Lue keskustelun säännöt.
Nuori tulee treeneistä itkien kotiin
24.04.2021 |
Kyseessä 13-vuotias tyttö. Tähän saakka erittäin sisukas ja pitkäjännitteinen tyttö pahoittaa nykyään mielensä joka viikko. Tästä on ollut seurauksena se, että on lähtenyt treeneistä toistuvasti kesken pois. Tämä sovittu valmentajan kanssa, ettei pilaa muiden treenejä mökötyksellään ja itkullaan. Tätä on jatkunut muutaman kuukauden ja olemme keskustelleet asiasta valmentajan kanssa ja yrittäneet puhua asiat auki, mitkä tyttöä harmittavat.
Viime aikoina olen kuitenkin pohtinut, että entä jos kyseessä ei olekaan vain tytön hankala ikä, luonne ja ”viat” hänessä,, vaan voisiko valmennus tehdä jotain toisin. Harrastusta on 8 kertaa viikossa.
Onko kenelläkään kokemusta, miten tästä pääsee yli? Kaikesta huolimatta nuori haluaa aina mennä treeneihin, eikä tunnu olevan pitkävihainen, vaikka tulee todella suuttuneena kotiin ja kokee, että häntä kohtaan toimitaan epäreilusti.
Kommentit (207)
Tyttö ei tauon jälkeen pärjää samalla tasolla kuin ennen. Identiteettikriisi, ihan oikeasti. Ja sellasta tasapainoilua nyt todellisen romahduksen rajalla, koska nyt ei vielä myönnä itselleen ettei pärjää. Jos se painostaa itseään vaan pidemmälle niin se tiputus on entistä rajumpi. Nyt jo kuulostaa että sitoo koko ihmisarvonsa ja persoonansa siihen pärjääkö tossa ryhmässä ja onko paras vai ei. Ei suostu vaihtamaan alemman tason ryhmään.
Olisin aika huolissani nyt, suosittelen nuorelle tunnetaitojen opiskelua jossain kivalla kurssilla, terapiaa yms. Tulee tarttemaan tollasta tukea lähivuosina, kun tän kriisin jälkiaallot osuu maihin.
Sit alkaa helpottaa kun se antaa itselleen anteeksi, antaa armoa, oppii tykkäämään itsestään ihmisenä eikä suoritusten kautta, tietää että häntä rakastetaan myös heikkona ja huonona, oppii lisää tunnetaitoja... ja varmaan siirtyy sinne alempaan ryhmään huilimaan tai lopettaa koko harrastuksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsi (ja aikuinenkin) voi todella rakastaa harrastusta/työtä, kokea sen tärkeäksi ja olla siihen sitoutunut. Ja samalla se harrastus/työ, joka antaa paljon ja on rakas, voi tehdä pahaa. Sun nuori kuulostaa uupuneelta, se oireilee jotain. Joko oireilu johtuu suoraan treeneistä tai sitten treenit tuo sen esiin.
Joka tapauksessa lapsi, joka toistuvasti tulee itkien treeneistä kotiin, tarvitsee mielestäni taukoa tai koko harrastuksen laittamisen jäihin.
Tietenkään se ei halua lopettaa, tietenkin taukokin olisi harrastuksen kannalta iso takapakki, tietenkin vuosien panostuksen jälkeen ei haluta luovuttaa. Mutta oikeesti, saako se lapsi loppuelämän kannalta hyödyllistä kokemusta tästä? Vai kasvaako tässä jälleen yksi suorittaja, itsensä ruoskija? Mitä iloa on suurista saavutuksista, jos peilistä katsoo aina "huono ihminen ja luuseri".Ja hei, melkein kaikki tavoitteellisesti harrastavat lapset lopettaa lajin nuorena. Minimaalinen murto-osa jatkaa aikuisuuteen ja lähtee tekemään uraa. Eli se lopetus on teilläkin aika varmasti edessä nyt tai lähivuosina, se on normaalia. Aiheuttaa ehkä itkua ja kriisiä, mutta myös helpotuksen kyyneleitä. Tollanen harrastus on kuitenkin niiiiin paljon muuta kuin "kivaa puuhailua" ja sisältää joka treenikerralla ison kasan negatiivisia tunteita, eroaa siten aika massiivisesti jostain 2x/vko potkupalloilusta.
Et taida tietää mitään "potkupalloilusta". Harrastustasolla harjoituksia 4 kertaa viikossa ja pelit viikonloppuisin. Siihen lopahti meidän palloilijan into, muulla joukkueella se lopahti vuotta myöhemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi (ja aikuinenkin) voi todella rakastaa harrastusta/työtä, kokea sen tärkeäksi ja olla siihen sitoutunut. Ja samalla se harrastus/työ, joka antaa paljon ja on rakas, voi tehdä pahaa. Sun nuori kuulostaa uupuneelta, se oireilee jotain. Joko oireilu johtuu suoraan treeneistä tai sitten treenit tuo sen esiin.
Joka tapauksessa lapsi, joka toistuvasti tulee itkien treeneistä kotiin, tarvitsee mielestäni taukoa tai koko harrastuksen laittamisen jäihin.
Tietenkään se ei halua lopettaa, tietenkin taukokin olisi harrastuksen kannalta iso takapakki, tietenkin vuosien panostuksen jälkeen ei haluta luovuttaa. Mutta oikeesti, saako se lapsi loppuelämän kannalta hyödyllistä kokemusta tästä? Vai kasvaako tässä jälleen yksi suorittaja, itsensä ruoskija? Mitä iloa on suurista saavutuksista, jos peilistä katsoo aina "huono ihminen ja luuseri".Ja hei, melkein kaikki tavoitteellisesti harrastavat lapset lopettaa lajin nuorena. Minimaalinen murto-osa jatkaa aikuisuuteen ja lähtee tekemään uraa. Eli se lopetus on teilläkin aika varmasti edessä nyt tai lähivuosina, se on normaalia. Aiheuttaa ehkä itkua ja kriisiä, mutta myös helpotuksen kyyneleitä. Tollanen harrastus on kuitenkin niiiiin paljon muuta kuin "kivaa puuhailua" ja sisältää joka treenikerralla ison kasan negatiivisia tunteita, eroaa siten aika massiivisesti jostain 2x/vko potkupalloilusta.
Et taida tietää mitään "potkupalloilusta". Harrastustasolla harjoituksia 4 kertaa viikossa ja pelit viikonloppuisin. Siihen lopahti meidän palloilijan into, muulla joukkueella se lopahti vuotta myöhemmin.
En ole tuo jolle vastasit, mutta ehkä käsitit väärin. Hän ei puhunut jalkapallosta, vaan potkupallosta. Sama kuin ero esimerkiksi voimistelun ja jumpan välillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ettei olisi uupumisoireita. Järkky määrä ohjattua toimintaa koulun ohella. Mitä jos juttelisitte?
Juteltu joka kerta ja selvitetty mistä paha mieli johtuu. Tyttö puhuu ihan avoimesti. Hän esimerkiksi kokee, ettei häntä valmenneta//valmentaja on epäreilu. Tai sitten hän ei ole vaan onnistunut omasta mielestään riittävän hyvin.
Varmasti väsynytkin. Mutta näen tässä taas jonkinlaisen kympin tytön, jolla tulee olemaan ongelmia työelämässä. Toivottavasti osaa kääntä tämän niin että aina ei voi onnistua ja joukkuelajissa hän ei voi olla koko ajan keskipiste tai tässä tapauksessa valmennuksen kohde. Se ei ole epäreiluutta vaan ihan normielämää. Alatiloukkaantujaa ei kukaan jaksa. Jossain vaiheessa elämää se äiti enää olekaan lohduttamassa ja vahvistamassa miten epäreilusti häntä on kohdeltu.
Äitihän EI ollut vahvistamassa miten epäreilusti kohdeltu, vaan nimenomaan kyseenalaisti, onko kohdeltu ollenkaan epäreilusti.
Minun korvaan kuulostaa vaan että tyttö tavoittelee täydellistä/hyvää suoritusta. Tätä itsekin tein ja teen edelleen. Esimerkkinä 28 vuotiaana aloin panikoimaan kun pullat eivät onnistuneetkaan ja menin täysin pois tolaltaan :D ehkä pitäisi takoa päähän jotenkin että elämä ei kaadu siihen kun tekee virheitä. Aikaa se vaatii ajatella asioita eritavalla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi (ja aikuinenkin) voi todella rakastaa harrastusta/työtä, kokea sen tärkeäksi ja olla siihen sitoutunut. Ja samalla se harrastus/työ, joka antaa paljon ja on rakas, voi tehdä pahaa. Sun nuori kuulostaa uupuneelta, se oireilee jotain. Joko oireilu johtuu suoraan treeneistä tai sitten treenit tuo sen esiin.
Joka tapauksessa lapsi, joka toistuvasti tulee itkien treeneistä kotiin, tarvitsee mielestäni taukoa tai koko harrastuksen laittamisen jäihin.
Tietenkään se ei halua lopettaa, tietenkin taukokin olisi harrastuksen kannalta iso takapakki, tietenkin vuosien panostuksen jälkeen ei haluta luovuttaa. Mutta oikeesti, saako se lapsi loppuelämän kannalta hyödyllistä kokemusta tästä? Vai kasvaako tässä jälleen yksi suorittaja, itsensä ruoskija? Mitä iloa on suurista saavutuksista, jos peilistä katsoo aina "huono ihminen ja luuseri".Ja hei, melkein kaikki tavoitteellisesti harrastavat lapset lopettaa lajin nuorena. Minimaalinen murto-osa jatkaa aikuisuuteen ja lähtee tekemään uraa. Eli se lopetus on teilläkin aika varmasti edessä nyt tai lähivuosina, se on normaalia. Aiheuttaa ehkä itkua ja kriisiä, mutta myös helpotuksen kyyneleitä. Tollanen harrastus on kuitenkin niiiiin paljon muuta kuin "kivaa puuhailua" ja sisältää joka treenikerralla ison kasan negatiivisia tunteita, eroaa siten aika massiivisesti jostain 2x/vko potkupalloilusta.
Et taida tietää mitään "potkupalloilusta". Harrastustasolla harjoituksia 4 kertaa viikossa ja pelit viikonloppuisin. Siihen lopahti meidän palloilijan into, muulla joukkueella se lopahti vuotta myöhemmin.
En ole tuo jolle vastasit, mutta ehkä käsitit väärin. Hän ei puhunut jalkapallosta, vaan potkupallosta. Sama kuin ero esimerkiksi voimistelun ja jumpan välillä.
Kuule... Jostain syystä Suomessa ihan kaikki on tulevia ammattilaisia ja mitään potkupalloryhmää ei ole edes perähikiällä, jossa me asumme. Täällä harrastusryhmätkin peluutetaan ihan kunnolla, koska kaikki tietty haluavat tavoitella 24/7 paikkaa siihen kilparyhmään, vaikka turnauspelejä on myös harrastusryhmälläkin. Siinä jää huomaamatta iso osa pelaisi ihan mieluusti harrastustasolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi (ja aikuinenkin) voi todella rakastaa harrastusta/työtä, kokea sen tärkeäksi ja olla siihen sitoutunut. Ja samalla se harrastus/työ, joka antaa paljon ja on rakas, voi tehdä pahaa. Sun nuori kuulostaa uupuneelta, se oireilee jotain. Joko oireilu johtuu suoraan treeneistä tai sitten treenit tuo sen esiin.
Joka tapauksessa lapsi, joka toistuvasti tulee itkien treeneistä kotiin, tarvitsee mielestäni taukoa tai koko harrastuksen laittamisen jäihin.
Tietenkään se ei halua lopettaa, tietenkin taukokin olisi harrastuksen kannalta iso takapakki, tietenkin vuosien panostuksen jälkeen ei haluta luovuttaa. Mutta oikeesti, saako se lapsi loppuelämän kannalta hyödyllistä kokemusta tästä? Vai kasvaako tässä jälleen yksi suorittaja, itsensä ruoskija? Mitä iloa on suurista saavutuksista, jos peilistä katsoo aina "huono ihminen ja luuseri".Ja hei, melkein kaikki tavoitteellisesti harrastavat lapset lopettaa lajin nuorena. Minimaalinen murto-osa jatkaa aikuisuuteen ja lähtee tekemään uraa. Eli se lopetus on teilläkin aika varmasti edessä nyt tai lähivuosina, se on normaalia. Aiheuttaa ehkä itkua ja kriisiä, mutta myös helpotuksen kyyneleitä. Tollanen harrastus on kuitenkin niiiiin paljon muuta kuin "kivaa puuhailua" ja sisältää joka treenikerralla ison kasan negatiivisia tunteita, eroaa siten aika massiivisesti jostain 2x/vko potkupalloilusta.
Et taida tietää mitään "potkupalloilusta". Harrastustasolla harjoituksia 4 kertaa viikossa ja pelit viikonloppuisin. Siihen lopahti meidän palloilijan into, muulla joukkueella se lopahti vuotta myöhemmin.
En tarkoita jalkapalloa tolla kommentilla, tai mitään muutakaan järjestellisempää harrastamista. Vaan että höntsäharrastuksissa, joita on säännöllisen epäsäännöllisesti ilman paineita tai tavoitteita, lapset saa lähinnä vain positiivisia fiiliksiä. Lapsia ei pusketa eteenpäin, eikä ne juuri kehity siinä lajissa, koska tarkotus on vaan harrastella ja liikkua ja nähdä kavereita 1-2x viikossa.
On täysin eri asia harrastaa henkisesti harrastaa mitään tavoitteellisesti. Siinä tulee koko ajan esiin mitä et vielä osaa, mitä pitäs tehdä paremmin, mitkä on vaatimukset. Toki nää koetetaan tehdä positiivisen kautta, mutta ne on niitä perusteemoja aina. Ja mitä se sit voi tehdä nuorelle lapselle, jolla on viikossa 8 kertaa treenit ja joka on perfektionisti. Ei kaikki pärjää siinä paineessa.
Onneksi on myös niitä höntsäryhmiä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuvitteleppa ap itsesi oman tyttäresi asemaan. Tulet vaikka 5 päivänä viikossa kotiin itkien. Kumppani kysyy syytä. Syytä et voi sanoa. Kukaan ei kiusaa työpaikalla. Työnantaja on tyytyväinen . Ja sinä vain itket.
Siis todella SAIRAS TILANNE. Näin on juuri lapsesi kohdalla. Hänen on PAKKO harrastaa , kun on niin hyvä.Aivopesty jo aiemmin kotona ja treeneissä.
Vähän olet tyhmä ,jos et vihellä peliä poikki. Tuo ei ole mitään asiallista harrastamista . Tuo on välinpitämätöntä kiusaamista. Ei aivopesty lapsi uskalla itse päättää, että lopettaisi moisen rääkin ja jatkaisi muuta harrastusta HALOO 8 x viikossa ja 13 v. Mikä maailmanmestari hänestä yritetään leipoa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ehdi käydä terapiassa, koska harkkoja noin paljon.
Pitäiskö sitä aikaa järjestää? Jos luonne on heikko ei lapsesta tule sitä maailmanmestari vaikka kuinka treenaisi.
Minä en ole ainakaan sanonut ettei riittäisi aikaa terapiaan. Joku muu täällä vastailee puolestani. Täytyy selvitellä tuota terapia-vaihtoehtoa, olisiko jotain tarjolla.
Mitä järkeä viedä lapsi terapiaan ennen kuin on nostanut kissan pöydälle valmentajan kanssa? Kuulostaa siltä, että sinun itsesi pitäisi mennä terapiaan, joko lapsesi tai provoilun takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi (ja aikuinenkin) voi todella rakastaa harrastusta/työtä, kokea sen tärkeäksi ja olla siihen sitoutunut. Ja samalla se harrastus/työ, joka antaa paljon ja on rakas, voi tehdä pahaa. Sun nuori kuulostaa uupuneelta, se oireilee jotain. Joko oireilu johtuu suoraan treeneistä tai sitten treenit tuo sen esiin.
Joka tapauksessa lapsi, joka toistuvasti tulee itkien treeneistä kotiin, tarvitsee mielestäni taukoa tai koko harrastuksen laittamisen jäihin.
Tietenkään se ei halua lopettaa, tietenkin taukokin olisi harrastuksen kannalta iso takapakki, tietenkin vuosien panostuksen jälkeen ei haluta luovuttaa. Mutta oikeesti, saako se lapsi loppuelämän kannalta hyödyllistä kokemusta tästä? Vai kasvaako tässä jälleen yksi suorittaja, itsensä ruoskija? Mitä iloa on suurista saavutuksista, jos peilistä katsoo aina "huono ihminen ja luuseri".Ja hei, melkein kaikki tavoitteellisesti harrastavat lapset lopettaa lajin nuorena. Minimaalinen murto-osa jatkaa aikuisuuteen ja lähtee tekemään uraa. Eli se lopetus on teilläkin aika varmasti edessä nyt tai lähivuosina, se on normaalia. Aiheuttaa ehkä itkua ja kriisiä, mutta myös helpotuksen kyyneleitä. Tollanen harrastus on kuitenkin niiiiin paljon muuta kuin "kivaa puuhailua" ja sisältää joka treenikerralla ison kasan negatiivisia tunteita, eroaa siten aika massiivisesti jostain 2x/vko potkupalloilusta.
Et taida tietää mitään "potkupalloilusta". Harrastustasolla harjoituksia 4 kertaa viikossa ja pelit viikonloppuisin. Siihen lopahti meidän palloilijan into, muulla joukkueella se lopahti vuotta myöhemmin.
En ole tuo jolle vastasit, mutta ehkä käsitit väärin. Hän ei puhunut jalkapallosta, vaan potkupallosta. Sama kuin ero esimerkiksi voimistelun ja jumpan välillä.
Kuule... Jostain syystä Suomessa ihan kaikki on tulevia ammattilaisia ja mitään potkupalloryhmää ei ole edes perähikiällä, jossa me asumme. Täällä harrastusryhmätkin peluutetaan ihan kunnolla, koska kaikki tietty haluavat tavoitella 24/7 paikkaa siihen kilparyhmään, vaikka turnauspelejä on myös harrastusryhmälläkin. Siinä jää huomaamatta iso osa pelaisi ihan mieluusti harrastustasolla.
Meillä on kunnan järjestämiä liikuntaryhmiä lapsille. Sit on erikseen jotain tavoitteellisempaa, mutta myös ihan perusliikuntaan ja hauskanpitoa. Varmaan lupaavimmat poimitaan sieltä muihin ryhmiin, mutta oma muksu käy nimenomaan "potkupalloilemassa" jos sen nyt niin haluaa ilmaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi (ja aikuinenkin) voi todella rakastaa harrastusta/työtä, kokea sen tärkeäksi ja olla siihen sitoutunut. Ja samalla se harrastus/työ, joka antaa paljon ja on rakas, voi tehdä pahaa. Sun nuori kuulostaa uupuneelta, se oireilee jotain. Joko oireilu johtuu suoraan treeneistä tai sitten treenit tuo sen esiin.
Joka tapauksessa lapsi, joka toistuvasti tulee itkien treeneistä kotiin, tarvitsee mielestäni taukoa tai koko harrastuksen laittamisen jäihin.
Tietenkään se ei halua lopettaa, tietenkin taukokin olisi harrastuksen kannalta iso takapakki, tietenkin vuosien panostuksen jälkeen ei haluta luovuttaa. Mutta oikeesti, saako se lapsi loppuelämän kannalta hyödyllistä kokemusta tästä? Vai kasvaako tässä jälleen yksi suorittaja, itsensä ruoskija? Mitä iloa on suurista saavutuksista, jos peilistä katsoo aina "huono ihminen ja luuseri".Ja hei, melkein kaikki tavoitteellisesti harrastavat lapset lopettaa lajin nuorena. Minimaalinen murto-osa jatkaa aikuisuuteen ja lähtee tekemään uraa. Eli se lopetus on teilläkin aika varmasti edessä nyt tai lähivuosina, se on normaalia. Aiheuttaa ehkä itkua ja kriisiä, mutta myös helpotuksen kyyneleitä. Tollanen harrastus on kuitenkin niiiiin paljon muuta kuin "kivaa puuhailua" ja sisältää joka treenikerralla ison kasan negatiivisia tunteita, eroaa siten aika massiivisesti jostain 2x/vko potkupalloilusta.
Et taida tietää mitään "potkupalloilusta". Harrastustasolla harjoituksia 4 kertaa viikossa ja pelit viikonloppuisin. Siihen lopahti meidän palloilijan into, muulla joukkueella se lopahti vuotta myöhemmin.
En tarkoita jalkapalloa tolla kommentilla, tai mitään muutakaan järjestellisempää harrastamista. Vaan että höntsäharrastuksissa, joita on säännöllisen epäsäännöllisesti ilman paineita tai tavoitteita, lapset saa lähinnä vain positiivisia fiiliksiä. Lapsia ei pusketa eteenpäin, eikä ne juuri kehity siinä lajissa, koska tarkotus on vaan harrastella ja liikkua ja nähdä kavereita 1-2x viikossa.
On täysin eri asia harrastaa henkisesti harrastaa mitään tavoitteellisesti. Siinä tulee koko ajan esiin mitä et vielä osaa, mitä pitäs tehdä paremmin, mitkä on vaatimukset. Toki nää koetetaan tehdä positiivisen kautta, mutta ne on niitä perusteemoja aina. Ja mitä se sit voi tehdä nuorelle lapselle, jolla on viikossa 8 kertaa treenit ja joka on perfektionisti. Ei kaikki pärjää siinä paineessa.Onneksi on myös niitä höntsäryhmiä <3
Meillä päin ei ole höntsäryhmiä. On vain näitä ammattilaisryhmiä ja harrasteryhmiä. Lapsi piti jalkapallosta siihen asti, kunnes se muuttui "työksi" ja olisi tarvinnut aikaa läkdyille ja kavereille sekä ihan vaan löhöilyyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
teinidraamaa veikkaisin.
Se on normaalia välillä.
Nuori?
13-vuotias on murrosikään tullut lapsi, se kannattaisi ap:nkin pitää mielessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
13-vuotias ei osaa vielä vetää rajoja omalle jaksamiselleen, se on vanhempien ja muiden hänestä huolehtivien aikuisten lempeästi tehtävä. Selkeästi aivan liikaa kuormitusta, vaikka lapselle mieluinen harrastus onkin kyseessä. Lapselle on tehtävä selväksi, että häntä rakastetaan ja hän kelpaa, vaikka olisi väsynyt, kiukkuinen ja silloinkin, kun kokeissa tulee "huono" numero tai valmentaja käyttäytyy ikävästi.
Ap:n lapselle kannattaisi järjestää mahdollisuus keskustella jonkun henkisen valmennuksen asiantuntijan/psykologin kanssa, joku joka keskittynyt nimenomaan urheilijoihin.
Meillä teinille on ollut apua keskustella urheilupsykologin kanssa. Meillä on yksilöurheilija ja laji varmasti ihan eri kuin ap:n lapsella, mutta teini-iässä tapasi kauden aikana muutaman kerran psykologin. Kilpaurheilussa lajissa kuin lajissa henkinen vahvuus ja se miten käsittelee epäonnistumisia on tosi tärkeää. Nämä ovat asioita joista on varmasti apua koko elämää ajatellen.
Jokainen joka kauhistelee 8 kertaa viikossa treenaavia lapsia voi miettiä, että olisiko parempi, että sen ajan pelaisivat katsovat youtubea tms. Yleensä lajinsa huipulla treenaavat nuoret treenaavat omasta motivaatiosta ja kilpailuvietistä ei vanhempien pakottamana.
Nyt katsotaan onko tytöstä lajiin vai ei. Itse olen mennyt tuon saman läpi ja valitsin urheilun. Se oli ensin harrastustus ja nykyään rakas työni. Vaikka välillä on vaikeaa niin kannustaisin tyttöä jaksamaan. Huippu-urheilu vaatii aina uhrauksia. Jos lajille antaa kaikkensa niin siitä voi tulla upein asia elämässä.
Täällä on selvästi mukana kommentoimassa ihmisiä, joilla ei ole käsitystä SM-tason urheilusta. Tuossa lajissa tuo treenimäärä on aivan normaali, jopa maltillinen. Täällä on varmasti laumoittain vanhempia, jotka tunnistavat asian, mutta eivät nyt vaan kommentoi.
Tyttö joutui meidän vanhempien pakottamana lopettamaan yhden lajin, joka oli yhtä vaativa kuin tämä. Juuri ajanpuutteen ja ylirasituksen takia pakotimme lopettamaan/valitsemaan vain toisen. Tyttö on edelleen katkera siitä. Eli tätä lajia emme pakota häntä lopettamaan, muuta apua asiaan täytyy keksiä. En jaksa enää väitellä siitä, onko lapsi lajissa jonkun painostamana vai omasta tahdostaan. Tätäkin on vaikea ymmärtää, jos ei ole urheilulle omistautunutta lasta. Minulla on useampi lapsi, joten ihmettelisin itsekin asiaa, jos minulla olisi vain ne lapset, jotka harrastavat pari kertaa viikossa. Muutamia hyviä näkökantoja on tullut, kiitos niistä!
Vierailija kirjoitti:
Ap:n lapselle kannattaisi järjestää mahdollisuus keskustella jonkun henkisen valmennuksen asiantuntijan/psykologin kanssa, joku joka keskittynyt nimenomaan urheilijoihin.
Meillä teinille on ollut apua keskustella urheilupsykologin kanssa. Meillä on yksilöurheilija ja laji varmasti ihan eri kuin ap:n lapsella, mutta teini-iässä tapasi kauden aikana muutaman kerran psykologin. Kilpaurheilussa lajissa kuin lajissa henkinen vahvuus ja se miten käsittelee epäonnistumisia on tosi tärkeää. Nämä ovat asioita joista on varmasti apua koko elämää ajatellen.
Jokainen joka kauhistelee 8 kertaa viikossa treenaavia lapsia voi miettiä, että olisiko parempi, että sen ajan pelaisivat katsovat youtubea tms. Yleensä lajinsa huipulla treenaavat nuoret treenaavat omasta motivaatiosta ja kilpailuvietistä ei vanhempien pakottamana.
Miksi lapsen kaikki vapaa-aika pitää olla kilpaurheilua? Monelle vanhemmalle tuntuu olevan kova paikka, kun lapsi haluaa lopettaa sen. Samalla lähtee vanhemmalta harrastuksen ympärille muotoutuneet sosiaaliset suhteet. Yhtäkkiä ei olekaan kesäleirejä tai kisamatkoja.
On eri asia harrastaa urheilua 8 kertaa viikossa kuin yhtä lajia 8 kertaa viikossa 13-vuotiaana. Koulu, kaverit ja numerot tulevat juuri tuossa iässä myös tärkeiksi ja samaan aikaan rakennetaan itsetuntoa ja minä-kuvaa. On erittäin surullista, että noin nuoresta revitään irti kaikki vain yhtä asiaa varten.
Tasapainoinen nuori tarvitsee elämäänsä muutakin kuin suorituksia. Hän tarvitsee suhteellisuudentajua, erilaisia kosketuksia, epäonnistumisia ja pieniä voittoja, ihan vain huvin vuoksi lenkkeilyä jne. Jos harrastaa 8 kertaa viikossa, tarkoittaa se sitä, että monista asioista on luovuttava jo noin nuorena. Miten hoituvat perheviikonloput, yökyläily, mökkireissut, sukulaisvierailut ja ihan vaan koulukavereiden kanssa ajan viettäminen? Yksiin treeneihin menee matkoineen ja suihkukäynteineen vähintään 2 - 3 tuntia illassa, päälle läksyt ja koulumatkat, niin sitä ohjattua ohjelmaa on 10 - 12 tuntia päivässä. Aika rankkaa ja rankemmaksi muuttuu jos tavoittelee lukioon.
Alemmalle tasolle siirtyminen olisikin varmasti turhauttavaa. Lopetus taas tietyllä lailla maailman loppu tuon ikäiselle. Ehkä jäljelle mietittäväksi:
Mitä muutoksia omassa lajissa jatkamisen vaatisi, sekä konkreettiset toiminnot tämän osalta -> välitsekkaus onko auttanut ja tämän jälkeen vaihtoehtoina ehkä:
- Oma laji jatkuu
- Oma laji loppuu ja on mietitty mitä muuta voisi harrastaa (tässä olisi hyvä jos sitä voisi aloitella pikkuhiljaa rinnalle, mutta noilla treenimäärillä ei onnistu)