Lue keskustelun säännöt.
Nuori tulee treeneistä itkien kotiin
24.04.2021 |
Kyseessä 13-vuotias tyttö. Tähän saakka erittäin sisukas ja pitkäjännitteinen tyttö pahoittaa nykyään mielensä joka viikko. Tästä on ollut seurauksena se, että on lähtenyt treeneistä toistuvasti kesken pois. Tämä sovittu valmentajan kanssa, ettei pilaa muiden treenejä mökötyksellään ja itkullaan. Tätä on jatkunut muutaman kuukauden ja olemme keskustelleet asiasta valmentajan kanssa ja yrittäneet puhua asiat auki, mitkä tyttöä harmittavat.
Viime aikoina olen kuitenkin pohtinut, että entä jos kyseessä ei olekaan vain tytön hankala ikä, luonne ja ”viat” hänessä,, vaan voisiko valmennus tehdä jotain toisin. Harrastusta on 8 kertaa viikossa.
Onko kenelläkään kokemusta, miten tästä pääsee yli? Kaikesta huolimatta nuori haluaa aina mennä treeneihin, eikä tunnu olevan pitkävihainen, vaikka tulee todella suuttuneena kotiin ja kokee, että häntä kohtaan toimitaan epäreilusti.
Kommentit (207)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
TERAPIAA??? Murrosikiselle, jotka keskii suuttua mistä vaan? Ekaks kannattaa nyt kattoo , mitä kaikkee se murrosikä tuo mukanaan . Yksi asia on nimenomaan se, että niistä tulee itsekkäitä. Käyppä lukasee ja kaikki muutkin, jotka ei tiedä mitä ne hormonit tekee. Johan ne nauraa teidät pihalle, ku viet murrosikäisen terapiaan sen takia koska sillä on murrosikä... herramaleijaa
No ei tietenkään murrosiän vuoksi terapiaan, sanoiko joku niin? Sen sijaan tyttö tarvitsee tukea huomatessaan nyt, että hänen harrastuksensa on sellainen, jossa jän ei enää voi edetä.
No, olisko se mahdollista että tunteet vaihtelee JUST SEN MURROSIÄN TAKIA? Jos tähän saakka kaikki on ollut ok? Ei tää homma oo mikään mustavalkoinen juttu. Siihen mitään helve...tin terapiaa tarvita.
Suora lainaus hänen äidiltä: "Hän esimerkiksi kokee, ettei häntä valmenneta//valmentaja on epäreilu. Tai sitten hän ei ole vaan onnistunut omasta mielestään riittävän hyvin."
Hän kokee. KOKEE: Eli tuntee näin. Joka onihan normaalia tossa iässä.
On, normaalia on, mutta miten se vaikuttaa siihen, että tarvitseeko hän apua sen tunteen käsittelyyn? Ei mitenkään. On täysin edesvastuutonta jättää se teini tunteidensa kanssa yksin vain siksi, että on teini. Huono vanhempi olet, jos kaikki tunnepurkaukset on susta yhdentekeviä etkä edes halua neuvoa miten se tunne otetaan vastaan ja käsitellään.
Niin ihan pask..a olen. Todella pas..ka. Tunteet saa ja pitää näyttää ja murrosikä on IHAN NORMAALI KASVUUN LIITTYVÄ IKÄVAIHE. Siihen ei tarvita mitään terapiaa. Paitsi jos se menee yli. Ahdistuu, viiletelle tai on muuten itsetuhoinen. SIlloin tarvitaan terapiaa.
Mutta jos kaikki murrosikäset viedään terapiaan ihan normaalien myllerryten takia , ni eihän sinne terapiaan enää muita mahtuiskaan. Huomaa kyllä, että nykään ihmiset on TODELLA VIERAANTUNEITA siitä, mikä kuuluu ihan normaaliin kasvuun ja kehitykseen.
Murrosikäinen kyseenalaistaa itsensä, vanhemåansa, opettajansa, valmentajansa ym. Se kuuluu siihen hommaan. Siinä ei terapiaa tarvita. JA MYÖS RAIVOOMINEN JA UHMAAMINEN ON NORMAALIA.
Koska siinä iässä aletaan haluta etäisyyttä kaikkeen. Halutaan itsenäistyä. Kannattaa nyt sinun miettiä , oletko hyvä vanhempi ja ymmärrätkö eri ikävaiheita, jos sun mielestä tarvii terapiaa joka ikävaiheessa. Mee ite terapiaan purkamaan tota yli innokasta terapiaan laittamista. Avaamaan solmuja, miten sinuun on suhtauduttu, kun olit murrosikäinen. Vaikuttaa, ettei kovin hyvin. Mami on ollu kiinni ku takiainen ja ei oo antanut tilaa sun tunteille. Vaan vieny terapiaan.
😂 Olet kyllä todella solmussa itsesi kanssa, kun pakko vääntää sanomiseni päälaelleen.
Ok, tai sitte ei vaan tajuta toisiamme
No selvästi ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä ajattelisit siitä, että jatkossa tytön koenumerot on 6-7,5 väliltä?
Varmaan ihmettelisin mitä on tapahtunut, että numerot ovat tippuneet niin radikaalisti (tyttö ei ole ikinä saanut mitään 7 alkavaa). Mutta pelkästään ajatuksen tasolla että miten suhtaudun tuollaiseen numeroon. En mitenkään, jos lapsi on tehnyt parhaansa. Isoveli saanut jatkuvasti tuollaisia ja isosiskokin välillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ettei olisi uupumisoireita. Järkky määrä ohjattua toimintaa koulun ohella. Mitä jos juttelisitte?
Juteltu joka kerta ja selvitetty mistä paha mieli johtuu. Tyttö puhuu ihan avoimesti. Hän esimerkiksi kokee, ettei häntä valmenneta//valmentaja on epäreilu. Tai sitten hän ei ole vaan onnistunut omasta mielestään riittävän hyvin.
Tässä pätee sama juttu kuin koulu- ja työpaikkakiusaamisessa. Kirjaa ylös yksityiskohdat: kuka, mitä teki/ sanoi, missä, ketä muita oli paikalla, mitä siitä seurasi? Tästä pääset kärryille siitä, mitä oikeasti tapahtuu. Pahoittaako lapsi mielensä vain tiukasta puhuttelusta, vai onko puhuttelu tosiaan "laihduta vaikka henki menisi"-tyyliä? Vai eikö lapsi enää selviä yhä vaativammista harjoituksista?
Kun viikonpäivät eivät riitä noin moneen harjoitukseen ja vapaapäiviäkin pitäisi olla, mistä tulee 7. ja 8. harjoituskerta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ettei olisi uupumisoireita. Järkky määrä ohjattua toimintaa koulun ohella. Mitä jos juttelisitte?
Juteltu joka kerta ja selvitetty mistä paha mieli johtuu. Tyttö puhuu ihan avoimesti. Hän esimerkiksi kokee, ettei häntä valmenneta//valmentaja on epäreilu. Tai sitten hän ei ole vaan onnistunut omasta mielestään riittävän hyvin.
Tässä pätee sama juttu kuin koulu- ja työpaikkakiusaamisessa. Kirjaa ylös yksityiskohdat: kuka, mitä teki/ sanoi, missä, ketä muita oli paikalla, mitä siitä seurasi? Tästä pääset kärryille siitä, mitä oikeasti tapahtuu. Pahoittaako lapsi mielensä vain tiukasta puhuttelusta, vai onko puhuttelu tosiaan "laihduta vaikka henki menisi"-tyyliä? Vai eikö lapsi enää selviä yhä vaativammista harjoituksista?
Kun viikonpäivät eivät riitä noin moneen harjoitukseen ja vapaapäiviäkin pitäisi olla, mistä tulee 7. ja 8. harjoituskerta?
Aamulla ennen koulua toinen treenikerta ja toinen koulun jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ettei olisi uupumisoireita. Järkky määrä ohjattua toimintaa koulun ohella. Mitä jos juttelisitte?
Juteltu joka kerta ja selvitetty mistä paha mieli johtuu. Tyttö puhuu ihan avoimesti. Hän esimerkiksi kokee, ettei häntä valmenneta//valmentaja on epäreilu. Tai sitten hän ei ole vaan onnistunut omasta mielestään riittävän hyvin.
Valmentajahan voi olla epäreilu. Vaikka ei olisikaan, niin olisi tärkeää käydä valmentajan kanssa lävitse nuo epäreiluuden kokemukset eikä jättää tyttöä yksin tunteittensa ja kokemuksiensa kanssa. Samoin mietin, että mitä valmennusta tuo on, että jos tyttö kokee, että hän epäonnistuu, niin hän lähtee kerta kerran jälkeen yksin itskien kotiin ilman, että valmentaja ohjaa, tukee ja kannustaa? Tärkeintä kun tuntuu olevan, että tyttö peittää kokemuksensa, tunteensa ettei vain häiritse niitä muita.
Onko muilla av-palstalaisilla tässä kohtaa tunne, että onneksi oma lapsi ei kuulu tuollaisiin valmennettaviin?
Tuolla tasolla ei vaan enää voi yhtä vetää perässä. Valmentaja ei ole terapeutti ja tolla treenimäärällä puhutaan jo valmennuksesta, joka tähtää ”huipulle”. Ainut keino on jättää tunteiden hallinnan opettaminen vanhemmille ja poistaa muita häiritsemästä tällainen tapaus. Kuulostaa ikävältä, mutta ei ole valmentajan vastuulla terapioida teinitytön tunnepurkauksia.
Tuo tapa ei valmennuksen osalta pitkälle kanna. Henkinen valmennus pitäisi olla myös tärkeä osa harjoittelua. Missä tahansa lajissa, saatikka jos kyseessä on taitolaji ja erityisesti jos kyseessä esteettinen laji, niin todellakin paljon tulokseen vaikuttaa fyysisen lisäksi myös psyykkinen puoli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perfektionismi se siellä nostaa hanakasti päätään. Lapsi herää treenaamaan ennen koulua, itkee kun ei suoriudu tarpeeksi hyvin, koulustakin tulee pelkkää kiitettävää. Itsellä näin nuorisopsykiatrialla työskentelevänä hälytyskellot soivat. Hyväksyttekö te vanhemmat hieman huonojakin suorituksia vai pitääkö aina olla priimaa? Millaista mallia itse annatte, onko elämä suorittamista ja huipulle tähtäämistä? Itse varmaan kysyisin lapselta mitä hän itseltään vaatii ja millainen suoritus kelpaa. Ja tukisin jaksamista siinä, että riittävän hyvä on ihan tarpeeksi. Olisin tarkkana, että alkaako mennä ahdistuksen puolelle. Perfektionismista puhutaan monesti omituisen ihailevasti, ikään kuin se olisi tavoiteltava ominaisuus. Tosiasiassa se on häiriö, liiallinen vaativuus, joka estää myös sitä menestymistä. Sitä en lähtisi buustaamaan entisestään.
Me vanhemmat todellakin hyväksymme ja isosisarukset ovat paljon huonompia koulussa ja tyttö tietää ettei kukaan suutu huonommista suorituksista. Hän itse on kehittänyt tuon, ettei mikään kelpaa. Piilottaa ”huonosti menneitä” kokeita (tätä teki jo pari vuotta sitten), vaikka kyseessä olisi joku muutamaa pistettä vaille täydet. Tyttö tietää että me emme odota täydellisiä suorituksia, eikä valmentaja odota vaan ymmärtää että joka päivä ei onnistu, hän sanoo itsekin että HÄN itse haluaa tai HÄNELLE itselleen ei kelpaa. Ei ole mikään luokkansa paras, eikä siihen pyri, mutta asettaa tietyn tason itselleen ja ei meinaa päästä yli jos ei pääse siihen itselleen asettamaansa tavoitteeseen.
Kuulostaa siltä, että tyttö tarvitsee apua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Komppaan EM. kantoja. Asia pitää selvittää. Käy läpi ne tilanteet, mitä tapahtuu ja miten reagoidaan, ihan tarkkaan, miten toimitaan ja sanotaan. Selvitä kaikkien toiminta, myös lapsen. On lapsen kehityksenkin kannalta tärkeää, että asia selvitetään. Poistaminen tilanteesta tunteen vuoksi voi johtaa hankaliin identiteettiongelmiin. Noin ei voi jatkua. Jo tuo ratkaisu kertoo, että mitään kasvatustieteilijöitä ei ole asialla. Jotakin on siis siellä valmennuksenkin puolella. Vuorovaikutus voi olla ongelmallista molemmin puolin ja lapsi tarvitsee ohjausta ja tukea näihin tilanteisiin. Jos valmentaja on epäreilu, siihen tulee puuttua. Ainakin tulee selvittää, mistä se tunne lapselle tulee. Noin älä anna tilanteen jatkua. On väistämättä vahingollista lapselle.
Valmentajan pitäisi olla kasvatustieteilijä? Mistä lähtien. Sulla ei selvästi ole käsitystä ammattimaisesta valmennuksesta. Valmentaja on valmentaja ja se henkinen tuki haetaan ihan muualta. Ei voi jatkua tietenkään noin, mutta ratkaisu ei ole valmentajan ajan sitominen tälle tytölle, se on muilta pois. Ratkaisu on alemmalla tasolla harrastaminen tai tysin uusi harrastus.
Kyllä valmentajan rooliin kuuluu myös henkinen tuki. Toivottavasti et ole itse valmentaja noin vääristyneellä ajatusmaailmalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitäkää pieni tauko treeneistä. Monesti lepo tekee hyvää ja vain parantaa tuloksia. Tyttöhän voi palata harrastuksen pariin tauon jälkeen.
Kannattaa myös kannustaa tyttöä etsimään muitakin harrastuksia. Ei ihmisen ole pakko harrastaa yhtä lajia koko ikäänsä, jos se alkaa maistua puulta.
Taustalla on loukkaantuminen, joka piti poissa treeneistä muutaman kuukauden. Sen jälkeen kaikki alkoikin. Mutta se tauko oli tytön mielestä pahinta aikaa hänen elämässään ja sanoi ettei enää koskaan halua sellaista.
Millaista tukea hän on saanut? Ihan kylmiltään samoihin treeneihin kuin ennen taukoa ja sitten ihmetellään, kun ei suju?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perfektionismi se siellä nostaa hanakasti päätään. Lapsi herää treenaamaan ennen koulua, itkee kun ei suoriudu tarpeeksi hyvin, koulustakin tulee pelkkää kiitettävää. Itsellä näin nuorisopsykiatrialla työskentelevänä hälytyskellot soivat. Hyväksyttekö te vanhemmat hieman huonojakin suorituksia vai pitääkö aina olla priimaa? Millaista mallia itse annatte, onko elämä suorittamista ja huipulle tähtäämistä? Itse varmaan kysyisin lapselta mitä hän itseltään vaatii ja millainen suoritus kelpaa. Ja tukisin jaksamista siinä, että riittävän hyvä on ihan tarpeeksi. Olisin tarkkana, että alkaako mennä ahdistuksen puolelle. Perfektionismista puhutaan monesti omituisen ihailevasti, ikään kuin se olisi tavoiteltava ominaisuus. Tosiasiassa se on häiriö, liiallinen vaativuus, joka estää myös sitä menestymistä. Sitä en lähtisi buustaamaan entisestään.
Me vanhemmat todellakin hyväksymme ja isosisarukset ovat paljon huonompia koulussa ja tyttö tietää ettei kukaan suutu huonommista suorituksista. Hän itse on kehittänyt tuon, ettei mikään kelpaa. Piilottaa ”huonosti menneitä” kokeita (tätä teki jo pari vuotta sitten), vaikka kyseessä olisi joku muutamaa pistettä vaille täydet. Tyttö tietää että me emme odota täydellisiä suorituksia, eikä valmentaja odota vaan ymmärtää että joka päivä ei onnistu, hän sanoo itsekin että HÄN itse haluaa tai HÄNELLE itselleen ei kelpaa. Ei ole mikään luokkansa paras, eikä siihen pyri, mutta asettaa tietyn tason itselleen ja ei meinaa päästä yli jos ei pääse siihen itselleen asettamaansa tavoitteeseen.
Hyvä juttu! Ehkä sitten miettisin, hyötyisikö lapsi ulkopuolisesta keskusteluavusta, vaikka muutaman kerran yksityisellä, jos koulupsykologille tms on vaikea päästä. Kaivelisin vähän mitä ajatuksia lapsella harrastukseen liittyy, millaiset ovat hänen omat tavoitteensa, mihin pyrkii, vertaakin koko ajan muihin, vertaakin valmentaja lapsia millaisella tavalla keskenään, mitä tapahtuisi lapsen mielestä jos harrastus lopppuisi. Mitä tarkoittaisi hänelle, jos saisi huonompia koenumeroita jne. Helpompi tuohon vaativuuteen on nyt tarttua kuin sitten, kun se on jo pysyvämpi ajatusmalli. Ilmeisesti lajina on voimistelu ja se kyllä vahvistaa perfektionismia ja myös tuottaa omituista kehonkuvaa. Ehkä lähtisin tarjoamaan rinnalle jotain aivan toisenlaista, sallivampaa harrastusta, jos lapsi innostuisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perfektionismi se siellä nostaa hanakasti päätään. Lapsi herää treenaamaan ennen koulua, itkee kun ei suoriudu tarpeeksi hyvin, koulustakin tulee pelkkää kiitettävää. Itsellä näin nuorisopsykiatrialla työskentelevänä hälytyskellot soivat. Hyväksyttekö te vanhemmat hieman huonojakin suorituksia vai pitääkö aina olla priimaa? Millaista mallia itse annatte, onko elämä suorittamista ja huipulle tähtäämistä? Itse varmaan kysyisin lapselta mitä hän itseltään vaatii ja millainen suoritus kelpaa. Ja tukisin jaksamista siinä, että riittävän hyvä on ihan tarpeeksi. Olisin tarkkana, että alkaako mennä ahdistuksen puolelle. Perfektionismista puhutaan monesti omituisen ihailevasti, ikään kuin se olisi tavoiteltava ominaisuus. Tosiasiassa se on häiriö, liiallinen vaativuus, joka estää myös sitä menestymistä. Sitä en lähtisi buustaamaan entisestään.
Me vanhemmat todellakin hyväksymme ja isosisarukset ovat paljon huonompia koulussa ja tyttö tietää ettei kukaan suutu huonommista suorituksista. Hän itse on kehittänyt tuon, ettei mikään kelpaa. Piilottaa ”huonosti menneitä” kokeita (tätä teki jo pari vuotta sitten), vaikka kyseessä olisi joku muutamaa pistettä vaille täydet. Tyttö tietää että me emme odota täydellisiä suorituksia, eikä valmentaja odota vaan ymmärtää että joka päivä ei onnistu, hän sanoo itsekin että HÄN itse haluaa tai HÄNELLE itselleen ei kelpaa. Ei ole mikään luokkansa paras, eikä siihen pyri, mutta asettaa tietyn tason itselleen ja ei meinaa päästä yli jos ei pääse siihen itselleen asettamaansa tavoitteeseen.
Hyvä juttu! Ehkä sitten miettisin, hyötyisikö lapsi ulkopuolisesta keskusteluavusta, vaikka muutaman kerran yksityisellä, jos koulupsykologille tms on vaikea päästä. Kaivelisin vähän mitä ajatuksia lapsella harrastukseen liittyy, millaiset ovat hänen omat tavoitteensa, mihin pyrkii, vertaakin koko ajan muihin, vertaakin valmentaja lapsia millaisella tavalla keskenään, mitä tapahtuisi lapsen mielestä jos harrastus lopppuisi. Mitä tarkoittaisi hänelle, jos saisi huonompia koenumeroita jne. Helpompi tuohon vaativuuteen on nyt tarttua kuin sitten, kun se on jo pysyvämpi ajatusmalli. Ilmeisesti lajina on voimistelu ja se kyllä vahvistaa perfektionismia ja myös tuottaa omituista kehonkuvaa. Ehkä lähtisin tarjoamaan rinnalle jotain aivan toisenlaista, sallivampaa harrastusta, jos lapsi innostuisi.
Rasittava puhelin vaihtaa vertaako>vertaakin
Heikko itsetuntoa, ja valmentajan "mielekäs" asenne ei välttämättä sovi yhteen. Kysy lapseltasi puhuuko valmentaja hänelle sopimattomasti, tai kiusataanko häntä siellä.
Lisäksi tuo treeni määrä voi olla turhan paljon. Ensin käyt koulussa, käyt treeneissä, syöt, hoidat läksyt ym, ym. Onhan se rankkaa kasvavalle nuorelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sairas määrä treeniä viikossa. Ootko kysyny lapselta haluaako lopettaa harrastuksen?
Ehkä valmentaja ahdistelee seksuaalisesti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitäkää pieni tauko treeneistä. Monesti lepo tekee hyvää ja vain parantaa tuloksia. Tyttöhän voi palata harrastuksen pariin tauon jälkeen.
Kannattaa myös kannustaa tyttöä etsimään muitakin harrastuksia. Ei ihmisen ole pakko harrastaa yhtä lajia koko ikäänsä, jos se alkaa maistua puulta.
Taustalla on loukkaantuminen, joka piti poissa treeneistä muutaman kuukauden. Sen jälkeen kaikki alkoikin. Mutta se tauko oli tytön mielestä pahinta aikaa hänen elämässään ja sanoi ettei enää koskaan halua sellaista.
Millaista tukea hän on saanut? Ihan kylmiltään samoihin treeneihin kuin ennen taukoa ja sitten ihmetellään, kun ei suju?
Kyllä loukkaantumisesta palautuminen sujui hyvin. Meillä oli siihen tarkat fysioterapian ohjeet ja noudatamme niitä prikulleen. Myös keskusteluja käytiin valmennuksen kanssa välillä, että pää kestäisi tauon. Tämä puoli sujui hyvin kunnes alkoi tämä itku ja paha mieli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ettei olisi uupumisoireita. Järkky määrä ohjattua toimintaa koulun ohella. Mitä jos juttelisitte?
Juteltu joka kerta ja selvitetty mistä paha mieli johtuu. Tyttö puhuu ihan avoimesti. Hän esimerkiksi kokee, ettei häntä valmenneta//valmentaja on epäreilu. Tai sitten hän ei ole vaan onnistunut omasta mielestään riittävän hyvin.
Valmentajahan voi olla epäreilu. Vaikka ei olisikaan, niin olisi tärkeää käydä valmentajan kanssa lävitse nuo epäreiluuden kokemukset eikä jättää tyttöä yksin tunteittensa ja kokemuksiensa kanssa. Samoin mietin, että mitä valmennusta tuo on, että jos tyttö kokee, että hän epäonnistuu, niin hän lähtee kerta kerran jälkeen yksin itskien kotiin ilman, että valmentaja ohjaa, tukee ja kannustaa? Tärkeintä kun tuntuu olevan, että tyttö peittää kokemuksensa, tunteensa ettei vain häiritse niitä muita.
Onko muilla av-palstalaisilla tässä kohtaa tunne, että onneksi oma lapsi ei kuulu tuollaisiin valmennettaviin?
Tuolla tasolla ei vaan enää voi yhtä vetää perässä. Valmentaja ei ole terapeutti ja tolla treenimäärällä puhutaan jo valmennuksesta, joka tähtää ”huipulle”. Ainut keino on jättää tunteiden hallinnan opettaminen vanhemmille ja poistaa muita häiritsemästä tällainen tapaus. Kuulostaa ikävältä, mutta ei ole valmentajan vastuulla terapioida teinitytön tunnepurkauksia.
Tuo tapa ei valmennuksen osalta pitkälle kanna. Henkinen valmennus pitäisi olla myös tärkeä osa harjoittelua. Missä tahansa lajissa, saatikka jos kyseessä on taitolaji ja erityisesti jos kyseessä esteettinen laji, niin todellakin paljon tulokseen vaikuttaa fyysisen lisäksi myös psyykkinen puoli.
Ja siihen on ihan eri henkilöt käytettävissä kuin se tekniikkavalmentaja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perfektionismi se siellä nostaa hanakasti päätään. Lapsi herää treenaamaan ennen koulua, itkee kun ei suoriudu tarpeeksi hyvin, koulustakin tulee pelkkää kiitettävää. Itsellä näin nuorisopsykiatrialla työskentelevänä hälytyskellot soivat. Hyväksyttekö te vanhemmat hieman huonojakin suorituksia vai pitääkö aina olla priimaa? Millaista mallia itse annatte, onko elämä suorittamista ja huipulle tähtäämistä? Itse varmaan kysyisin lapselta mitä hän itseltään vaatii ja millainen suoritus kelpaa. Ja tukisin jaksamista siinä, että riittävän hyvä on ihan tarpeeksi. Olisin tarkkana, että alkaako mennä ahdistuksen puolelle. Perfektionismista puhutaan monesti omituisen ihailevasti, ikään kuin se olisi tavoiteltava ominaisuus. Tosiasiassa se on häiriö, liiallinen vaativuus, joka estää myös sitä menestymistä. Sitä en lähtisi buustaamaan entisestään.
Me vanhemmat todellakin hyväksymme ja isosisarukset ovat paljon huonompia koulussa ja tyttö tietää ettei kukaan suutu huonommista suorituksista. Hän itse on kehittänyt tuon, ettei mikään kelpaa. Piilottaa ”huonosti menneitä” kokeita (tätä teki jo pari vuotta sitten), vaikka kyseessä olisi joku muutamaa pistettä vaille täydet. Tyttö tietää että me emme odota täydellisiä suorituksia, eikä valmentaja odota vaan ymmärtää että joka päivä ei onnistu, hän sanoo itsekin että HÄN itse haluaa tai HÄNELLE itselleen ei kelpaa. Ei ole mikään luokkansa paras, eikä siihen pyri, mutta asettaa tietyn tason itselleen ja ei meinaa päästä yli jos ei pääse siihen itselleen asettamaansa tavoitteeseen.
Hyvä juttu! Ehkä sitten miettisin, hyötyisikö lapsi ulkopuolisesta keskusteluavusta, vaikka muutaman kerran yksityisellä, jos koulupsykologille tms on vaikea päästä. Kaivelisin vähän mitä ajatuksia lapsella harrastukseen liittyy, millaiset ovat hänen omat tavoitteensa, mihin pyrkii, vertaakin koko ajan muihin, vertaakin valmentaja lapsia millaisella tavalla keskenään, mitä tapahtuisi lapsen mielestä jos harrastus lopppuisi. Mitä tarkoittaisi hänelle, jos saisi huonompia koenumeroita jne. Helpompi tuohon vaativuuteen on nyt tarttua kuin sitten, kun se on jo pysyvämpi ajatusmalli. Ilmeisesti lajina on voimistelu ja se kyllä vahvistaa perfektionismia ja myös tuottaa omituista kehonkuvaa. Ehkä lähtisin tarjoamaan rinnalle jotain aivan toisenlaista, sallivampaa harrastusta, jos lapsi innostuisi.
Aion selvitellä tuota koulupsykologia. Se kuulostaa hyvältä ajatulselta!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Komppaan EM. kantoja. Asia pitää selvittää. Käy läpi ne tilanteet, mitä tapahtuu ja miten reagoidaan, ihan tarkkaan, miten toimitaan ja sanotaan. Selvitä kaikkien toiminta, myös lapsen. On lapsen kehityksenkin kannalta tärkeää, että asia selvitetään. Poistaminen tilanteesta tunteen vuoksi voi johtaa hankaliin identiteettiongelmiin. Noin ei voi jatkua. Jo tuo ratkaisu kertoo, että mitään kasvatustieteilijöitä ei ole asialla. Jotakin on siis siellä valmennuksenkin puolella. Vuorovaikutus voi olla ongelmallista molemmin puolin ja lapsi tarvitsee ohjausta ja tukea näihin tilanteisiin. Jos valmentaja on epäreilu, siihen tulee puuttua. Ainakin tulee selvittää, mistä se tunne lapselle tulee. Noin älä anna tilanteen jatkua. On väistämättä vahingollista lapselle.
Valmentajan pitäisi olla kasvatustieteilijä? Mistä lähtien. Sulla ei selvästi ole käsitystä ammattimaisesta valmennuksesta. Valmentaja on valmentaja ja se henkinen tuki haetaan ihan muualta. Ei voi jatkua tietenkään noin, mutta ratkaisu ei ole valmentajan ajan sitominen tälle tytölle, se on muilta pois. Ratkaisu on alemmalla tasolla harrastaminen tai tysin uusi harrastus.
Kyllä valmentajan rooliin kuuluu myös henkinen tuki. Toivottavasti et ole itse valmentaja noin vääristyneellä ajatusmaailmalla.
Vääristyneellä ajatusmaailmalla? Sulla ei ole käsitystä ammattilaistason tekniikkavalmennuksesta selkeästi ollenkaan. Sen henkisen valmennuksen antaa ihan eri henkilö kuin sen tekniikkavalmennuksen. Jokainen valmentaja totta kai antaa henkistäkin tukea, ihan niinkuin aikuinen ihminen, mutta jos joku treeneistä tippuu henkisen jaksamisensa vuoksi, hänelle ei se tekniikkavalmentaja vaan voi alkaa antaa tukea siinä hetkessä. Ne muut maksavat siitä valmennuksesta ihan yhtä paljon kuin tämäkin, treenit eivät voi vaarantua sillä, että yksi romahtaa.
Vierailija kirjoitti:
Sairas määrä treeniä viikossa. Ootko kysyny lapselta haluaako lopettaa harrastuksen?
Ehkä valmentaja ahdistelee seksuaalisesti?
Sadannen kerran vastaan samaan. Tyttö oli tauolla loukkaantumisen takia ja se oli hänen mielestään pahinta aikaa elämässä ikinä. Ja on sanonut ettei halua lopettaa tai vähentää. Tottakai tätä on tarjottu jo oman mielenrauhan takia useasti. Valmentaja ei ahdistele, on samaa sukupuolta, mitään sellaista tähän ei liity.
Tähän väliin sanottakoon, että 8 treeniä viikossa ei ole harrastamista, vaan ammattiurheilua.
Kai kyseiselle lapselle maksetaan jonkinlaista palkaa tuosta tai saa edes jotain rahaa kilpailuista?
Jos ei, niin kyllä minuakin itkettäisi kun valmentaja/seura käärii kaikki fyffet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairas määrä treeniä viikossa. Ootko kysyny lapselta haluaako lopettaa harrastuksen?
Ehkä valmentaja ahdistelee seksuaalisesti?
Sadannen kerran vastaan samaan. Tyttö oli tauolla loukkaantumisen takia ja se oli hänen mielestään pahinta aikaa elämässä ikinä. Ja on sanonut ettei halua lopettaa tai vähentää. Tottakai tätä on tarjottu jo oman mielenrauhan takia useasti. Valmentaja ei ahdistele, on samaa sukupuolta, mitään sellaista tähän ei liity.
Ja tämä juuri kertoo sen, että hän on vain tipahtanut nyt kyydistä ja siksi vanhempien pitää ottaa ohjat ja etsiä oman tasoinen ryhmä. Mitä kauemmin roikkuu väkisin mukana, sitä korkeammalta tippuu, kun jää jälkeen.
Me vanhemmat todellakin hyväksymme ja isosisarukset ovat paljon huonompia koulussa ja tyttö tietää ettei kukaan suutu huonommista suorituksista. Hän itse on kehittänyt tuon, ettei mikään kelpaa. Piilottaa ”huonosti menneitä” kokeita (tätä teki jo pari vuotta sitten), vaikka kyseessä olisi joku muutamaa pistettä vaille täydet. Tyttö tietää että me emme odota täydellisiä suorituksia, eikä valmentaja odota vaan ymmärtää että joka päivä ei onnistu, hän sanoo itsekin että HÄN itse haluaa tai HÄNELLE itselleen ei kelpaa. Ei ole mikään luokkansa paras, eikä siihen pyri, mutta asettaa tietyn tason itselleen ja ei meinaa päästä yli jos ei pääse siihen itselleen asettamaansa tavoitteeseen.