Lue keskustelun säännöt.
Ystävien lapset saavat "kaiken"
21.04.2021 |
Meillä on ystäväperhe, jonka kanssa ollaan tultu hyvin juttuun vuosikausia. Tykätään monista samoista asioista, lapset on samaa ikäluokkaa keskenään, jne.
Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että oma asenteeni on alkanut muuttua heitä kohtaan. Ehkä se on sitten kateutta, mutta tuntuu, että heillä elämässä on niin paljon sitä mitä itsekin kaipaisin ja mitä haluaisimme omankin puolison kanssa lapsillemme tarjota.
Nämä kaverit ei mitenkään leuhki omilla asioillaan, vaan ne tulee esille ihan normaaleissa keskusteluissa. En ole koskaan kokenut, että meitä ylenkatsottaisiin, vaikka tietävät ettei meillä vastaaviin ole mahdollisuuksia. Eli siis ainoa asia, mikä mättää, on oma asenne.
Noiden tapaamisten jälkeen mulla nousee pintaan kateus, vähän kaikesta. Etenkin niistä asioista, joita he lapsilleen voivat tarjota.
Perheen tuntevana tiedän, että nuo asiat ei lapsille tipahda kuin Manulle illallinen. Tiedän, että nämä vanhemmat vaatii lapsiltaan ahkeraa koulutyötä, osallistumista kotitöihin, ja vastuunottoa erilaisissa ikätason sallimissa rajoissa. Ehkä mua ärsyttää sekin, kun tuntuu että meillä nää porkkanat ei edes toimisi vastaavissa asioissa.
Kateutta (mikä suorastaan hävettää) minussa herättää moni asia. Heillä lapset harrastavat pianonsoittoa, ratsastusta ja balettia. Meillä olisi ehkä mahdollisuus kustantaa soittotunnit, mutta ei soitinta. Nuo muut on hintansa puolesta aivan pois suljettuja. Lapset ovat hyviä koulussa ja jos lapsella on ongelmaa koulunkäynnissä, he järjestävät tälle yksityisopetusta. Näin oli esimerkiksi yhden vieraan kielen kohdalla. Meillä lapsi on sellainen kasin oppilas ja nuo yksityistunnit oli aivan sairaan hintaisia, joten jos koulusta ei saisi tukiopetusta ja itse en osaisi, niin jäisi opettamatta.
Heille ollaan laittamassa ulkoporeallasta. Me tuskaillaan, löytyisikö jostain sopivanhintainen wc:n kaapisto. Heillä on oma hevonen, jolla on tallipaikka. Ratsastusta harrastava lapsi käy vanhempien kanssa hoitamassa sitä ja tekemässä tallitöitä säännöllisesti. Me ollaan mietitty omalle lapselle pupua, mutta noinkohan tuo ottaisi siitäkään vastuuta... Heillä kodin remontit maksetaan rahalla, ei lainalla. Me joudutaan miettimään tarkoin, jos jotain muutoksia halutaan tehdä.
Lapsilla on heille mieluisia, tyylikkäitä vaatteita, osa mun mielestä aika kalliitakin. Oman lapsen vaatteet on ihan ok, mutta tulee aina olo, että on jotenkin vähän homssuinen, kun tuolla ollaan.
Kun he lomailevat, he järjestävät lapsille kivoja kohteita mutta käyvät myös tarjoamassa luontoon tai historiaan liittyviä elämyksiä lapsille. Meillä lapsi vain marisee, että pitää päästä Särkänniemeen. Synttäreillä saattaa olla taidolla tehty kepparirata, suklaaputous, uima-allas, tai vaikka pomppulinna. Yksi lapsi sai yksityistunnin kolmen kaverinsa kanssa paikallisella ratsastuskoululla synttäreiden kunniaksi. Tänä kesänä sama lapsi pääsee ratsastusleirille, jonka hinta oli tähtitieteellinen (tarkistin). Meillä ei todellakaan ole tällaisiin mahdollisuutta, ja vaikka oma lapsi ei vastaavia pyydäkään, niin silti häiritsee ettei itse pysty toteuttamaan samoja juttuja.
Toisaalta heillä ei esim. ajella uudella autolla, käydä aurinkomatkoilla ja monessa asiassa ollaan rahasta tarkkoja ja suunnitellaan menoja.
Miten tästä tunteesta eroon?
Kommentit (346)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyviä pianoja saa viidelläkympillä tai jopa ilmaiseksi, kokemusta on. Se ei ainakaan estä soittoharrastusta.
Eikä varsinkaan aloittelijan edes tarvitse ostaa oikeaa pianoa vaan sähköinenkin kelpaa. Sähköpianoja saa parilla sadalla.
Minä taas neuvoisin ostamaan oikean akustisen pianon jos on vain paikka minne sijoittaa se, ja satanen vuodessa viritykseen. Nyt on ostajan markkinat, ja hyviä pianoja voi saada jopa ilmaiseksi muuton alta.
-eri, 34 vuoden kokemuksella pianonsoitosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onneksi olkoon, kuvailit juuri kaiken sen mikä tässä jenkkiläistyneessä suoritus- ja kilpailuyhteiskunnassa on vikana!
Tulkitset sitä suomalaisittain. Kilpailuhenkisyydessä ei ole mitään vikaa, elämä on kilpailua, ja positiivinen kilpailuasenne vie ihmisiä eteenpäin, kannustaa yrittämään ja sitä kautta saavuttamaan enemmän. USAssa kasvetaan siihen, ja niitä jotka saavat aikaan asioita huomioidaan, kiitetään ja annetaan vaikka hieno paperille printattu kunniamaininta. Suorituksen kohde voi olla vaikka mitä, ja vaikka miten turhanaikainen suomalaisen arvostelijan näkökulmasta.
USAssa menestystä arvostetaan, oli kyse kouluaineiden arvosanoista, urheilusuorituksista, community serviceen käytetyistä tunneista tai mistä hyvänsä. Suomessa pärjääjät luokitellaan typeriksi hikareiksi, heille v-uillaan ja heitä vedetään turpaan.
jos haluaa käydä jonkin muun soittimen soittotunneilla kuin pianon niin monesti aloittelijat saavat konservatoriolta ensimmäisiksi vuosiksi lainasoittimen. Joo ovat vanhoja ja monen lapsen käyttämiä, mutta hyvin toimivat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä juttujasi kun lukee niin tulee selväksi että et ole niinkään kateellinen ystäväperheesi elämäntyylistä, vaan heidän lapsistaan! Lue viestisi uudelleen läpi ja katso kuinka monessa viestissä vertaat omaa lastasi tuon perheen lapsiin. Ja aina negatiivisella tavalla. Tuo toisen perheen lapset ovat kaikessa parempia. Olet omaan lapseesi tyytymätön ja toivoisit kovasti että hän olisi toisenlainen. Aikamoisen sairasta settiä on kyllä nyt. Aivan mahtava kasvuympäristö lapsellesi! Luuletko oikeasti että hän ei huomaa asennettasi?
Aloitusviestissä taisin sanoakin, että emme pysty vastaavaa tarjoamaan ja se on suurin harmini syy.
On niitä nyt tietysti muitakin asioita, mitkä nostaa päätään, mutta erityisesti nämä lapsiin liittyvät!
Koetan vähän kääntää toisin päin; olisi hienoa, kun oma lapsi innostuisi jostain tavoitteellisesta harrastuksesta, mutta ei kai vain ole sen tyyppinen, tai sitten sopivaa/sopivan hintaista juttua ei ole vain vielä löytynyt.
Tykkää kyllä lukea, pyöräillä ja vaikka askarrella. Onhan nekin hyviä juttuja enkä mä niitä väheksy, enkä mä tainnut itsekään lapsena harrastaa tavoitteellisesti mitään.
Nämä asiat lapsiin liittyen on kaikki oikeastaan sellaisia, mitä toivoisin joltain osin omalle lapsellemme. Että hän innostuisi jostain vastaavasta tai että me voitais toteuttaa joku vastaava asia hänen kohdalla. Ja siitä tulee sitten olo siitä riittämättömyydestä, kun ei voi. Tai ehkä en vain osaa soveltaa.
Ystäväperheen kanssa oma lapsemme on kyllä päässyt osalliseksi monestakin asiasta, ja meidän kanssa he voivat tehdä muita juttuja. Eli varmaan ne meidänkin jutut oikeasti ihan riittää, järjellä ajatellen.
Lähinnä mä ehkä haluaisinkin eroon näistä omista ikävistä tuntemuksistani, jotka vievät energiaa ja toisaalta haittaavat sitä mukavaa yhdessäoloa.
Mihin tätä voisi verrata, jos kadehtija olisi mies...en mä tiedä? Johonkin tekniikkaan? Mieheni ei siis tätä perhettä tunnu kadehtivan, ja kun tästä on keskusteltu niin tuumaa vain, että eihän se ole meiltä pois. Eikä olekaan, mutta ihailen tuota suhtautumista, mitenhän sitä itse osaisi saman?
Ap
Onko teidän lapsi onnellinen? Siis just nyt, just tuollaisena ja just noine kiinnostuksen kohteineen ja harrastuksineen? Jos on, niin sulla ei ole mitään ongelmaa. Huomaatko, että yrität elää lapsesi kautta, eli sulla on kova tarve tehdä lapsestasi sellainen, kun jossain kuvitelmissasi täydellinen lapsi on? Sanoit, että itsekään et ole harrastanut tavoitteellisesti. Oliko se sulle huono juttu? Onko sun elämä huonompaa kuin mitä se olisi ollut jos olisit harrastanut? Todennäköisesti ei. Tottakai mielestäni pitääkin kannustaa harrastuksiin ja tutustumaan uusiin juttuihin ja tehdä kivoja juttuja, kuten käydä luonnossa ja teatterissa jne, mutta ei niistä kannata noin suuria paineita ottaa. Voisiko asiaa lähestyä niiden lasten kiinnostuksen kohteiden kautta? Baletissa olittekin käyneet ja sinne kai lapsi oli halunnutkin ja oli ollut kaunista. Ei kuitenkaan ymmärtänyt. Oliko baletti lapsen ikätasolle sopiva? Keskustelitteko siitä jälkeenpäin? Sanoitko, että kaikki katsoo taidetta omasta näkökulmastaan, että mitä luulet että siinä mahtoi tapahtua? Millaisia tunteita se herätti? Mikä siinä oli hienoa?
Voin sanoa, että eipä minuakaan olisi mitkään historiallisten kohteiden opastekstit kiinnostaneet lapsena. Ei läheskään aina kiinnosta vieläkään. Ja ihan hyvin olen pärjännyt elämässä, ei ole muodostunut ongelmaksi. :)
Millaisia te vanhemmat itse olette? Oletteko musikaalisia ja älykkäitä ja sitä myöden sellaisissa ammateissa, joissa on varaa? Yleensä tällaiset asiat periytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nyt ihan ymmärrä tätä ongelmaa täysin. Teillä ei noita luettelemiasi asioita ole, mutta tekstisi perusteella lapsesi ei itse niitä asioita edes kaipaa. Tai osaisi arvostaa. Miksi ihmeessä sitten olet kateellinen, ettet voi lapsellesi niitä tarjota?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyviä pianoja saa viidelläkympillä tai jopa ilmaiseksi, kokemusta on. Se ei ainakaan estä soittoharrastusta.
Eikä varsinkaan aloittelijan edes tarvitse ostaa oikeaa pianoa vaan sähköinenkin kelpaa. Sähköpianoja saa parilla sadalla.
Minä taas neuvoisin ostamaan oikean akustisen pianon jos on vain paikka minne sijoittaa se, ja satanen vuodessa viritykseen. Nyt on ostajan markkinat, ja hyviä pianoja voi saada jopa ilmaiseksi muuton alta.
-eri, 34 vuoden kokemuksella pianonsoitosta.
Mutta jos ei löydy ilmaiseksi? Tai sitten on tuo hankaluus, että ei mahdu kotiin tai ainakin sisustus pitäisi sen takia miettiä uusiksi, piano on aika iso huonekalu. Ja jos ei ole varma innostuuko lapsi soittamisesta, olisi turhauttavaa ostaa kallis piano tai hankkia sellainen ilmaiseksi ja raivata sille tila kotiin ja sitten lapsi parin vuoden jälkeen kyllästyy harrastukseensa ja pianolla ei enää tee mitään.
Eli monelta kantilta sähköpiano on ihan hyvä valinta. Halpa, ei vie tilaa ja halutessaan pääsee helposti eroon, eikä sitä tarvitse vuosittain huoltaa tai virittää.
Tietenkin oikeassa pianossa on ihan eri tuntuma, mutta ainakin soittotunneilla pääsee soittamaan oikeaa pianoa. Ja myös koulun musiikintunneilla. Sitten kun lapsi osaa vähänkin säestää niin opettajat yleensä mielellään antavat lapsen olla pianisti musiikintunneilla. Ja ainakin omina kouluaikoina halukkaat saivat jäädä soittamaan välitunteina sisälle pianoa halutessaan.
Jos näyttää siltä, että lapsi pitää harrastuksestaan vuoden parin harrastamisen jälkeen, niin sitten voi alkaa harkitsemaan oikean pianon hankintaa kotiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ole kiitollinen asioista joita sinulla on. Esim. sinulla on lapset, kaikki eivät niitä saa.
Lisäksi maailman mittakaavassa kun ajattelee, niin olet varakas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ystävä, joka ottaa monesti esille sen, että miten on kurjaa kun hänen lapsensa eivät voi harrastaa niin kallista harrastusta kuin minun lapseni. Minulla tytär harrastaa ratsastusta useita kertoja viikossa, mutta meillä ei ole omaa hevosta. Olen yrittänyt sanoa kaverilleni, että se on kiinni valinnoista. Meillä on vain yksi lapsi kaverilla useampi. Yhdelle lapselle voimme tarjota enemmän kuin voisimme useammalle lapselle. Lisäksi mietimme tarkkaan mihin rahamme pistämme. Kaveri ostelee lapsilleen kalliita merkkivaatteita ja he ovat yhtenään jollain viikonloppureissulla Levillä, Kuusamossa tms. Meillä ei näin tehdä, vaan rahat menevät lapsen harrastukseen. Viimeksikin kun oltiin yhdessä kaupungilla kaveri osteli kallitta vaatteita lapsille ja narisi siitä kun olisi niin kiva jos lapset voisivat ratsastaa, mutta ei ole varaa. Kun sitten äkkiä laskin montako ratsastustuntia kaverin lastensa vaatteisiin käyttämillä rahoilla olisi saanut, tulos oli melkoinen. Kaveri ei kuitenkaan ymmärtänyt pointtiani, vaan oli sitä mieltä, että vaatteet on pakollinen ostos ja hänen lapsensa eivät suostu muun merkkisiä käyttämään, joten pakko on ostaa noita. No hyvin on minun tyttärelleni kelvannut päälle halvemmatkin kamppeet.
Ja tämä sama kaava toistuu kaikessa. Kaverin lapsilla on huomattavasti kallimmat puhelimet kuin omallani, kun ilman näitä kalliita puhelimia kuulemma kiusataan koulussa jne. No ei se sitten ihme, jos rahaa ei jää harrastuksiin.
Totta, että valintojahan nämä on. Meillä vaatteet on usein ihan jostain peruskaupasta kun taas ystäväperheellä laadukkaita vaatteita myös lapsillakin. Tosin ihan tavallisisissa kaupoissakin käyvät ostoksilla.
Meillä varmaan suurimmat rahasyöpöt on asuntolaina, autolaina, ja varmaan miehen suht kallis harrastus.
Ap
Pidän tuota vähän outona, että lapsen harrastuksiin ei ole varaa, mutta miehen on...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyviä pianoja saa viidelläkympillä tai jopa ilmaiseksi, kokemusta on. Se ei ainakaan estä soittoharrastusta.
Eikä varsinkaan aloittelijan edes tarvitse ostaa oikeaa pianoa vaan sähköinenkin kelpaa. Sähköpianoja saa parilla sadalla.
Minä taas neuvoisin ostamaan oikean akustisen pianon jos on vain paikka minne sijoittaa se, ja satanen vuodessa viritykseen. Nyt on ostajan markkinat, ja hyviä pianoja voi saada jopa ilmaiseksi muuton alta.
-eri, 34 vuoden kokemuksella pianonsoitosta.
Mutta jos ei löydy ilmaiseksi? Tai sitten on tuo hankaluus, että ei mahdu kotiin tai ainakin sisustus pitäisi sen takia miettiä uusiksi, piano on aika iso huonekalu. Ja jos ei ole varma innostuuko lapsi soittamisesta, olisi turhauttavaa ostaa kallis piano tai hankkia sellainen ilmaiseksi ja raivata sille tila kotiin ja sitten lapsi parin vuoden jälkeen kyllästyy harrastukseensa ja pianolla ei enää tee mitään.
Eli monelta kantilta sähköpiano on ihan hyvä valinta. Halpa, ei vie tilaa ja halutessaan pääsee helposti eroon, eikä sitä tarvitse vuosittain huoltaa tai virittää.
Tietenkin oikeassa pianossa on ihan eri tuntuma, mutta ainakin soittotunneilla pääsee soittamaan oikeaa pianoa. Ja myös koulun musiikintunneilla. Sitten kun lapsi osaa vähänkin säestää niin opettajat yleensä mielellään antavat lapsen olla pianisti musiikintunneilla. Ja ainakin omina kouluaikoina halukkaat saivat jäädä soittamaan välitunteina sisälle pianoa halutessaan.
Jos näyttää siltä, että lapsi pitää harrastuksestaan vuoden parin harrastamisen jälkeen, niin sitten voi alkaa harkitsemaan oikean pianon hankintaa kotiin.
Tässä tapauksessa en hankkisi minkäänlaista pianoa, en sähköistä enkä akustista. Lähtökohtana pitäisi olla, että edes yksi perheenjäsen on innostunut soittimesta.
Itse olen ostanut pianoni ensisijaisesti itselleni, ja toki muutkin perheessä sitä soittavat.
-Se 34 vuotta soittanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän että jälkikäteen viisastelu on vähän turhaa mutta miksi ihmeessä ette aiemmin tehneet perheenä mitään kivoja kulttuuriretkiä? Ei ihme ettei lasta nyt kiinnosta, kun ei ole tottunut niihin. Olet jotenkin aika myöhään havahtunut että millaisen elämän haluaisit.
No tämä on kyllä totta. En kai aiemmin tajunnut kaipaavani mitään tällaista, kun muut lähipiirin esimerkit olivat erilaisia. Nyt kun on enemmän oltu tämän kyseisen ystäväperheen kanssa, on itselle avautunut monia asioita eri tavalla. Heidän kauttaan olemme tutustuneet muihinkin samanhenkisiin pariskuntiin ja perheisiin, joissa taas tehdään vastaavia asioita.
Mutta kaipa se oma asenne ja pitkäjänteisyys, kuten joku jo sanoikin, auttaisi näitä asioita.
Ap
Mun mielestä sun tunne ei välttämättä ole niinkään kateus, kuin huono itsetunto ja häpeä. Olette päässeet näkemään toisenlaista elämää ja nyt haluaisit että olisitte samanlainen perhe kuin nämä tuttavat ja ystävät. Ehkä lapsen asioiden vatvomisen sijaan kannattaa kääntää katse peiliin: oletko oikeassa työssä, haluatko opiskella lisää/jotain muuta, mitä itse haluat harrastaa, mikä on on unelmasi, missä haluaisit asua, kaipaatko luontoon vai kulttuurin pariin, miten ajankäytössäsi näkyy sinulle tärkeät asiat.....
Ei lapsen tarvitse toteuttaa näitä perheenne haaveita, sinäkin ehdit. Ulkoinen motivaatio (rahaa hyvästä koenumerosta) syö sisäistä, on parempi olla aidosta kiinnostunut. Kun itse muutut ja innostut, suhde lapseen paranee ja voit nähdä hänet erillisenä, arvokkaana, omana itsenään. Älä moiti ja voivottele, pilaat vaan läheisen suhteen lapseen. Lapset oppivat mallista, joten näytä mallia millaista on hyvä elämä ja aikuisuus.
En itse huomannutkaan tuota ap:n kommenttia, en lukenut niin huolella, mutta sehän entisestään vahvistaa ajatustani siitä, että kyseessä on yhteiskuntaluokkien ero: alempi ja ylempi keskiluokka. Tulotason sijasta se merkitsee myös arvoja ja asenteita, joita ei saa rahalla. Ap haluaisi tehdä luokkanousun, mutta onko siihen luontaisia mahdollisuuksia, jos aitoa halua tehdä kadehdittuja asioita ei ole. Kateus on paikallaan pysyttävä tunne ja sikäli tyhjä, ettei se kerro mitään omista taipumuksista, vaan se ainoastaan kertoo mitä puuttuu. Omat kyvyt ja taidot selviävät vain koettelemalla, yrityksen ja erehdyksen kautta. Kateellinen (kuten ap) tajuaa jo alkujaankin, ettei hänellä edes ole halua tehdä asioita, jotka auttaisivat saamaan kadehditut asiat. Hän haluaa siis vain lopputuloksen, ei siihen liittyvää työtä niin kuin joku jo fiksusti huomauttikin.
Useiden kommentoijien esiin ottama asia eli itsen pienentäminen, jotta muiden kateus vähenisi, on minusta todella huono strategia ja omiaan vain lisäämään kateutta. Eli pyritään korostamaan, että kadehditulla perheellä on salattuja ongelmia ja eivät asiat niin hyvin olekaan.
Kateuden kohteena oleminen on sen verran tuhoisaa, että jokaisella on jo liskoaivoissa tuollaisia puolustautumisstrategioita, mutta kateellista ne eivät auta, koska onnellisia ja elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä todella on olemassa. Melanie Klein (tunnetuin kateudesta kirjoittanut teoreetikko) pitää kateutta luovuuden pahimpana vihollisena. Kateellinen ei ole koskaan tyytyväinen, se juuri on kateuden pahin kirous kantajalleen. Mutta kateuden kohteena oleminen voi myös olla kirous, ellei kateellisesta pääse tai ymmärrä hankkiutua eroon.
Kateutta ei voi ratkaista siten, että tekee samoja asioista kuin kateuden kohde, koska tunteen perustus liittyy ominaisuuksiin, joita kateellisella ei ole. Juuri siksi juuri ne tuntuvat kateellisesta hienoilta, kun häneltä ne puuttuvat. Sen vuoksi on turha sanoa, että voit tehdä samoja asioita kuin kadehtimasi ihminen: älykkyysosamäärä, musikaalisuus ja monet muutkin asiat on saatu jo syntymässä. Myöskään luonnonkauniiksi ei voi muuttua, vaikka omia piirteitään voi oppia arvostamaan.
Jos nuottikorvaa ei ole, ei yleensä hakeuduta viulutunnille, vaan johonkin paremmin sopivaan harrastukseen. Kateellinen sen sijaan voi saamiensa neuvojen pohjalta yrittää samaa kuin kateuden kohde, eikä usko omaa intuitiotaan. Hän siis kadehtiessaan tietää, ettei voi saada samoja asioita, eikä hänen kapasiteettinsa riitä ainakaan toistaiseksi siihenkään, että hahmottaisi omia lahjakkuuksiaan. Siksi hän keskittyy siihen mitä ei voi saada. Aika menee sen kyyläämisen mitä toisella on tai ei ole. Jos yrittää tavoitella jotain mihin ei ole taipumusta kateus vain lisääntyy, koska tulee epäonnistumisia.
Kateus ei ole helppo tunne, vaan yksi vaikeimpia, koska ytimessä on kokemus oman persoonan puutteellisuudesta. Melanie Kleinin mukaan kateellisuus on synnynnäistä ja pohjautuu varhaiseen vuorovaikutukseen. Jotkut ovat jatkuvasti kateellisia ja toiset eivät juuri koskaan. Usein esitetty väite siitä, että kaikki ovat kateellisia ei siis pidä paikkansa.
Kateuden puute liittyy pitkälti luovuuteen. Luovuus on sitä, että arvostaa omaa erityislaatuaan, jolloin kyvyt ja taidot kehittyvät luonnollisesti siltä pohjalta mitä geeneistään on saanut. Luovuus siis on kleiniläisittäin huomattavasti laajempi käsite kuin taiteeseen liittyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monia soittimia saa lainaksi vaikkapa musiikkiopistoilta. Jos lapsi käy pianotunneilla, niin riittää että kotona on kiippari, käytettynä niitä saa alle satasella. Oletko kysynyt mitä lapsesi haluaisi harrastaa? Voipi olla ettei heitä kiinnosta ystäväperheesi harrastukset, vaan jokin ihan muu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ystävä, joka ottaa monesti esille sen, että miten on kurjaa kun hänen lapsensa eivät voi harrastaa niin kallista harrastusta kuin minun lapseni. Minulla tytär harrastaa ratsastusta useita kertoja viikossa, mutta meillä ei ole omaa hevosta. Olen yrittänyt sanoa kaverilleni, että se on kiinni valinnoista. Meillä on vain yksi lapsi kaverilla useampi. Yhdelle lapselle voimme tarjota enemmän kuin voisimme useammalle lapselle. Lisäksi mietimme tarkkaan mihin rahamme pistämme. Kaveri ostelee lapsilleen kalliita merkkivaatteita ja he ovat yhtenään jollain viikonloppureissulla Levillä, Kuusamossa tms. Meillä ei näin tehdä, vaan rahat menevät lapsen harrastukseen. Viimeksikin kun oltiin yhdessä kaupungilla kaveri osteli kallitta vaatteita lapsille ja narisi siitä kun olisi niin kiva jos lapset voisivat ratsastaa, mutta ei ole varaa. Kun sitten äkkiä laskin montako ratsastustuntia kaverin lastensa vaatteisiin käyttämillä rahoilla olisi saanut, tulos oli melkoinen. Kaveri ei kuitenkaan ymmärtänyt pointtiani, vaan oli sitä mieltä, että vaatteet on pakollinen ostos ja hänen lapsensa eivät suostu muun merkkisiä käyttämään, joten pakko on ostaa noita. No hyvin on minun tyttärelleni kelvannut päälle halvemmatkin kamppeet.
Ja tämä sama kaava toistuu kaikessa. Kaverin lapsilla on huomattavasti kallimmat puhelimet kuin omallani, kun ilman näitä kalliita puhelimia kuulemma kiusataan koulussa jne. No ei se sitten ihme, jos rahaa ei jää harrastuksiin.
Totta, että valintojahan nämä on. Meillä vaatteet on usein ihan jostain peruskaupasta kun taas ystäväperheellä laadukkaita vaatteita myös lapsillakin. Tosin ihan tavallisisissa kaupoissakin käyvät ostoksilla.
Meillä varmaan suurimmat rahasyöpöt on asuntolaina, autolaina, ja varmaan miehen suht kallis harrastus.
Ap
Pidän tuota vähän outona, että lapsen harrastuksiin ei ole varaa, mutta miehen on...
Samaa ihmettelen. Lapsuuden hyvä harrastus kuitenkin on sellaista pääomaa, mitä ihmiseltä ei voi viedä.
Koskaan en ole ymmärtänyt näitä, joilla on auto johon heillä ei ole varaa. Että on tärkeämpi vaihtaa auto uuteen, kun antaa lasten harrastaa ja kehittyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ymmärsin oikein, niin sekä lapsi että isä ovat tyytyväisiä nykykykyyn tarjota harrastuksia ja virikkeitä. Vain äitiä harmittaa, myös se, että lapsi ei ole kiinnostunut tavoitteellisesta harrastamisesta. Ehkäpä ap voisit itse aloittaa jonkin tavoitteellisen harrastamisen? Monia asioita voi harrastaa hyvinkin edullisesti. Kun keskityt omaan kehittymiseesi harrastuksessa, sinulle jää vähemän aikaa miettiä sitä, ettei lapsesi halua harrastaa.
Minuakin on hiukan harmittanut, ettei lapseni ole innostunut soittamaan meillä olevaa pianoa, vaikka olisin itse häntä pystynyt muutaman ensimmäisen vuoden opettamaan. Mutta hän rakentaa omaa elämäänsä, eikä siihen näytä kuuluvan pianonsoitto. Minua tässä ja muissa asioissa, johon en itse voi vaikuttaa, on auttanut kysyä itseltäni "Muuttuuko toinen sillä, että minä toivon niin?" "Tekeekö toivominen minut onnellisemmaksi kuin se, että lopettaisin toivomisen?" Jos osaat vastat molempiin "ei", elämästäsi poistuu turhaa kuormaa.
Kun lapsesi haluaa mennä Särkänniemeen ja sen pystytte tarjoamaan, tehkää sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyviä pianoja saa viidelläkympillä tai jopa ilmaiseksi, kokemusta on. Se ei ainakaan estä soittoharrastusta.
Eikä varsinkaan aloittelijan edes tarvitse ostaa oikeaa pianoa vaan sähköinenkin kelpaa. Sähköpianoja saa parilla sadalla.
Minä taas neuvoisin ostamaan oikean akustisen pianon jos on vain paikka minne sijoittaa se, ja satanen vuodessa viritykseen. Nyt on ostajan markkinat, ja hyviä pianoja voi saada jopa ilmaiseksi muuton alta.
-eri, 34 vuoden kokemuksella pianonsoitosta.
Mutta jos ei löydy ilmaiseksi? Tai sitten on tuo hankaluus, että ei mahdu kotiin tai ainakin sisustus pitäisi sen takia miettiä uusiksi, piano on aika iso huonekalu. Ja jos ei ole varma innostuuko lapsi soittamisesta, olisi turhauttavaa ostaa kallis piano tai hankkia sellainen ilmaiseksi ja raivata sille tila kotiin ja sitten lapsi parin vuoden jälkeen kyllästyy harrastukseensa ja pianolla ei enää tee mitään.
Eli monelta kantilta sähköpiano on ihan hyvä valinta. Halpa, ei vie tilaa ja halutessaan pääsee helposti eroon, eikä sitä tarvitse vuosittain huoltaa tai virittää.
Tietenkin oikeassa pianossa on ihan eri tuntuma, mutta ainakin soittotunneilla pääsee soittamaan oikeaa pianoa. Ja myös koulun musiikintunneilla. Sitten kun lapsi osaa vähänkin säestää niin opettajat yleensä mielellään antavat lapsen olla pianisti musiikintunneilla. Ja ainakin omina kouluaikoina halukkaat saivat jäädä soittamaan välitunteina sisälle pianoa halutessaan.
Jos näyttää siltä, että lapsi pitää harrastuksestaan vuoden parin harrastamisen jälkeen, niin sitten voi alkaa harkitsemaan oikean pianon hankintaa kotiin.
Tässä tapauksessa en hankkisi minkäänlaista pianoa, en sähköistä enkä akustista. Lähtökohtana pitäisi olla, että edes yksi perheenjäsen on innostunut soittimesta.
Itse olen ostanut pianoni ensisijaisesti itselleni, ja toki muutkin perheessä sitä soittavat.
-Se 34 vuotta soittanut.
Miten lapsi voi innostua pianonsoitosta, jos hänellä ei ole siitä minkäänlaista kokemusta? Jos lähipiirissä kukaan ei soita niin ei lapselle itsestään päähän pälkähdä, että olispa kiva soittaa pianoa yhtä hyvin kuin tuo joku ihminen.
Lapsille tarjotaan harrastusmahdollisuuksia ja kokeilujen kautta lapsi huomaa, mikä on oma juttu. Eli ap voisi aivan hyvin ostaa sen sähköpianon ja laittaa jonkun lapsistaan tai vaikka kaikki sitä harrastamaan. Eikä anneta lapsen heti lopettaa ja luovuttaa vaan vaaditaan käymään ainakin lukuvuosi loppuun. Ja vanhemman itsekin pitää olla harrastuksessa mukana sen verran että katsoo ja muistuttaa lapsia soittamaan tarpeeksi usein soittoläksyjä.
Täytyy sijoittaa pahan pvän varalle. Pääsis vielä matkustamaan sun muita pikku paheita.
Lapsi opiskelee yliopistossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyseinen perhe ei tee kalliita ulkomaanmatkoja ja mahduttavat lomiin historiaa ja luontoa. Mikä estää teidän perhettä tekemästä niin? Museoita on kotimaassa joka kylässä ja monessa on maksuton sisäänpääsy.
Suomenlinna, Porvoon vanha kaupunki, Turun saaristo, kansallispuistot, kyllähän tässä maassa riittää monia luontokohteita ja historiaakin, jos sellaisia elämyksiä haluaa lapsille esitellä huvipuiston lisäksi. Lapset tottuvat käymään paikoissa joihin vanhemmat heidät vie.
Me ollaan yritetty joskus käydä ihan kotiseutumuseossa ja esimerkiksi Helsingissä käydessä käytiin parissa isommassa museossa.
Meidän lapsi alkoi aika pian marista, että on tylsää, joko mennään pois, mennään nyt jo johonkin muualle. Sama niinä kertoina, kun ollaan koetettu joskus käydä jossain luontopolulla.
Me oltiin kerran kaikki yhdessä (siis ystäväperhe ja me) päiväretkellä vanhassa miljöössä, johon kuului useita museorakennuksia. Oma lapsi mennä viiletti valitellen taas että tylsää, kun nämä ystävien lapset halusivat kuunnella, mitä opasteksteissä kerrottiin. Oli meidänkin lapsella sitten kivaa kavereiden kanssa, mutta siis jotenkin harmittaa kun tuntuu että oikein mikään ei syvällisemmin kiinnosta.
Silloin Helsingissä ollessa (reilut pari vuotta sitten) kävimme katsomassa lapsille suunnattua balettiesitystä, jota mm. tämä ystäväperhe oli kannustanut katsomaan. Oma lapsi on ollut sellainen balettihaaveilija, joten ajattelimme miehen kanssa että lapsi varmasti innostuu. Ja aluksi innostuikin, mutta sitten kyseli koko ajan, että milloin tää loppuu! Jälkeenpäin sanoi, että baletti oli ihanan näköistä, eli kai kuitenkin tykkäsi.
Miksi tämä harmittaa - no, olisi hienoa tarjota lapselle näitä elämyksiä ja kokemuksia. Omankin paikkakunnan balettioppilaitoksen esityksiä pääsee seuraamaan, jos haluaa. Lapsihan haluaa, mutta ei sitten jotenkin jaksa istua esityksissä koska ei kuulemma ymmärrä niitä.
Miten sitä kulttuuria tarjotaan lapselle, joka ei oikein ota koppia tästäkään? Siis ihan oikeasti kaipaisin tähän vinkkejä. Kuinka säännöllisesti näitä juttuja pitäisi tehdä, että ne tulisivat tutuiksi?
Ap
Mikä pakkomielle sulla on siitä, että teidän lapsella pitäisi olla tosi kulturelleja ja ”reipashenkisiä” harrastuksia? Tiedän, että meidän lasta ei kiinnosta kulttuuri yhtään, kuten ei rehellisesti sanottuna minuakaan. Minua silti lapsena vietiin väkisin katsomaan oopperaa ja balettia, mikä oli aivan tuskaa. Never again!
Voisin ostaa pianon mutten osaa soittaa. Kivan näköinen kapistus ja vois laittaa valokuvia päälle. Pojalle ei kelvannut piano vaan kitarat.
Lasten harrastusten ohjaajilla on varmaan kaikilla kokemusta lapsista, jotka vanhemmat ovat painostaneet harrastamaan, vaikka lasta ei kiinnosta eikä ole taipumuksia. Musiikkiopistoon on pääsykoe, mutta ehkä muihinkin harrastuksiin voisi harkita sellaista, ettei siitä tule vanhempien painostamaa pakkopullaa ja stressiä lapselle. Ap:lle siitä pisteet, ettei ole pakottaneet lasta siihen, mikä itsestä on "hieno harrastus".
Eikä varsinkaan aloittelijan edes tarvitse ostaa oikeaa pianoa vaan sähköinenkin kelpaa. Sähköpianoja saa parilla sadalla.