Lue keskustelun säännöt.
Loputon taistelu syömisestä anoreksiasta toipuvan teinin kanssa
09.04.2021 |
Minä vaadin, että 14v syö edes 1 desilitran puuroa tai vaihtoehtoisesi muroja.
Rasvattomalla maidolla.
Teini sanoo, ettei syö. Suostuu syömään yhden mandariinin, koska koulussa on ruokailu. Opettajan kanssa selvitetty, että syö koulussa useimmiten kuivan näkkileivän ja pari desiä salaattia. Poikkeuksena pinaattilettupäivänä ottaa 2-3 lettua. Juomana vesi.
Kun tulee kotiin, väittää syövänsä sitä mitä olen laittanutkin, ihan perusruokia, mutta olen löytänyt ruokia takapihalta, lautasliinoista roskiksessa ja kun vessan tukosta tutkittiin ihan eri asian yhteydessä, niin sieltä.
Iltapalalla syö ihan ok, ruisleivän täytteineen (ei voita/levitettä) ja marjasmoothien.
Huolestuisitteko muut vanhemmat näin vähästä tai yksipuolisesta ruuasta? Tyttö on 166cm/51kg ja paino noussut puolen vuoden sisään kolmisen kiloa.
Kommentit (140)
Fb-ryhmä Maudsley-perheet yhdessä rintamassa syömishäiriötä vastaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi kieltäytyy syömästä, minä korjaan ruuat pois pöydästä. Ihan kylmästi ja eleettömästi. Jos lapsi ei tahdo syödä, se on hänen ongelmansa. Sama sääntö pätee jokaiseen ihmiseen meidän perheessä.
Lapsi voi minun puolestani olla nälkälakossa vaikka 4 viikkoa. Sittenpähän joutuu pakkohoitoon sairaalaan. Tarpeeksi monta pakkohoitojaksoa kun käy läpi, niin sitten alkaa lapsella "turnauskestävyys" loppua. Hän joutuu ihan itse päättämään, haluaako ruveta syömään kiltisti (kuten lääkäri määrää) vai haluaako jatkaa pelleilyä (aterioista kieltäytyminen, ruokien piilottelu roskikseen).
Jos lapsi päättää tehdä itsarin, niin se oli sitten siinä. Ei minun elämäni siihen kaadu, että joku muu tekee itsarin. Ei ole minun tehtäväni "pelastaa" itsetuhoista ihmistä. Se "pelastaminen" on lääkäreiden, hoitajien ja terapeuttien työtä. Myös potilas itse on vastuussa siitä, että hän sitoutuu hoitoon ja ottaa vastuun omasta syömisestään.
Usein lapsen syömishäiriö loppuu siihen, että sossutantat (lastensuojeluviranomaiset) alkavat puhua huostaanotosta. Lapsen vanhemmat eivät ole psykiatreja, joten vanhempien kyky puuttua lapsen ongelmiin on hyvin rajallinen. Vanhemmat voivat vain tarjota lapselle ruokaa. Lapsi päättää itse, haluaako hän syödä. Jos ei syö, niin seurauksena on pakkohoito (sairaalassa) ja mahdollisesti huostaanotto (lapsi siirtyy sairaalajakson jälkeen lastensuojelyviranomaisten päätösvallan alaisuuteen). Usein käy niin, että lapsi alkaakin yllättäen syödä ruokansa kunnolla, koska hän ei halua päätyä huostaanotetuksi.
Toivottavasti sinulla ei ole omia lapsia etkä ole missään tekemisissä sairaiden nuorten kanssa.
Kiitos kysymästä. Minulla on kaksi lasta. Ja työskentelen terveydenhoitoalalla. Kylmäpäisyys on hyvä omaisuus hektisessä ilmapiirissä.
Otan huvittuneena vastaan valitukset siitä, että minä en paapo ja hyssyttele itsetuhoisia potilaita. Se paapominen ja hyssyttely on psykiatrien, terapeuttien ja mielenterveyshoitajien tehtävä. Meillä yleislääkärin vastaanotolla (johon kuuluu myös lastenlääkäri) ei ole aikaa kysellä, onko itsetuhoinen teini syönyt tänään tai aikooko hän syödä huomenna. Potilaalle annetaan käteen lähete mt-puolelle ja mahdollisesti tehdään lasu (lastensuojeluilmoitus) mikäli teini on päässsyt huonoon kuntoon. Venhempien olisi pitänyt tuoda lapsi hiitoon jo hyvisdä ajoin eikä vasta sitten kun lapsi on sairaalakunnossa (kypsä suljetulle osastolle).
Jotenkin arvasin. Mistä syystä kannat työroolisi kotiin? Entä jos ammattisi olisi jokin muu, miten sitten suhtautuisit lapsiisi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi kieltäytyy syömästä, minä korjaan ruuat pois pöydästä. Ihan kylmästi ja eleettömästi. Jos lapsi ei tahdo syödä, se on hänen ongelmansa. Sama sääntö pätee jokaiseen ihmiseen meidän perheessä.
Lapsi voi minun puolestani olla nälkälakossa vaikka 4 viikkoa. Sittenpähän joutuu pakkohoitoon sairaalaan. Tarpeeksi monta pakkohoitojaksoa kun käy läpi, niin sitten alkaa lapsella "turnauskestävyys" loppua. Hän joutuu ihan itse päättämään, haluaako ruveta syömään kiltisti (kuten lääkäri määrää) vai haluaako jatkaa pelleilyä (aterioista kieltäytyminen, ruokien piilottelu roskikseen).
Jos lapsi päättää tehdä itsarin, niin se oli sitten siinä. Ei minun elämäni siihen kaadu, että joku muu tekee itsarin. Ei ole minun tehtäväni "pelastaa" itsetuhoista ihmistä. Se "pelastaminen" on lääkäreiden, hoitajien ja terapeuttien työtä. Myös potilas itse on vastuussa siitä, että hän sitoutuu hoitoon ja ottaa vastuun omasta syömisestään.
Usein lapsen syömishäiriö loppuu siihen, että sossutantat (lastensuojeluviranomaiset) alkavat puhua huostaanotosta. Lapsen vanhemmat eivät ole psykiatreja, joten vanhempien kyky puuttua lapsen ongelmiin on hyvin rajallinen. Vanhemmat voivat vain tarjota lapselle ruokaa. Lapsi päättää itse, haluaako hän syödä. Jos ei syö, niin seurauksena on pakkohoito (sairaalassa) ja mahdollisesti huostaanotto (lapsi siirtyy sairaalajakson jälkeen lastensuojelyviranomaisten päätösvallan alaisuuteen). Usein käy niin, että lapsi alkaakin yllättäen syödä ruokansa kunnolla, koska hän ei halua päätyä huostaanotetuksi.
Toivottavasti sinulla ei ole omia lapsia etkä ole missään tekemisissä sairaiden nuorten kanssa.
Kiitos kysymästä. Minulla on kaksi lasta. Ja työskentelen terveydenhoitoalalla. Kylmäpäisyys on hyvä omaisuus hektisessä ilmapiirissä.
Otan huvittuneena vastaan valitukset siitä, että minä en paapo ja hyssyttele itsetuhoisia potilaita. Se paapominen ja hyssyttely on psykiatrien, terapeuttien ja mielenterveyshoitajien tehtävä. Meillä yleislääkärin vastaanotolla (johon kuuluu myös lastenlääkäri) ei ole aikaa kysellä, onko itsetuhoinen teini syönyt tänään tai aikooko hän syödä huomenna. Potilaalle annetaan käteen lähete mt-puolelle ja mahdollisesti tehdään lasu (lastensuojeluilmoitus) mikäli teini on päässsyt huonoon kuntoon. Venhempien olisi pitänyt tuoda lapsi hiitoon jo hyvisdä ajoin eikä vasta sitten kun lapsi on sairaalakunnossa (kypsä suljetulle osastolle).
Suhtaudutko fyysisiin sairauksiin yhtä lämpimästi?
Kiitos kysymästä. Suhtaudun fyysisiin sairauksiin monella eri tavalla. Jokainen potilas on yksilö. Jos potilas on tupakkamies ja sairastuu keuhkosyöpään, minä en tunne mitään sääliä. Jos potilas on sairastunut ilman omaa syytään (rintasyöpä 30-vuotiaalla naisella) niin olen pahoillani potilaan puolesta. Jos vastaanotolle tulee humalainen teini joka on kaatunut ja murtanut kätensä, en tunne sääliä. Jos vastaanotolle tulee heiveröinen vanhus joka on kompuroinut ja murtanut kätensä niin olen pahoillani potilaan puolesta.
En tuhlaa emotionaalista energiaa siihen, että pohtisin "pitäisikö" minun sääliä jokaista potilasta (juopot, narkkarit, tupakoitsijat, ylipainoiset, yms). Jos potilas ei itse pidä itsestään huolta niin minulta ei heru säälipisteitä. Potilaan terveys ei säälimällä parane. Potilaalle määrätään toimenpiteitä (jos katsotaan tarpeelliseksi), reseptilääkkeet (jos katsotaan tarpeelliseksi) ja kotihoito-ohje (jos katsotaan tarpeelliseksi). Potilas on itse vastuussa siitä, että syö lääkkeet ja noudattaa ohjeita. Jos hän ei sitä tee, niin itsepähän vahingoittaa itseään. Jos potilas on dementoitunut (ei kyiken huolehtimaan itsestään) niin hänelle järjestetään laitoshoito. Siellä sitten henkilökunta paapo potilasta 24/7 jos henkilökunta sattuu olemaan sillä tuulella, että heitä huvittaa tehdä työnsä huolellisesti. Kaikkia ei huvita, joten hoitovirheet ovat yleisiä laitoshotopotilaiden kohdala. Not my problem.
Jos ei kotiruokaa suostu syömään. Niin söisikö jotain muotiruokaa mitä niitä ruokatrendejä mitä reseptejä ruokalehdeissä ja somessa suositaan..
Minä painoin 17-21-vuotiaana, 169 cm pitkänä 50.5-52.5 kg. En ollut anorektikko.
Vähän oudolta tuntuu ap:n teksti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Anorexia on äidin vika ja teillä se pitää tismalleen paikkansa! Sinä vaadit ja lapsen ainoa tapa puolustautua on tehdä ruuasta vihollinen.
Olet rohkea kun kysyt neuvoa täältä taistelukentältä nimeltä vauva.fi, ketjun aloittaja. Sanoilla ei tätä taistelua voita, kotonakaan. Laita tarjolle sitä mikä menee alas. Painohan on nousussa ! Bravoo! Pinaattilettua, kotona paistettua lettua, mysliä, banaania, smoothieta, filepihviä, vitamiinitäydennystä, kotiruokaa. On kai teidän muidenkin syötävä. Anna ruokarauha, sitä koulussa ei oo. Jos piilottaa, johtuu pelosta että huudat. Ruuan rakenne voi etoa? Ammattiapu tuppaa tekemään lisää maksavia potilaita. Liekö heilläkin tulospalkkaus... Käyttäkää sekin raha syömällä välillä ulkona. Eikä vahtaamista. :)
Vierailija kirjoitti:
Minä painoin 17-21-vuotiaana, 169 cm pitkänä 50.5-52.5 kg. En ollut anorektikko.
Vähän oudolta tuntuu ap:n teksti.
Söitkö samalla tavalla kuin ap:n tytär? Koko päivän aikana näkkäri, vähän salaattia, mandariini, leipä ja smoothie? Piilottelit ruokia, väitit syöväsi koulussa (ja oletettavasti koulussa, että syöt sitten kotona)?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on kaksi ystävää sairastanut anoreksiaa. Molemmat sanoi, että he tiesivät loogisesti, etteivät syö tarpeeksi eikä se ole tervettä, mutta paraneminen alkoi vasta sitten kun se ajatustyö oli tehty, että he myös oikeasti ymmärsivät sen. Toisella ongelma on puhtaasti vääristynyt omakuva ja toisella huono keino yrittää hallita edes jotain, kun tuntuu ettei hallitse tilannetta ympärillään.
Vierailija kirjoitti:
Minä painoin 17-21-vuotiaana, 169 cm pitkänä 50.5-52.5 kg. En ollut anorektikko.
Vähän oudolta tuntuu ap:n teksti.
Vautsi, kiitos kun kerroit! Todella tähdellinen tieto, nyt voi ap huokaista helpotuksesta. Ihan sama, vaikka tyttö kieltäytyy syömästä ja piilottaa ruokaa ja vetää sitä vessasta alas, ettei tarvitsisi syödä, kun kerta sinäkin olet joskus painanut jotain, etkä ollut syömishäiriöinen! Kiitos, kun jaoit! 🙄
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä painoin 17-21-vuotiaana, 169 cm pitkänä 50.5-52.5 kg. En ollut anorektikko.
Vähän oudolta tuntuu ap:n teksti.
Anoreksiaa sairastava voi olla myös ylipainoinen ja hänellekin syömättömyys voi olla vakavaa, vaikka se ei näkyisi heti ulkopuolelle. Ei voi olla oikeasti näin tietämätöntä sakkia täällä.
Vierailija kirjoitti:
Anorektikon maailmaa ei täysin ymmärrä muut kuin toiset anorektikot eivätkä hekään täysin, yksilöitä kun ollaan.
Jos anorektikon mielestä koskaan ei ole liian laiha, kannattaa katsoa Areenasta Self Portrait. Voi avata silmät
https://areena.yle.fi/1-50591762
T. Ex-anorektikko, aikoinaan 180/46
Sairaalloisen lihavista tehdyissä dokumenteissa pyritään halventamaan lihavaa, vaikka kyseessä on täysin sama sairaus vain eri muodossa. Anoreksiaa romantisoidaan, koska yhteiskunnassamme on niin vahvana itsekurin ihannointi, että jopa anoreksia äärimmilleen vietynä on ihmisille jollain pimeällä tavalla kaunis, itkettävä, herkkä asia. Jos joku kuolee sairaalloiseen lihavuuteen, niin kuollutta vain syyllistetään kuolemastaan. Samaa ilmiötä ei löydy laisinkaan anorektikoiden kohdalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi kieltäytyy syömästä, minä korjaan ruuat pois pöydästä. Ihan kylmästi ja eleettömästi. Jos lapsi ei tahdo syödä, se on hänen ongelmansa. Sama sääntö pätee jokaiseen ihmiseen meidän perheessä.
Lapsi voi minun puolestani olla nälkälakossa vaikka 4 viikkoa. Sittenpähän joutuu pakkohoitoon sairaalaan. Tarpeeksi monta pakkohoitojaksoa kun käy läpi, niin sitten alkaa lapsella "turnauskestävyys" loppua. Hän joutuu ihan itse päättämään, haluaako ruveta syömään kiltisti (kuten lääkäri määrää) vai haluaako jatkaa pelleilyä (aterioista kieltäytyminen, ruokien piilottelu roskikseen).
Jos lapsi päättää tehdä itsarin, niin se oli sitten siinä. Ei minun elämäni siihen kaadu, että joku muu tekee itsarin. Ei ole minun tehtäväni "pelastaa" itsetuhoista ihmistä. Se "pelastaminen" on lääkäreiden, hoitajien ja terapeuttien työtä. Myös potilas itse on vastuussa siitä, että hän sitoutuu hoitoon ja ottaa vastuun omasta syömisestään.
Usein lapsen syömishäiriö loppuu siihen, että sossutantat (lastensuojeluviranomaiset) alkavat puhua huostaanotosta. Lapsen vanhemmat eivät ole psykiatreja, joten vanhempien kyky puuttua lapsen ongelmiin on hyvin rajallinen. Vanhemmat voivat vain tarjota lapselle ruokaa. Lapsi päättää itse, haluaako hän syödä. Jos ei syö, niin seurauksena on pakkohoito (sairaalassa) ja mahdollisesti huostaanotto (lapsi siirtyy sairaalajakson jälkeen lastensuojelyviranomaisten päätösvallan alaisuuteen). Usein käy niin, että lapsi alkaakin yllättäen syödä ruokansa kunnolla, koska hän ei halua päätyä huostaanotetuksi.
Anoreksia on aivan täysin eri asia kuin se, kun taapero ei tykkÄÄÄÄÄ ruuasta. Nirsoiluun voi auttaa se, että ruoka kerätään pöydästä ja sitten saa olla seuraavaan ateriaan asti nälissään, anorektikolle se on palkinto, ei rangaistus.
Niin. Mitä sitten? Minä en ole kiinnostunut anorektikon "rankaisemisesta". Minua ei liikuta tippaakaan se, miten anorektikko omassa päässään "tulkitsee" sen, että ruuat korjattiin pöydästä pois. Ruuat ovat ovat esillä syömistä varten. Jos joku perheenjäsen kieltäytyy syömästä, hän voi aivan vapaasti tehdä niin. Minä en rankaise enkä palkitse. Jos lapsi alkaa laihtua liikaa, vien hänet lääkärille. Siellä sitten lapsi joutuu itse kertomaan lääkärille, miksi ruoka ei maistu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi kieltäytyy syömästä, minä korjaan ruuat pois pöydästä. Ihan kylmästi ja eleettömästi. Jos lapsi ei tahdo syödä, se on hänen ongelmansa. Sama sääntö pätee jokaiseen ihmiseen meidän perheessä.
Lapsi voi minun puolestani olla nälkälakossa vaikka 4 viikkoa. Sittenpähän joutuu pakkohoitoon sairaalaan. Tarpeeksi monta pakkohoitojaksoa kun käy läpi, niin sitten alkaa lapsella "turnauskestävyys" loppua. Hän joutuu ihan itse päättämään, haluaako ruveta syömään kiltisti (kuten lääkäri määrää) vai haluaako jatkaa pelleilyä (aterioista kieltäytyminen, ruokien piilottelu roskikseen).
Jos lapsi päättää tehdä itsarin, niin se oli sitten siinä. Ei minun elämäni siihen kaadu, että joku muu tekee itsarin. Ei ole minun tehtäväni "pelastaa" itsetuhoista ihmistä. Se "pelastaminen" on lääkäreiden, hoitajien ja terapeuttien työtä. Myös potilas itse on vastuussa siitä, että hän sitoutuu hoitoon ja ottaa vastuun omasta syömisestään.
Usein lapsen syömishäiriö loppuu siihen, että sossutantat (lastensuojeluviranomaiset) alkavat puhua huostaanotosta. Lapsen vanhemmat eivät ole psykiatreja, joten vanhempien kyky puuttua lapsen ongelmiin on hyvin rajallinen. Vanhemmat voivat vain tarjota lapselle ruokaa. Lapsi päättää itse, haluaako hän syödä. Jos ei syö, niin seurauksena on pakkohoito (sairaalassa) ja mahdollisesti huostaanotto (lapsi siirtyy sairaalajakson jälkeen lastensuojelyviranomaisten päätösvallan alaisuuteen). Usein käy niin, että lapsi alkaakin yllättäen syödä ruokansa kunnolla, koska hän ei halua päätyä huostaanotetuksi.
Anoreksia on aivan täysin eri asia kuin se, kun taapero ei tykkÄÄÄÄÄ ruuasta. Nirsoiluun voi auttaa se, että ruoka kerätään pöydästä ja sitten saa olla seuraavaan ateriaan asti nälissään, anorektikolle se on palkinto, ei rangaistus.
Niin. Mitä sitten? Minä en ole kiinnostunut anorektikon "rankaisemisesta". Minua ei liikuta tippaakaan se, miten anorektikko omassa päässään "tulkitsee" sen, että ruuat korjattiin pöydästä pois. Ruuat ovat ovat esillä syömistä varten. Jos joku perheenjäsen kieltäytyy syömästä, hän voi aivan vapaasti tehdä niin. Minä en rankaise enkä palkitse. Jos lapsi alkaa laihtua liikaa, vien hänet lääkärille. Siellä sitten lapsi joutuu itse kertomaan lääkärille, miksi ruoka ei maistu.
Se ei ole ihan noin yksinkertaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän täysin tuon taistelu- sanan käytön, koska siltä se tuntuu. Joka päiväinen murhe lapsen syömisistä ja syömättä jättämisistä, kun joka päivä nyt pitäisi kuitenkin syödä. Se alkaa pitkittyessään tuntua taistelulta ja väsyttää. Vaikka järki sanoo, ettei pakottamalla ja painostamalla saa mitään hyvää tai kestävää kehitystä tapahtumaan, niin kyllä siihenkin helposti sortuu, kun näkee oman lapsensa kuihtuvan pois. Itse lohduttaudun sillä, että onneksi asutaan Suomessa, jossa on mahdollisuus hoitoon, vaikka sitten pakko-sellaiseen, jos muu ei auta.
Paljon jaksamista aloittajalle ja muista huolehtia myös itsestäsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi kieltäytyy syömästä, minä korjaan ruuat pois pöydästä. Ihan kylmästi ja eleettömästi. Jos lapsi ei tahdo syödä, se on hänen ongelmansa. Sama sääntö pätee jokaiseen ihmiseen meidän perheessä.
Lapsi voi minun puolestani olla nälkälakossa vaikka 4 viikkoa. Sittenpähän joutuu pakkohoitoon sairaalaan. Tarpeeksi monta pakkohoitojaksoa kun käy läpi, niin sitten alkaa lapsella "turnauskestävyys" loppua. Hän joutuu ihan itse päättämään, haluaako ruveta syömään kiltisti (kuten lääkäri määrää) vai haluaako jatkaa pelleilyä (aterioista kieltäytyminen, ruokien piilottelu roskikseen).
Jos lapsi päättää tehdä itsarin, niin se oli sitten siinä. Ei minun elämäni siihen kaadu, että joku muu tekee itsarin. Ei ole minun tehtäväni "pelastaa" itsetuhoista ihmistä. Se "pelastaminen" on lääkäreiden, hoitajien ja terapeuttien työtä. Myös potilas itse on vastuussa siitä, että hän sitoutuu hoitoon ja ottaa vastuun omasta syömisestään.
Usein lapsen syömishäiriö loppuu siihen, että sossutantat (lastensuojeluviranomaiset) alkavat puhua huostaanotosta. Lapsen vanhemmat eivät ole psykiatreja, joten vanhempien kyky puuttua lapsen ongelmiin on hyvin rajallinen. Vanhemmat voivat vain tarjota lapselle ruokaa. Lapsi päättää itse, haluaako hän syödä. Jos ei syö, niin seurauksena on pakkohoito (sairaalassa) ja mahdollisesti huostaanotto (lapsi siirtyy sairaalajakson jälkeen lastensuojelyviranomaisten päätösvallan alaisuuteen). Usein käy niin, että lapsi alkaakin yllättäen syödä ruokansa kunnolla, koska hän ei halua päätyä huostaanotetuksi.
Anoreksia on aivan täysin eri asia kuin se, kun taapero ei tykkÄÄÄÄÄ ruuasta. Nirsoiluun voi auttaa se, että ruoka kerätään pöydästä ja sitten saa olla seuraavaan ateriaan asti nälissään, anorektikolle se on palkinto, ei rangaistus.
Niin. Mitä sitten? Minä en ole kiinnostunut anorektikon "rankaisemisesta". Minua ei liikuta tippaakaan se, miten anorektikko omassa päässään "tulkitsee" sen, että ruuat korjattiin pöydästä pois. Ruuat ovat ovat esillä syömistä varten. Jos joku perheenjäsen kieltäytyy syömästä, hän voi aivan vapaasti tehdä niin. Minä en rankaise enkä palkitse. Jos lapsi alkaa laihtua liikaa, vien hänet lääkärille. Siellä sitten lapsi joutuu itse kertomaan lääkärille, miksi ruoka ei maistu.
Jaa, tämä on tätä "Minulla on vastaukset kaikkiin maailmankaikkeuden ongelmiin, miksi ihmiset ei ole näitä aiemmin keksineet?!" logiikkaa. Kyllä nyt ihmisillä on turhia ongelmia, annetaan vaan lasten tappaa ittensä tai lääkäreiden pakko syöttää. Jep, jep. Tsiisus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi kieltäytyy syömästä, minä korjaan ruuat pois pöydästä. Ihan kylmästi ja eleettömästi. Jos lapsi ei tahdo syödä, se on hänen ongelmansa. Sama sääntö pätee jokaiseen ihmiseen meidän perheessä.
Lapsi voi minun puolestani olla nälkälakossa vaikka 4 viikkoa. Sittenpähän joutuu pakkohoitoon sairaalaan. Tarpeeksi monta pakkohoitojaksoa kun käy läpi, niin sitten alkaa lapsella "turnauskestävyys" loppua. Hän joutuu ihan itse päättämään, haluaako ruveta syömään kiltisti (kuten lääkäri määrää) vai haluaako jatkaa pelleilyä (aterioista kieltäytyminen, ruokien piilottelu roskikseen).
Jos lapsi päättää tehdä itsarin, niin se oli sitten siinä. Ei minun elämäni siihen kaadu, että joku muu tekee itsarin. Ei ole minun tehtäväni "pelastaa" itsetuhoista ihmistä. Se "pelastaminen" on lääkäreiden, hoitajien ja terapeuttien työtä. Myös potilas itse on vastuussa siitä, että hän sitoutuu hoitoon ja ottaa vastuun omasta syömisestään.
Usein lapsen syömishäiriö loppuu siihen, että sossutantat (lastensuojeluviranomaiset) alkavat puhua huostaanotosta. Lapsen vanhemmat eivät ole psykiatreja, joten vanhempien kyky puuttua lapsen ongelmiin on hyvin rajallinen. Vanhemmat voivat vain tarjota lapselle ruokaa. Lapsi päättää itse, haluaako hän syödä. Jos ei syö, niin seurauksena on pakkohoito (sairaalassa) ja mahdollisesti huostaanotto (lapsi siirtyy sairaalajakson jälkeen lastensuojelyviranomaisten päätösvallan alaisuuteen). Usein käy niin, että lapsi alkaakin yllättäen syödä ruokansa kunnolla, koska hän ei halua päätyä huostaanotetuksi.
Anoreksia on aivan täysin eri asia kuin se, kun taapero ei tykkÄÄÄÄÄ ruuasta. Nirsoiluun voi auttaa se, että ruoka kerätään pöydästä ja sitten saa olla seuraavaan ateriaan asti nälissään, anorektikolle se on palkinto, ei rangaistus.
Niin. Mitä sitten? Minä en ole kiinnostunut anorektikon "rankaisemisesta". Minua ei liikuta tippaakaan se, miten anorektikko omassa päässään "tulkitsee" sen, että ruuat korjattiin pöydästä pois. Ruuat ovat ovat esillä syömistä varten. Jos joku perheenjäsen kieltäytyy syömästä, hän voi aivan vapaasti tehdä niin. Minä en rankaise enkä palkitse. Jos lapsi alkaa laihtua liikaa, vien hänet lääkärille. Siellä sitten lapsi joutuu itse kertomaan lääkärille, miksi ruoka ei maistu.
Ja sitten lapsi kertoo lääkärille, että kyllä hän alkaa syödä. Ja tekee ne tasan samat temput kuin muutkin anorektikot.
Miksi ei syö? Onko masentunut? Kiusataanko koulussa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi kieltäytyy syömästä, minä korjaan ruuat pois pöydästä. Ihan kylmästi ja eleettömästi. Jos lapsi ei tahdo syödä, se on hänen ongelmansa. Sama sääntö pätee jokaiseen ihmiseen meidän perheessä.
Lapsi voi minun puolestani olla nälkälakossa vaikka 4 viikkoa. Sittenpähän joutuu pakkohoitoon sairaalaan. Tarpeeksi monta pakkohoitojaksoa kun käy läpi, niin sitten alkaa lapsella "turnauskestävyys" loppua. Hän joutuu ihan itse päättämään, haluaako ruveta syömään kiltisti (kuten lääkäri määrää) vai haluaako jatkaa pelleilyä (aterioista kieltäytyminen, ruokien piilottelu roskikseen).
Jos lapsi päättää tehdä itsarin, niin se oli sitten siinä. Ei minun elämäni siihen kaadu, että joku muu tekee itsarin. Ei ole minun tehtäväni "pelastaa" itsetuhoista ihmistä. Se "pelastaminen" on lääkäreiden, hoitajien ja terapeuttien työtä. Myös potilas itse on vastuussa siitä, että hän sitoutuu hoitoon ja ottaa vastuun omasta syömisestään.
Usein lapsen syömishäiriö loppuu siihen, että sossutantat (lastensuojeluviranomaiset) alkavat puhua huostaanotosta. Lapsen vanhemmat eivät ole psykiatreja, joten vanhempien kyky puuttua lapsen ongelmiin on hyvin rajallinen. Vanhemmat voivat vain tarjota lapselle ruokaa. Lapsi päättää itse, haluaako hän syödä. Jos ei syö, niin seurauksena on pakkohoito (sairaalassa) ja mahdollisesti huostaanotto (lapsi siirtyy sairaalajakson jälkeen lastensuojelyviranomaisten päätösvallan alaisuuteen). Usein käy niin, että lapsi alkaakin yllättäen syödä ruokansa kunnolla, koska hän ei halua päätyä huostaanotetuksi.
Anoreksia on aivan täysin eri asia kuin se, kun taapero ei tykkÄÄÄÄÄ ruuasta. Nirsoiluun voi auttaa se, että ruoka kerätään pöydästä ja sitten saa olla seuraavaan ateriaan asti nälissään, anorektikolle se on palkinto, ei rangaistus.
Niin. Mitä sitten? Minä en ole kiinnostunut anorektikon "rankaisemisesta". Minua ei liikuta tippaakaan se, miten anorektikko omassa päässään "tulkitsee" sen, että ruuat korjattiin pöydästä pois. Ruuat ovat ovat esillä syömistä varten. Jos joku perheenjäsen kieltäytyy syömästä, hän voi aivan vapaasti tehdä niin. Minä en rankaise enkä palkitse. Jos lapsi alkaa laihtua liikaa, vien hänet lääkärille. Siellä sitten lapsi joutuu itse kertomaan lääkärille, miksi ruoka ei maistu.
Jaa, tämä on tätä "Minulla on vastaukset kaikkiin maailmankaikkeuden ongelmiin, miksi ihmiset ei ole näitä aiemmin keksineet?!" logiikkaa. Kyllä nyt ihmisillä on turhia ongelmia, annetaan vaan lasten tappaa ittensä tai lääkäreiden pakko syöttää. Jep, jep. Tsiisus.
Ei tuosta edellisen tunnekylmästä kasvatustavasta kannata kovin triggeröityä. Mieti kuinka väritöntä elämää hän viettää, jos edes oman lapsen itsemurha ei kiinnosta. Eihän sellainen ihminen voi olla kovin normaali
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi kieltäytyy syömästä, minä korjaan ruuat pois pöydästä. Ihan kylmästi ja eleettömästi. Jos lapsi ei tahdo syödä, se on hänen ongelmansa. Sama sääntö pätee jokaiseen ihmiseen meidän perheessä.
Lapsi voi minun puolestani olla nälkälakossa vaikka 4 viikkoa. Sittenpähän joutuu pakkohoitoon sairaalaan. Tarpeeksi monta pakkohoitojaksoa kun käy läpi, niin sitten alkaa lapsella "turnauskestävyys" loppua. Hän joutuu ihan itse päättämään, haluaako ruveta syömään kiltisti (kuten lääkäri määrää) vai haluaako jatkaa pelleilyä (aterioista kieltäytyminen, ruokien piilottelu roskikseen).
Jos lapsi päättää tehdä itsarin, niin se oli sitten siinä. Ei minun elämäni siihen kaadu, että joku muu tekee itsarin. Ei ole minun tehtäväni "pelastaa" itsetuhoista ihmistä. Se "pelastaminen" on lääkäreiden, hoitajien ja terapeuttien työtä. Myös potilas itse on vastuussa siitä, että hän sitoutuu hoitoon ja ottaa vastuun omasta syömisestään.
Usein lapsen syömishäiriö loppuu siihen, että sossutantat (lastensuojeluviranomaiset) alkavat puhua huostaanotosta. Lapsen vanhemmat eivät ole psykiatreja, joten vanhempien kyky puuttua lapsen ongelmiin on hyvin rajallinen. Vanhemmat voivat vain tarjota lapselle ruokaa. Lapsi päättää itse, haluaako hän syödä. Jos ei syö, niin seurauksena on pakkohoito (sairaalassa) ja mahdollisesti huostaanotto (lapsi siirtyy sairaalajakson jälkeen lastensuojelyviranomaisten päätösvallan alaisuuteen). Usein käy niin, että lapsi alkaakin yllättäen syödä ruokansa kunnolla, koska hän ei halua päätyä huostaanotetuksi.
Anoreksia on aivan täysin eri asia kuin se, kun taapero ei tykkÄÄÄÄÄ ruuasta. Nirsoiluun voi auttaa se, että ruoka kerätään pöydästä ja sitten saa olla seuraavaan ateriaan asti nälissään, anorektikolle se on palkinto, ei rangaistus.
Niin. Mitä sitten? Minä en ole kiinnostunut anorektikon "rankaisemisesta". Minua ei liikuta tippaakaan se, miten anorektikko omassa päässään "tulkitsee" sen, että ruuat korjattiin pöydästä pois. Ruuat ovat ovat esillä syömistä varten. Jos joku perheenjäsen kieltäytyy syömästä, hän voi aivan vapaasti tehdä niin. Minä en rankaise enkä palkitse. Jos lapsi alkaa laihtua liikaa, vien hänet lääkärille. Siellä sitten lapsi joutuu itse kertomaan lääkärille, miksi ruoka ei maistu.
Se ei ole ihan noin yksinkertaista.
Olet täysin väärässä. Et edes perustele väitettäsi, koska et kykene perustelemaan.
Tosielämässä asia on hyvin yksinkertainen. Lapsi joko syö itse tai hänet pakotetaan syömään (sairaalan suljetulla osastolla). Aikuinen potilas voi täysin vapaasti kieltäytyä syömästä, koska hän on aikuinen. Lapsi on alaikäinen ja vajaavaltainen, joten hän ei voi kieltäytyä pakkosyötöstä (ravintoliuosta suoraan suoneen). Lastensuojelulaki antaa viranomaislle ja lääkäreille kovat keinot puuttua anorektisen lapsen kiukutteluun ja syömälakkoon.
Hanki sellaisia ruokia mistä teini tykkää ja mitä on helppo syödä, ja anna sitten syödä rauhassa. Kannattaa antaa teinin syödä mahdollisimman omatoimisesti, kunhan ei tule takapakkia.