Muita jotka eivät saaneet olla lapsena/teininä hetkeäkään rauhassa, aina olisi pitänyt olla tekemässä jotakin

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessä ei lasten tarvinnut tehdä mitään kotitöitä, riitti, kun piti oman huoneensa siistinä. Äiti teki kaiken kokopäivätyön lisäksi - siivosi, kokkasi, leipoi, pyykkäsi, silitti, mankeloi jne. Isä ei koskaan osallistunut mihinkään edes silloin harvoin, kun häntä kotona näki harrastustensa välissä. Kysyin hiljattain äidiltä (olen jo viisikymppinen), että miksi hän ei koskaan laittanut  meitä tekemään mitään kotitöitä tai laittamaan ruokaa. Hän vastasi, että olisimme saaneet keskittyä koulunkäyntiin.

Kyllä minustakin sitten kokkaustaitoinen ja kotityöt osaava tuli, vaikken niitä kotona ollut tehnytkään.

Meillä äiti oli kotona. Silti siskon kanssa piti kerran viikkoon siivota omat huoneet sekä imuroida talo ja pyyhkiä pölyt. Joka torstainen show oli, kun siskon kanssa nahistelimme kumpi imuroi kumman puolen taloa. Ei jäänyt minkäänlaisia traumoja. Tästä huolimatta ehdittiin harrastaa, olla kavereiden kanssa ja koulutkin käytiin ysin keskiarvolla. Joka kevät saatiin koulujen loputtua hieman kesälomarahaa, kun oltiin jaksettu vuosi opiskella. Rahan sai, vaikka keskiarvo olisi tippunut.

Kirjoja meillä luettiin paljon ja kirjastossa käytiin usein. Luen nykyäänkin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tarvitse hyvien ja rakastavien perheiden lapset tulla tänne leuhkimaan,tuntuu pahalle,koska nämä eivät ymmärrä mitä on kasvaa väkivaltaisessa,tunteettomassa ja tunnekylmässä lapsuudessa,joka jatkuu pitkälle aikuisikään asti.

Tuosta tuli mieleen että olen kertonut sellaisille ystäville joilla ihanat,rakastavat vanhemmat että millainen oma lapsuus oli, yhtä ihmistä lukuunottamatta monet rupeaa kertomaan että kuinka heillä ollut ihanaa,kuinka usein matkustettu,syöty yhdessä pöydän ääressä,nauravaista, iloista,saanut kertoa omat murheet ja huolet ,vanhemmat lohduttanut yms.

Eli ihan kuin sillä kompensoidaan se että ei tarvitse edes miettiä tai ajatella miltä tuota toisesta on tuntunut jatkuvat väkivallan ja kiukun puuskat hänen LAPSUUDESSA,kuinka vanhemmat vähätelly,piiketelly,alistanut,tukistanut,räyhännyt,paiskonut tavaroita ympäriinsä,kuinka pienen lapsen on joutunut katsomaan joka ilmettä,elettä ja liikettä millä päällä toinen on.

Taannoin oli juttu isosta tutkimuksesta jossa kävi ilmi että eniten empatiakyvyttömiä ovat hyväosaiset. Heillä on sellainen harha että he luulevat hyvän onnensa ja kotinsa olevan omaa ansiota, ja jos toisella on huono koti ja vaikeuksia, se on sen ihmisen omaa syytä. Eli jos pieni vauva syntyy hakkaajavanhemmille kaltoinkohdeltavaksi, niin ajatellaan että ”mitäs oli niin tyhmä, omaa syytä”,

Tämä näkyy monissa ketjuissa, he eivät osaa asettua toisen asemaan. Ajattelevat että he ovat niin paljon parempia ihmisiä että siksi heillä on asiat hyvin, ja ne kenellä on kurjat lähtökohdat ovat vaan huonoja ja typeriä.

Tätä ajatusmallia ei välttämättä siis ilkeyttään toteuteta vaan ihan ymmärryksen puutteesta.

En yleistäisi. Synnyn hyvään perheeseen ja lapsuus oli ns. normaali. Osaan ajatella, että olen ollut onnekas ja kaikki eivät ole. Työskentelen lastensuojelussa ja tiedän kyllä miten erilaisia ihmisten lapsuudet ja elämät voivat olla.

Suomi on Euroopan johtava kusetus-, vittuilu-, kosto- ja rankaisumaa.

Täältä on kaikki kermaperseet poistuneet. Tänne vaan jakamaan vertaistukea

te jo lapsena työtä tehneet ja raskautetut. Sekin vielä kun silloin päivä oli päivä ja yö oli yö. Ja yöllä piti nukkua.

No, eipä kyllä tulisi pieneen mieleenkään tänä päivänä. Että yöllä nukutaan. Silloinhan pelataan. Kyllä edistystä on tapahtunut. Toivoo Jonne Jokunen.

Meilläkin tuo lukeminen oli pahinta laiskottelua. Liikunta kelpasi harrastukseksi ja käsityöt, lukeminen ei, tietokoneesta puhumattakaan. Tuo käsitöihin pakottaminen oli jotain niin absurdia, 2000 luvulla piti väkisin vääntää jotain villasukkaa vaikka inhosi koko hommaa. Läksyjä sentään sai tehdä ja lukea kokeisiin, mistä johtuen luinkin tosi paljon "kokeisiin" 😂

Tuntuu, ettei nyt saa olla hetkeäkään rauhassa. Jos vetäytyy omiin oloihin, niin hetikohta puoliso tulee uteliaana kurkkimaan. Samainen henkilö yrittää keksimällä keksiä jotakin puhumista, vaikkei asiaa ole ollenkaan. Jos ei muuta hommaa keksi, pitäisi olla ulkoiluttamassa koiraa, käydä kaupassa jne. Joa itse haluaa tehdä jotakin, täytyy se ansaita tekemällä ensin jotakin muuta.

No en kyllä ole saanut olla tänä kesänä hetkeäkään rauhassa. Äidin kukkapatoja olen joutunut joka päivä katselemaan ei kun kastelemaan. Onneksi tuli sateet, niin vähän helpotti.

Vierailija kirjoitti:

Samalla metodilla minusta tuli työnvieroksuja.

Sama juttu!

En ole laiska, mutta kovin ahdistunut, jos on aamuisin menoa.

Töissä pärjännyt hyvin, mutta olen aina aivan poikki henkisesti.

Minulla on harrastuksia 3 ja lepopäiviä tasan 1 viikossa.

Poika 12v

Minusta tuli aamuherätysten takia aamuvirkku. En ole ollenkaan katkera.

Aamut on ihania. Etenkin kesällä kun luonto herää. Ja rauha maassa, kun muut nukkuu.

Huh huh. Ei ollut mitään tuollaista. Asuttiin omakotitalossa kaupunkialueella. Omat huoneet piti siivota ja omat jäljet korjata. Murrosiässä sisarusten kanssa pesimme omat pyykkimme, laitoimme joskus ruokaa, täytimme tiskikonetta ja autoimme pihan hoidossa. Ei tuntunut liian rankalta. Muun ajan puitteissa saimme katsoa telkkaria, pelata, lukea, nähdä kavereita ja harrastaa melko vapaasti.

Mulla ei oikein koskaan ollut ns "vapaata" aikaa vaan koko ajan piti olla mun tekemässä jotain. Herätettiin myös joka ikinen päivä (myös viikonloppuna) kello 5.30. Tai siis mut herätettiin, kaksoissisko, toinen sisko ja veljet sai vain olla. Minä ja toinen sisko jouduttiin koko ajan tekemään töitä (vieläkään en tiedä miksi. Udeltiin asiaa vanhemmilta ja he sanoivat syyksi että "olitte liian pulskia tyttöjä" mikä oli huvittavaa kun molemmat normaalipainoisia oltiin ja esim mun kaksoissisko ja yksi veljistä oli ylipainoisia).  He eivät joutuneet siivoamaan edes omia huoneitaan ym vaan meidän piti ne aina siivota. No, ainakin minä ja tuo sisko kuka teki mun kanssa paljon kotitöitä, navettahommia, kyntöjuttuja ym, ollaan molemmat hyväpalkkaisessa työssä kun taas muut sisaret ovat työttömiä tai kituuttavat pienellä palkalla. Mutta silti, olisi ollut ihanaa joskus vain "olla" ja rentoutua, mutta ei.

Olen kolmekymppinen ja muutin jo 16v pois kotoa juuri siksi ettei lapsen teininä ollut mitään omaa elämää. Koskaan ei saanut olla rauhassa työltä, tehokkuudelta ja käskyttämiseltä.

Teininä isäpuoleni hakkasi äitiäni jos minä satuin istumaan sohvalla kun porukat tulivat iltapäivällä töistä kotiin.

Vieläkään en osaa istua omassa kodissani jos mieheni on tulossa töistä kotiin. Aina on puuhattava jotain ihan vaan puuhaamisen takia, vaikkei mies tietenkään ole koskaan mitään puuhaamisia vaatinut.

Nuoruudesta on vaan jäänyt joku itsesyytösten kaiku päähän. Että pitää olla hyödyllinen oman jaksamisen uhallakin.

Lapsena helpompaa oli kestää se, että sain itse selkäsaunoja äidiltäni, sen pystyin lapsenmielessäni päättelemään ja hyväksymään jotenkin pakolliseksi osaksi elämää. Ajattelin toimineeni väärin, tai olleeni laiska ja ansaitsevani rangaistuksen.

Teininä pahinta oli se ettei väkivalta kotona kohdistunut suoraan minuun vaan "laiskuuteni" vuoksi äitiini.

Nykyään omassa kodissani en kuitenkaan tee mitään jos kukaan ei ole näkemässä. Voin rentoutua täysin vain silloin kun tiedän ettei kotona ole muita. Luullakseni tästä tehokkuusajattelusta ei voi enää ikinä "parantua" täysin.

Ja joo siis vihaan ihan kaikkia kotitöitä yli kaiken.

Jouduin nuorena kesäisin osallistumaan maalaistalon töihin. Aika tervanjuontia se oli. Olisin vaan halunnut nauttia kesästä. Ajattelin, että aikuisena en koskaan tule kasvattamaan mitään, vaan ostan kaiken kaupasta.

Nyt minulla on kuitenkin pieni kasvimaa ja kaunis puutarha ja nautin puutarhatöistä. No, se on tietenkin vähän eri mittakaavassa ja ihan vaan oma harrastus.

Mulla oli kotona tämmöinen tunne, että vanhemmat pelkäsivät, että itsesaastutan huoneessani. Eivät jättäneet koskaan yksin kotiin ja kaikki makoilu oli kiellettyä. Nyt omuen lasten kanssa ahdistaa, jos vaan oleilevat peiton alla.

Meillä oli kotona normaalit siivousvastuut, mutta meidän mökki oli varsinainen työleiri.

Äiti ja isäpuoli eivät osanneet juuri koskaan rentoutua mökillä ja meille lapsille oli aina lista töitä tehtäväksi. Kaikki viikonloput vuoden ympäri ja kesät.

Em. Vuoksi en nauttinut mökkeilystä vasta kuin yli 4-kybäsenä, kun mulla on oma perhe.

Mökillä pääosin levätään.

No ei tuommosta ollut sentään, mutta ärsytti kun porukat ei juuri koskaan käyneet missään tai jos kävivät niin piti lähteä mukaan. Hyvä jos yhden viikonlopun vuodessa sai olla yksin kotona.

olin 10v kun äitini perusti kukkakaupan jomka lähettinä sain toimia joka ip ja ilta

Treella miesten polkupyörällä juuri joulun alla , hauskaahan se oli kun olen aina

ollut työnarkomaani, riksaakin sain mukavasti

11v täytettyäni piti kesälomalla mennä mummolaan jossa odotti ihana kesämökki

järven rannalla , mutta joka aamu klo 5.30 piti mennä vaarin kanssa kokemaan verkot ,

sain soutaa sisareni kanssa , kaloja piti perata ja perunat , porkkanat piti kuoria , saatiin

siis ilmaista kalakeittoa , vaari kävi torilla myymässä liiat kalat sekä marjat joita mummo

pakotti keräämään lähimetsistä , niitä ei itse saanut syödä , eli jokaisen oli osallistuttava

omaan elatukseensa ,

sitten 12v ja 13v täytettyäni ei minua enää pyydetty mökille vaan jouduin menemään äitini

mukana kenkätehtaaseen viimeistelijäksi äitiäni tuuraamaan jolloin äiti ja nuoremmat

sisarukset pääsivät sinne mökille , en tuolloin sitä aavistanut , 14-15v asuttiin jo Hesassa ja

pyörän saatuani äiti laittoi minut jakamaan Hesaria , muulloin piti auttaa myyjänä äidin ruokakaupassa Käpylässä ja Liisankadulla , 16v olin Primulassa myyjänä , 17v ikäisenö olin Englannissa aupairina , 18v äiti jo patisti avioon naapurin hulttiopojan kanssa joka olisi

saanut jäädä tekemättä ,

ei tuo työnteko minua pahentanut , sehän oli mukavaa päästä pois kodin tylsyydestä .

kuten koko aikuisikäni olin tehnyt töitä mitä mieluimmin kuin lojunut kotona tyhjän-

panttina , taloustyöt kun eivät olleet sitä mieluisinta lajia , toki nekin on tehtävä pakon

edessä .

Olen itse päälle parikymppinen, ja suhteeni vanhempiini (lähinnä isääni) on hyvin ristiriitainen. Tavallaan lapsena kehuttiin ja tuettiin monessa asiassa, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt että kyse oli vain siitä että toimin heidän toivoman muotin mukaisesti. Olen jotenkin aina hakenut hyväksyntää sieltä, vaikka se on oikeastaan ihan turhaa. En myöskään oikein osaa sanoa ei, joten ainoa tapa välttää järkyttävät työsumat siellä käydessä on yksinkertaisesti tehdä muutaman tunnin visiittejä, jolloin ei kahvia enempää ehdi. 

Isällä lienee ehkä jonkinsortin kaksisuuntainen tai adhd, lähes koko ajan on oltava tekemistä. Ja pahinta on se, jos joku lorvailee silloin kun hän on tekemässä jotain hyödyllistä. Pikkusisaruksella tavallinen tilanne on, että etätöissä oleva isä komentaa siivoamaan ihan muuten vain, koska isä on töissä. Vapaa-ajalle on pakko hommata erilaisia raskaita ja aikaavieviä rakennusprojekteja, koska niin kuuluu tehdä, vaikka ne olisi ihan perseestä. Marjanpoiminta ja metsästys on myös pakko suorittaa, vaikka niiden tekemättä jättämisestä ei aiheutuisi mitään vahinkoa. 

Isä pahoinpiteli veljeäni jos hän kieltäytyi määrätyistä kotitöistä. Minä pääsin harrastuksiin ja veljeä orjuutettiin. Kummallista kyllä, syytän nykyisin enemmän äitiäni siitä ettei hän puolustanut veljeäni.