Lue keskustelun säännöt.
Ystävien lapset saavat "kaiken"
21.04.2021 |
Meillä on ystäväperhe, jonka kanssa ollaan tultu hyvin juttuun vuosikausia. Tykätään monista samoista asioista, lapset on samaa ikäluokkaa keskenään, jne.
Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että oma asenteeni on alkanut muuttua heitä kohtaan. Ehkä se on sitten kateutta, mutta tuntuu, että heillä elämässä on niin paljon sitä mitä itsekin kaipaisin ja mitä haluaisimme omankin puolison kanssa lapsillemme tarjota.
Nämä kaverit ei mitenkään leuhki omilla asioillaan, vaan ne tulee esille ihan normaaleissa keskusteluissa. En ole koskaan kokenut, että meitä ylenkatsottaisiin, vaikka tietävät ettei meillä vastaaviin ole mahdollisuuksia. Eli siis ainoa asia, mikä mättää, on oma asenne.
Noiden tapaamisten jälkeen mulla nousee pintaan kateus, vähän kaikesta. Etenkin niistä asioista, joita he lapsilleen voivat tarjota.
Perheen tuntevana tiedän, että nuo asiat ei lapsille tipahda kuin Manulle illallinen. Tiedän, että nämä vanhemmat vaatii lapsiltaan ahkeraa koulutyötä, osallistumista kotitöihin, ja vastuunottoa erilaisissa ikätason sallimissa rajoissa. Ehkä mua ärsyttää sekin, kun tuntuu että meillä nää porkkanat ei edes toimisi vastaavissa asioissa.
Kateutta (mikä suorastaan hävettää) minussa herättää moni asia. Heillä lapset harrastavat pianonsoittoa, ratsastusta ja balettia. Meillä olisi ehkä mahdollisuus kustantaa soittotunnit, mutta ei soitinta. Nuo muut on hintansa puolesta aivan pois suljettuja. Lapset ovat hyviä koulussa ja jos lapsella on ongelmaa koulunkäynnissä, he järjestävät tälle yksityisopetusta. Näin oli esimerkiksi yhden vieraan kielen kohdalla. Meillä lapsi on sellainen kasin oppilas ja nuo yksityistunnit oli aivan sairaan hintaisia, joten jos koulusta ei saisi tukiopetusta ja itse en osaisi, niin jäisi opettamatta.
Heille ollaan laittamassa ulkoporeallasta. Me tuskaillaan, löytyisikö jostain sopivanhintainen wc:n kaapisto. Heillä on oma hevonen, jolla on tallipaikka. Ratsastusta harrastava lapsi käy vanhempien kanssa hoitamassa sitä ja tekemässä tallitöitä säännöllisesti. Me ollaan mietitty omalle lapselle pupua, mutta noinkohan tuo ottaisi siitäkään vastuuta... Heillä kodin remontit maksetaan rahalla, ei lainalla. Me joudutaan miettimään tarkoin, jos jotain muutoksia halutaan tehdä.
Lapsilla on heille mieluisia, tyylikkäitä vaatteita, osa mun mielestä aika kalliitakin. Oman lapsen vaatteet on ihan ok, mutta tulee aina olo, että on jotenkin vähän homssuinen, kun tuolla ollaan.
Kun he lomailevat, he järjestävät lapsille kivoja kohteita mutta käyvät myös tarjoamassa luontoon tai historiaan liittyviä elämyksiä lapsille. Meillä lapsi vain marisee, että pitää päästä Särkänniemeen. Synttäreillä saattaa olla taidolla tehty kepparirata, suklaaputous, uima-allas, tai vaikka pomppulinna. Yksi lapsi sai yksityistunnin kolmen kaverinsa kanssa paikallisella ratsastuskoululla synttäreiden kunniaksi. Tänä kesänä sama lapsi pääsee ratsastusleirille, jonka hinta oli tähtitieteellinen (tarkistin). Meillä ei todellakaan ole tällaisiin mahdollisuutta, ja vaikka oma lapsi ei vastaavia pyydäkään, niin silti häiritsee ettei itse pysty toteuttamaan samoja juttuja.
Toisaalta heillä ei esim. ajella uudella autolla, käydä aurinkomatkoilla ja monessa asiassa ollaan rahasta tarkkoja ja suunnitellaan menoja.
Miten tästä tunteesta eroon?
Kommentit (346)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen musikaalisesta perheestä ja se oli jotenkin automaatio, että minäkin opin soittamaan pianoa ja laulamaan ja myöhemmin olen soittanut myös viulua, kitaraa, bassoa, rumpuja... Ei tosiaan oltu mitään rikkaita, mutta vanhemmilleni ja heidän vanhemmilleen jne. oli musikaalisuus tärkeää ja ns. veressä. Itse soittelen silloin tällöin kitaraa, mutta muuten en... Lapseni on hyvin kiinnostunut musiikista ja soittamisesta ja on lahjakas ja hän on oppinut nämä asiat mummulassa eikä minulta.
Kyllä se vähän niin on, että tällaiset asiat kulkee suvussa... Jos teistä ei kumpikaan ole musikaalisesti lahjakas tai touhunnut ikänsä hevosten parissa, niin ei lapsi sellaista osaa edes haluta ja se on ihan turha äidin pakottaa jostain kumman syystä!? Miksi et itse ole ollut tällaisista kiinnostunut? Miksi lapsesi pitäisi?
Et osaa lukea: se lapsihan nimenomaan ITSE hinkuaa ratsastamaan ja hevosta. Ei ap. Vaan lapsi
Äitihän valittaa, että lapsella ei ole mielenkiintoa mihinkään.
Omia myönteisiä ja kielteisiä ominaisuuksia projisoidaan usein lapsiin. Molemmat ovat lapselle haitallisia. Jos esimerkiksi lapsi nähdään musikaalisena, vaikkei tämä sitä ole, niin hän pyrkii musiikkiluokalle ja musiikkiopistoon, eikä pääse sinne, jolloin lapsi saa kokemuksen huonoudesta ja epäonnistumisesta. Jos taas omia kielteisiä puolia projisoidaan lapseen, hänet nähdään aloitekyvyttömänä, laiskana tai muuten kielteisin ominaisuuksin ladattuna, jolloin lapselle kehittyy huono itsetunto. Pahin kaikista on tietysti noiden kahden yhdistelmä, jolloin lapsi ei saa minkäänlaista vakaata peilausta omalle todelliselle persoonallisuudelleen.
Kateus perustuu Melanie Kleinin mukaan projektioihin. Projektio tarkoittaa, että omat ongelmat käsitellään muiden kautta. Lapset joutuvat vanhempien piilotajuisten impulssien kohteeksi aina jossain määrin, mutta pahimmillaan se saa aikaan vakavimmat mielenterveyden häiriöt.
Analysoi minut pleease!!
kotona lyötiin jos en tehnyt maatilantöitä.
Menin lukioon ja kävin ammattikoulun
Tuon ajan asuin yksin koska kotia jonne mennä lomilla ei ollut.
Olen pärjännyt hyvin elämässä.
En tunne kuitenkaan massiivisia empatian tunteita esim ap:ta kohtaan
Ei kukaan täysjärkinen tunne empatiaa apta kohtaan, korkeintaan myötähäpeää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Raha erottaa ihmisiä. Minulla on lapsi, jolla on kaksi hyvää ystävää. Omani jää aika usein ulkopuolelle, koska meillä ei ole varaa kustantaa ratsastustunteja. Heillä on toki yhteistä muutakin tekemistä, mutta lasten elämä pyörii paljon harrastusten ympärillä, mikä on ihan ymmärrettävää. Näin teini-iän kynnyksellä raha näkyy myös vaatteissa, hankinnoissa ja ulkonäössä, jolloin lapseni on taas se vähän erilainen tyyppi. Ei siinä mitään, mutta se vaati jonkin verran lapselta sietokykyä sietää ne "miksi sulla ei ole..." -kysymykset ja yhteisillä ostosreissuilla esimerkiksi lapsen pitää kestää, että kaverit voivat ostaa mitä haluavat, kun taas hän itse joutuu tyytymään niihin halvimpiin.
Raha erottaa myös aikuisena. Minulla on ystäviä, joilla on enemmän rahaa kuin itselläni ja kyllä se tietyllä tavalla näkyy ystävyydessä. Jos ystävät haluavat mennä ravintolaan syömään, jättäydyn pois tai jos vuokraavat mökin, jättäydyn pois. Toki he ovat kaikki muuten ihania ihmisiä ja tehdään muitakin asioita, mutta jossain määrin hieman häpeän omaa rahattomuuttani. Sellaisen ihmisen kanssa, joka on enemmän taloudellisesti omaa tasoani, on jossain määrin helpompaa tulla toimeen.
Ihan samalla tavalla kuin parisuhteessa myös ystävyyssuhteessa sama taloudellinen tilanne helpottaa kanssakäymistä. On naiivia väittää, että rahalla ei olisi mitään merkitystä ystävyydessä.
Meidän kaveripiirissä valtavat tuloerot. Uratykeistä siihen mt-ongelmista kärsivään tuilla eläjään. Eikä ole koskaan tullut ongelmaa. Kaveria jeesataan jossain määrin, mut useimmiten mennään vaan sen vähävaraisimman ehdoilla. Mikä ongelma? Missä? Miksi?
Tiedätkö miltä tästä vähävaraisemmasta tuntuu? Tunteeko hän koskaan häpeää? Oletko varma, ettei hän koskaan jätä tulematta rahan takia? Tuntuuko hänestä sisimmässä pahalta tai ahdistavalta ottaa vastaan teiltä jeesiä? Ahdistuuko hän koskaan siitä, että päästäkseen mukaan täytyy ehkä hieman säästää jostain muualta?
Näet asian vain omasta näkökulmastasi. Et voi millään tietää ystäväsi sisimpiä ajatuksia. Ja kuten itsekin yritin sitä painottaa, että tuloeroista huolimatta voi olla ystäviä, mutta jollakin tavalla raha todennäköisesti vaikuttaa ystävyyteen tai niihin tunteisiin, joita ihmissuhteissa kokee.
Vierailija kirjoitti:
Kyse on klassisesta erosta yhteiskuntaluokassa.
Been there, done that.
Seurustelin naisen kanssa josta oikein huokui vanha kulttuuritausta ja peritty raha.
Itse viettänyt elämäni lähestulkoon katujätkänä (jonka rosoisuus taisi naista eniten viehättääkin :-), mutta se tapojen arvostuksen puute erotti meidät takuuvarmasti muutaman kuukauden kuluttua.
Olen sivistynyt, lukenut laajalti kirjallisuutta ja osaan käytöstapoja, mutta en ole koskaan innostunut "korkeammista" taiteen lajeista, baletista, klassisesta musiikista, oopperasta.
Taidemuseot ok. ja esim. Berliinin museotarjonta tullut aikoinaan kierreltyä, mutta kun puuttuu ne vanhat, suvussa satoja vuosia olleet juuret, on hyvin vaikeaa sopeutua siihen elämäntapaan, jossa koulutus on itsestäänselvää, harrastukset muutakin kuin penkkiurheilua tai kaljan juontia lähiöräkälässä.
Se mikä vanhan peritys rahan erottaa nousukkaista, on selkärangasta tulevat käyttäytymistavat, joita nousukkaat yrittävät matkia, aina huonolla mensetyksellä.
Totesin pian, ettei minusta tule näyttelijää siihen sukuun.
Hetken aikaa jaksoin esittää, mutta totesin, ettei hommasta tule mitään.
Ps. Jörn Donnerin vetelä istumistapa, nenän kaivelu ja nariseva ääni alkaisi vituttaa, jos niin käyttäytyisi levyseppähitsari Pohjanmaalta.
Donnerille se sopii, sillä hänen sukunsa on sukunimeltään Donner.
Virtaselle mission imbossible.
Vaihda nimesi Virtasesta WonWirta (yhteenkirjoitettuna) sukunimeen.
Sitten vaan olet oma ihana itsesi.
Tais olla naisella v..ittumainen ..anteeksi W..ittumainen suku.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen musikaalisesta perheestä ja se oli jotenkin automaatio, että minäkin opin soittamaan pianoa ja laulamaan ja myöhemmin olen soittanut myös viulua, kitaraa, bassoa, rumpuja... Ei tosiaan oltu mitään rikkaita, mutta vanhemmilleni ja heidän vanhemmilleen jne. oli musikaalisuus tärkeää ja ns. veressä. Itse soittelen silloin tällöin kitaraa, mutta muuten en... Lapseni on hyvin kiinnostunut musiikista ja soittamisesta ja on lahjakas ja hän on oppinut nämä asiat mummulassa eikä minulta.
Kyllä se vähän niin on, että tällaiset asiat kulkee suvussa... Jos teistä ei kumpikaan ole musikaalisesti lahjakas tai touhunnut ikänsä hevosten parissa, niin ei lapsi sellaista osaa edes haluta ja se on ihan turha äidin pakottaa jostain kumman syystä!? Miksi et itse ole ollut tällaisista kiinnostunut? Miksi lapsesi pitäisi?
Et osaa lukea: se lapsihan nimenomaan ITSE hinkuaa ratsastamaan ja hevosta. Ei ap. Vaan lapsi
Äitihän valittaa, että lapsella ei ole mielenkiintoa mihinkään.
Omia myönteisiä ja kielteisiä ominaisuuksia projisoidaan usein lapsiin. Molemmat ovat lapselle haitallisia. Jos esimerkiksi lapsi nähdään musikaalisena, vaikkei tämä sitä ole, niin hän pyrkii musiikkiluokalle ja musiikkiopistoon, eikä pääse sinne, jolloin lapsi saa kokemuksen huonoudesta ja epäonnistumisesta. Jos taas omia kielteisiä puolia projisoidaan lapseen, hänet nähdään aloitekyvyttömänä, laiskana tai muuten kielteisin ominaisuuksin ladattuna, jolloin lapselle kehittyy huono itsetunto. Pahin kaikista on tietysti noiden kahden yhdistelmä, jolloin lapsi ei saa minkäänlaista vakaata peilausta omalle todelliselle persoonallisuudelleen.
Kateus perustuu Melanie Kleinin mukaan projektioihin. Projektio tarkoittaa, että omat ongelmat käsitellään muiden kautta. Lapset joutuvat vanhempien piilotajuisten impulssien kohteeksi aina jossain määrin, mutta pahimmillaan se saa aikaan vakavimmat mielenterveyden häiriöt.
Analysoi minut pleease!!
kotona lyötiin jos en tehnyt maatilantöitä.
Menin lukioon ja kävin ammattikoulun
Tuon ajan asuin yksin koska kotia jonne mennä lomilla ei ollut.
Olen pärjännyt hyvin elämässä.
En tunne kuitenkaan massiivisia empatian tunteita esim ap:ta kohtaan
Ei kukaan täysjärkinen tunne empatiaa apta kohtaan, korkeintaan myötähäpeää
Olen itse lapseton koska yhdistän t.urpaanlyönnin perhe elämään
Mutta jos minulla olisi lapsi
Auttaisin kotitehtävissä parhaani mukaan..
Hommaisin lemmikin ,josta ITSE tykkäisin..
Opettaisin lapselle sitä vastuuta lemmikistä.
Leikkisin lapsen kanssa ja tekisin ruokaa esim leipoisin.
Kertoisin murkkuikäiselle millainen on oikea elämä ja
tzemppaisin kouluttautumaan hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Tosi ikävä aloitus. Siis siinä mielessä hyvä että tiedostat olevasi kateellinen etkä syytä heitä. Mutta on turhauttavaa lukea valitustasi. Sinä olisit itse voinut tehdä teidän elämästä samanlaista. Ei ehkä monen tonnin ratsastusleirejä, mutta opettaa lapsi kiinnostuneeksi erilaisista asioista, kannustaa koulutyöhön jne, tehdä pienellä budjetillakin kulttuurijuttuja. Ihmeellisiä tekosyitä ja epäluottamus lapsiasi kohtaan sinulla. Epäilet heitä koko ajan, että hoitaisivatko edes pupua kunnolla. Mitä ihmettä. Hanki se pupu ja harjoitelkaa vastuuta. Ei se tyhjästä tule.
Ihan oikeasti nyt. Ensin harjoitellaan sitä vastuuta eläimestä, ja sen jälkeen hankintaan se eläin. Jos vastuunottaminen ei onnistukaan, niin sitten sille lapselle opetetaan vain, että eläimiä voi hankkia ja jos niitä ei kiinnosta hoitaa, niin kai sen voi sitten hoitaa huonosti, jättää hoitamatta tai antaa eteenpäin. Eläimet on eläviä olentoja, josta on vastuussa koko sen elämän ajan huvitti sitä hoitaa tai ei. Eläin ei ole mikään harjoituslelu.
Ap, älä osta lapsellesi pupua tai mitään muutakaan eläintä. Tekstistäsi ei mitenkään edes tullut esille, että lapsi olisi mitään pupua halunnut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävi ikävästi silmään tuo, että oma lapsesi on kasin oppilas jossain kielessä ja sinua harmittaa, ettette pysty tarjoamaan yksityisopetusta. Miksi ihmeessä sinulle ei kelpaa 8 kieliopinnoissa? Miksi silloin edes tarvittaisiin tukiopetusta?
Tässä on usein ero niiden välillä, jotka menestyvät ja jotka eivät. Sinänsä lapselle ei tietenkään voi kasata paineita pakollisesta kympin suorituksesta, mutta kyllä meillä kotona ainakin aina yritettiin kaikin mahdollisin tavoin prepata meidän lasten osaamista - varsinkin niin tärkeissä asioissa kuin kielissä. Uskonkin, että yksi menestymisen avain on aina sen oman suorituksen kehittäminen ja parantaminen, sen sijaan että tyydyttäisiin keskitason suorituksiin. Omaan lapsuusaikaani ei juuri ollut yksityisopetusta, mutta vanhempani tekivät kovaa työtä osallistumalla, kyselemällä ja osallistamalla meitä esimerkiksi ulkomaanmatkoilla kielten käyttöön.
Toki, kaikki ei voi olla kympin oppilaita, mutta jokainen voi aina yrittää vähän lisää ja katsoa mihin se riittää. Omillakaan lapsilla en aseta numeerisia tavoitteita, mutta painotan heille, että aina voi kehittää itseään ja oppia lisää asioista, joista pitää ja toisaalta, jotka kokee tärkeiksi tulevaisuuden kannalta, vaikka ne eivät niin mielenkiintoisia olisikaan.
Itse taas ajattelen, että kannettu vesi ei kaivossa pysy. En usko että vanhempien hirveästi edes kannattaa yrittää tehdä lapsistaan kympin oppilaita. Vakaat kotiolosuhteet ja positiivinen suhtautuminen kouluun, oppimiseen ja maailmaan on tärkeintä. On sitten lapsesta itsestä kiinni, mistä on kiinnostunut ja koska. Into johonkin asiaan voi herätä myöhemminkin ja on terveemmällä pohjalla, jos on lapsesta itsestä lähtöisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävi ikävästi silmään tuo, että oma lapsesi on kasin oppilas jossain kielessä ja sinua harmittaa, ettette pysty tarjoamaan yksityisopetusta. Miksi ihmeessä sinulle ei kelpaa 8 kieliopinnoissa? Miksi silloin edes tarvittaisiin tukiopetusta?
Onhan se kasi numerona ihan hyvä, jotenkin vaan tuntuu että meidän lapsella ei ole pitkäjänteisyyttä panostaa koulujuttuihin samalla tavalla. Englantia toivoisin hänen oppivan paremminkin ihan elämää varten, mutta kokeista tulee koko ajan 7-8. Lapsi ei mun mielestäni osaa kaikkia perusasioitakaan, vaan isoja aukkoja löytyy vaikka noita juttuja on käyty läpi. Vähän huolestuttaa, että kai se sitten riittää?
Ystävien lapsella tuli jostain kokeesta seiska, kun ei ollut oppinut, ja pyysivät heti tukiopetusta koululta. Sitä oli resurssien vuoksi vähänlaisesti tarjolla, kun ei ollut kai tarpeeksi isoja ongelmia. Vanhemmat sitten järjestivät lapselle muuta kautta yksityisen opettajan, joka sitten piti lapselle tyyliin 10 tuntia aiheesta. Se olikin auttanut, mikä on hyvä asia. Muakin asia kiinnosti, mutta hintojen vuoksi ei kyllä ole mahdollisuutta tuohon ja tuli jotenkin toivoton olo, että jos lapsella olisi isoja ongelmia niin miten me edes autettaisi, jos koululta ei saisi tukiopetusta helposti...
Me ollaan koitettu rahalla saada lapsi opiskelemaan innokkaammin, mutta se ei auta, kun ei vaan motivoidu enempään. Ennemmin yrittää päästä vaan helpommalla. Tuossa ystäväperheessä lapset ei ilmeisesti ikinä rahaa koenumeroista tai todistuksen arvosanoista saa. Jotenkin sekin harmittaa.
Ap
Miksi et auta ap ITSE lasta englannin läksyissä.
Opettelin itse englannin kieliopin vasta aikuisena.
Hyödytte molemmat..tehkää opiskelusta kiva hetki
Jutelkaa englanniksi lapselle mieluisasta aiheesta:)
Tzemppiä
Itse sain himassa vaan turpaani..joten kadehdin lastasi..tuntuuko hyvältä?
Minun englannin numeoni oli 6 ap
Ja oikeinkirjoitus???
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen musikaalisesta perheestä ja se oli jotenkin automaatio, että minäkin opin soittamaan pianoa ja laulamaan ja myöhemmin olen soittanut myös viulua, kitaraa, bassoa, rumpuja... Ei tosiaan oltu mitään rikkaita, mutta vanhemmilleni ja heidän vanhemmilleen jne. oli musikaalisuus tärkeää ja ns. veressä. Itse soittelen silloin tällöin kitaraa, mutta muuten en... Lapseni on hyvin kiinnostunut musiikista ja soittamisesta ja on lahjakas ja hän on oppinut nämä asiat mummulassa eikä minulta.
Kyllä se vähän niin on, että tällaiset asiat kulkee suvussa... Jos teistä ei kumpikaan ole musikaalisesti lahjakas tai touhunnut ikänsä hevosten parissa, niin ei lapsi sellaista osaa edes haluta ja se on ihan turha äidin pakottaa jostain kumman syystä!? Miksi et itse ole ollut tällaisista kiinnostunut? Miksi lapsesi pitäisi?
Et osaa lukea: se lapsihan nimenomaan ITSE hinkuaa ratsastamaan ja hevosta. Ei ap. Vaan lapsi
Äitihän valittaa, että lapsella ei ole mielenkiintoa mihinkään.
Omia myönteisiä ja kielteisiä ominaisuuksia projisoidaan usein lapsiin. Molemmat ovat lapselle haitallisia. Jos esimerkiksi lapsi nähdään musikaalisena, vaikkei tämä sitä ole, niin hän pyrkii musiikkiluokalle ja musiikkiopistoon, eikä pääse sinne, jolloin lapsi saa kokemuksen huonoudesta ja epäonnistumisesta. Jos taas omia kielteisiä puolia projisoidaan lapseen, hänet nähdään aloitekyvyttömänä, laiskana tai muuten kielteisin ominaisuuksin ladattuna, jolloin lapselle kehittyy huono itsetunto. Pahin kaikista on tietysti noiden kahden yhdistelmä, jolloin lapsi ei saa minkäänlaista vakaata peilausta omalle todelliselle persoonallisuudelleen.
Kateus perustuu Melanie Kleinin mukaan projektioihin. Projektio tarkoittaa, että omat ongelmat käsitellään muiden kautta. Lapset joutuvat vanhempien piilotajuisten impulssien kohteeksi aina jossain määrin, mutta pahimmillaan se saa aikaan vakavimmat mielenterveyden häiriöt.
Analysoi minut pleease!!
kotona lyötiin jos en tehnyt maatilantöitä.
Menin lukioon ja kävin ammattikoulun
Tuon ajan asuin yksin koska kotia jonne mennä lomilla ei ollut.
Olen pärjännyt hyvin elämässä.
En tunne kuitenkaan massiivisia empatian tunteita esim ap:ta kohtaan
Olet huomattavan neuvokas, muuten et olisi pärjännyt elämässä hyvin. Suurin osa vastaavanlaisella taustalla ei pärjää elämässä hyvin.
Vanhempien väkivalta lapsia kohtaan johtuu usein juuri mainitsemistani projektiosta eli oma tunnetila tai kielteinen ominaisuus käsitellään lapsen kautta. Toinen vaihtoehto on sadismi eli tilanne, missä muiden satuttaminen tuottaa lisäksi nautintoa. Väkivallan avulla torjutaan mitättömyyden, hallitsemattomuuden ja pelon tunteita ja siirretään ne väkivallan uhrin koettaviksi. Myös henkisessä väkivallassa tapahtuu sama. Ns. musta kasvatus perustuu projektioihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun kummilapsi on tällaisen perheen lapsi. Tosi turhauttavaa, kun hänellä on jo *ihan kaikki*. En enää osta hänelle lahjoja, koska en osaisi ostaa mitään. Hänellä on jo kaikkea, mitä ikinä voi kuvitella. Häntä olisi mahdotonta ilahduttaa yhtään millään lahjalla.
Samoin oma kummilapseni on erittäin menestyneen ja vauraan perheen lapsi, mutta voihan kummi antaa lapsen onnellisuuden ja kehityksen kannalta tärkeitä asioita, joita ei voi edes rahassa mitata. Olen esim. käynyt kummilapseni kanssa usein leikkipuistoissa hänen ollessaan pieni, tai vaikkapa huvipuistossa niin, että hän on saanut ottaa sisaruksen mukaan kaveriksi (jotta on suunnilleen samanikäinen kaveri, jonka kanssa mm. mennä erilaisiin lapsille sopiviin laitteisiin). Suosittelen antamaan lapselle aikaa ja huomiota. On lapselle erityistä, kun on vanhempien ja isovanhempien lisäksi joku aikuinen ystävä (kummi), jolle lapsi on tärkeä.
Ap ei tainnut saada lapsena kannustusta ja alisuoriuduttiin ja nyt oman lapsen myötä ap on jotenkin herännyt siihen, että hänenkin lapsensa on samanlainen tumpelo, kuin itse aikoinaan, KOSKA EI OLE KANNUSTANUT JA NÄYTTÄNYT ESIMERKKIÄ. Jotkut lapset saattavat olla luonnostaan älykköjä kyllä, mutta yleensä esimerkiksi lapsen koulumenestys on verrannollinen siihen millainen aikuisen koulumenestys on ollut ja miten lasta on ohjattu siihen, että pitää opiskella ja oppia.
Jotenkin kurjaa tuollainen oman lapsensa mollaaminen ja syyttäminen asioista, joille hän ei voi juurikaan mitään, koska ei ole luontaista kykyä esimerkiksi koulumenestykseen eikä vanhemmilla ole kykyjä auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan ensimmäisenä: kasin oppilas on hyvä oppilas.
Yritä opetella olemaan kiitollinen siitä mitä teillä on ja millaisia lapsia sinulla on. Niin se vaan on, että lapset ovat erilaisia ja myös se kotikasvatus vaikuttaa. Jos toiset ovat pienestä pitäen käyneet historiakohteissa ja niistä on tehty se huippujuttu ja mielenkiintoista, niin lapset osaltaan myös oppivat siihen, että ne ovat kiinnostavia. Ei se tietenkään automaattista ole ja tottakai jokaisella lapsella on silti omat mieltymyksensä. Mutta jos on pienestä pitäen osattu miettiä, miten saada lapsi kiinnostumaan, niin kyllähän se eri tavalla varmasti kiinnostaa kuin jos vanhemmat vaan raahaa jossain vaiheessa lapsensa johonkin museoon ja sanoo että no nyt kierretään tämä. Tottakai silloin se särkänniemi kiinnostaa enemmän.
Olisiko sinun lapsien mahdollista päästä joskus mukaan hoitamaan hevosta? Jos se heitä kiinnostaa. Tai leikkimään ulkoporealtaaseen? En tarkoita että pitää olla loisimassa ja käyttämässä hyväksi kaiken aikaa, mutta jos itsellä tuollaisia olisi, niin ihan mielelläni tarjoaisin kivoja elämyksiä kavereidenkin lapsille. Eihän se vaadi itseltä oikeastaan mitään extraa. Saako sinun lapsesi kutsun sinne pomppulinnasynttäreille? Eikö voisi olla iloinen, että lapsi pääsee osalliseksi (jos kutsutaan, jos ei niin eipä siitäkään kannata itseensä ottaa) vaikkei omille synttäreille pomppulinnaa saisikaan? Huomioithan myös, että ei mikään pomppulinna ole joka lapsen synttäreillä. Ei tuollaisia todellakaan läheskään joka perheellä ole, että ei todellakaan kannata potea mitään huonommuuden tunneta. Muuten saat potea sitä aina, koska aina löytyy joku jolla on enemmän, isompaa, kalliimpaa, parempaa.
Miettisin myös sitä, miksi koet että olisi tärkeää että lapsillasi (tai itselläsi) olisi samanlaisia, kalliita vaatteita kuin tällä toisella perheellä. Mitä siitä saat? Mitä se tuo sulle? Todennäköisesti vaan jotain statusta, mutta mitä sä sillä teet? Tarvitsetko sitä oikeasti vai olisitko itsekin onnellisempi jos voisit olla tyytyväinen siitä mitä sulla on?
Sitten vielä. Jos et jo tiedä tarkalleen mihin teidän rahat menee, niin ota selvää. Seuraa tuloja ja menoja ja mieti, mikä on oikeasti tarpeellista ja mikä turhaa. Lopeta ne turhat kustannukset. Käytä säästynyt raha johonkin, mitä oikeasti pidät arvossa eli jos se on vaikka se piano ja pianotunnit JOS lapsikin sitä haluaa. Mutta tästä huolimatta, älä oleta, että saman tien pystyt maksamaan jotain ratsastustunteja lapselle. Se on vaan fakta, että toiset ihmiset tienaa paremmin kuin toiset. Jos haluaa samalle tasolle taloudellisesti, pitää keksiä keinot tienata lisää. Vaikuttaa myös siltä, että ystäväperheelläsi on hyvät taloustaidot (tai sitten vaan tosi hyvät palkat), koska priorisoivat sen mihin käyttävät rahaa: eivät maksa uudesta autosta tai etelänlomista, mutta maksavat hevosesta ja porealtaasta. Teillä ne valinnat on ehkä jotain muita - tai sitten teillä on pienemmät tulot (tai molempia).
Ai niin ja ne vastuut ja porkkanat. Vastuunottaminen ja vastuuntunto ei ole asioita jotka ihmisellä on luonnostaan. Kaikista ei ikinä tule vastuuntuntoisia, mutta sitäkin voi opettaa. Mun mielestä lapsille kuuluu opettaa, että on ihan luonnollista että koko perhe tekee kotitöitä. Voi siitä jonkun porkkanan saada, mutta ei niin että siitä tule joka kerta neuvottelu, että mitä tällä kertaa saan. Ei, vaan lapsi osallistuu (ikänsä mukaisesti) säännöllisesti. Voihan tähän toki sitoa vaikka viikko/kuukausirahaa osittain, mutta tärkeintä on se, että lapsi kantaa myös omalta osaltaan vastuun perheen kodista.
Joo, lapsi saa kyllä kutsuja noille synttäreille ja on yleensä kerran viikossa päässyt mukaan hoitamaan hevosta. Se onkin tosi ihanaa ja olen siitä todella kiitollinen.
Mietiskelin tässä vähän omaa asennettani. Ehkä mä olen aika pessimistinen, kun suhtaudun asioihin vähän niin, että ei kannata kun lapsella ei ole pitkäjänteisyyttä, on kallista, ei siitä mitään tulisi... Ja kuitenkaan noita asioita ei ole käytännössä kokeiltu. Eli enhän mä lopulta tiedä kuinka pitkäjänteinen koululainen olisi, jos pääsisi kokeilemaan jotain haluamaansa.
Tuntuu tosiaan, että rahaa ei noihin olisi. Mutta onhan sekin oikeasti meidän valinnoista johtuva asia. Ollaan ostettu uudehko ok-talo, jonka lainanlyhennykset on korkeat. Silloin se tuntui hyvältä, jälkikäteen ajatellen asua olisi voinut kivasti muutenkin ja vaikka remontoida vanhempaa.
Tuosta ratsastuksesta lapsi on puhunut eniten, varmaan kun siellä tallilla käy sitä ystävien hevosta katsomassa, on saanut hoitaa sitä ja tehdä tallitöitäkin. Välillä on puhunut baletista, mutta mulla on ollut sellainen mielikuva että on raskasta, vaativaa ja kallistakin eikä tämä meidän lapsi välttämättä tykkäisi.
Nyt päivän aikana mietiskelin, että mitäpä sitten? Mitä se haittaa, vaikka ei tykkäisikään? Sittenpähän olisi ainakin päässyt kokeilemaan.
Kysyin ystävältäni pikaisesti noista harrastusten hinnoista, varusteista mitä tarvitaan ja niiden hinnoista. Ratsastus on kuulemma 40 euroa per tunti, mutta ilmeisesti puolenkin tunnin tunteja saa halutessaan. Yksityistunnit oli tosi kalliita, eli niitä en lähde edes miettimään. Baletista kertoi, että siellä on eri luokkia, joissa mennään ikäluokan ja taitotason mukaan, hinnat vaihtelee ym. Ilmeisesti näistä ilmoittautumisista tulee tietoa, mutta ilmeisesti esim. ylempien luokka-asteiden ryhmään ei voi vain mennä eli jos kovin isona aloittaa, niin ei välttämättä pysyy ihan suoraan hyppäämään mukaan. No meidän lapsi täyttää syyskuussa 10, eli mitenhän tää menee? Kysyn ystävältä vielä uudestaan lisäämutta jos nyt joku osaa kertoa lisää tässä välissä, niin kuuntelen mielelläni.
Täällä tulikin vinkkejä siihen, että ennen museoon menemistä voisi lukea jotain, sama balettiin tai vaikka teatteriin menon kanssa. Tämäpä ei ole tullut mieleenikään, joten kiitos tästä.
Mä tosiaan en itse ole ollut tällaisissa "riennoissa" lapsena, joten en ole jotenkin hoksannut että lapsenkin kanssa voi mennä katsomaan balettia, teatteria, tai vaikka klassisen musiikin konserttia puhumattakaan museoista, muista historiallisista tai luontokohteista. Kun olen kuullut esim. tämän ystäväperheen tekevän näitä, mulle on tullut sellainen "Ahaa"- elämys. Muut kaveriperheet, joita on tunnettu ennen kuin tutustuttiin tähän perheeseen, ei tosiaan noita ole harrastaneet joten ei ole muiden kanssa tullut vastaan.
Mä olen nyt miettinyt paljon myös tätä asiaa kokonaisuutena. Kyllä se varmasti totta on, että mulla on huono itsetunto ja jonkinlainen häpeä siitä, että nämä asiat ei ole tuttuja tai samalla tavalla luontevia kuin näillä ystävillä.
Totesin myös, että parasta on yrittää lopettaa tämä vertailu ja kadehtiminen, ja koettaa sitten tehdä asioita niin, että tuntuisi itsestäkin hyvältä.
Hiljalleen kohti tätä :)
Ap
Minä olen tehnyt aikuisena kaikkia niitä kivoja juttuja, joista jäin lapsena paitsi, suosittelen. Sanon näin, koska epäilen tässäkin olevan jatkumon: että ap:n kotonakaan ei kulttuuri kiinnostanut, tapoihin ei panostettu, eikä osattu tukea lasta harrastuksissa ja kasvamisessa.
APlle mietittävää, että miten katkaista ketju. Ekana vaikka selvittää, mitä se baletti ja ratsastus maksaa, eikä tee lapsen puolesta päätöstä että ei lapsi kuitenkaan jaksa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta lapselta ei voi vaatia sellaista, mihin vanhempi ei itse kykene. Ap harmittelee, että lapsi ei ottaisi vastuuta edes pupun hoidosta. Millaista vastuuta ap itse olisi valmis kantamaan eläimestä? Viime kädessä lemmikit ovat aina aikuisen vastuulla.
Ap:n kaveriperheessäkin hevosta hoidetaan yhdessä. Aikuinen on lapselle malli, jolta tämä oppii vastuun kantamistakin. Jos ap ei ole kiinnostunut eläimistä ja niiden hoidosta, miksi edes harkita minkään eläimen hankintaa lapsen vastuulle?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Raha erottaa ihmisiä. Minulla on lapsi, jolla on kaksi hyvää ystävää. Omani jää aika usein ulkopuolelle, koska meillä ei ole varaa kustantaa ratsastustunteja. Heillä on toki yhteistä muutakin tekemistä, mutta lasten elämä pyörii paljon harrastusten ympärillä, mikä on ihan ymmärrettävää. Näin teini-iän kynnyksellä raha näkyy myös vaatteissa, hankinnoissa ja ulkonäössä, jolloin lapseni on taas se vähän erilainen tyyppi. Ei siinä mitään, mutta se vaati jonkin verran lapselta sietokykyä sietää ne "miksi sulla ei ole..." -kysymykset ja yhteisillä ostosreissuilla esimerkiksi lapsen pitää kestää, että kaverit voivat ostaa mitä haluavat, kun taas hän itse joutuu tyytymään niihin halvimpiin.
Raha erottaa myös aikuisena. Minulla on ystäviä, joilla on enemmän rahaa kuin itselläni ja kyllä se tietyllä tavalla näkyy ystävyydessä. Jos ystävät haluavat mennä ravintolaan syömään, jättäydyn pois tai jos vuokraavat mökin, jättäydyn pois. Toki he ovat kaikki muuten ihania ihmisiä ja tehdään muitakin asioita, mutta jossain määrin hieman häpeän omaa rahattomuuttani. Sellaisen ihmisen kanssa, joka on enemmän taloudellisesti omaa tasoani, on jossain määrin helpompaa tulla toimeen.
Ihan samalla tavalla kuin parisuhteessa myös ystävyyssuhteessa sama taloudellinen tilanne helpottaa kanssakäymistä. On naiivia väittää, että rahalla ei olisi mitään merkitystä ystävyydessä.
Meidän kaveripiirissä valtavat tuloerot. Uratykeistä siihen mt-ongelmista kärsivään tuilla eläjään. Eikä ole koskaan tullut ongelmaa. Kaveria jeesataan jossain määrin, mut useimmiten mennään vaan sen vähävaraisimman ehdoilla. Mikä ongelma? Missä? Miksi?
Tiedätkö miltä tästä vähävaraisemmasta tuntuu? Tunteeko hän koskaan häpeää? Oletko varma, ettei hän koskaan jätä tulematta rahan takia? Tuntuuko hänestä sisimmässä pahalta tai ahdistavalta ottaa vastaan teiltä jeesiä? Ahdistuuko hän koskaan siitä, että päästäkseen mukaan täytyy ehkä hieman säästää jostain muualta?
Näet asian vain omasta näkökulmastasi. Et voi millään tietää ystäväsi sisimpiä ajatuksia. Ja kuten itsekin yritin sitä painottaa, että tuloeroista huolimatta voi olla ystäviä, mutta jollakin tavalla raha todennäköisesti vaikuttaa ystävyyteen tai niihin tunteisiin, joita ihmissuhteissa kokee.
Olen itse se vähävaraisempi. En koe häpeää. Minulla on muita ominaisuuksia, joista ystäväni "hyötyvät". Ominaisuuksia, joita rahalla ei saa. Keveys ja hauskanpito. Kaikki me olemme tärkeitä toisillemme, olemme kasvaneet yhdessä aikuisuuteen. Olisi ikävää jos joku ei pääsisi mukaan. Jokainen auttaa toista aina parhaansa mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Olen ihan perusperheestä. Faija oli nuorena katusoittaja, joten musiikki oli aina läsnä ja soitinkin pianoa nappulasta asti sellaisella vanhalla rämisevällä kapakkapianolla. Pääsin konservatorioon ja siitä eteenpäin Sibeliusakatemiaan ja tein lopulta itselleni uran klassisena pianistina.
Muut perheeni lapset ei innostunut samalla tavalla ja löysivät omat kiinnostuksen kohteensa.
Moni ystävä ihmettelee "statustani" ja katellisuutta on ilmennyt, jopa ivailuja siitä että vietämme mielellään tyttäreni kanssa aikaa klassisen musiikin konserteissa tai baletissa. Silti syömme kotona mielellään ihan nakkikeittoa ja lapsi rakastaa yli kaiken esim. keppihevosten askartelua, ja käymme ihan yhtä usein kirppareilla etsimässä tähän vanhoja kankaita, nappeja ja muuta tavaraa.
*Lapsen* kiinnostuksen kohteet pitäisi aina olla ensisijalla, ei äidin toive "parempiarvoisesta" elämästä.
Vau! Mulle SibAn opettaja kertoi, että Suomessa on kaksi pianonsoittolinjalta valmistunutta pianistia, jotka pystyvät sillä työllä itsensä elättämään (siis konsertoimalla, ilman opettamista)- ja toinen näistä ei asu Suomessa. Olet ilmeisesti sitten se toinen, Suomessa asuva?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävi ikävästi silmään tuo, että oma lapsesi on kasin oppilas jossain kielessä ja sinua harmittaa, ettette pysty tarjoamaan yksityisopetusta. Miksi ihmeessä sinulle ei kelpaa 8 kieliopinnoissa? Miksi silloin edes tarvittaisiin tukiopetusta?
Tässä on usein ero niiden välillä, jotka menestyvät ja jotka eivät. Sinänsä lapselle ei tietenkään voi kasata paineita pakollisesta kympin suorituksesta, mutta kyllä meillä kotona ainakin aina yritettiin kaikin mahdollisin tavoin prepata meidän lasten osaamista - varsinkin niin tärkeissä asioissa kuin kielissä. Uskonkin, että yksi menestymisen avain on aina sen oman suorituksen kehittäminen ja parantaminen, sen sijaan että tyydyttäisiin keskitason suorituksiin. Omaan lapsuusaikaani ei juuri ollut yksityisopetusta, mutta vanhempani tekivät kovaa työtä osallistumalla, kyselemällä ja osallistamalla meitä esimerkiksi ulkomaanmatkoilla kielten käyttöön.
Toki, kaikki ei voi olla kympin oppilaita, mutta jokainen voi aina yrittää vähän lisää ja katsoa mihin se riittää. Omillakaan lapsilla en aseta numeerisia tavoitteita, mutta painotan heille, että aina voi kehittää itseään ja oppia lisää asioista, joista pitää ja toisaalta, jotka kokee tärkeiksi tulevaisuuden kannalta, vaikka ne eivät niin mielenkiintoisia olisikaan.
Tuossa on kyllä iso riski kasvattaa lapsesta ylisuorittaja, varsinkin jos lapsi on luonteeltaan kiltti ja miellyttämisen haluinen. Semmoiset saattaa saada burn outin jo lukiossa, kun pitää pyrkiä aina vaan parempaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ihan perusperheestä. Faija oli nuorena katusoittaja, joten musiikki oli aina läsnä ja soitinkin pianoa nappulasta asti sellaisella vanhalla rämisevällä kapakkapianolla. Pääsin konservatorioon ja siitä eteenpäin Sibeliusakatemiaan ja tein lopulta itselleni uran klassisena pianistina.
Muut perheeni lapset ei innostunut samalla tavalla ja löysivät omat kiinnostuksen kohteensa.
Moni ystävä ihmettelee "statustani" ja katellisuutta on ilmennyt, jopa ivailuja siitä että vietämme mielellään tyttäreni kanssa aikaa klassisen musiikin konserteissa tai baletissa. Silti syömme kotona mielellään ihan nakkikeittoa ja lapsi rakastaa yli kaiken esim. keppihevosten askartelua, ja käymme ihan yhtä usein kirppareilla etsimässä tähän vanhoja kankaita, nappeja ja muuta tavaraa.
*Lapsen* kiinnostuksen kohteet pitäisi aina olla ensisijalla, ei äidin toive "parempiarvoisesta" elämästä.
Vau! Mulle SibAn opettaja kertoi, että Suomessa on kaksi pianonsoittolinjalta valmistunutta pianistia, jotka pystyvät sillä työllä itsensä elättämään (siis konsertoimalla, ilman opettamista)- ja toinen näistä ei asu Suomessa. Olet ilmeisesti sitten se toinen, Suomessa asuva?
Mulle tulee heti mieleen kaksikin soittamalla itsensä elättävää suomalaista pianistia, joista kumpikaan ei ole valmistunut Siban solistiselta puolelta (oletan että tätä pianonsoittolinjalla tarkoitat).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ihan perusperheestä. Faija oli nuorena katusoittaja, joten musiikki oli aina läsnä ja soitinkin pianoa nappulasta asti sellaisella vanhalla rämisevällä kapakkapianolla. Pääsin konservatorioon ja siitä eteenpäin Sibeliusakatemiaan ja tein lopulta itselleni uran klassisena pianistina.
Muut perheeni lapset ei innostunut samalla tavalla ja löysivät omat kiinnostuksen kohteensa.
Moni ystävä ihmettelee "statustani" ja katellisuutta on ilmennyt, jopa ivailuja siitä että vietämme mielellään tyttäreni kanssa aikaa klassisen musiikin konserteissa tai baletissa. Silti syömme kotona mielellään ihan nakkikeittoa ja lapsi rakastaa yli kaiken esim. keppihevosten askartelua, ja käymme ihan yhtä usein kirppareilla etsimässä tähän vanhoja kankaita, nappeja ja muuta tavaraa.
*Lapsen* kiinnostuksen kohteet pitäisi aina olla ensisijalla, ei äidin toive "parempiarvoisesta" elämästä.
Vau! Mulle SibAn opettaja kertoi, että Suomessa on kaksi pianonsoittolinjalta valmistunutta pianistia, jotka pystyvät sillä työllä itsensä elättämään (siis konsertoimalla, ilman opettamista)- ja toinen näistä ei asu Suomessa. Olet ilmeisesti sitten se toinen, Suomessa asuva?
Mulle tulee heti mieleen kaksikin soittamalla itsensä elättävää suomalaista pianistia, joista kumpikaan ei ole valmistunut Siban solistiselta puolelta (oletan että tätä pianonsoittolinjalla tarkoitat).
Minäkin tunnen yhden, jo eläkkeellä. Oli töissä oopperassa ja säesti sekä konsertoi.
Ap et osaa englantia ja et ole musikaalinen
Sinua ei kiinnosta historia..
Joko ymmärrät???