Lue keskustelun säännöt.
Muita jotka eivät saaneet olla lapsena/teininä hetkeäkään rauhassa, aina olisi pitänyt olla tekemässä jotakin
Olisi ollut niin ihanaa esimerkiksi nukkua viikonloppuisin pidempään. Mutta ei, isä laittoi radion täysille klo 6.00 ja 10 minuutin sisään oli oltava aamiaisella tai jäi ilman. Olin intohimoinen lukija, mutta sekin suunnilleen demonisoitiin. Kun luin Neiti etsivää säkkituolissani, isän naama oli oven välissä "Ei päivisin lojuta, mene katsomaan tarvitseeko äiti apua keittiössä, jos ei, kerää risut pihalta"
Aina piti olla tekemässä jotain. Joskus sujautin kirjan paidan alle ja livahdin latoon lukemaan. Veljet saivat kyllä lorvia pitkin päivää.
Kommentit (1299)
Jep,koskaan ei saanut olla maaten,aina piti siivota,tiskata yms,poikkeuksena hyvällä tuurilla sai tehdä läksyjä ja lukea kokeisiin rauhassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varsinkin kesällä ei sisällä oloa oikein katsottu hyvällä, vaikka talvisin sai olla rauhassa sisätiloissa. Meillä nakitettiin puutarhan hoitoon, marjojen keruuseen jne. Inhosin meidän puutarhaa, kun siellä kaikki marjapuskat oli piikikkäitä ja tiheästi laitettu, ja pelkäsin (ja pelkään) ötököitä. Nenää, silmiä ja nieluakin alkoi aina kutittamaan ja ulkona oleminen tuntui ikävältä. Myöhemmin sitten tajuttiin, että minulla on koivun siitepölyallergia, ja pihassamme oli kaksi isoa mokomaa..
Edelleen näin aikuisenakin koittavat saada auttamaan keräämään marjoja siitä hieman siistitystä puutarhasta, ja minä kieltäydyn kunniasta.
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu, ettei nyt saa olla hetkeäkään rauhassa. Jos vetäytyy omiin oloihin, niin hetikohta puoliso tulee uteliaana kurkkimaan. Samainen henkilö yrittää keksimällä keksiä jotakin puhumista, vaikkei asiaa ole ollenkaan. Jos ei muuta hommaa keksi, pitäisi olla ulkoiluttamassa koiraa, käydä kaupassa jne. Joa itse haluaa tehdä jotakin, täytyy se ansaita tekemällä ensin jotakin muuta.
Tuo ansaitseminen taitaa olla se avainasia.
Lapsuudenkotini oli rauhallinen. Ei hoputettu mihinkään, vanhemmatkin olivat kiireisiä, mutta itse halusin kotona tehdä, siivota, leipoa ym. Avioliitossa sitten olikin toinen tähti. Kaikki viikonloput silkkaa kärsimystä, klo 6 ylös ja lähtö millon mihinkin. Mies ei osannut levätä, paitsi kännissä ja viihteellä, missä sitten viihtyikin. Nyt nautin elämästäni joka päivä. Teen mitä tahdon, kukaan ei vahdi eikä pakota.
Minulla ei ollut lapsena ja nuorena tuollaista ollenkaan, luin tosi paljon ja muutenkin oli aikaa tehdä ja luoda omia juttuja, ja ihan vain olla.
Siksi olikin järkytys, kun aikuiseksi tultuani äidistäni kuoriutui juuri tuollainen käskyttäjä. Hän sairastui vakavasti, ja jotenkin minut nakitettiin pitämään hänestä huolta. Kaikki hänen aiemmat huonot luonteenpiirteensä ovat sen jälkeen vahvistuneet, ja uusia tulee koko ajan lisää.
Äitini tuntuu suorastaan ahdistuvan siitä, jos "haaskaan aikaa" eli teen jotain mikä ei ole konkreettista tekemistä hänen listansa mukaan. Tulee itkupotkuraivari, jos vaikkapa luen kirjaa sen sijaan että pesisin vessanpönttöä. Ongelma on siinä, että teen itse luovaa työtä, ja nuo työt lasketaan myös "ajan haaskaamiseksi". Äitini mielestä minä voin keskittyä työhöni kunnolla sitten joskus myöhemmin, kun hän on kuollut; siihen mennessä minun pitäisi keskittyä pitämään hänen huushollinsa tiptop-kunnossa.
Tämän lisäksi äitini omassa tekemättömien töiden listassakaan ei ole juurikaan tolkkua. Hän ahdistuu, jos on vaikka hänen mielestään kolme tärkeää asiaa tekemättä, ja ne pitäisi jotenkin saada tehtyä samaan aikaan: kun alan vaikka pestä sitä hemmetin vessanpönttöä, pitäisikin yhtäkkiä se jättää kesken ja vaihtaa petivaatteet. Se vessanpönttökin pitäisi jostain syystä pestä joka päivä. Ikkunat kerran viikossa. Lattiat pyyhkiä joka ilta. Petivaatteet vaihtaa joka toinen päivä. Pestä valtava määrä pyykkiä, joka päivä... jne.
Eihän tästä mitään tule. Ei tämä voi jatkua pidemmän päälle näin, mutta toistaiseksi minulla ei ole oikein vaihtoehtoja. Omista freelancer-töistä ei tule enää oikein mitään. Silloinkin kun saisi rauhassa istua tekemään niitä, ei luovuus oikein kuki enää.
En vain ymmärrä, miksi lapsuus ja nuoruus ei tosiaan ollut tällaista, vaan suorastaan idyllistä, jos äiti on pohjimmiltaan aina ollut tällainen. Kenties sairaus sitten ihan oikeasti muuttaa ihmisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Järkyttäviä kokemuksia teillä on ollut😥
Meillä sai lukea niin paljon kuin halusi. Minä luen vieläkin paljon. Käsitöitä en ole opetellut tekemään. Lukemista pidetään laiskan ihmisen merkkinä, Villasukkia pitäisi virkata. Näin ajattelivat työkaverit.
Niin ja nukkua saatiin lomilla ja viikonloppuina niin kauan kuin nukutti. Köyhiä oltiin. Kirjasto on Suomessa kyllä huippuhienoa laitos!
Nyt kun olette aikuisia niin varmaan kohtelette lapsianne eri lailla, toivottavasti ainakin.
Voimia kaikille, on raskasta muistella tollaista kohtelua🌹🌻🌼
Täällä hep. Tuntuu, että tämä lapsuuden jatkuva tukka putkella juokseminen olisi jollain tapaa vaurioittanut minut ja vaikuttaa elämääni edelleen aikuisena.
Oli 6 päivänä viikosta harrastustoimintaa koulun ulkopuolella. Yhteensä kolme eri harrastusta - yksi tavoitteellinen, johon äiti oli painostanut, ja kaksi sellaista rennompaa kerran viikossa harrastusta, joista tykkäsin. Tuota tavoitteellista harrastusta en saanut lopettaa ennen kuin 14-vuotiaana. Lisäksi odotettiin, että todistuksissa numerot olivat vain 9-10, kasit juuri ja juuri hyväksyttiin pitkin hampain. Myös kotitöitä piti tehdä tai seurasi huutoa ja nurinaa laiskuudesta ja saamattomuudesta. Eniten rasitti kaikki aivan turha tekeminen, jolla oli pakko täyttää "joutilaat sunnuntaipäivät". Muistan teininä raskaan kesätyö- ja harrastusviikon jälkeen keränneeni naama norsunv*tulla mustikoita äidin kanssa tihkusateessa, koska oli kuulemma pakko kerätä niitä pakastin täyteen, vaikkei niitä kukaan niin paljoa vuoden aikana syönyt.
Sainkin sitten ensimmäisen burnoutin lukioiässä. Onnistuin kuitenkin valmistumaan lukiosta keskinkertaisin paperein ja pääsin yliopistoon. Yliopistossa hiipi burnout uudestaan niskan päälle, kun kirjoitin gradua ja tein ensimmäistä kertaa oman alan töitä samaan aikaan. Tuntuu vieläkin siltä, että koskaan ei saa levähtää. Oikeastihan saisin, koska määrään nykyään itse omasta elämästäni. Mutta se lapsuudessa päähän iskostettu kiireen tuntu ja vanhempien jankkaama "voi voi kun olet laiska" -huokailu kummittelee mielessäni edelleen. Vedän itseni helposti piippuun enkä osaa ottaa rennosti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa ei vieläkään oikein tajuta miten vakavasti väkivalta ja kaltoinkohtelu vaikuttaa lapsen aivoihin ja hermostoon. Ennen ei tiedetty sitäkään vähää. Omat typerät lapsenhakkaajavanhemmat väittävät että lapsi ei muista mitään alle seitsemänvuotiaana taphtuneista asioista joten ei haittaa yhtään vaikka lasta hakkaa ja kurittaa. Sehän unohtaa sen!
Paitsi ettei unohda, vaan sen lapsen aivot ja hermosto ja jopa DNA muuttuu väkivallan ja kaltoinkohtelun seurauksena.Tuohon omien vanhempieni ”tietoisuuteen” liittyi myös se ajatusmalli että lapsi on tyhmä eikä ymmärrä mistään mitään. Siksipä mitä haitta on jos pieksää lastaan, eihän sille siitä mitään muistoja jää tai vauriota synny!
Monien tietämättömyys on aivan käsittämätöntä. Ja ihan validisti pitää olla huolissaan myös tämän päivän vanhemmista. Ei kaikki ole kovinkaan koulutettuja, ymmärrykseen kykeneviä tai kiinnostuneita lapsen kehitykseen liittyvästä kirjallisuudesta tai tutkimuksesta. Monet oikeasti kohtelee lapsiaan omilta vanhemmilta saatujen oppien mukaisesti, ja viittaavat kintaalla neuvolan ohjeille.
Edes sitä vauvojen ravisteluväkivaltaa ei ole saatu loppumaan, vähän väliä uutinen siitä että isä ravisteli vauvan vaikeavammaiseksi :(
Vanhempasi ovat väärässä. Minä muistan yksittäisiä tapahtumia neljävuotiaasta alkaen.
Kumma, minä muistan välähdyksiä parivuotiaastakin asti. Onko se harvinaista ja mistä se johtuu?
Sama minulla. Olin vajaa kaksivuotias kun muistan leikkineeni sisarusten kanssa ulkona.
Muutimme lapsuuskodistani kun täytin kaksi vuotta. Siitä tiedän varmasti että lapsi kyllä muistaa.
Eivät pienet aivottomia ole.
Juu sain eri tehtävii kun olen ainoa tytär on veljiä kyllä.
Vessan pesua, ruuantekoa, siivouksia.
Olin uhmakas tyttö tiuskin vain ei!
Mutta tein kuitenkin, vaikka ärsytti.
Harrastin talvisin hiihtoa ja luistelua.
Mäenlaskua pahvilla.
Kävin partioo, olin baletissa, halusin ratsastaa joten heppatallille, en päässyt!
Olin heppahullu 12 vuotiaasta asti.
Isäni kiersin pikkusormeni ympärille, sain rahaa usein.
Äitini huolehti kyllä, mutta meidän perheessä ei halittu.
Halaamisen opettelin, mennen tullen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ollut lapsena ja nuorena tuollaista ollenkaan, luin tosi paljon ja muutenkin oli aikaa tehdä ja luoda omia juttuja, ja ihan vain olla.
Siksi olikin järkytys, kun aikuiseksi tultuani äidistäni kuoriutui juuri tuollainen käskyttäjä. Hän sairastui vakavasti, ja jotenkin minut nakitettiin pitämään hänestä huolta. Kaikki hänen aiemmat huonot luonteenpiirteensä ovat sen jälkeen vahvistuneet, ja uusia tulee koko ajan lisää.
Äitini tuntuu suorastaan ahdistuvan siitä, jos "haaskaan aikaa" eli teen jotain mikä ei ole konkreettista tekemistä hänen listansa mukaan. Tulee itkupotkuraivari, jos vaikkapa luen kirjaa sen sijaan että pesisin vessanpönttöä. Ongelma on siinä, että teen itse luovaa työtä, ja nuo työt lasketaan myös "ajan haaskaamiseksi". Äitini mielestä minä voin keskittyä työhöni kunnolla sitten joskus myöhemmin, kun hän on kuollut; siihen mennessä minun pitäisi keskittyä pitämään hänen huushollinsa tiptop-kunnossa.
Tämän lisäksi äitini omassa tekemättömien töiden listassakaan ei ole juurikaan tolkkua. Hän ahdistuu, jos on vaikka hänen mielestään kolme tärkeää asiaa tekemättä, ja ne pitäisi jotenkin saada tehtyä samaan aikaan: kun alan vaikka pestä sitä hemmetin vessanpönttöä, pitäisikin yhtäkkiä se jättää kesken ja vaihtaa petivaatteet. Se vessanpönttökin pitäisi jostain syystä pestä joka päivä. Ikkunat kerran viikossa. Lattiat pyyhkiä joka ilta. Petivaatteet vaihtaa joka toinen päivä. Pestä valtava määrä pyykkiä, joka päivä... jne.
Eihän tästä mitään tule. Ei tämä voi jatkua pidemmän päälle näin, mutta toistaiseksi minulla ei ole oikein vaihtoehtoja. Omista freelancer-töistä ei tule enää oikein mitään. Silloinkin kun saisi rauhassa istua tekemään niitä, ei luovuus oikein kuki enää.
En vain ymmärrä, miksi lapsuus ja nuoruus ei tosiaan ollut tällaista, vaan suorastaan idyllistä, jos äiti on pohjimmiltaan aina ollut tällainen. Kenties sairaus sitten ihan oikeasti muuttaa ihmisen.
Mikä ihmeen kotiorja sä olet? Ryhdistäydy ja elä omaa elämääsi. Hullua suostua tuollaiseen!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ollut lapsena ja nuorena tuollaista ollenkaan, luin tosi paljon ja muutenkin oli aikaa tehdä ja luoda omia juttuja, ja ihan vain olla.
Siksi olikin järkytys, kun aikuiseksi tultuani äidistäni kuoriutui juuri tuollainen käskyttäjä. Hän sairastui vakavasti, ja jotenkin minut nakitettiin pitämään hänestä huolta. Kaikki hänen aiemmat huonot luonteenpiirteensä ovat sen jälkeen vahvistuneet, ja uusia tulee koko ajan lisää.
Äitini tuntuu suorastaan ahdistuvan siitä, jos "haaskaan aikaa" eli teen jotain mikä ei ole konkreettista tekemistä hänen listansa mukaan. Tulee itkupotkuraivari, jos vaikkapa luen kirjaa sen sijaan että pesisin vessanpönttöä. Ongelma on siinä, että teen itse luovaa työtä, ja nuo työt lasketaan myös "ajan haaskaamiseksi". Äitini mielestä minä voin keskittyä työhöni kunnolla sitten joskus myöhemmin, kun hän on kuollut; siihen mennessä minun pitäisi keskittyä pitämään hänen huushollinsa tiptop-kunnossa.
Tämän lisäksi äitini omassa tekemättömien töiden listassakaan ei ole juurikaan tolkkua. Hän ahdistuu, jos on vaikka hänen mielestään kolme tärkeää asiaa tekemättä, ja ne pitäisi jotenkin saada tehtyä samaan aikaan: kun alan vaikka pestä sitä hemmetin vessanpönttöä, pitäisikin yhtäkkiä se jättää kesken ja vaihtaa petivaatteet. Se vessanpönttökin pitäisi jostain syystä pestä joka päivä. Ikkunat kerran viikossa. Lattiat pyyhkiä joka ilta. Petivaatteet vaihtaa joka toinen päivä. Pestä valtava määrä pyykkiä, joka päivä... jne.
Eihän tästä mitään tule. Ei tämä voi jatkua pidemmän päälle näin, mutta toistaiseksi minulla ei ole oikein vaihtoehtoja. Omista freelancer-töistä ei tule enää oikein mitään. Silloinkin kun saisi rauhassa istua tekemään niitä, ei luovuus oikein kuki enää.
En vain ymmärrä, miksi lapsuus ja nuoruus ei tosiaan ollut tällaista, vaan suorastaan idyllistä, jos äiti on pohjimmiltaan aina ollut tällainen. Kenties sairaus sitten ihan oikeasti muuttaa ihmisen.
Mikä ihmeen kotiorja sä olet? Ryhdistäydy ja elä omaa elämääsi. Hullua suostua tuollaiseen!
Monimutkainen tilanne. M.m. omistan tämän talon, mutta äidilläni on siihen lesken asumisoikeus. En voi myydä, mutta joudun maksamaan ylläpitokulut, joten ei ole varaa muuttaa muuallekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varpaisillaan täälläkin oltiin, ei viikkorahaa annettu, kotitöitä piti tehdä ,pojat sai tehdä mitä halusi, harvoin huudettiin niille. Koko aikuisikäni olen mielistellyt narsisti vanhempaa,enää en mielistele,nykyään ei olla puheväleissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ollut lapsena ja nuorena tuollaista ollenkaan, luin tosi paljon ja muutenkin oli aikaa tehdä ja luoda omia juttuja, ja ihan vain olla.
Siksi olikin järkytys, kun aikuiseksi tultuani äidistäni kuoriutui juuri tuollainen käskyttäjä. Hän sairastui vakavasti, ja jotenkin minut nakitettiin pitämään hänestä huolta. Kaikki hänen aiemmat huonot luonteenpiirteensä ovat sen jälkeen vahvistuneet, ja uusia tulee koko ajan lisää.
Äitini tuntuu suorastaan ahdistuvan siitä, jos "haaskaan aikaa" eli teen jotain mikä ei ole konkreettista tekemistä hänen listansa mukaan. Tulee itkupotkuraivari, jos vaikkapa luen kirjaa sen sijaan että pesisin vessanpönttöä. Ongelma on siinä, että teen itse luovaa työtä, ja nuo työt lasketaan myös "ajan haaskaamiseksi". Äitini mielestä minä voin keskittyä työhöni kunnolla sitten joskus myöhemmin, kun hän on kuollut; siihen mennessä minun pitäisi keskittyä pitämään hänen huushollinsa tiptop-kunnossa.
Tämän lisäksi äitini omassa tekemättömien töiden listassakaan ei ole juurikaan tolkkua. Hän ahdistuu, jos on vaikka hänen mielestään kolme tärkeää asiaa tekemättä, ja ne pitäisi jotenkin saada tehtyä samaan aikaan: kun alan vaikka pestä sitä hemmetin vessanpönttöä, pitäisikin yhtäkkiä se jättää kesken ja vaihtaa petivaatteet. Se vessanpönttökin pitäisi jostain syystä pestä joka päivä. Ikkunat kerran viikossa. Lattiat pyyhkiä joka ilta. Petivaatteet vaihtaa joka toinen päivä. Pestä valtava määrä pyykkiä, joka päivä... jne.
Eihän tästä mitään tule. Ei tämä voi jatkua pidemmän päälle näin, mutta toistaiseksi minulla ei ole oikein vaihtoehtoja. Omista freelancer-töistä ei tule enää oikein mitään. Silloinkin kun saisi rauhassa istua tekemään niitä, ei luovuus oikein kuki enää.
En vain ymmärrä, miksi lapsuus ja nuoruus ei tosiaan ollut tällaista, vaan suorastaan idyllistä, jos äiti on pohjimmiltaan aina ollut tällainen. Kenties sairaus sitten ihan oikeasti muuttaa ihmisen.
Mikä ihmeen kotiorja sä olet? Ryhdistäydy ja elä omaa elämääsi. Hullua suostua tuollaiseen!
Monimutkainen tilanne. M.m. omistan tämän talon, mutta äidilläni on siihen lesken asumisoikeus. En voi myydä, mutta joudun maksamaan ylläpitokulut, joten ei ole varaa muuttaa muuallekaan.
Tarkistapa vielä nuo ylläpitokulujen maksuvelvollisuus. Ainakin oma äitini maksaa ne itse, ainoastaan korjauskulut menee kuolinpesän piikkiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin koko teini-ikäni käytännössä isäni kotirouva. Sillä s**tanan sekunnilla kun tulin koulusta kotiin alkoi aina sama rumba:
Päivällisen valmistus, pöydän kattaminen, pikkusisarusten ruokailun vahtiminen. Ruoan jälkeen keittiön siivoaminen taas tahrattomaksi, pikkusisarusten kanssa leikkiminen iltaan asti. Iltapalan kattaminen pöytään, taas ruokailun vahtiminen ja keittiön siivous. Sitten vielä sisarusten iltapesut ja peitteleminen sänkyyn.
"Vapaa-aikani" alkoi siis arkisin yleensä iltakymmeneltä. Eihän siinä enää jaksanut kuin mennä suihkun kautta nukkumaan. Silti ihmeteltiin ja raivottiin, kun arvosanat vain laskivat ja laskivat. Siis saman miehen toimesta, joka oikeasti tuli huutamaan jos joskus yritin opiskella sisarusten viihdyttämisen sijaan.
Viikonloppuisin en sitten tosiaan päässyt edes sinne kouluun työtaakkaa karkuun.
Pienempänä jouduin tekemään kaikkea vanhempieni kanssa vaikka en halunnut näin vanhempana on ihmeellistä että saa katsoa sarjoja ja vain chillailla kotona ja yksin vielä totuttelen siihen. Oli pakko tehdä sitä ja tätä, nyt saa mennä oman mielen mukaan. On jännää asua yksin ja jokainen päivä on erinlainen 🙈 aina tottunut siihen että äiti laittaa ruokaa.
Nainen 27
>Tämä. Aina, ihan aina vaaditaan että hakatun, >alistetun ja kaltoinkohdellun lapsen pitää >ymmärtää sitä vanhempaansa.
Mitä vikaa on ymmärtämisessä? Tietämättömyys on aina huonompi asia kuin se, että tuntee taustat ja käsittää edes jotain siitä, miksi asioita tapahtuu. Tälläkin hetkellä yksi diktaattori on hyökännyt itsenäisen valtion kimppuun ja syitä tällaiseen toimitaan yritetään etsiä joka maailmankolkassa. Kukaan ei sano ”älä nyt yritä ymmärtää”.
>Jännä että kenenkään ei tarvitse ymmärtää sitä >kaltoinkohdeltua lasta.
Ai, mistä tällainen käsitys on syntynyt, että lasta ei muka yritetä ymmärtää? Minusta tässä ketjussakin on lasten ja nuorten näkökulma tullut hyvin esiin eikä kukaan ole väheksynyt näitä kokemuksia tai syyttänyt lapsia tapahtumista. Sen sijaan monet ovat osanneet aivan itse yhdistää omat lapsuudenkokemuksensa nykytilanteeseensa, esim. työnarkomaniaan, loppuunpalamiseen tai ylipäätään siihen, että elämässä on riittänyt vastoinkäymisiä. Tuskin syytät kirjoittajiakaan siitä, että he ymmärtävät itseään ja taustaansa.
Aika pitkälle asia on myös niin että menneisyyden hyväksyminen on viisauden alku. Miksi asia on niin? Siksi, ettei mennyttä voi muuttaa, nykyhetken voi.
Vierailija kirjoitti:
Aivan 100% sama lapsuus kuin aloittajalla, todin sen verran pahempi että väkivaltaa tuli paljon ja ihan mitättömistä asioista. Pahinta oli laiskottelu, ja esim sairaana kuumeesa ei saanut sairastaa vaan piti tehdä töitä tai jotain hyödyllistä. Leikkasin nurmikkoa 39C kuumeessa, narsisti-isäni mukaan olin vain laiska ja teeskentelin kipeää.
Sairastaa ei saanut, levätä ei saanut, lukea ei saanut, telkkaria ei saanut katsoa. Vain työtä, siivoamista tai jotain muuta hyödyllistä. Käsityöt sentään kelpasi joskus ”oikeaksi työksi” eli neulomalla sai hetken hengähtää.Mulla oli hirveä lapsuus. Tuo pkkotyö ei ole aino murhe vaan kaikki muu (julma kohtelu, henkinen väkivalta, alistaminen, häpäisy)
Isäni käytti työntekoa rangaistuksena. Murrosiässä olin hänen mielestään liian koppava. Tunkion siirtely talikolla kuulemma auttoi siihen. Tein työtä käskettyä. Liian myöhäisestä kotiintulosta sain tehtäväksi kitkeä perunamaan... Yritin olla hiljaa ja mahdollisimman näkymätön. Myöhemmin elämässä ollessani joskus jaksoja työttömänä isäni ei ollut näkevinään minua, koska olin hänen simissään kelvoton ihminen.
Itselleni työnteko ei ole koskaan ollut ihmisen arvon mittari. Sen opin isältäni.
Joo. Kaikkea, mikä ei ollut hyödyllistä katsottiin pahalla. Aina pystyi vaikka siivoamaan, jos ei muuta hommaa ollut. Joskus valehtelin, että mun piti lukea joku kirja koulua varten, että sain lukea sitä rauhassa. Aamulla ylös viimeistään kello 7, valot piti sammuttaa kello 10. Puoli yhdeksältä sai mennä iltapalalle ja suihkuun ja jos ehti niin lukea hetken. Nykyään vanhemmat ihmettelee, miksi en käy kylässä kuin tosi harvoin.
Veljien ei tarvinnut koskaan tiskata, laittaa ruokaa, siivota, tampata mattoja, eikä yhtään mitään. Asuimme kerrostalossa, joten mitään "miesten töitä" ei myöskään tarvinnut tehdä. Me tytöt olimme kotiorjia siitä kun tiskiharja kädessä pysyi (4-vuotiaasta) 10-vuotiaana vastasin koko perheen (7 henkeä) ruoanlaitosta, kaupassa käynnistä, siivouksista ym. yhdessä vuotta vanhemman siskoni kanssa, kun äiti oli 2kk sairaalassa. Olen katkera, myönnän, mutten jaksa kantaa kaunaa, kai vanhempani tekivät "parhaansa".
Viikkorahasta ei edes unelmoitu, saati muusta "palkasta". Ainut palkka oli, että joskus iltakasilta saattoi kysyä arasti isältä, saisiko mennä tunniksi ulos, ilman nuorempia sisaruksia (kun olin ensin saanut nämä nukkumaan, lukemalla noin tunnin satuja).
Arvatenkin tein vain kaksi lasta, enkä koskaan velvoittanut lapsiltani kotitöitä, tekivät minkä tahtoivat ja viikkoraha oli itsestään selvyys.
Sellaista se oli ennen vanhaan. Onneksi nykyisin saan tehdä mitä huvittaa, olen lapseton sinkku ja onnellinen nykyisestä elämäntilanteestani.