäkin selviäisi. Tämä on nimenomaan vähän kuin henkistä lohturuokaa, kun lapsena on jäänyt paitsi lohdutuksista, tunteista, myönteisestä huomiosta, kokemusta voi hakea vaikka hömpästä. Ei siitä haittaakaan ole.

Olen myös tietoisesti päättänyt, että sitä kiusattua, loppuunrääkättyä, rumaa ja kömpelöä ja näkymättömäksi alistettua lasta ei enää ole. Siitä tytöstä ei ole enää jälkeäkään.

Tilalla on nainen, jolla on asiat suht hyvin, en ole näkymätön, ja ehkä pinnallista, mutta olen huolehtinut ulkonäöstäni niin että uskallan sanoa olevani ihan hyvän näköinen.

Etunimikin on nykyisin eri kuin lapsena.

En tiedä ovatko nämä kestäviä tapoja resilienssin ylläpitoon ja kasvattamiseen. En tiedä joudunko joskus tekemään töitä erilaisella tavalla pääni kanssa. Mutta olen myös ajatellut, että jokainen joka selviää väkivaltaisesta lapsuuden kodista ja koulukiusaamisesta tekee sen itselleen parhaalla tavalla.

Lisättäköön vielä lopuksi että anteeksi en ole antanut, enkä anna. Sen vaatiminen on kohteeksi joutuneilta aivan kohtuutonta ja vastuun pakoilua.

Kysyn ihan vain uteliaisuudesta, en tuomitakseni tai mitenkään negatiivisesti.

Miksi olet tehnyt lapsia, kun olet noin rikki?

Varmaan raskasta lapselle, kun äidillä on anteeksiantamattomuuden kaunapilvi ympärillään jatkuvasti.

Ei hänellä kyllä vaikuta olevan mitään kaunapilveä ympärillään?

Minä sain kuvan sinnikkäästä naisesta joka on selviytynyt paljosta, ja jolla menee nyt hyvin.

Se, ettei halua antaa ikinä anteeksi niille jotka kohteli kaltoin, ei tee ihmisestä mitään ”kaunapilveä”.

Tsemppiä selviytyneelle! Olen pahoillani näiden puolesta, jotka kommentoivat sinulle kuin tuo edellinen.

Jos ollaan rehellisiä, niin hän ei ole selviytynyt. Asia luo edelleen varjon hänen elämäänsä. Hän on pärjännyt, ja siitä te ylistätte häntä. Mutta hän ei ole päässyt siihen tilanteeseen, jossa anteeksiantaminen todella tapahtuu ja ylisukupolvinen katkeruus karkoitetaan.

Todellinen voima on anteeksiantamisessa, kaunan ja pahan voittamisessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi olisin evännyt tavalliset asiat pois aikuisuudestani, kun ne tavalliset asiat puuttuivat lapsuudestani?

Lapsillani on hyvä lapsuus, olen todellakin huolehtinut siitä.

Kerroin kommentissani omista keinoistani pitää yllä resilienssiä, jota lapsuuden kovat kokemukset olivat heikentäneet.

Ikävä kyllä nämä kokemukset ovat yleisiä ja uskon, että minulla on paljon kohtalotovereita.

Olen usein ihmetellyt tätä anteeksi antamisen vaatimusta. Olen joutunut itse rakentamaan itseni uudelleen ja rakentamaan hyvän elämän ei vain itselleni, mutta ennen kaikkea perheelleni. Mielestäni olen onnistunut siinä aika hyvin. Ja tämä riittää. Se ettei anna anteeksi ei ole sama asia kuin katkeruus.

Kiusaamiseen ja väkivallan kohteet joutuvat tekemään niin paljon ylimääräistä työtä elämässään, että vaatimukset anteeksi antamisesta ovat mielestäni liikaa. Tämä on toki jokaisen henkilökohtainen asia, mutta omalla kohdallani olen asian näin ajatellut.

Mutta oletko ajatellut, että omien vanhempiesi käytökseen olisi voinut vaikuttaa jokin heidän kokemansa vääryys, josta he kantoivat kaunaa ja sen kautta ”siirsivät” sen sinuun? Ethän varmasti halua, että sinun lapsesi joutuvat näkemään ylläsi olevan kaunapilven, ja kokevan mitään sen kaunan kylmyydestä?

Tämä on saanut alapeukkuja mutta ihan aiheellista pohdintaa. Miksi tätä kaunan kierrettä on niin vaikea pysäyttää? Suomalainen puhumattomuuden kulttuuri?

Se, ettei halua antaa ikinä anteeksi ihmiselle joka kohteli kaltoin ei tarkoita, että ihminen olisi jossain kauheassa kaunan kierteessä.

Eikä toi sun lätinä edes kuulu ketjuun, joten bye bye!

Olet aika vihainen. Oletko miettinyt, mistä tämä viha kumpuaa?

Siitä, että olen ketjun aloittaja ja haluan ketjun pysyvän aiheessa.

Niin moni ketju (liki jokainen) menee pilalle, kun tilannetajuttomat tulevat paikalle jankkaamaan aiheen vierestä tai levittämään ideologiaansa.

Jos sinulla ei ole sanottavaa resilienssistä, niin heippa hei!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mene nyt kaunapilvestä jauhava muualle pilaamasta ketjua.

Hänen tai kenenkään ei tarvitse antaa anteeksi kaltoinkohtelijoilleen, eikä se tee ihmisestä huonoa vanhempaa tai missään ihmeen ”kaunapilvessä” elävää.

Minä nostan hattua, että hän on selvinnyt noin hyvin!

Täytyy olla aika epäempaattinen, kun tulee syyllistämään tuolla tavoin ja sössöttämään jostain kaunapilvestä.

Sinä suhtaudut tähän tunteella. Miksi?

Mene nyt muualle trollaamaan, ällöttävää trollata toisen vaikean taustan kustannuksella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi olisin evännyt tavalliset asiat pois aikuisuudestani, kun ne tavalliset asiat puuttuivat lapsuudestani?

Lapsillani on hyvä lapsuus, olen todellakin huolehtinut siitä.

Kerroin kommentissani omista keinoistani pitää yllä resilienssiä, jota lapsuuden kovat kokemukset olivat heikentäneet.

Ikävä kyllä nämä kokemukset ovat yleisiä ja uskon, että minulla on paljon kohtalotovereita.

Olen usein ihmetellyt tätä anteeksi antamisen vaatimusta. Olen joutunut itse rakentamaan itseni uudelleen ja rakentamaan hyvän elämän ei vain itselleni, mutta ennen kaikkea perheelleni. Mielestäni olen onnistunut siinä aika hyvin. Ja tämä riittää. Se ettei anna anteeksi ei ole sama asia kuin katkeruus.

Kiusaamiseen ja väkivallan kohteet joutuvat tekemään niin paljon ylimääräistä työtä elämässään, että vaatimukset anteeksi antamisesta ovat mielestäni liikaa. Tämä on toki jokaisen henkilökohtainen asia, mutta omalla kohdallani olen asian näin ajatellut.

Mutta oletko ajatellut, että omien vanhempiesi käytökseen olisi voinut vaikuttaa jokin heidän kokemansa vääryys, josta he kantoivat kaunaa ja sen kautta ”siirsivät” sen sinuun? Ethän varmasti halua, että sinun lapsesi joutuvat näkemään ylläsi olevan kaunapilven, ja kokevan mitään sen kaunan kylmyydestä?

Tämä on saanut alapeukkuja mutta ihan aiheellista pohdintaa. Miksi tätä kaunan kierrettä on niin vaikea pysäyttää? Suomalainen puhumattomuuden kulttuuri?

Olisiko se sitten sitä perisyntiä? Halutaan ylläpitää pahaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi olisin evännyt tavalliset asiat pois aikuisuudestani, kun ne tavalliset asiat puuttuivat lapsuudestani?

Lapsillani on hyvä lapsuus, olen todellakin huolehtinut siitä.

Kerroin kommentissani omista keinoistani pitää yllä resilienssiä, jota lapsuuden kovat kokemukset olivat heikentäneet.

Ikävä kyllä nämä kokemukset ovat yleisiä ja uskon, että minulla on paljon kohtalotovereita.

Olen usein ihmetellyt tätä anteeksi antamisen vaatimusta. Olen joutunut itse rakentamaan itseni uudelleen ja rakentamaan hyvän elämän ei vain itselleni, mutta ennen kaikkea perheelleni. Mielestäni olen onnistunut siinä aika hyvin. Ja tämä riittää. Se ettei anna anteeksi ei ole sama asia kuin katkeruus.

Kiusaamiseen ja väkivallan kohteet joutuvat tekemään niin paljon ylimääräistä työtä elämässään, että vaatimukset anteeksi antamisesta ovat mielestäni liikaa. Tämä on toki jokaisen henkilökohtainen asia, mutta omalla kohdallani olen asian näin ajatellut.

Mutta oletko ajatellut, että omien vanhempiesi käytökseen olisi voinut vaikuttaa jokin heidän kokemansa vääryys, josta he kantoivat kaunaa ja sen kautta ”siirsivät” sen sinuun? Ethän varmasti halua, että sinun lapsesi joutuvat näkemään ylläsi olevan kaunapilven, ja kokevan mitään sen kaunan kylmyydestä?

Tämä on saanut alapeukkuja mutta ihan aiheellista pohdintaa. Miksi tätä kaunan kierrettä on niin vaikea pysäyttää? Suomalainen puhumattomuuden kulttuuri?

Se, ettei halua antaa ikinä anteeksi ihmiselle joka kohteli kaltoin ei tarkoita, että ihminen olisi jossain kauheassa kaunan kierteessä.

Eikä toi sun lätinä edes kuulu ketjuun, joten bye bye!

Olet aika vihainen. Oletko miettinyt, mistä tämä viha kumpuaa?

Siitä, että olen ketjun aloittaja ja haluan ketjun pysyvän aiheessa.

Niin moni ketju (liki jokainen) menee pilalle, kun tilannetajuttomat tulevat paikalle jankkaamaan aiheen vierestä tai levittämään ideologiaansa.

Jos sinulla ei ole sanottavaa resilienssistä, niin heippa hei!

Sinulla on selvästi tosi paha olla.

Toivottavasti ketjuu palautuu oikeille raiteille tämän anteeksianto,-ja kaunaisuusvääntämisen jälkeen.

Olen se kirjoittaja, joka totesi ettei anna anteeksi. Pahoittelen, että tuli mainittua.

Lisään silti vielä sen huomion, että anteeksi ei voi antaa pakolla ja hampaat irvessä.

Olen sinut itseni kanssa ja sen etten anna anteeksi. Tämä ajatus itsensä hyväksymisestä lisää resilienssiä, lapsuuden minää ei hyväksytty, nyt hyväksyn itseni ja aikuinen minä on myös muiden hyväksymä.

Jos pakottautuisin anteeksiantoon, voisin hyvinkin katkeroitua ja ruveta kantamaan kaunaa.

Tämä asia on minulle selkeä, olen tyytyväinen nykyiseen elämääni ja oma elämä täytyy saada elää vapaana.

Vierailija kirjoitti:

Vakava stressi ja/tai trauma voi viedä resilienssin kokonaan pitkäksikin aikaa. Silloin kannattaa hakeutua terapiaan, siitä on oikeasti apua. 

Paitsi, että terapiaan on todella hankalaa päästä. Yksityisellekin. Hyvinvointiyhteiskuntamme heikko lenkki on mielenterveyspalvelut. Ongelma on rakenteellinen, siihen olisi syytä puuttua nopeasti.  Psykiatriset sairaanhoitajat (entiset mielisairaanhoitajat) terapoimassa julkisella puolella ovat lähestulkoon vitsi.

Mutta, joo, terapia olisi tarpeen monille. Se on hyvä apuväline resilienssin jos monen muunkin asian parantamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mene nyt kaunapilvestä jauhava muualle pilaamasta ketjua.

Hänen tai kenenkään ei tarvitse antaa anteeksi kaltoinkohtelijoilleen, eikä se tee ihmisestä huonoa vanhempaa tai missään ihmeen ”kaunapilvessä” elävää.

Minä nostan hattua, että hän on selvinnyt noin hyvin!

Täytyy olla aika epäempaattinen, kun tulee syyllistämään tuolla tavoin ja sössöttämään jostain kaunapilvestä.

Sinä suhtaudut tähän tunteella. Miksi?

Mene nyt muualle trollaamaan, ällöttävää trollata toisen vaikean taustan kustannuksella.

Tämä ei ole trollaamista. Haluatko vaientaa ajattelijan, joka ei ole samaa mieltä kanssasi? Tiesitkö, että se on alhaista?

Vierailija kirjoitti:

Olen pohtinut asiaa paljon terapeuttini kanssa. Hänen näkemyksensä on se että asia on todella pitkälti synnynnäinen. Olen taipuvainen uskomaan. Elämänkokemukset sitten joko pahentavat tai parantavat resilienssiä. Mulla on epäonnekseni käynyt tosi huono tuuri elämässä ja resilienssi on tätä nykyä jo aivan nolla. Lähtökohdat oli huonot ja vielä huonommin kävi useiden vakavien sairaskohtausten myötä. En tästä enää nouse. On aivan yhtä mahdollista elää onneton kuin onnellinen elämä. Koska elämä vaan on.

Tätä on tutkittu aika paljon, eikä kyllä vieläkään oikein tiedetä. Samassa perheessä kasvaneilla kaksosilla voi olla erilainen resilienssi-kyky. Suosittelen, että aloittaja lukee aiheesta ihan tieteellistä kirjallisuutta, ihmisten omiin terapiakokemuksiin perustuvia henkilökohtaisia mielipiteitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Resilienssikin kuluu, kovat kokemukset syövät sitä ja jos pitkäaikainen ja kuluttava stressi vain jatkuu ja jatkuu, kyllä se resilienssikin loppuu.

Toisilta nopeammin ja toisilta hitaammin. Ja sen palauttaminen on vaikeaa ja ehkä mahdotonta tietyn rajan jälkeen.

Kasvoin väkivaltaisessa ja tunnekylmässä kodissa ja minua kiusattiin koulussa lähes koko peruskoulun ajan.

Lapsuus oli yhtä pelkoa, selviytymistä päivästä toiseen.

Selvisin hengissä ja järjissäni, mutta ajoittaiset masennuskaudet ovat varmaan aina osa elämääni.

Ammennan jotakin jota voisi kutsua resilienssiksi tai ehkä elämänhaluksi tai vain sinniksi, siitä että kaikesta tapahtuneesta huolimatta olen äiti, ja teen kaikkeni jotta omilla lapsillani olisi hyvä lapsuus ja nuoruus.

Olen onnistunut pitämään pitkän liittoni kasassa jo parikymmentä vuotta. Asumme kivassa talossa kivalla alueella. Olen onnistunut korkeakouluttautumaan ja olen koulutustani vastaavassa työssä.

Silti välillä masennus ja epätoivo hiipivät mieleen. Terapiaa olen hankkinut aika ajoin, ja menestys on ollut vaihtelevaa.

Huomaan että kestän paremmin kovassa fyysisessä kunnossa, joten sukset ja polkujuoksukengät ovat kovassa käytössä.

Tänä on ehkä vähän naurettavaa, mutta sopivat annokset hömppää netflixistä ja chicklit-kirjoista tuovat lohtua. Sankarittaret selviävät kolhuistaan sisukkaina ja söpöinä ja ihana prinssikin löytyy rinnalle, miksipä en minäkin selviäisi. Tämä on nimenomaan vähän kuin henkistä lohturuokaa, kun lapsena on jäänyt paitsi lohdutuksista, tunteista, myönteisestä huomiosta, kokemusta voi hakea vaikka hömpästä. Ei siitä haittaakaan ole.

Olen myös tietoisesti päättänyt, että sitä kiusattua, loppuunrääkättyä, rumaa ja kömpelöä ja näkymättömäksi alistettua lasta ei enää ole. Siitä tytöstä ei ole enää jälkeäkään.

Tilalla on nainen, jolla on asiat suht hyvin, en ole näkymätön, ja ehkä pinnallista, mutta olen huolehtinut ulkonäöstäni niin että uskallan sanoa olevani ihan hyvän näköinen.

Etunimikin on nykyisin eri kuin lapsena.

En tiedä ovatko nämä kestäviä tapoja resilienssin ylläpitoon ja kasvattamiseen. En tiedä joudunko joskus tekemään töitä erilaisella tavalla pääni kanssa. Mutta olen myös ajatellut, että jokainen joka selviää väkivaltaisesta lapsuuden kodista ja koulukiusaamisesta tekee sen itselleen parhaalla tavalla.

Lisättäköön vielä lopuksi että anteeksi en ole antanut, enkä anna. Sen vaatiminen on kohteeksi joutuneilta aivan kohtuutonta ja vastuun pakoilua.

Kysyn ihan vain uteliaisuudesta, en tuomitakseni tai mitenkään negatiivisesti.

Miksi olet tehnyt lapsia, kun olet noin rikki?

Varmaan raskasta lapselle, kun äidillä on anteeksiantamattomuuden kaunapilvi ympärillään jatkuvasti.

Ei hänellä kyllä vaikuta olevan mitään kaunapilveä ympärillään?

Minä sain kuvan sinnikkäästä naisesta joka on selviytynyt paljosta, ja jolla menee nyt hyvin.

Se, ettei halua antaa ikinä anteeksi niille jotka kohteli kaltoin, ei tee ihmisestä mitään ”kaunapilveä”.

Tsemppiä selviytyneelle! Olen pahoillani näiden puolesta, jotka kommentoivat sinulle kuin tuo edellinen.

Jos ollaan rehellisiä, niin hän ei ole selviytynyt. Asia luo edelleen varjon hänen elämäänsä. Hän on pärjännyt, ja siitä te ylistätte häntä. Mutta hän ei ole päässyt siihen tilanteeseen, jossa anteeksiantaminen todella tapahtuu ja ylisukupolvinen katkeruus karkoitetaan.

Minkä takia aina pitäisi antaa anteeksi? Anteeksianto on sitä varten, että riidoista pääsee yli ja etteivät turhat kaunat kuormittaisi suhteita. Jos johonkuhun on jo katkaissut välit oman turvallisuuden ja hyvinvoinnin takia eikä tämä näe itse toiminnassaan vikaa, miksi tällaiselle pitäisi suoda hyvä omatunto?

Lapsena suojeltu liikaa tai paapottu -> huono resilienssi ja huono asenne.

Lapsena pitää antaa lapselle pieniä ylitettäviä tehtäviä, osallistaa arjen askareisiin, opettaa sietämään pettymyksiä ja asettaa terveita rajoja ja sopivia pieniä palkintoja tehdyistä töistä. 

Traumataustaiset tai esimerkiksi vaikeuksia lapsuudessa kokeneet kehittävät usein positiivisestikin hyvää resilienssiä (toki muita haasteita on myös ylitettävänä, mutta tämä on yksi hyvä puoli). Heitä eivät pienet asiat hetkauta ja toimeen ryhdytään nopeasti, esteet nähdään ylitettävinä kovalla työllä. Ovat kokeneet vaikeuksia ennenkin ja jos ovat selvinneet, niin omassa mielessä tämä kääntyy vahvaksi uskoksi omaan kykyyn ylittää esteitä. Tämä on erinomainen piirre joka auttaa elämässä paljon.