Lue keskustelun säännöt.
Muita jotka eivät saaneet olla lapsena/teininä hetkeäkään rauhassa, aina olisi pitänyt olla tekemässä jotakin
Olisi ollut niin ihanaa esimerkiksi nukkua viikonloppuisin pidempään. Mutta ei, isä laittoi radion täysille klo 6.00 ja 10 minuutin sisään oli oltava aamiaisella tai jäi ilman. Olin intohimoinen lukija, mutta sekin suunnilleen demonisoitiin. Kun luin Neiti etsivää säkkituolissani, isän naama oli oven välissä "Ei päivisin lojuta, mene katsomaan tarvitseeko äiti apua keittiössä, jos ei, kerää risut pihalta"
Aina piti olla tekemässä jotain. Joskus sujautin kirjan paidan alle ja livahdin latoon lukemaan. Veljet saivat kyllä lorvia pitkin päivää.
Kommentit (1299)
Vierailija kirjoitti:
Aikamoisia kirjoituksia. Silmiä avaavaa kyllä lukea näitä. Itse olen 70- luvun lapsi ja saanut elää hyvin tasapainoisen ja turvallisen lapsuuden. Minulla ei ole oikeastaan mitään ikävää muisteltavaa lapsuudestani. Sain olla ja mennä aika vapaasti, oli kyllä kotiintuloajat ja aina syötiin neljän aikoihin koko perhe yhdessä. Viikonloppuisin sain nukkua pitkään. Sain lukea ja löhöillä. Äidin kanssa käytiin yhdessä kirjastossa. Joitakin pieniä kotitöitä tein, tiskejä, kukkien kastelua, omenoiden keräämistä mutta aika vähän mitään raskasta. Lapsuus oli mahtavaa aikaa. Vaikeuksia olen läpikäynyt myöhemmin elämässä, mutta eivät nekään minua ole musertaneet, työttömyyttä, lapsettomuutta( joskin myöhemmin onnisti saada lapsia), sairastelua. Koen että hyvä lapsuus on antanut vakaan pohjan jolla kestää elämään kuuluvia kriisejä. Ymmärrän että ne, joilla tällainen lapsuus puuttuu, joutuvat tekemään kovasti töitä jotta eheytyvät ja pääsevät tuon asian yli. Toivottavasti siihen pystyvät vaikka ammattiavun turvin.
Se on juuri noin. Kaikki aikuisuuden vastoinkäymiset, onnettomuudet ja takaiskut kestää helpommin kun on hyvä lapsuus, rakastavat vanhemmat ja hyvä itsetunto.
Ihan käytännön tasollakin hyvistä vanhemmista olisi apua ja turvaa. Mulla siis väkivalta/orjuuttajavanhemmat joihin tosi etäiset välit, harvoin pidetään yhteyttä eikä tavata ollenkaan. Tässä pari esimerkkiä:
- talossa kävi talotekninen vaurio eli keskellä pimeää pakkasiltaa ei voinut mennä kotiin. Seistiin ulkona eikä mitään paikkaa mihin mennä, hotellien varauspuhelimet suljettu, ei tietoa mihin menisi. Sitten onneksi naapurustossa yksi päästi vähäksi aikaa sisälle. Soitin vanhemmille ja pyysin päästä yöksi, sanoivat että emme auta koska jokainen hoitaa omat ongelmansa. Saatiin sitten kyllä hotelli löydettyä.
Toisen kerran entisessä suhteessa tuli ero. Olin ihan shokissa ja jätetty ja piti heti muuttaa pois asunnosta. Taas olin taivasalla, ei mitään paikkaa mihin mennä, myöhäinen lauantai-ilta, olisip voinut mennä edes yhdeksi yöksi johonkin turvaan. Hädässä soitin äidilleni, sanoi että emme auta, ihan oikein sulle että noin kävi, siitäs sait, omillasi olet, ja luurin löi korvaani.
Tällaisia esimerkkejä on paljon ja nykyään olen tarkka että en kerro mitään. Viimeisin virhe oli että kerroin aikanaan keskenmenosta, ja siitä vanhemmat ilkkui ja v*ttuili mulle kaksi vuotta. Asia oli äärettömän kipeä, lapsettomuushoidossa kävin, ja vanhemmat nälvi ja hieroi naamaani vahingoniloisena tätä asiaa.
Tuossakin tilanteessa olisi ollut ihanaa jos olisi välittävät vanhemmat.
Se että lapsuudessa saa paskat vanhemmat, vaikuttaa koko aikuisiän. Koko aikuisuuden olet yksin, ilman tukea, ilman välittämistä, ilman juuria, ilman lapsuudenkotia. Se kipu ja tuska vaan jatkuu eikä todellakaan jää lapsuuteen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikamoisia kirjoituksia. Silmiä avaavaa kyllä lukea näitä. Itse olen 70- luvun lapsi ja saanut elää hyvin tasapainoisen ja turvallisen lapsuuden. Minulla ei ole oikeastaan mitään ikävää muisteltavaa lapsuudestani. Sain olla ja mennä aika vapaasti, oli kyllä kotiintuloajat ja aina syötiin neljän aikoihin koko perhe yhdessä. Viikonloppuisin sain nukkua pitkään. Sain lukea ja löhöillä. Äidin kanssa käytiin yhdessä kirjastossa. Joitakin pieniä kotitöitä tein, tiskejä, kukkien kastelua, omenoiden keräämistä mutta aika vähän mitään raskasta. Lapsuus oli mahtavaa aikaa. Vaikeuksia olen läpikäynyt myöhemmin elämässä, mutta eivät nekään minua ole musertaneet, työttömyyttä, lapsettomuutta( joskin myöhemmin onnisti saada lapsia), sairastelua. Koen että hyvä lapsuus on antanut vakaan pohjan jolla kestää elämään kuuluvia kriisejä. Ymmärrän että ne, joilla tällainen lapsuus puuttuu, joutuvat tekemään kovasti töitä jotta eheytyvät ja pääsevät tuon asian yli. Toivottavasti siihen pystyvät vaikka ammattiavun turvin.
Se on juuri noin. Kaikki aikuisuuden vastoinkäymiset, onnettomuudet ja takaiskut kestää helpommin kun on hyvä lapsuus, rakastavat vanhemmat ja hyvä itsetunto.
Ihan käytännön tasollakin hyvistä vanhemmista olisi apua ja turvaa. Mulla siis väkivalta/orjuuttajavanhemmat joihin tosi etäiset välit, harvoin pidetään yhteyttä eikä tavata ollenkaan. Tässä pari esimerkkiä:
- talossa kävi talotekninen vaurio eli keskellä pimeää pakkasiltaa ei voinut mennä kotiin. Seistiin ulkona eikä mitään paikkaa mihin mennä, hotellien varauspuhelimet suljettu, ei tietoa mihin menisi. Sitten onneksi naapurustossa yksi päästi vähäksi aikaa sisälle. Soitin vanhemmille ja pyysin päästä yöksi, sanoivat että emme auta koska jokainen hoitaa omat ongelmansa. Saatiin sitten kyllä hotelli löydettyä.
Toisen kerran entisessä suhteessa tuli ero. Olin ihan shokissa ja jätetty ja piti heti muuttaa pois asunnosta. Taas olin taivasalla, ei mitään paikkaa mihin mennä, myöhäinen lauantai-ilta, olisip voinut mennä edes yhdeksi yöksi johonkin turvaan. Hädässä soitin äidilleni, sanoi että emme auta, ihan oikein sulle että noin kävi, siitäs sait, omillasi olet, ja luurin löi korvaani.Tällaisia esimerkkejä on paljon ja nykyään olen tarkka että en kerro mitään. Viimeisin virhe oli että kerroin aikanaan keskenmenosta, ja siitä vanhemmat ilkkui ja v*ttuili mulle kaksi vuotta. Asia oli äärettömän kipeä, lapsettomuushoidossa kävin, ja vanhemmat nälvi ja hieroi naamaani vahingoniloisena tätä asiaa.
Tuossakin tilanteessa olisi ollut ihanaa jos olisi välittävät vanhemmat.Se että lapsuudessa saa paskat vanhemmat, vaikuttaa koko aikuisiän. Koko aikuisuuden olet yksin, ilman tukea, ilman välittämistä, ilman juuria, ilman lapsuudenkotia. Se kipu ja tuska vaan jatkuu eikä todellakaan jää lapsuuteen!
Mua pistää vihaksi ne jotka tulee tänne kertomaan hyvästä ja turvallisesta lapsuudesta,itse kokenut kanssa narsisti psykopaatti hullun vanhemman mielivaltaisen kohtelun,koskaan ei saanut mitään tukea tai ymmärrystä asioihin,tunteita ei saanut näyttää,aina piti olla iloinen ja nauravainen vaikka olisi masentunut yms.
Mulla käynyt huono/hyvä tuuri siinä mielessä että toinen vanhempi lempeä,ihana,mutta alistettu, sitten tää narsisti sekopää vanhempi joka pilannut monen ihmisen elämän. Kyllä vaikuttanut suhtautuminen esim miehiin aika paljon,kun olin koulukiusattu,niin syytti että minussa vika kun olen niin ujo,että miks en sano takaisin yms.
Monta itkua ja mielipahaa tämän ihmisen takia tuli itkettyä,myös se että toinen vanhempi jatkuvasti negatiivinen ja tiuskii ja äyskii,niin ei tunnu kivalle ja vaikuttaa omaan mieleen.
Joulut, kuten täälläkin mainittu oli aina yhtä draamaa, kaikki muut hoiti joulu valmistelut yms, mutta tää yks vaan tiuskii,riitelee ja räyhää, onpas siinäkin joulumieli muilla korkealla kun yks vaan manailee ja räyhää,monta joulua mennyt pilalle,tai no aaton normisti,muuten taas draamailua ja räyhäämistä. Että olisi edes joulut normaalisti,mut ehei,katse pitää olla aina vaan siinä.
Ne ilkeät ja pahat vanhemmat kiusaavat lapsiaan koko elämänsä ajan. Ei se kaltoinkohtelu jää lapsuuteen pelkästään, ei ne luonnevikaiset ihme-parannu siitä että lapsesta tulee täysi-ikäinen.
Mä siedin yli nelikymppiseksi täysin rajatonta ja törkeää riehumista vanhemiltani. Aivan hirveitä loukkaukdia, uhkailua, kiristystä, manipulointia, kauheaa marttyrointia ja syyllistämistä. Olin alistettu lapsi ja luulin että tuota vain pitää kestää.
Onneksi ne temput sitten meni niin häiriintyneeksi - kohdistuen omiin lapsiini - että sain viimein etäännytettyä välit. Nyt olemme enää joulukorttilinjalla, eli joulukortit laitetaan, ei muuta.
Vanhemmat ei tietenkään jätä tätä rankaisematta. Perintö meni nyt sisarukselle ja kuulemma pitävät huolen että lakiosaa ei jää minulle. Sillä lailla. Vielä kuoleman jälkeenkin haudan takaa pitää ”näyttää paikkansa” lapselleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikamoisia kirjoituksia. Silmiä avaavaa kyllä lukea näitä. Itse olen 70- luvun lapsi ja saanut elää hyvin tasapainoisen ja turvallisen lapsuuden. Minulla ei ole oikeastaan mitään ikävää muisteltavaa lapsuudestani. Sain olla ja mennä aika vapaasti, oli kyllä kotiintuloajat ja aina syötiin neljän aikoihin koko perhe yhdessä. Viikonloppuisin sain nukkua pitkään. Sain lukea ja löhöillä. Äidin kanssa käytiin yhdessä kirjastossa. Joitakin pieniä kotitöitä tein, tiskejä, kukkien kastelua, omenoiden keräämistä mutta aika vähän mitään raskasta. Lapsuus oli mahtavaa aikaa. Vaikeuksia olen läpikäynyt myöhemmin elämässä, mutta eivät nekään minua ole musertaneet, työttömyyttä, lapsettomuutta( joskin myöhemmin onnisti saada lapsia), sairastelua. Koen että hyvä lapsuus on antanut vakaan pohjan jolla kestää elämään kuuluvia kriisejä. Ymmärrän että ne, joilla tällainen lapsuus puuttuu, joutuvat tekemään kovasti töitä jotta eheytyvät ja pääsevät tuon asian yli. Toivottavasti siihen pystyvät vaikka ammattiavun turvin.
Se on juuri noin. Kaikki aikuisuuden vastoinkäymiset, onnettomuudet ja takaiskut kestää helpommin kun on hyvä lapsuus, rakastavat vanhemmat ja hyvä itsetunto.
Ihan käytännön tasollakin hyvistä vanhemmista olisi apua ja turvaa. Mulla siis väkivalta/orjuuttajavanhemmat joihin tosi etäiset välit, harvoin pidetään yhteyttä eikä tavata ollenkaan. Tässä pari esimerkkiä:
- talossa kävi talotekninen vaurio eli keskellä pimeää pakkasiltaa ei voinut mennä kotiin. Seistiin ulkona eikä mitään paikkaa mihin mennä, hotellien varauspuhelimet suljettu, ei tietoa mihin menisi. Sitten onneksi naapurustossa yksi päästi vähäksi aikaa sisälle. Soitin vanhemmille ja pyysin päästä yöksi, sanoivat että emme auta koska jokainen hoitaa omat ongelmansa. Saatiin sitten kyllä hotelli löydettyä.
Toisen kerran entisessä suhteessa tuli ero. Olin ihan shokissa ja jätetty ja piti heti muuttaa pois asunnosta. Taas olin taivasalla, ei mitään paikkaa mihin mennä, myöhäinen lauantai-ilta, olisip voinut mennä edes yhdeksi yöksi johonkin turvaan. Hädässä soitin äidilleni, sanoi että emme auta, ihan oikein sulle että noin kävi, siitäs sait, omillasi olet, ja luurin löi korvaani.Tällaisia esimerkkejä on paljon ja nykyään olen tarkka että en kerro mitään. Viimeisin virhe oli että kerroin aikanaan keskenmenosta, ja siitä vanhemmat ilkkui ja v*ttuili mulle kaksi vuotta. Asia oli äärettömän kipeä, lapsettomuushoidossa kävin, ja vanhemmat nälvi ja hieroi naamaani vahingoniloisena tätä asiaa.
Tuossakin tilanteessa olisi ollut ihanaa jos olisi välittävät vanhemmat.Se että lapsuudessa saa paskat vanhemmat, vaikuttaa koko aikuisiän. Koko aikuisuuden olet yksin, ilman tukea, ilman välittämistä, ilman juuria, ilman lapsuudenkotia. Se kipu ja tuska vaan jatkuu eikä todellakaan jää lapsuuteen!
Mua pistää vihaksi ne jotka tulee tänne kertomaan hyvästä ja turvallisesta lapsuudesta,itse kokenut kanssa narsisti psykopaatti hullun vanhemman mielivaltaisen kohtelun,koskaan ei saanut mitään tukea tai ymmärrystä asioihin,tunteita ei saanut näyttää,aina piti olla iloinen ja nauravainen vaikka olisi masentunut yms.
Mulla käynyt huono/hyvä tuuri siinä mielessä että toinen vanhempi lempeä,ihana,mutta alistettu, sitten tää narsisti sekopää vanhempi joka pilannut monen ihmisen elämän. Kyllä vaikuttanut suhtautuminen esim miehiin aika paljon,kun olin koulukiusattu,niin syytti että minussa vika kun olen niin ujo,että miks en sano takaisin yms.
Monta itkua ja mielipahaa tämän ihmisen takia tuli itkettyä,myös se että toinen vanhempi jatkuvasti negatiivinen ja tiuskii ja äyskii,niin ei tunnu kivalle ja vaikuttaa omaan mieleen.
Joulut, kuten täälläkin mainittu oli aina yhtä draamaa, kaikki muut hoiti joulu valmistelut yms, mutta tää yks vaan tiuskii,riitelee ja räyhää, onpas siinäkin joulumieli muilla korkealla kun yks vaan manailee ja räyhää,monta joulua mennyt pilalle,tai no aaton normisti,muuten taas draamailua ja räyhäämistä. Että olisi edes joulut normaalisti,mut ehei,katse pitää olla aina vaan siinä.
Aloin miettimään, että on muuten todella väärin että narsisti saa pilata ja tuhota useiden ihmisten elämän, eikä koskaan joudu siitä mitenkään vastuuseen.
Oma narsistivanhempani kiusasi todella julmasti pikkusisaruksiaan heidän lapsuudessaan. Oli koulukiusaaja. Seuraavaksi sitten alisti ja nöyryytti äitini, sitten työpaikalla työkaverinsa. Yhden pomonsa hoiti työkyvyttömyyseläkkeelle, kiusasi esimiestään ja teki kanteluita kaikkialle virastoihin hänestä.
Oman sukunsa on aikalailla saanut tuhottua ja meidät omat lapsensakin.
Nyt eläkkeellä kiusaa naapureitaan ja eläkeläisyhdistyksestä ottanut yhden järjestöaktiivin silmätikukseen.
Tuo ihminen on kiusannut, loukannut, satuttanut, pahoinpidellyt, alistanut, nöyryyttänyt ja piinannut lukemattomia ihmisiä. Ja PÄÄSEE KUIN KOIRA VERÄJÄSTÄ.
Tämä jos mikä tässä v*tuttaa eniten!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa ei vieläkään oikein tajuta miten vakavasti väkivalta ja kaltoinkohtelu vaikuttaa lapsen aivoihin ja hermostoon. Ennen ei tiedetty sitäkään vähää. Omat typerät lapsenhakkaajavanhemmat väittävät että lapsi ei muista mitään alle seitsemänvuotiaana taphtuneista asioista joten ei haittaa yhtään vaikka lasta hakkaa ja kurittaa. Sehän unohtaa sen!
Paitsi ettei unohda, vaan sen lapsen aivot ja hermosto ja jopa DNA muuttuu väkivallan ja kaltoinkohtelun seurauksena.Tuohon omien vanhempieni ”tietoisuuteen” liittyi myös se ajatusmalli että lapsi on tyhmä eikä ymmärrä mistään mitään. Siksipä mitä haitta on jos pieksää lastaan, eihän sille siitä mitään muistoja jää tai vauriota synny!
Monien tietämättömyys on aivan käsittämätöntä. Ja ihan validisti pitää olla huolissaan myös tämän päivän vanhemmista. Ei kaikki ole kovinkaan koulutettuja, ymmärrykseen kykeneviä tai kiinnostuneita lapsen kehitykseen liittyvästä kirjallisuudesta tai tutkimuksesta. Monet oikeasti kohtelee lapsiaan omilta vanhemmilta saatujen oppien mukaisesti, ja viittaavat kintaalla neuvolan ohjeille.
Edes sitä vauvojen ravisteluväkivaltaa ei ole saatu loppumaan, vähän väliä uutinen siitä että isä ravisteli vauvan vaikeavammaiseksi :(
Paljon ikävää tapahtuu myös hoitopaikoissa ja päiväkodeissa. Siitä ei kukaan oikein halua puhua. Siellä on paljon hylkäämiskokemusta, ei kuunnella, huudetaan, osoitetaan vihaisuutta ilman rakkautta, äyskitään, jopa halveksitaan. Myös väkivaltaa, mikä on erittäin turvatonta, kun ei ole vanhempiakaan paikalla. Miksi tästä vaietaan tyystin? Onko se liian kipeä asia,, vai itsekkyyttäänkö aikuiset vaikenevat?
Lue ketju " olen ihan loppu työhöni varhaiskasvatuksessa" ehkä sieltä jotain asioita selviää. Ei varhaiskasvatus, niinkuin monet muutkaan asiat toimi niin ihanteellisesti kuin luullaan ja on ollut alunperin tarkoitus.
Yksi tekijä on raha, mutta myös kotikasvatuksen puute osalla lapsia,
sekä monet muut seikat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikamoisia kirjoituksia. Silmiä avaavaa kyllä lukea näitä. Itse olen 70- luvun lapsi ja saanut elää hyvin tasapainoisen ja turvallisen lapsuuden. Minulla ei ole oikeastaan mitään ikävää muisteltavaa lapsuudestani. Sain olla ja mennä aika vapaasti, oli kyllä kotiintuloajat ja aina syötiin neljän aikoihin koko perhe yhdessä. Viikonloppuisin sain nukkua pitkään. Sain lukea ja löhöillä. Äidin kanssa käytiin yhdessä kirjastossa. Joitakin pieniä kotitöitä tein, tiskejä, kukkien kastelua, omenoiden keräämistä mutta aika vähän mitään raskasta. Lapsuus oli mahtavaa aikaa. Vaikeuksia olen läpikäynyt myöhemmin elämässä, mutta eivät nekään minua ole musertaneet, työttömyyttä, lapsettomuutta( joskin myöhemmin onnisti saada lapsia), sairastelua. Koen että hyvä lapsuus on antanut vakaan pohjan jolla kestää elämään kuuluvia kriisejä. Ymmärrän että ne, joilla tällainen lapsuus puuttuu, joutuvat tekemään kovasti töitä jotta eheytyvät ja pääsevät tuon asian yli. Toivottavasti siihen pystyvät vaikka ammattiavun turvin.
Se on juuri noin. Kaikki aikuisuuden vastoinkäymiset, onnettomuudet ja takaiskut kestää helpommin kun on hyvä lapsuus, rakastavat vanhemmat ja hyvä itsetunto.
Ihan käytännön tasollakin hyvistä vanhemmista olisi apua ja turvaa. Mulla siis väkivalta/orjuuttajavanhemmat joihin tosi etäiset välit, harvoin pidetään yhteyttä eikä tavata ollenkaan. Tässä pari esimerkkiä:
- talossa kävi talotekninen vaurio eli keskellä pimeää pakkasiltaa ei voinut mennä kotiin. Seistiin ulkona eikä mitään paikkaa mihin mennä, hotellien varauspuhelimet suljettu, ei tietoa mihin menisi. Sitten onneksi naapurustossa yksi päästi vähäksi aikaa sisälle. Soitin vanhemmille ja pyysin päästä yöksi, sanoivat että emme auta koska jokainen hoitaa omat ongelmansa. Saatiin sitten kyllä hotelli löydettyä.
Toisen kerran entisessä suhteessa tuli ero. Olin ihan shokissa ja jätetty ja piti heti muuttaa pois asunnosta. Taas olin taivasalla, ei mitään paikkaa mihin mennä, myöhäinen lauantai-ilta, olisip voinut mennä edes yhdeksi yöksi johonkin turvaan. Hädässä soitin äidilleni, sanoi että emme auta, ihan oikein sulle että noin kävi, siitäs sait, omillasi olet, ja luurin löi korvaani.Tällaisia esimerkkejä on paljon ja nykyään olen tarkka että en kerro mitään. Viimeisin virhe oli että kerroin aikanaan keskenmenosta, ja siitä vanhemmat ilkkui ja v*ttuili mulle kaksi vuotta. Asia oli äärettömän kipeä, lapsettomuushoidossa kävin, ja vanhemmat nälvi ja hieroi naamaani vahingoniloisena tätä asiaa.
Tuossakin tilanteessa olisi ollut ihanaa jos olisi välittävät vanhemmat.Se että lapsuudessa saa paskat vanhemmat, vaikuttaa koko aikuisiän. Koko aikuisuuden olet yksin, ilman tukea, ilman välittämistä, ilman juuria, ilman lapsuudenkotia. Se kipu ja tuska vaan jatkuu eikä todellakaan jää lapsuuteen!
Mua pistää vihaksi ne jotka tulee tänne kertomaan hyvästä ja turvallisesta lapsuudesta,itse kokenut kanssa narsisti psykopaatti hullun vanhemman mielivaltaisen kohtelun,koskaan ei saanut mitään tukea tai ymmärrystä asioihin,tunteita ei saanut näyttää,aina piti olla iloinen ja nauravainen vaikka olisi masentunut yms.
Mulla käynyt huono/hyvä tuuri siinä mielessä että toinen vanhempi lempeä,ihana,mutta alistettu, sitten tää narsisti sekopää vanhempi joka pilannut monen ihmisen elämän. Kyllä vaikuttanut suhtautuminen esim miehiin aika paljon,kun olin koulukiusattu,niin syytti että minussa vika kun olen niin ujo,että miks en sano takaisin yms.
Monta itkua ja mielipahaa tämän ihmisen takia tuli itkettyä,myös se että toinen vanhempi jatkuvasti negatiivinen ja tiuskii ja äyskii,niin ei tunnu kivalle ja vaikuttaa omaan mieleen.
Joulut, kuten täälläkin mainittu oli aina yhtä draamaa, kaikki muut hoiti joulu valmistelut yms, mutta tää yks vaan tiuskii,riitelee ja räyhää, onpas siinäkin joulumieli muilla korkealla kun yks vaan manailee ja räyhää,monta joulua mennyt pilalle,tai no aaton normisti,muuten taas draamailua ja räyhäämistä. Että olisi edes joulut normaalisti,mut ehei,katse pitää olla aina vaan siinä.
Onhan se ehdottomasti tuomittavaa että kerrotaan onnellisesta lapsuudesta mutta sellaisen estäminen estäminen on mahdotonta tällaisessa avoimessa ryhmässä. Kaikkihan jollain tasolla vihaavat vanhempiaan, harva uskaltaa sen avoimesti tunnustaa. Viha kylläkin aikaa myöten muuttuu sääliksi.
Hoitokodissa ja vanhainkodissa aggressiiviset, väkivaltaiset ja muistisairaat vanhukset potkivat, sylkevät, lyövät, repivät hiuksista, raapivat, haukkuvat hoitajia ja henkilökuntaa vi#un hu#raksi ja sa#tanan ho#oksi, kiroilevat ja käyttäytyvät hankalasti. Näillä katkerilla vanhuksilla ei käy yleensä yhtään vierasta tai joku sukulainen käy kerran, pari vuodessa pakosta.
Monella vanhuksella on välit poikki omiin lapsiin, sukulaisiin ja naapureihin. Ystäviä ei ole. Vieraana ei käy yhtään lasta, miniää, vävyä, lastenlasta, sukulaista, ystävää tai naapuria. Kuinkahan monella on välit poikki lapsiin ihan omasta syystä? Kun äiti ja / tai isä on kurittanut, kaltoinkohdellut, laiminlyönyt ja pahoinpidellyt lapsiaan, niin lapsi antaakin samalla mitalla takaisin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suomessa ei vieläkään oikein tajuta miten vakavasti väkivalta ja kaltoinkohtelu vaikuttaa lapsen aivoihin ja hermostoon. Ennen ei tiedetty sitäkään vähää. Omat typerät lapsenhakkaajavanhemmat väittävät että lapsi ei muista mitään alle seitsemänvuotiaana taphtuneista asioista joten ei haittaa yhtään vaikka lasta hakkaa ja kurittaa. Sehän unohtaa sen!
Paitsi ettei unohda, vaan sen lapsen aivot ja hermosto ja jopa DNA muuttuu väkivallan ja kaltoinkohtelun seurauksena.Tuohon omien vanhempieni ”tietoisuuteen” liittyi myös se ajatusmalli että lapsi on tyhmä eikä ymmärrä mistään mitään. Siksipä mitä haitta on jos pieksää lastaan, eihän sille siitä mitään muistoja jää tai vauriota synny!
Monien tietämättömyys on aivan käsittämätöntä. Ja ihan validisti pitää olla huolissaan myös tämän päivän vanhemmista. Ei kaikki ole kovinkaan koulutettuja, ymmärrykseen kykeneviä tai kiinnostuneita lapsen kehitykseen liittyvästä kirjallisuudesta tai tutkimuksesta. Monet oikeasti kohtelee lapsiaan omilta vanhemmilta saatujen oppien mukaisesti, ja viittaavat kintaalla neuvolan ohjeille.
Edes sitä vauvojen ravisteluväkivaltaa ei ole saatu loppumaan, vähän väliä uutinen siitä että isä ravisteli vauvan vaikeavammaiseksi :(
Tähän ajattelumalliin liittyy varmasti sekin, että vielä 70-80-luvulla oltiin ihan tieteellisesti sitä mieltä että vastasyntyneet eivät tunne kipua ja esim. keskosille tehtiin vaikka mitä toimenpiteitä, joka leikkauksia, ilman minkäänlaista kivunlievitystä. Sittemmin tutkimuksissa todettiin että tämmöiseen kidutukseen joutuneilla ihmisillä on vielä aikuisena selviä muutoksia hermostossa varsinkin kivun aistimisessa. :(
Minulla ei ollut tuollaista lapsuutta. Sain raahata kirjoja kirjastosta ja ahmia niitä sängyssä lojuen, kotitöitä ei tarvinnut tehdä paljoakaan, lähinnä imuroimista kerran viikossa. Kerrostalossa asuttiin, niin ei ollut mitään pihatöitäkään ristinä. Äiti hoiti suurimman osan kaikesta yksin (pyykkihuollon, ruoanlaiton) eikä vaatinut siihen osallistumista edes silloin kun olin teini, joten huushollinhoito piti opetella kantapään kautta sitten kun muutin omilleni. Isä ei osallistunut senkään vertaa mihinkään (korkeintaan toimi kuskina kun käytiin kaupassa), ja minua huvittaa/säälittää kun äitini edelleen kommentoi "miten _joku mies_ osaa tehdä ruokaostoksia??" kun näkee Cittarissa jonkun miesoletetun kukkuraisen ostoskärryn kanssa. Hän on elänyt ja elää yhä maailmassa, jossa miehet eivät kotitöitä tee.
70-luvulla syntynyt nainen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ahkera Liisa kirjoitti:
Huomenta
Hyvää yötä ihana alapeukuttaja, nuku hyvin
Joo, en saanut rauhassa opiskella ylioppilaskirjoituksiin, isän oli ilmesisesti pakko huutaa äidilleni huoneeni oven ulkopuolella, ei voinut mennä keittiöön keskustelemaan normaaliin ääneen äidin kanssa, jolloin puhuminen ei olisi häirinnyt minua. Silti koulu oli kuulemma tärkeä, mutta sain huonommat arvosanat ylioppilaskirjoituksista kuin mihin olisin pystynyt vanhempieni käytöksen takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hoitokodissa ja vanhainkodissa aggressiiviset, väkivaltaiset ja muistisairaat vanhukset potkivat, sylkevät, lyövät, repivät hiuksista, raapivat, haukkuvat hoitajia ja henkilökuntaa vi#un hu#raksi ja sa#tanan ho#oksi, kiroilevat ja käyttäytyvät hankalasti. Näillä katkerilla vanhuksilla ei käy yleensä yhtään vierasta tai joku sukulainen käy kerran, pari vuodessa pakosta.
Monella vanhuksella on välit poikki omiin lapsiin, sukulaisiin ja naapureihin. Ystäviä ei ole. Vieraana ei käy yhtään lasta, miniää, vävyä, lastenlasta, sukulaista, ystävää tai naapuria. Kuinkahan monella on välit poikki lapsiin ihan omasta syystä? Kun äiti ja / tai isä on kurittanut, kaltoinkohdellut, laiminlyönyt ja pahoinpidellyt lapsiaan, niin lapsi antaakin samalla mitalla takaisin!
Oma syy kaikilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa ei vieläkään oikein tajuta miten vakavasti väkivalta ja kaltoinkohtelu vaikuttaa lapsen aivoihin ja hermostoon. Ennen ei tiedetty sitäkään vähää. Omat typerät lapsenhakkaajavanhemmat väittävät että lapsi ei muista mitään alle seitsemänvuotiaana taphtuneista asioista joten ei haittaa yhtään vaikka lasta hakkaa ja kurittaa. Sehän unohtaa sen!
Paitsi ettei unohda, vaan sen lapsen aivot ja hermosto ja jopa DNA muuttuu väkivallan ja kaltoinkohtelun seurauksena.Tuohon omien vanhempieni ”tietoisuuteen” liittyi myös se ajatusmalli että lapsi on tyhmä eikä ymmärrä mistään mitään. Siksipä mitä haitta on jos pieksää lastaan, eihän sille siitä mitään muistoja jää tai vauriota synny!
Monien tietämättömyys on aivan käsittämätöntä. Ja ihan validisti pitää olla huolissaan myös tämän päivän vanhemmista. Ei kaikki ole kovinkaan koulutettuja, ymmärrykseen kykeneviä tai kiinnostuneita lapsen kehitykseen liittyvästä kirjallisuudesta tai tutkimuksesta. Monet oikeasti kohtelee lapsiaan omilta vanhemmilta saatujen oppien mukaisesti, ja viittaavat kintaalla neuvolan ohjeille.
Edes sitä vauvojen ravisteluväkivaltaa ei ole saatu loppumaan, vähän väliä uutinen siitä että isä ravisteli vauvan vaikeavammaiseksi :(
Tähän ajattelumalliin liittyy varmasti sekin, että vielä 70-80-luvulla oltiin ihan tieteellisesti sitä mieltä että vastasyntyneet eivät tunne kipua ja esim. keskosille tehtiin vaikka mitä toimenpiteitä, joka leikkauksia, ilman minkäänlaista kivunlievitystä. Sittemmin tutkimuksissa todettiin että tämmöiseen kidutukseen joutuneilla ihmisillä on vielä aikuisena selviä muutoksia hermostossa varsinkin kivun aistimisessa. :(
Toi on jotenkin niin käsittämätöntä. Miten ihmeessä joku on voinut uskoa, ettei vauvat (samoin kun vaikka koiranpennut) tunne kipua? Kun näkeehän tuollaiset asiat niiden reaktioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joka saamarin päivä oli ulkoiltava. Minä kirjan kanssa oli etenkin isälle punainen vaate, lukeminen seis, kirja pois ja töihin. Tai pihalle. Aikuista ei saanut häiritä mutta kaikki piti osata ja siis ei voinut kysyä neuvoa. Jos neuvon sai, se piti jäädä mieleen ekalla kerralla eikä asiaa sen kummemmin selitetty tai näytetty. Jokainen lauantai ja sunnuntain piti herätä aikaisin, tulee huono ihminen jos nukkuu pitkään. ja ei kun taas pihalle tai töihin.
Arvatkaa ovatko omat lapseni eläneet hitusen erilaisen lapsuuden kuin minä 1970-luvulla. Todellakin ovat.
Surullisena luen tätä ketjua. Itselläni kokemusta vain osaksi kaltoinkohtelusta siihen nähden mitä monilla täällä. Ja olen suurten ikäluokkien lapsi. Työtä jouduin tekemään enimmäkseen kesäpaikalla maalla (kaupunkikoti ei ok-talo). Henkistä väkivaltaa koin joka tapauksessa, sen ansiosta kaikki pienetkin kotityöt olivat usein vastenmielisiä. Sisaruksia piti vahtia, esim. huutava taapero viedä ulos pois vanhempien tieltä. Miten lapsi olisi tiennyt, miten toimia raivoavan pikkulapsen kanssa, yritin vain pidellä kiinni.
Oman ruumin toiminnot piti hallita minimiin henkisen väkivallan takia. Sain kyllä sairastaa sängyssä ja sain hoitoakin, mutta välttelin viimeiseen asti paljastamasta sairastumista, koska se oli "itse aiheutettua palelluttamista". Automatkoilla pidättelin vessahätää, koska vessaan tai metsänreunaan pysähdyttiin vain vanhemman tarpeiden mukaan eikä lasten, kun "justhan käytiin eikä sulla mikään hätä voi olla".
Lukea saatiin paljon, mutta sitäkin piti välillä tehdä salaa päiväsaikaan, kun "ei sisällä istuta kauniilla ilmalla". Eli samaa mitä teillä muillakin.
Vierailija kirjoitti:
Joka saamarin päivä oli ulkoiltava. Minä kirjan kanssa oli etenkin isälle punainen vaate, lukeminen seis, kirja pois ja töihin. Tai pihalle. Aikuista ei saanut häiritä mutta kaikki piti osata ja siis ei voinut kysyä neuvoa. Jos neuvon sai, se piti jäädä mieleen ekalla kerralla eikä asiaa sen kummemmin selitetty tai näytetty. Jokainen lauantai ja sunnuntain piti herätä aikaisin, tulee huono ihminen jos nukkuu pitkään. ja ei kun taas pihalle tai töihin.
Arvatkaa ovatko omat lapseni eläneet hitusen erilaisen lapsuuden kuin minä 1970-luvulla. Todellakin ovat.
Melkein kuin omasta elämästäni. Kaikki olisi pitänyt osata neuvomatta, en vieläkään osaa monia käytännön töitä enkä pitkään aikuisena uskaltanut keltään kysyä neuvoa.
Vierailija kirjoitti:
Hoitokodissa ja vanhainkodissa aggressiiviset, väkivaltaiset ja muistisairaat vanhukset potkivat, sylkevät, lyövät, repivät hiuksista, raapivat, haukkuvat hoitajia ja henkilökuntaa vi#un hu#raksi ja sa#tanan ho#oksi, kiroilevat ja käyttäytyvät hankalasti. Näillä katkerilla vanhuksilla ei käy yleensä yhtään vierasta tai joku sukulainen käy kerran, pari vuodessa pakosta.
Monella vanhuksella on välit poikki omiin lapsiin, sukulaisiin ja naapureihin. Ystäviä ei ole. Vieraana ei käy yhtään lasta, miniää, vävyä, lastenlasta, sukulaista, ystävää tai naapuria. Kuinkahan monella on välit poikki lapsiin ihan omasta syystä? Kun äiti ja / tai isä on kurittanut, kaltoinkohdellut, laiminlyönyt ja pahoinpidellyt lapsiaan, niin lapsi antaakin samalla mitalla takaisin!
Nykyään laitoksissa on nuoria jotka käyttäytyvät samoin myös kouluissa ja täällä somessa samaa menoa.
Ei tarvitse hyvien ja rakastavien perheiden lapset tulla tänne leuhkimaan,tuntuu pahalle,koska nämä eivät ymmärrä mitä on kasvaa väkivaltaisessa,tunteettomassa ja tunnekylmässä lapsuudessa,joka jatkuu pitkälle aikuisikään asti.
Tuosta tuli mieleen että olen kertonut sellaisille ystäville joilla ihanat,rakastavat vanhemmat että millainen oma lapsuus oli, yhtä ihmistä lukuunottamatta monet rupeaa kertomaan että kuinka heillä ollut ihanaa,kuinka usein matkustettu,syöty yhdessä pöydän ääressä,nauravaista, iloista,saanut kertoa omat murheet ja huolet ,vanhemmat lohduttanut yms.
Eli ihan kuin sillä kompensoidaan se että ei tarvitse edes miettiä tai ajatella miltä tuota toisesta on tuntunut jatkuvat väkivallan ja kiukun puuskat hänen LAPSUUDESSA,kuinka vanhemmat vähätelly,piiketelly,alistanut,tukistanut,räyhännyt,paiskonut tavaroita ympäriinsä,kuinka pienen lapsen on joutunut katsomaan joka ilmettä,elettä ja liikettä millä päällä toinen on.
Vierailija kirjoitti:
Ei tarvitse hyvien ja rakastavien perheiden lapset tulla tänne leuhkimaan,tuntuu pahalle,koska nämä eivät ymmärrä mitä on kasvaa väkivaltaisessa,tunteettomassa ja tunnekylmässä lapsuudessa,joka jatkuu pitkälle aikuisikään asti.
Tuosta tuli mieleen että olen kertonut sellaisille ystäville joilla ihanat,rakastavat vanhemmat että millainen oma lapsuus oli, yhtä ihmistä lukuunottamatta monet rupeaa kertomaan että kuinka heillä ollut ihanaa,kuinka usein matkustettu,syöty yhdessä pöydän ääressä,nauravaista, iloista,saanut kertoa omat murheet ja huolet ,vanhemmat lohduttanut yms.
Eli ihan kuin sillä kompensoidaan se että ei tarvitse edes miettiä tai ajatella miltä tuota toisesta on tuntunut jatkuvat väkivallan ja kiukun puuskat hänen LAPSUUDESSA,kuinka vanhemmat vähätelly,piiketelly,alistanut,tukistanut,räyhännyt,paiskonut tavaroita ympäriinsä,kuinka pienen lapsen on joutunut katsomaan joka ilmettä,elettä ja liikettä millä päällä toinen on.
Taannoin oli juttu isosta tutkimuksesta jossa kävi ilmi että eniten empatiakyvyttömiä ovat hyväosaiset. Heillä on sellainen harha että he luulevat hyvän onnensa ja kotinsa olevan omaa ansiota, ja jos toisella on huono koti ja vaikeuksia, se on sen ihmisen omaa syytä. Eli jos pieni vauva syntyy hakkaajavanhemmille kaltoinkohdeltavaksi, niin ajatellaan että ”mitäs oli niin tyhmä, omaa syytä”,
Tämä näkyy monissa ketjuissa, he eivät osaa asettua toisen asemaan. Ajattelevat että he ovat niin paljon parempia ihmisiä että siksi heillä on asiat hyvin, ja ne kenellä on kurjat lähtökohdat ovat vaan huonoja ja typeriä.
Tätä ajatusmallia ei välttämättä siis ilkeyttään toteuteta vaan ihan ymmärryksen puutteesta.
Aikamoisia kirjoituksia. Silmiä avaavaa kyllä lukea näitä. Itse olen 70- luvun lapsi ja saanut elää hyvin tasapainoisen ja turvallisen lapsuuden. Minulla ei ole oikeastaan mitään ikävää muisteltavaa lapsuudestani. Sain olla ja mennä aika vapaasti, oli kyllä kotiintuloajat ja aina syötiin neljän aikoihin koko perhe yhdessä. Viikonloppuisin sain nukkua pitkään. Sain lukea ja löhöillä. Äidin kanssa käytiin yhdessä kirjastossa. Joitakin pieniä kotitöitä tein, tiskejä, kukkien kastelua, omenoiden keräämistä mutta aika vähän mitään raskasta. Lapsuus oli mahtavaa aikaa. Vaikeuksia olen läpikäynyt myöhemmin elämässä, mutta eivät nekään minua ole musertaneet, työttömyyttä, lapsettomuutta( joskin myöhemmin onnisti saada lapsia), sairastelua. Koen että hyvä lapsuus on antanut vakaan pohjan jolla kestää elämään kuuluvia kriisejä. Ymmärrän että ne, joilla tällainen lapsuus puuttuu, joutuvat tekemään kovasti töitä jotta eheytyvät ja pääsevät tuon asian yli. Toivottavasti siihen pystyvät vaikka ammattiavun turvin.