Lue keskustelun säännöt.
Ystävien lapset saavat "kaiken"
21.04.2021 |
Meillä on ystäväperhe, jonka kanssa ollaan tultu hyvin juttuun vuosikausia. Tykätään monista samoista asioista, lapset on samaa ikäluokkaa keskenään, jne.
Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että oma asenteeni on alkanut muuttua heitä kohtaan. Ehkä se on sitten kateutta, mutta tuntuu, että heillä elämässä on niin paljon sitä mitä itsekin kaipaisin ja mitä haluaisimme omankin puolison kanssa lapsillemme tarjota.
Nämä kaverit ei mitenkään leuhki omilla asioillaan, vaan ne tulee esille ihan normaaleissa keskusteluissa. En ole koskaan kokenut, että meitä ylenkatsottaisiin, vaikka tietävät ettei meillä vastaaviin ole mahdollisuuksia. Eli siis ainoa asia, mikä mättää, on oma asenne.
Noiden tapaamisten jälkeen mulla nousee pintaan kateus, vähän kaikesta. Etenkin niistä asioista, joita he lapsilleen voivat tarjota.
Perheen tuntevana tiedän, että nuo asiat ei lapsille tipahda kuin Manulle illallinen. Tiedän, että nämä vanhemmat vaatii lapsiltaan ahkeraa koulutyötä, osallistumista kotitöihin, ja vastuunottoa erilaisissa ikätason sallimissa rajoissa. Ehkä mua ärsyttää sekin, kun tuntuu että meillä nää porkkanat ei edes toimisi vastaavissa asioissa.
Kateutta (mikä suorastaan hävettää) minussa herättää moni asia. Heillä lapset harrastavat pianonsoittoa, ratsastusta ja balettia. Meillä olisi ehkä mahdollisuus kustantaa soittotunnit, mutta ei soitinta. Nuo muut on hintansa puolesta aivan pois suljettuja. Lapset ovat hyviä koulussa ja jos lapsella on ongelmaa koulunkäynnissä, he järjestävät tälle yksityisopetusta. Näin oli esimerkiksi yhden vieraan kielen kohdalla. Meillä lapsi on sellainen kasin oppilas ja nuo yksityistunnit oli aivan sairaan hintaisia, joten jos koulusta ei saisi tukiopetusta ja itse en osaisi, niin jäisi opettamatta.
Heille ollaan laittamassa ulkoporeallasta. Me tuskaillaan, löytyisikö jostain sopivanhintainen wc:n kaapisto. Heillä on oma hevonen, jolla on tallipaikka. Ratsastusta harrastava lapsi käy vanhempien kanssa hoitamassa sitä ja tekemässä tallitöitä säännöllisesti. Me ollaan mietitty omalle lapselle pupua, mutta noinkohan tuo ottaisi siitäkään vastuuta... Heillä kodin remontit maksetaan rahalla, ei lainalla. Me joudutaan miettimään tarkoin, jos jotain muutoksia halutaan tehdä.
Lapsilla on heille mieluisia, tyylikkäitä vaatteita, osa mun mielestä aika kalliitakin. Oman lapsen vaatteet on ihan ok, mutta tulee aina olo, että on jotenkin vähän homssuinen, kun tuolla ollaan.
Kun he lomailevat, he järjestävät lapsille kivoja kohteita mutta käyvät myös tarjoamassa luontoon tai historiaan liittyviä elämyksiä lapsille. Meillä lapsi vain marisee, että pitää päästä Särkänniemeen. Synttäreillä saattaa olla taidolla tehty kepparirata, suklaaputous, uima-allas, tai vaikka pomppulinna. Yksi lapsi sai yksityistunnin kolmen kaverinsa kanssa paikallisella ratsastuskoululla synttäreiden kunniaksi. Tänä kesänä sama lapsi pääsee ratsastusleirille, jonka hinta oli tähtitieteellinen (tarkistin). Meillä ei todellakaan ole tällaisiin mahdollisuutta, ja vaikka oma lapsi ei vastaavia pyydäkään, niin silti häiritsee ettei itse pysty toteuttamaan samoja juttuja.
Toisaalta heillä ei esim. ajella uudella autolla, käydä aurinkomatkoilla ja monessa asiassa ollaan rahasta tarkkoja ja suunnitellaan menoja.
Miten tästä tunteesta eroon?
Kommentit (346)
Vierailija kirjoitti:
Olen musikaalisesta perheestä ja se oli jotenkin automaatio, että minäkin opin soittamaan pianoa ja laulamaan ja myöhemmin olen soittanut myös viulua, kitaraa, bassoa, rumpuja... Ei tosiaan oltu mitään rikkaita, mutta vanhemmilleni ja heidän vanhemmilleen jne. oli musikaalisuus tärkeää ja ns. veressä. Itse soittelen silloin tällöin kitaraa, mutta muuten en... Lapseni on hyvin kiinnostunut musiikista ja soittamisesta ja on lahjakas ja hän on oppinut nämä asiat mummulassa eikä minulta.
Kyllä se vähän niin on, että tällaiset asiat kulkee suvussa... Jos teistä ei kumpikaan ole musikaalisesti lahjakas tai touhunnut ikänsä hevosten parissa, niin ei lapsi sellaista osaa edes haluta ja se on ihan turha äidin pakottaa jostain kumman syystä!? Miksi et itse ole ollut tällaisista kiinnostunut? Miksi lapsesi pitäisi?
Jos ap:lle ei ikinä ole tarjoutunut mahdollisuutta harrastaa musiikkia? Jospa ap voisikin olla vaikka minkälainen pianonpimputtelija, jos hän vain olisi saanut siihen mahdollisuuden lapsena? Aivan totta, että nämä monesti kulkevat suvussa, mikä johtuu siitä, että lapset monesti kiinnostuvat siitä, mitä vanhempi tekee ja vanhemmat tykkäävät ohjata lapsiaan samoihin harrasteisiin, mitä vanhemmatkin tekevät.
Minulla ei ole mitään musikaalista sukua, mutta hyvinpä opin soittamaan soitinta ja opin musiikinteoriat lapsena kun vanhemmat minut laittoivat harrastamaan. Ja nyt aikuisiällä olen huvikseni opetellut soittamaan pianoa. Kun osaa yhden soittimen, on helppo opetella toinen kun nuotit ja muu musiikinteoria ovat tuttuja juttuja.
Kaikilla ihmisillä on sävelkorva eli kaikilla on taipumusta ja kykyä oppia musiikkia halutessaan. Taisi olla joku alle 1% ihmisistä, joilla on aivoissa jokin häiriö, jonka vuoksi heillä ei ole kykyä hahmottaa sävelkorkeuksia ja rytmejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuntuu, että meidän naapurin perhe ajattelee samoin meistä. Poikamme ovat samanikäisiä ja parhaita ystäviä. Olemme mieheni kanssa tosi köyhistä perheistä ja sukumme ensimmäisiä akateemisia ja olemme päätyneet ammateihin, joissa itseään täytyy kehittää koko ajan (täydennyskoulutusta sekä useampi akateeminen tutkinto). Työpäivät ovat pitkiä ja (ennen koronaa) työmatkoja varmaan yli sata pv vuodessa). Naapuriperheen isä on automekaanikko ja äiti suurtalouskokki. Meillä uudehko iso talo, heidän talo vanhempaa aluetta.
Ap:n kaltainen asenne kuultaa läpi sekä naapurin vanhempien että tyttären puheissa ja yhteisiltä tuttavilta olemme kuulleet että he pitävät meitä jonkin sortin snobeina. Koska me vanhemmat jouduimme olemaan suhteellisen paljon poissa kotoa, niin vietimme ja vietämme yleensä kaiken vapaa-ajan tiiviisti yhdessä perheenä (mökillä, Lapin matkoilla, kaupunkilomilla, ulkomaanmatkoilla, käytiin ulkona syömässä, kuljettiin koko perheen voimin lasten harrastusreissuulla jne). Työmatkoilla tuli osteltua uusia vaatteita, leluja, pelejä jne. tuliaisiksi. Pojan kaveri totesikin usein, että meillä on liian hienoa ja "Eetu" saa kaiken ja on ns. lellipentu.
Emme todellakaan ole unohtaneet omia köyhiä lähtökohtiamme, emmekä halua mitenkään asettua kenenkään yläpuolelle. Siksi naapurien asenne vähän ärsyttääkin. Menneet vuodet eivät kuitenkaan ole olleet meidän perheille helppoja. Miehen isä on kuollut, omat vanhempani sairastuivat syöpään, anopilla on vaikea muistisairaus, miehen sisarus kuoli yllättäen alle nelikymppisenä, oma krooninen sairauteni paheni ja nuorempi lapsemme sairastui jatkuvaa hoitoa vaativaan elämän mittaiseen pitkäaikaissairauteen, joka tulee vaikuttamaan paljon hänen elämäänsä ja mm. ammatinvalintaan. Kaikki muu on ihan toisarvoista elämään ja terveyteen verrattuna.
On aivan turha olla kateellinen ja katkera toisille, koska et voi tietää, mitä kulissien takaa löytyy eikä sinulla voi olla toisen murheista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ap oikein tutustuitte ystäväperheeseen?
A) ratsastamassa
B) taidenäyttelyssä
C) lasten kautta
Lapset tuntee toisensa koulusta jä käyvät kylässä toisillaan.
Oon välillä hoitanut tän tuttavan lapsia viikonloppuisin.ap
Koettaisit nyt edes vähän panostaa viesteihin, jos on tarve esiintyä minuna. Pari muutakin vastaavanlaista viestiä tässä ketjussa on, jotka eivät ole minun kirjoittamiani. Tyylistä sen jo näkee.
Heh, tutustuttiin erään yhteisen kiinnostuksenkohteen tiimoilta. Alettiin juttelemaan enemmän, ja huomattiin että monia muitakin yhteisiä juttuja löytyy. Pian meidät kutsuttiin kylään, ja siitä se sitten lähtikin.
Tässä mun ongelmassa varmasti näkyy se, millaisesta kodista itse tulen. Eli tavallaan tuntee jotain alemmuutta asioista, jotka toisille ovat arkisia ja normaaleja, varsinkin, kun itse havahtuu tähän vasta nyt.
Mutta kuten joku sanoi, niin ehkä on hyvä havahtua edes nyt. Eikä niin, ettei ikinä.
Tajusin asioita miettiessäni, että kyse on myös siitä, että haluaisin lapsillemme erilaiset lähtökohdat näiden asioiden suhteen. Haluaisin, että he tietävät että tällaisiakin asioita voi tehdä, ja mahdollisesti oppia näistä jotain. En haluaisi, että meidän lapset ns. kasvaa tynnyrissä.
Lapsen kanssa juttelin tuosta harrastusasiasta. Lasta kiinnostaa eniten ratsastus ja baletti, joten lupasin ottaa selvää näistä. Ei ehkä molempia voida mahdollistaa, mutta varmasti ainakin toinen, että pääsee kokeilemaan. Juttelin myös ystävän kanssa, ilmeisesti nuo 10-vuotiaat aloittaa sen varvastossuilla tanssimisen tuossa vaiheessa joten ei kai voi hypätä suoraan sellaiseen kun aiempaa tanssitaustaa ei ole. Täytyy siis selvittää, onko harrasteryhmää, tai esim. isommille tarkoitettu alkeisryhmää, vai onko ainoa vaihtoehto mennä pienempien ryhmään. En tiedä, miten lapsi tämän kokisi.
Miehen kanssa juttelin, että jos rahaa löytyy hänen harrastukseensa, joka siis on melko hinnakas, niin täytyisi meidän pystyä mahdollistamaan lapsellekin joku harrastus. Mies suhtautui tähän myönteisesti ja sovittiin, että vähän ynnäillään näitä juttuja.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Hyviä pianoja saa viidelläkympillä tai jopa ilmaiseksi, kokemusta on. Se ei ainakaan estä soittoharrastusta.
Muistakaa kuitenkin, että akustista pianoa pitää huoltaa ja virittää. Jos ostaa tai saa pianon yksityiseltä henkilöltä, ehkä sitä ei ole viritetty vuosiin. Näin ollen sen soittokuntoon saaminen helposti maksaa enemmän kuin itse soitin. Ostopäätöstä tehtäessä pitäisi olla mukana asiantuntija sanomassa, onko kyseessä "hyvä piano". Välttämättä edes myyjä ei sitä tiedä, jos ei itse ole soittanut, vaan oma lapsi on.
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuntuu, että meidän naapurin perhe ajattelee samoin meistä. Poikamme ovat samanikäisiä ja parhaita ystäviä. Olemme mieheni kanssa tosi köyhistä perheistä ja sukumme ensimmäisiä akateemisia ja olemme päätyneet ammateihin, joissa itseään täytyy kehittää koko ajan (täydennyskoulutusta sekä useampi akateeminen tutkinto). Työpäivät ovat pitkiä ja (ennen koronaa) työmatkoja varmaan yli sata pv vuodessa). Naapuriperheen isä on automekaanikko ja äiti suurtalouskokki. Meillä uudehko iso talo, heidän talo vanhempaa aluetta.
Ap:n kaltainen asenne kuultaa läpi sekä naapurin vanhempien että tyttären puheissa ja yhteisiltä tuttavilta olemme kuulleet että he pitävät meitä jonkin sortin snobeina. Koska me vanhemmat jouduimme olemaan suhteellisen paljon poissa kotoa, niin vietimme ja vietämme yleensä kaiken vapaa-ajan tiiviisti yhdessä perheenä (mökillä, Lapin matkoilla, kaupunkilomilla, ulkomaanmatkoilla, käytiin ulkona syömässä, kuljettiin koko perheen voimin lasten harrastusreissuulla jne). Työmatkoilla tuli osteltua uusia vaatteita, leluja, pelejä jne. tuliaisiksi. Pojan kaveri totesikin usein, että meillä on liian hienoa ja "Eetu" saa kaiken ja on ns. lellipentu.
Emme todellakaan ole unohtaneet omia köyhiä lähtökohtiamme, emmekä halua mitenkään asettua kenenkään yläpuolelle. Siksi naapurien asenne vähän ärsyttääkin. Menneet vuodet eivät kuitenkaan ole olleet meidän perheille helppoja. Miehen isä on kuollut, omat vanhempani sairastuivat syöpään, anopilla on vaikea muistisairaus, miehen sisarus kuoli yllättäen alle nelikymppisenä, oma krooninen sairauteni paheni ja nuorempi lapsemme sairastui jatkuvaa hoitoa vaativaan elämän mittaiseen pitkäaikaissairauteen, joka tulee vaikuttamaan paljon hänen elämäänsä ja mm. ammatinvalintaan. Kaikki muu on ihan toisarvoista elämään ja terveyteen verrattuna.
On aivan turha olla kateellinen ja katkera toisille, koska et voi tietää, mitä kulissien takaa löytyy eikä sinulla voi olla toisen murheista.
Kateuteen kuuluu kateuden kohteen epäonnesta iloitseminen. Se kannattaa muistaa, jos joku läheinen on kateellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuntuu, että meidän naapurin perhe ajattelee samoin meistä. Poikamme ovat samanikäisiä ja parhaita ystäviä. Olemme mieheni kanssa tosi köyhistä perheistä ja sukumme ensimmäisiä akateemisia ja olemme päätyneet ammateihin, joissa itseään täytyy kehittää koko ajan (täydennyskoulutusta sekä useampi akateeminen tutkinto). Työpäivät ovat pitkiä ja (ennen koronaa) työmatkoja varmaan yli sata pv vuodessa). Naapuriperheen isä on automekaanikko ja äiti suurtalouskokki. Meillä uudehko iso talo, heidän talo vanhempaa aluetta.
Ap:n kaltainen asenne kuultaa läpi sekä naapurin vanhempien että tyttären puheissa ja yhteisiltä tuttavilta olemme kuulleet että he pitävät meitä jonkin sortin snobeina. Koska me vanhemmat jouduimme olemaan suhteellisen paljon poissa kotoa, niin vietimme ja vietämme yleensä kaiken vapaa-ajan tiiviisti yhdessä perheenä (mökillä, Lapin matkoilla, kaupunkilomilla, ulkomaanmatkoilla, käytiin ulkona syömässä, kuljettiin koko perheen voimin lasten harrastusreissuulla jne). Työmatkoilla tuli osteltua uusia vaatteita, leluja, pelejä jne. tuliaisiksi. Pojan kaveri totesikin usein, että meillä on liian hienoa ja "Eetu" saa kaiken ja on ns. lellipentu.
Emme todellakaan ole unohtaneet omia köyhiä lähtökohtiamme, emmekä halua mitenkään asettua kenenkään yläpuolelle. Siksi naapurien asenne vähän ärsyttääkin. Menneet vuodet eivät kuitenkaan ole olleet meidän perheille helppoja. Miehen isä on kuollut, omat vanhempani sairastuivat syöpään, anopilla on vaikea muistisairaus, miehen sisarus kuoli yllättäen alle nelikymppisenä, oma krooninen sairauteni paheni ja nuorempi lapsemme sairastui jatkuvaa hoitoa vaativaan elämän mittaiseen pitkäaikaissairauteen, joka tulee vaikuttamaan paljon hänen elämäänsä ja mm. ammatinvalintaan. Kaikki muu on ihan toisarvoista elämään ja terveyteen verrattuna.
On aivan turha olla kateellinen ja katkera toisille, koska et voi tietää, mitä kulissien takaa löytyy eikä sinulla voi olla toisen murheista.
Kateuteen kuuluu kateuden kohteen epäonnesta iloitseminen. Se kannattaa muistaa, jos joku läheinen on kateellinen.
Tämän olen huomannut kuunnellessa erästä kollegaa. Hänen poikansa harrastaa tavoitteellisesti erästä lajia ja on siinä hyvä, mutta ei kuitenkaan ihan ryhmän huippu ja pojalle on valitettavasti sattunut aika paljon loukkaantumisiakin. Hiukseni nousivat pystyyn, kun kollega sanoi toivovansa että tämä ryhmän huippukin loukkaantuisi! En ikinä voisi toivoa kenellekään tuollaista! Ja tuntui, että hän oli ihan iloinen kun tämä huippukin oli telonut vähän itseään. Kamalaa!
Tuon lainatun kommentin kirjoittaja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän että jälkikäteen viisastelu on vähän turhaa mutta miksi ihmeessä ette aiemmin tehneet perheenä mitään kivoja kulttuuriretkiä? Ei ihme ettei lasta nyt kiinnosta, kun ei ole tottunut niihin. Olet jotenkin aika myöhään havahtunut että millaisen elämän haluaisit.
No tämä on kyllä totta. En kai aiemmin tajunnut kaipaavani mitään tällaista, kun muut lähipiirin esimerkit olivat erilaisia. Nyt kun on enemmän oltu tämän kyseisen ystäväperheen kanssa, on itselle avautunut monia asioita eri tavalla. Heidän kauttaan olemme tutustuneet muihinkin samanhenkisiin pariskuntiin ja perheisiin, joissa taas tehdään vastaavia asioita.
Mutta kaipa se oma asenne ja pitkäjänteisyys, kuten joku jo sanoikin, auttaisi näitä asioita.
Ap
Mun mielestä sun tunne ei välttämättä ole niinkään kateus, kuin huono itsetunto ja häpeä. Olette päässeet näkemään toisenlaista elämää ja nyt haluaisit että olisitte samanlainen perhe kuin nämä tuttavat ja ystävät. Ehkä lapsen asioiden vatvomisen sijaan kannattaa kääntää katse peiliin: oletko oikeassa työssä, haluatko opiskella lisää/jotain muuta, mitä itse haluat harrastaa, mikä on on unelmasi, missä haluaisit asua, kaipaatko luontoon vai kulttuurin pariin, miten ajankäytössäsi näkyy sinulle tärkeät asiat.....
Ei lapsen tarvitse toteuttaa näitä perheenne haaveita, sinäkin ehdit. Ulkoinen motivaatio (rahaa hyvästä koenumerosta) syö sisäistä, on parempi olla aidosta kiinnostunut. Kun itse muutut ja innostut, suhde lapseen paranee ja voit nähdä hänet erillisenä, arvokkaana, omana itsenään. Älä moiti ja voivottele, pilaat vaan läheisen suhteen lapseen. Lapset oppivat mallista, joten näytä mallia millaista on hyvä elämä ja aikuisuus.
En itse huomannutkaan tuota ap:n kommenttia, en lukenut niin huolella, mutta sehän entisestään vahvistaa ajatustani siitä, että kyseessä on yhteiskuntaluokkien ero: alempi ja ylempi keskiluokka. Tulotason sijasta se merkitsee myös arvoja ja asenteita, joita ei saa rahalla. Ap haluaisi tehdä luokkanousun, mutta onko siihen luontaisia mahdollisuuksia, jos aitoa halua tehdä kadehdittuja asioita ei ole. Kateus on paikallaan pysyttävä tunne ja sikäli tyhjä, ettei se kerro mitään omista taipumuksista, vaan se ainoastaan kertoo mitä puuttuu. Omat kyvyt ja taidot selviävät vain koettelemalla, yrityksen ja erehdyksen kautta. Kateellinen (kuten ap) tajuaa jo alkujaankin, ettei hänellä edes ole halua tehdä asioita, jotka auttaisivat saamaan kadehditut asiat. Hän haluaa siis vain lopputuloksen, ei siihen liittyvää työtä niin kuin joku jo fiksusti huomauttikin.
Useiden kommentoijien esiin ottama asia eli itsen pienentäminen, jotta muiden kateus vähenisi, on minusta todella huono strategia ja omiaan vain lisäämään kateutta. Eli pyritään korostamaan, että kadehditulla perheellä on salattuja ongelmia ja eivät asiat niin hyvin olekaan.
Kateuden kohteena oleminen on sen verran tuhoisaa, että jokaisella on jo liskoaivoissa tuollaisia puolustautumisstrategioita, mutta kateellista ne eivät auta, koska onnellisia ja elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä todella on olemassa. Melanie Klein (tunnetuin kateudesta kirjoittanut teoreetikko) pitää kateutta luovuuden pahimpana vihollisena. Kateellinen ei ole koskaan tyytyväinen, se juuri on kateuden pahin kirous kantajalleen. Mutta kateuden kohteena oleminen voi myös olla kirous, ellei kateellisesta pääse tai ymmärrä hankkiutua eroon.
Kateutta ei voi ratkaista siten, että tekee samoja asioista kuin kateuden kohde, koska tunteen perustus liittyy ominaisuuksiin, joita kateellisella ei ole. Juuri siksi juuri ne tuntuvat kateellisesta hienoilta, kun häneltä ne puuttuvat. Sen vuoksi on turha sanoa, että voit tehdä samoja asioita kuin kadehtimasi ihminen: älykkyysosamäärä, musikaalisuus ja monet muutkin asiat on saatu jo syntymässä. Myöskään luonnonkauniiksi ei voi muuttua, vaikka omia piirteitään voi oppia arvostamaan.
Jos nuottikorvaa ei ole, ei yleensä hakeuduta viulutunnille, vaan johonkin paremmin sopivaan harrastukseen. Kateellinen sen sijaan voi saamiensa neuvojen pohjalta yrittää samaa kuin kateuden kohde, eikä usko omaa intuitiotaan. Hän siis kadehtiessaan tietää, ettei voi saada samoja asioita, eikä hänen kapasiteettinsa riitä ainakaan toistaiseksi siihenkään, että hahmottaisi omia lahjakkuuksiaan. Siksi hän keskittyy siihen mitä ei voi saada. Aika menee sen kyyläämisen mitä toisella on tai ei ole. Jos yrittää tavoitella jotain mihin ei ole taipumusta kateus vain lisääntyy, koska tulee epäonnistumisia.
Kateus ei ole helppo tunne, vaan yksi vaikeimpia, koska ytimessä on kokemus oman persoonan puutteellisuudesta. Melanie Kleinin mukaan kateellisuus on synnynnäistä ja pohjautuu varhaiseen vuorovaikutukseen. Jotkut ovat jatkuvasti kateellisia ja toiset eivät juuri koskaan. Usein esitetty väite siitä, että kaikki ovat kateellisia ei siis pidä paikkansa.
Kateuden puute liittyy pitkälti luovuuteen. Luovuus on sitä, että arvostaa omaa erityislaatuaan, jolloin kyvyt ja taidot kehittyvät luonnollisesti siltä pohjalta mitä geeneistään on saanut. Luovuus siis on kleiniläisittäin huomattavasti laajempi käsite kuin taiteeseen liittyvä.
No miten sitä sitten hyväksytään, että itse on sellaista yksinkertaisempaa ja vähemmän menestyvämpää sorttia? Tai sitä erityislaatuisuuttaan on helpompi arvostaa, jos se on yleisesti hyväksyttyä. ADHD-piirteiset ihmiset saavat kuulla olevansa laiskoja, kun eivät jaksa keskittyä yhteen asiaan kauan, vaikka sekin on vain heidän omaa erityislaatuisuuttaan. Kenellekään ei ole hyötyä siitä, että siirtyy yhdestä asiasta toiseen niin nopeassa tahdissa, ettei koskaan ehdi opetella sitä ensimmäistä juttua.
Tuota en viestissäni käsitellyt, koska kateus ei liity mihinkään tiettyyn ominaisuuteen. Alhaisempi kyvykkyys tai jokin muu erityisyys ei siis yksinään altista krooniselle kateellisuudelle. Tällaista kateellisuuden leimaa erityiset tai vähävaraiset eivät myöskään tarvitse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuollaiset lapset jotka "saavat kaiken" ovat usein jollain tasolla ylimielisiä myöhemmällä iällä.
Ei pidä paikkaansa. Minä olen saanut aina kaiken. Olen myös oppinut tarkaksi,ahkeraksi,toiset huomioonottavaksi ja kiitolliseksi. Ei pidä yleistää. Hyvät käytöstavat ovat kovaa valuuttaa. Näitä vanhemmat opettivat niillä mahd.kadehtimillasi ulkomaanmatkoilla,teatterissa,ravintoloissa,taidenäyttelyissä,ystävävierailuilla yms. Sen ylenpalttisen kaiken saamisen vastikkeena oli hyvä käytös,koulumenestys ja monet harrastukset. Ei pakotettu,ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä voisit miettiä tarkemmin, että mitä tuo tyytymättömyys omaan lapseesi pitää sisällään. Se kuulostaa huolestuttavalta. Ja sitten parisuhteenne ja kasvatuksenne, mitä vertailet tuttavien perheeseen - siihenhän voitte vaikuttaa ja vaikutatte joka päivä. Miksi ette muuttaisi omia tapojanne, suurin osa asioistahan on ilmaisia kuten museokäynnit yms. Ja lapsenne harrastukset pitäisi lähteä hänestä itsestään, ei toisen perheen lasten mukaisesti. Mistä oma lapsenne on kiinnostunut?
Totta kai rakastan omaa lastamme koulumenestyksestä ym. riippumatta. Jotenkin nyt on vain sellainen alemmuuskompleksi kaikesta. Oma lapsemme marisee ruuista kylässäkin, jos on jotain vähän erilaisempaa, ja nää toiset syö mukisematta hyvällä halulla kaiken, olipa sitten kyse perus makkaroista tai sushista.
Meidän lasta kiinnostaa lähinnä mukava tekeminen, mutta hänellä ei ole oikein pitkäjänteisyyttä harrastusten suhteen eli ei kai ole sen tyyppinen että haluaisi harrastaa tavoitteellisemmin. Tykkää esim. hevosista, jumpasta. Jumpassa ei halunnut käydä, kun kuuli, että siellä esiinnytään. Ratsastus taas on kallista, tietysti jotain satunnaisia irtotunteja varmaan saisi.
Jotenkin vaan tulee olo näitä ystäväperheen lapsia katsellessa, että olisihan se kiva kun omakin innostuisi vastaavalla tavalla jostain.. Hankala selittää.
Ap
Mulla on 9v erityislapsi. Siitäkin voi olla tyytyväinen, että lapsi suoriutuu koulusta. Omalla on ollut isoja vaikeuksia mm. lukemaan oppimisessa. Epäilen oppimisvaikeuksien syyksi synnytyksen aikaista hapenpuutetta.
Kyllähän tavoitteelliset harrastamiset ja onnistuminen korreloi lahjakkuuden kanssa.
Ei tosin tunnu itsestäkään kummoiselta, että lapsi ei menesty koulussa kuten kaverinsa, en osannut odottaa tällaista yhtään. Ei ole erityisiä lahjoja esim. musiikillisesti, on yh:n lapsi, ei tukiverkkoa, ei kunnollista kotia, vain pieni vuokrakaksio missä vmäinen vuokranantaja, itse sairastunut ja työkyvytön. Että semmosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä voisit miettiä tarkemmin, että mitä tuo tyytymättömyys omaan lapseesi pitää sisällään. Se kuulostaa huolestuttavalta. Ja sitten parisuhteenne ja kasvatuksenne, mitä vertailet tuttavien perheeseen - siihenhän voitte vaikuttaa ja vaikutatte joka päivä. Miksi ette muuttaisi omia tapojanne, suurin osa asioistahan on ilmaisia kuten museokäynnit yms. Ja lapsenne harrastukset pitäisi lähteä hänestä itsestään, ei toisen perheen lasten mukaisesti. Mistä oma lapsenne on kiinnostunut?
Totta kai rakastan omaa lastamme koulumenestyksestä ym. riippumatta. Jotenkin nyt on vain sellainen alemmuuskompleksi kaikesta. Oma lapsemme marisee ruuista kylässäkin, jos on jotain vähän erilaisempaa, ja nää toiset syö mukisematta hyvällä halulla kaiken, olipa sitten kyse perus makkaroista tai sushista.
Meidän lasta kiinnostaa lähinnä mukava tekeminen, mutta hänellä ei ole oikein pitkäjänteisyyttä harrastusten suhteen eli ei kai ole sen tyyppinen että haluaisi harrastaa tavoitteellisemmin. Tykkää esim. hevosista, jumpasta. Jumpassa ei halunnut käydä, kun kuuli, että siellä esiinnytään. Ratsastus taas on kallista, tietysti jotain satunnaisia irtotunteja varmaan saisi.
Jotenkin vaan tulee olo näitä ystäväperheen lapsia katsellessa, että olisihan se kiva kun omakin innostuisi vastaavalla tavalla jostain.. Hankala selittää.
Ap
Mulla on 9v erityislapsi. Siitäkin voi olla tyytyväinen, että lapsi suoriutuu koulusta. Omalla on ollut isoja vaikeuksia mm. lukemaan oppimisessa. Epäilen oppimisvaikeuksien syyksi synnytyksen aikaista hapenpuutetta.
Kyllähän tavoitteelliset harrastamiset ja onnistuminen korreloi lahjakkuuden kanssa.
Ei tosin tunnu itsestäkään kummoiselta, että lapsi ei menesty koulussa kuten kaverinsa, en osannut odottaa tällaista yhtään. Ei ole erityisiä lahjoja esim. musiikillisesti, on yh:n lapsi, ei tukiverkkoa, ei kunnollista kotia, vain pieni vuokrakaksio missä vmäinen vuokranantaja, itse sairastunut ja työkyvytön. Että semmosta.
Onnistuminen, tarkoitin siis innostumista ja pitkäjänteisyyttä
Mä taas jotenkin ajattelen, että oot pettynyt lapseen, että häntä ei kiinnosta X asiat. Koittaisin tutustua siihen lapseen, että mitkä jutut voisivat kiinnostaa häntä ja sit miettiä miten tukea häntä siinä. Eli jotenki tuntuu, että olet kateellinen enemmän lapsen ominaisuuksista kuin itse asiassa nuista asioista.
Mä tulen itse varakkaasta perheestä ja olen omistanut hevosia pienestä asti. Mun siskoa ei taas voinut vähempää kiinnostaa hevoset, joten vaikka hänellä niihin mahdollisuus olikin hän ei koskaan tätä käyttänyt.
Mut hyvä, että tunnistat tunteen, koska se on jo puoli voittoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyviä pianoja saa viidelläkympillä tai jopa ilmaiseksi, kokemusta on. Se ei ainakaan estä soittoharrastusta.
Meinastin tulla sanomaan tätä samaa. Kun omalle lapselle piti hankkia piano, ja laitoin kysely Facebookiin, niitä ilmaisiakin olisi ollut ihan älytön määrä. Ja sellaisia 200e hintaluokkaa vaikka kuinka paljon.
Lisäksi jos lapsi pääsee musiikkiopistoon opiskelemaan, niin sieltä saa vuokrata soittimia. Siis ei nyt pianoa, mutta viuluja jne.
Kuinkahan suuria nuo vuokrat sitten on? Tietääkö joku?
Ap
Meidän lapsella viulu oli 50e/lukukausi. Tosin laskua ei ikinä edes tullut :)
Ap meillä sama tilanne sillä erotuksella, että peretilanteemme takia vain yksi aikuinen tienaa. Emme todellakaan voi tarjota lapsillemme samaa kuin kaveriperheen vanhemmat. Tuon perheen äidistä on kuitenkin tullut ystäväni. Siinä eivät tuloerot merkitse mitään. Kateus katoaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä myös erityislasten äiti. Hyvä päivä on sellainen, jolloin riidat on saatu selvitettyä, kukaan ei ole ollut itsetuhoinen, lapset ovat suostuneet syömään edes jotain, opettaja ei ole soittanut kotiin, kukaan ei ole lyönyt ketään ainakaan pahasti ja kaikki lapset ovat tallessa. Oma hevonen tallissa, haha. Ei mahdu tähän arkeen, ikävä kyllä.
Ap kuitenkin hallitsee aika hyvin kateuden tunnettaan ilmeisesti. Itselläni kokemusta siitä, että ilmenee kaikennäköistä kuittailua ja ilkeilyä pikkutunneilla. Oli myös puhuttu pahaa selän takana tai näin ainakin epäilen sen perusteella mitä kuulin. Ja sitä vahinkoa ei oikein edes voi korjata.
Siitä oppineena jos joku vaikuttaa kateelliselta, niin otan kyllä etäisyyttä. Ap:lle tsemppiä tunteen selättämiseen!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tunnistan tuon saman ap itsessäni oikein hyvin. Minulla on muutama todella rikas kaveri, mutta en ole heille kateellinen, minkäs sille voin, että heillä on rikkaat suvut ja ovat perineet rahaa. Turha tuota on kadehtia. Mutta tuttavapiirissä on useita perheitä, joille olen kateellinen, enkä sille mitään voi. Ja se kateus tulee lähinnä siitä, että heillä tuntuu olevan joka asiassa vain ja ainoastaan hyvää tuuria. Itselläni on fiksuja lapsia, jotka ovat aina käyneet kaikenlaista taistelua päästäkseen johonkin oppilaitokseen, työpaikkaan, saadakseen asunnon jne. Muilla lapset suurinpiirtein samoilla todistuksilla kävelevät oppilaitosten ovista sisään, vastavalmistuneena käy aina tuuri tai löytyy joku sukulainen tai tuttava, ja kas, ei tarvitse edes työhakemusta laittaa, kun tarjotaankin jo hyväpalkkaista työtä että tulisitko tänne töihin. Oma lapsi jonottaa kaupungin vuokrayksiötä sitä saamatta ja on mietintää, mihin hän taas muuttaa kun vuokrakoti lähtee alta, niin samaan aikaan näissä perheissä kerrotaan, että lapsella kävi hyvä tuuri kun täti muutti kokonaan Kiinaan ja nuori saakin asua siinä hänen asunnossaan pelkkää muutaman kympin yhtiövastiketta vastaan niin kauan kuin haluaa, tai että opiskelija ostikin oman asunnon, kun sai käyttöönsä isovanhempien osakesalkkuihin sijoittamat rahat. Eli se, että omassa perheessä taistellaan aina kaikesta ja pettymyksiä sataa yksi toisensa jälkeen, toiset vaan mennä porskuttavat eteenpäin ja elävät helppoa elämää.
Aika paha. Opetitko lapsillesikin että tuurilla ne laivatkin seilaa?
En opettanut, vaan että elämässä selviää sitkeällä työnteolla ja määrätietoisella sinnikkyydellä. Ja sitä ovat toden totta harrastaneetkin. Ja sille joka kommentoi, että oppilaitoksiin mennään todistuksella ja pääsykokeilla, niin kyllä se tiedän. Tarkoitinkin lähinnä sitä, että oma lapseni haki oppilaitokseen, johon ei päässyt. Tuttavaperheen nuori haki sinne seuraavana vuonna ja pääsi. Todistukset heillä olivat samaa luokkaa, mutta kyseinen nuori kävi kalliin valmennuskurssin ennen hakemista ja sattui niin, että pääsykoe oli sinä vuonna ihan uutisoinninkin mukaan huomattavasti helpompi kuin edellisenä vuonna oli ollut.
Onpa ikävää että tuttavapiiriisi kuuluu mielestäsi vain hannu hanhia, jotka tuurilla saavat kaiken. Epäuskottavaa se kumminkin on ja samalla väheksyy noita nuoria, jotka tekivät paljon töitä päästäkseen haluamaansa oppilaitokseen ja onnistuivat. Muita kadehtimalla saa vahingon itselleen ja menettää ystäviä. Pitäisin törkeänä, jos joku väittäisi lapseni päässeen yliopistoon tuurilla.
Ei pidä yrittää lukea rivien välistä ja vetää mutkia suoriksi ihan vain sen vuoksi, että voisi jotenkin yrittää näpäyttää toista sormille. En missään kirjoittanut, että tuttavapiiriini kuuluu vain hannu hanhia, enkä myöskään väittänyt, että tuttavapiirin nuori meni yliopistoon tuurilla. Mutta vaikka en tuurista kirjoittanutkaan, niin tuuriahan tässä oli. Molemmilla samantasoinen todistus ja samankaltainen menestyminen pääsykokeissa. Toinen vain pääsi sisälle, koska sinä vuonna sattui pääsemään niillä pisteillä. Kurssin suhteen en tiedä, oliko sillä merkitystä, tai ilman sitä olisi tietysti voinut pärjätä huonommin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tunnistan tuon saman ap itsessäni oikein hyvin. Minulla on muutama todella rikas kaveri, mutta en ole heille kateellinen, minkäs sille voin, että heillä on rikkaat suvut ja ovat perineet rahaa. Turha tuota on kadehtia. Mutta tuttavapiirissä on useita perheitä, joille olen kateellinen, enkä sille mitään voi. Ja se kateus tulee lähinnä siitä, että heillä tuntuu olevan joka asiassa vain ja ainoastaan hyvää tuuria. Itselläni on fiksuja lapsia, jotka ovat aina käyneet kaikenlaista taistelua päästäkseen johonkin oppilaitokseen, työpaikkaan, saadakseen asunnon jne. Muilla lapset suurinpiirtein samoilla todistuksilla kävelevät oppilaitosten ovista sisään, vastavalmistuneena käy aina tuuri tai löytyy joku sukulainen tai tuttava, ja kas, ei tarvitse edes työhakemusta laittaa, kun tarjotaankin jo hyväpalkkaista työtä että tulisitko tänne töihin. Oma lapsi jonottaa kaupungin vuokrayksiötä sitä saamatta ja on mietintää, mihin hän taas muuttaa kun vuokrakoti lähtee alta, niin samaan aikaan näissä perheissä kerrotaan, että lapsella kävi hyvä tuuri kun täti muutti kokonaan Kiinaan ja nuori saakin asua siinä hänen asunnossaan pelkkää muutaman kympin yhtiövastiketta vastaan niin kauan kuin haluaa, tai että opiskelija ostikin oman asunnon, kun sai käyttöönsä isovanhempien osakesalkkuihin sijoittamat rahat. Eli se, että omassa perheessä taistellaan aina kaikesta ja pettymyksiä sataa yksi toisensa jälkeen, toiset vaan mennä porskuttavat eteenpäin ja elävät helppoa elämää.
Aika paha. Opetitko lapsillesikin että tuurilla ne laivatkin seilaa?
En opettanut, vaan että elämässä selviää sitkeällä työnteolla ja määrätietoisella sinnikkyydellä. Ja sitä ovat toden totta harrastaneetkin. Ja sille joka kommentoi, että oppilaitoksiin mennään todistuksella ja pääsykokeilla, niin kyllä se tiedän. Tarkoitinkin lähinnä sitä, että oma lapseni haki oppilaitokseen, johon ei päässyt. Tuttavaperheen nuori haki sinne seuraavana vuonna ja pääsi. Todistukset heillä olivat samaa luokkaa, mutta kyseinen nuori kävi kalliin valmennuskurssin ennen hakemista ja sattui niin, että pääsykoe oli sinä vuonna ihan uutisoinninkin mukaan huomattavasti helpompi kuin edellisenä vuonna oli ollut.
Eihän kokeen vaikeus ole olennaista, oli koe helppo tai vaikea, sama määrä porukkaa pääsee sisään. Vaikea koe on oikeudenmukainen koska se näyttää osaamisen erot, helposta kokeesta kaikki saa hyvät pisteet ja tuurilla on isompi merkitys, mutta edelleen sama määrä otetaan opiskelemaan.
Yhteen valmennuskurssiin olisi luultavasti teilläkin ollut varaa, mutta onko pidetty esim. auton vaihtamista uudempaan tärkeämpänä. Tämmöisten tajuaminen, mihin kannattaa käyttää rahaa, on sitä pääomaa.
Jos koe on jonakin vuonna liian helppo, niin pisterajoista tehdään korkeammat ja arvostelu on ankarampaa. Ei siis tee helpommaksi sisäänpääsyä.
Vierailija kirjoitti:
Ap kuitenkin hallitsee aika hyvin kateuden tunnettaan ilmeisesti. Itselläni kokemusta siitä, että ilmenee kaikennäköistä kuittailua ja ilkeilyä pikkutunneilla. Oli myös puhuttu pahaa selän takana tai näin ainakin epäilen sen perusteella mitä kuulin. Ja sitä vahinkoa ei oikein edes voi korjata.
Siitä oppineena jos joku vaikuttaa kateelliselta, niin otan kyllä etäisyyttä. Ap:lle tsemppiä tunteen selättämiseen!
Minusta kateus on ihan inhimillinen tunne. Esim. kun mieheni kuoli, kyllä minä olin kaikille ystävilleni kateellinen, siinä he vain jatkoivat elämäänsä, kävivät miestensä kanssa matkoilla ja tekivät mukavia asioita. Minä olin ihan totaalisen yksin lasten kanssa, ja en päässyt mihinkään, en edes suihkuun ilman lapsia. Joskus juoksin ihan hulluvauhtia iltamyöhällä viemään roskia, ja toivoin, ettei kukaan sillä välin jo herää ja itke siellä niin että koko talo raikaa. Todellakin kadehdin kaikkia, vaikka lapsiani miten rakastinkin. Eikä minusta pienemmässäkään kateudessa mitään pahaa ole, kunhan se ei saa ihmistä ilkeäksi tai katkeraksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen musikaalisesta perheestä ja se oli jotenkin automaatio, että minäkin opin soittamaan pianoa ja laulamaan ja myöhemmin olen soittanut myös viulua, kitaraa, bassoa, rumpuja... Ei tosiaan oltu mitään rikkaita, mutta vanhemmilleni ja heidän vanhemmilleen jne. oli musikaalisuus tärkeää ja ns. veressä. Itse soittelen silloin tällöin kitaraa, mutta muuten en... Lapseni on hyvin kiinnostunut musiikista ja soittamisesta ja on lahjakas ja hän on oppinut nämä asiat mummulassa eikä minulta.
Kyllä se vähän niin on, että tällaiset asiat kulkee suvussa... Jos teistä ei kumpikaan ole musikaalisesti lahjakas tai touhunnut ikänsä hevosten parissa, niin ei lapsi sellaista osaa edes haluta ja se on ihan turha äidin pakottaa jostain kumman syystä!? Miksi et itse ole ollut tällaisista kiinnostunut? Miksi lapsesi pitäisi?
Jos ap:lle ei ikinä ole tarjoutunut mahdollisuutta harrastaa musiikkia? Jospa ap voisikin olla vaikka minkälainen pianonpimputtelija, jos hän vain olisi saanut siihen mahdollisuuden lapsena? Aivan totta, että nämä monesti kulkevat suvussa, mikä johtuu siitä, että lapset monesti kiinnostuvat siitä, mitä vanhempi tekee ja vanhemmat tykkäävät ohjata lapsiaan samoihin harrasteisiin, mitä vanhemmatkin tekevät.
Minulla ei ole mitään musikaalista sukua, mutta hyvinpä opin soittamaan soitinta ja opin musiikinteoriat lapsena kun vanhemmat minut laittoivat harrastamaan. Ja nyt aikuisiällä olen huvikseni opetellut soittamaan pianoa. Kun osaa yhden soittimen, on helppo opetella toinen kun nuotit ja muu musiikinteoria ovat tuttuja juttuja.
Kaikilla ihmisillä on sävelkorva eli kaikilla on taipumusta ja kykyä oppia musiikkia halutessaan. Taisi olla joku alle 1% ihmisistä, joilla on aivoissa jokin häiriö, jonka vuoksi heillä ei ole kykyä hahmottaa sävelkorkeuksia ja rytmejä.
No, ap:lle on ongelma, että lasta ei kiinnosta ja moittii lastaan, mutta samaan hengenvetoon marisee, ettei ole varaa... Sitähän tuo lainaamasi taisi meinata, että ei lapsi niitä niin vain osaa haluta, jos ei kukaan ole näyttämässä esimerkkiä...
Kateus on helppo ratkaisu kaikkeen. Silloinha ei tartte ottaa mistään vastuuta kun maailama on epäreilu ja muut saa kaiken helpolla ja tuurilla ja siksi kun ovat rikkaita.