Lue keskustelun säännöt.
Loputon taistelu syömisestä anoreksiasta toipuvan teinin kanssa
09.04.2021 |
Minä vaadin, että 14v syö edes 1 desilitran puuroa tai vaihtoehtoisesi muroja.
Rasvattomalla maidolla.
Teini sanoo, ettei syö. Suostuu syömään yhden mandariinin, koska koulussa on ruokailu. Opettajan kanssa selvitetty, että syö koulussa useimmiten kuivan näkkileivän ja pari desiä salaattia. Poikkeuksena pinaattilettupäivänä ottaa 2-3 lettua. Juomana vesi.
Kun tulee kotiin, väittää syövänsä sitä mitä olen laittanutkin, ihan perusruokia, mutta olen löytänyt ruokia takapihalta, lautasliinoista roskiksessa ja kun vessan tukosta tutkittiin ihan eri asian yhteydessä, niin sieltä.
Iltapalalla syö ihan ok, ruisleivän täytteineen (ei voita/levitettä) ja marjasmoothien.
Huolestuisitteko muut vanhemmat näin vähästä tai yksipuolisesta ruuasta? Tyttö on 166cm/51kg ja paino noussut puolen vuoden sisään kolmisen kiloa.
Kommentit (140)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anorexia on äidin vika ja teillä se pitää tismalleen paikkansa! Sinä vaadit ja lapsen ainoa tapa puolustautua on tehdä ruuasta vihollinen.
Mt-ongelmat voivat johtua vanhemmista, mutta ne voivat johtua monesta muustakin asiasta.
Jos anorektikon syömiset ovat sitä, että vaaditaan syömään puuroa, niin vika on siinä äidissä, joka vaatii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi kieltäytyy syömästä, minä korjaan ruuat pois pöydästä. Ihan kylmästi ja eleettömästi. Jos lapsi ei tahdo syödä, se on hänen ongelmansa. Sama sääntö pätee jokaiseen ihmiseen meidän perheessä.
Lapsi voi minun puolestani olla nälkälakossa vaikka 4 viikkoa. Sittenpähän joutuu pakkohoitoon sairaalaan. Tarpeeksi monta pakkohoitojaksoa kun käy läpi, niin sitten alkaa lapsella "turnauskestävyys" loppua. Hän joutuu ihan itse päättämään, haluaako ruveta syömään kiltisti (kuten lääkäri määrää) vai haluaako jatkaa pelleilyä (aterioista kieltäytyminen, ruokien piilottelu roskikseen).
Jos lapsi päättää tehdä itsarin, niin se oli sitten siinä. Ei minun elämäni siihen kaadu, että joku muu tekee itsarin. Ei ole minun tehtäväni "pelastaa" itsetuhoista ihmistä. Se "pelastaminen" on lääkäreiden, hoitajien ja terapeuttien työtä. Myös potilas itse on vastuussa siitä, että hän sitoutuu hoitoon ja ottaa vastuun omasta syömisestään.
Usein lapsen syömishäiriö loppuu siihen, että sossutantat (lastensuojeluviranomaiset) alkavat puhua huostaanotosta. Lapsen vanhemmat eivät ole psykiatreja, joten vanhempien kyky puuttua lapsen ongelmiin on hyvin rajallinen. Vanhemmat voivat vain tarjota lapselle ruokaa. Lapsi päättää itse, haluaako hän syödä. Jos ei syö, niin seurauksena on pakkohoito (sairaalassa) ja mahdollisesti huostaanotto (lapsi siirtyy sairaalajakson jälkeen lastensuojelyviranomaisten päätösvallan alaisuuteen). Usein käy niin, että lapsi alkaakin yllättäen syödä ruokansa kunnolla, koska hän ei halua päätyä huostaanotetuksi.
Anoreksia on aivan täysin eri asia kuin se, kun taapero ei tykkÄÄÄÄÄ ruuasta. Nirsoiluun voi auttaa se, että ruoka kerätään pöydästä ja sitten saa olla seuraavaan ateriaan asti nälissään, anorektikolle se on palkinto, ei rangaistus.
Niin. Mitä sitten? Minä en ole kiinnostunut anorektikon "rankaisemisesta". Minua ei liikuta tippaakaan se, miten anorektikko omassa päässään "tulkitsee" sen, että ruuat korjattiin pöydästä pois. Ruuat ovat ovat esillä syömistä varten. Jos joku perheenjäsen kieltäytyy syömästä, hän voi aivan vapaasti tehdä niin. Minä en rankaise enkä palkitse. Jos lapsi alkaa laihtua liikaa, vien hänet lääkärille. Siellä sitten lapsi joutuu itse kertomaan lääkärille, miksi ruoka ei maistu.
Se ei ole ihan noin yksinkertaista.
Olet täysin väärässä. Et edes perustele väitettäsi, koska et kykene perustelemaan.
Tosielämässä asia on hyvin yksinkertainen. Lapsi joko syö itse tai hänet pakotetaan syömään (sairaalan suljetulla osastolla). Aikuinen potilas voi täysin vapaasti kieltäytyä syömästä, koska hän on aikuinen. Lapsi on alaikäinen ja vajaavaltainen, joten hän ei voi kieltäytyä pakkosyötöstä (ravintoliuosta suoraan suoneen). Lastensuojelulaki antaa viranomaislle ja lääkäreille kovat keinot puuttua anorektisen lapsen kiukutteluun ja syömälakkoon.
Et näe siis tunne puolta ollenkaan asioissa? Etkä näe mitä tuommoinen pakkosyöttö aiheuttaa henkisellä puolella? Ei tälle tyypille kannata vastata mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi kieltäytyy syömästä, minä korjaan ruuat pois pöydästä. Ihan kylmästi ja eleettömästi. Jos lapsi ei tahdo syödä, se on hänen ongelmansa. Sama sääntö pätee jokaiseen ihmiseen meidän perheessä.
Lapsi voi minun puolestani olla nälkälakossa vaikka 4 viikkoa. Sittenpähän joutuu pakkohoitoon sairaalaan. Tarpeeksi monta pakkohoitojaksoa kun käy läpi, niin sitten alkaa lapsella "turnauskestävyys" loppua. Hän joutuu ihan itse päättämään, haluaako ruveta syömään kiltisti (kuten lääkäri määrää) vai haluaako jatkaa pelleilyä (aterioista kieltäytyminen, ruokien piilottelu roskikseen).
Jos lapsi päättää tehdä itsarin, niin se oli sitten siinä. Ei minun elämäni siihen kaadu, että joku muu tekee itsarin. Ei ole minun tehtäväni "pelastaa" itsetuhoista ihmistä. Se "pelastaminen" on lääkäreiden, hoitajien ja terapeuttien työtä. Myös potilas itse on vastuussa siitä, että hän sitoutuu hoitoon ja ottaa vastuun omasta syömisestään.
Usein lapsen syömishäiriö loppuu siihen, että sossutantat (lastensuojeluviranomaiset) alkavat puhua huostaanotosta. Lapsen vanhemmat eivät ole psykiatreja, joten vanhempien kyky puuttua lapsen ongelmiin on hyvin rajallinen. Vanhemmat voivat vain tarjota lapselle ruokaa. Lapsi päättää itse, haluaako hän syödä. Jos ei syö, niin seurauksena on pakkohoito (sairaalassa) ja mahdollisesti huostaanotto (lapsi siirtyy sairaalajakson jälkeen lastensuojelyviranomaisten päätösvallan alaisuuteen). Usein käy niin, että lapsi alkaakin yllättäen syödä ruokansa kunnolla, koska hän ei halua päätyä huostaanotetuksi.
Anoreksia on aivan täysin eri asia kuin se, kun taapero ei tykkÄÄÄÄÄ ruuasta. Nirsoiluun voi auttaa se, että ruoka kerätään pöydästä ja sitten saa olla seuraavaan ateriaan asti nälissään, anorektikolle se on palkinto, ei rangaistus.
Niin. Mitä sitten? Minä en ole kiinnostunut anorektikon "rankaisemisesta". Minua ei liikuta tippaakaan se, miten anorektikko omassa päässään "tulkitsee" sen, että ruuat korjattiin pöydästä pois. Ruuat ovat ovat esillä syömistä varten. Jos joku perheenjäsen kieltäytyy syömästä, hän voi aivan vapaasti tehdä niin. Minä en rankaise enkä palkitse. Jos lapsi alkaa laihtua liikaa, vien hänet lääkärille. Siellä sitten lapsi joutuu itse kertomaan lääkärille, miksi ruoka ei maistu.
Se ei ole ihan noin yksinkertaista.
Olet täysin väärässä. Et edes perustele väitettäsi, koska et kykene perustelemaan.
Tosielämässä asia on hyvin yksinkertainen. Lapsi joko syö itse tai hänet pakotetaan syömään (sairaalan suljetulla osastolla). Aikuinen potilas voi täysin vapaasti kieltäytyä syömästä, koska hän on aikuinen. Lapsi on alaikäinen ja vajaavaltainen, joten hän ei voi kieltäytyä pakkosyötöstä (ravintoliuosta suoraan suoneen). Lastensuojelulaki antaa viranomaislle ja lääkäreille kovat keinot puuttua anorektisen lapsen kiukutteluun ja syömälakkoon.
Joo, mutta ennen suljetulle päätymistä lapsi ehtii saada itsensä sekä fyysisesti että psyykkisesti todella huonoon kuntoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi kieltäytyy syömästä, minä korjaan ruuat pois pöydästä. Ihan kylmästi ja eleettömästi. Jos lapsi ei tahdo syödä, se on hänen ongelmansa. Sama sääntö pätee jokaiseen ihmiseen meidän perheessä.
Lapsi voi minun puolestani olla nälkälakossa vaikka 4 viikkoa. Sittenpähän joutuu pakkohoitoon sairaalaan. Tarpeeksi monta pakkohoitojaksoa kun käy läpi, niin sitten alkaa lapsella "turnauskestävyys" loppua. Hän joutuu ihan itse päättämään, haluaako ruveta syömään kiltisti (kuten lääkäri määrää) vai haluaako jatkaa pelleilyä (aterioista kieltäytyminen, ruokien piilottelu roskikseen).
Jos lapsi päättää tehdä itsarin, niin se oli sitten siinä. Ei minun elämäni siihen kaadu, että joku muu tekee itsarin. Ei ole minun tehtäväni "pelastaa" itsetuhoista ihmistä. Se "pelastaminen" on lääkäreiden, hoitajien ja terapeuttien työtä. Myös potilas itse on vastuussa siitä, että hän sitoutuu hoitoon ja ottaa vastuun omasta syömisestään.
Usein lapsen syömishäiriö loppuu siihen, että sossutantat (lastensuojeluviranomaiset) alkavat puhua huostaanotosta. Lapsen vanhemmat eivät ole psykiatreja, joten vanhempien kyky puuttua lapsen ongelmiin on hyvin rajallinen. Vanhemmat voivat vain tarjota lapselle ruokaa. Lapsi päättää itse, haluaako hän syödä. Jos ei syö, niin seurauksena on pakkohoito (sairaalassa) ja mahdollisesti huostaanotto (lapsi siirtyy sairaalajakson jälkeen lastensuojelyviranomaisten päätösvallan alaisuuteen). Usein käy niin, että lapsi alkaakin yllättäen syödä ruokansa kunnolla, koska hän ei halua päätyä huostaanotetuksi.
Anoreksia on aivan täysin eri asia kuin se, kun taapero ei tykkÄÄÄÄÄ ruuasta. Nirsoiluun voi auttaa se, että ruoka kerätään pöydästä ja sitten saa olla seuraavaan ateriaan asti nälissään, anorektikolle se on palkinto, ei rangaistus.
Niin. Mitä sitten? Minä en ole kiinnostunut anorektikon "rankaisemisesta". Minua ei liikuta tippaakaan se, miten anorektikko omassa päässään "tulkitsee" sen, että ruuat korjattiin pöydästä pois. Ruuat ovat ovat esillä syömistä varten. Jos joku perheenjäsen kieltäytyy syömästä, hän voi aivan vapaasti tehdä niin. Minä en rankaise enkä palkitse. Jos lapsi alkaa laihtua liikaa, vien hänet lääkärille. Siellä sitten lapsi joutuu itse kertomaan lääkärille, miksi ruoka ei maistu.
Jaa, tämä on tätä "Minulla on vastaukset kaikkiin maailmankaikkeuden ongelmiin, miksi ihmiset ei ole näitä aiemmin keksineet?!" logiikkaa. Kyllä nyt ihmisillä on turhia ongelmia, annetaan vaan lasten tappaa ittensä tai lääkäreiden pakko syöttää. Jep, jep. Tsiisus.
Ei tuosta edellisen tunnekylmästä kasvatustavasta kannata kovin triggeröityä. Mieti kuinka väritöntä elämää hän viettää, jos edes oman lapsen itsemurha ei kiinnosta. Eihän sellainen ihminen voi olla kovin normaali
Sääliksi käy kyllä, jos hänellä on omia lapsia, tuskin saavat tukea, jos tulee mielenterveysongelmia.
Jep, nehän ovat ihan itse aiheutettuja! Mitäs eivät ajattele normaalisti ja selkeästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi kieltäytyy syömästä, minä korjaan ruuat pois pöydästä. Ihan kylmästi ja eleettömästi. Jos lapsi ei tahdo syödä, se on hänen ongelmansa. Sama sääntö pätee jokaiseen ihmiseen meidän perheessä.
Lapsi voi minun puolestani olla nälkälakossa vaikka 4 viikkoa. Sittenpähän joutuu pakkohoitoon sairaalaan. Tarpeeksi monta pakkohoitojaksoa kun käy läpi, niin sitten alkaa lapsella "turnauskestävyys" loppua. Hän joutuu ihan itse päättämään, haluaako ruveta syömään kiltisti (kuten lääkäri määrää) vai haluaako jatkaa pelleilyä (aterioista kieltäytyminen, ruokien piilottelu roskikseen).
Jos lapsi päättää tehdä itsarin, niin se oli sitten siinä. Ei minun elämäni siihen kaadu, että joku muu tekee itsarin. Ei ole minun tehtäväni "pelastaa" itsetuhoista ihmistä. Se "pelastaminen" on lääkäreiden, hoitajien ja terapeuttien työtä. Myös potilas itse on vastuussa siitä, että hän sitoutuu hoitoon ja ottaa vastuun omasta syömisestään.
Usein lapsen syömishäiriö loppuu siihen, että sossutantat (lastensuojeluviranomaiset) alkavat puhua huostaanotosta. Lapsen vanhemmat eivät ole psykiatreja, joten vanhempien kyky puuttua lapsen ongelmiin on hyvin rajallinen. Vanhemmat voivat vain tarjota lapselle ruokaa. Lapsi päättää itse, haluaako hän syödä. Jos ei syö, niin seurauksena on pakkohoito (sairaalassa) ja mahdollisesti huostaanotto (lapsi siirtyy sairaalajakson jälkeen lastensuojelyviranomaisten päätösvallan alaisuuteen). Usein käy niin, että lapsi alkaakin yllättäen syödä ruokansa kunnolla, koska hän ei halua päätyä huostaanotetuksi.
Anoreksia on aivan täysin eri asia kuin se, kun taapero ei tykkÄÄÄÄÄ ruuasta. Nirsoiluun voi auttaa se, että ruoka kerätään pöydästä ja sitten saa olla seuraavaan ateriaan asti nälissään, anorektikolle se on palkinto, ei rangaistus.
Niin. Mitä sitten? Minä en ole kiinnostunut anorektikon "rankaisemisesta". Minua ei liikuta tippaakaan se, miten anorektikko omassa päässään "tulkitsee" sen, että ruuat korjattiin pöydästä pois. Ruuat ovat ovat esillä syömistä varten. Jos joku perheenjäsen kieltäytyy syömästä, hän voi aivan vapaasti tehdä niin. Minä en rankaise enkä palkitse. Jos lapsi alkaa laihtua liikaa, vien hänet lääkärille. Siellä sitten lapsi joutuu itse kertomaan lääkärille, miksi ruoka ei maistu.
Ja sitten lapsi kertoo lääkärille, että kyllä hän alkaa syödä. Ja tekee ne tasan samat temput kuin muutkin anorektikot.
Lapsi voi valehdella lääkärille, mutta vaaka ei valehtele. Jos lapsi laihtuu liikaa, hän joutuu pakkohoitoon. Pakkohoidon määrää lääkäri. Usein vanhempien pyynnöstä, koska vanhemmat ovat kyllästyneet siihen, että lapsi ei noudata järkevää ohjeta: "Syö enemmän, niin että pysyt terveenä ja kasvat normaalisti."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi kieltäytyy syömästä, minä korjaan ruuat pois pöydästä. Ihan kylmästi ja eleettömästi. Jos lapsi ei tahdo syödä, se on hänen ongelmansa. Sama sääntö pätee jokaiseen ihmiseen meidän perheessä.
Lapsi voi minun puolestani olla nälkälakossa vaikka 4 viikkoa. Sittenpähän joutuu pakkohoitoon sairaalaan. Tarpeeksi monta pakkohoitojaksoa kun käy läpi, niin sitten alkaa lapsella "turnauskestävyys" loppua. Hän joutuu ihan itse päättämään, haluaako ruveta syömään kiltisti (kuten lääkäri määrää) vai haluaako jatkaa pelleilyä (aterioista kieltäytyminen, ruokien piilottelu roskikseen).
Jos lapsi päättää tehdä itsarin, niin se oli sitten siinä. Ei minun elämäni siihen kaadu, että joku muu tekee itsarin. Ei ole minun tehtäväni "pelastaa" itsetuhoista ihmistä. Se "pelastaminen" on lääkäreiden, hoitajien ja terapeuttien työtä. Myös potilas itse on vastuussa siitä, että hän sitoutuu hoitoon ja ottaa vastuun omasta syömisestään.
Usein lapsen syömishäiriö loppuu siihen, että sossutantat (lastensuojeluviranomaiset) alkavat puhua huostaanotosta. Lapsen vanhemmat eivät ole psykiatreja, joten vanhempien kyky puuttua lapsen ongelmiin on hyvin rajallinen. Vanhemmat voivat vain tarjota lapselle ruokaa. Lapsi päättää itse, haluaako hän syödä. Jos ei syö, niin seurauksena on pakkohoito (sairaalassa) ja mahdollisesti huostaanotto (lapsi siirtyy sairaalajakson jälkeen lastensuojelyviranomaisten päätösvallan alaisuuteen). Usein käy niin, että lapsi alkaakin yllättäen syödä ruokansa kunnolla, koska hän ei halua päätyä huostaanotetuksi.
Anoreksia on aivan täysin eri asia kuin se, kun taapero ei tykkÄÄÄÄÄ ruuasta. Nirsoiluun voi auttaa se, että ruoka kerätään pöydästä ja sitten saa olla seuraavaan ateriaan asti nälissään, anorektikolle se on palkinto, ei rangaistus.
Niin. Mitä sitten? Minä en ole kiinnostunut anorektikon "rankaisemisesta". Minua ei liikuta tippaakaan se, miten anorektikko omassa päässään "tulkitsee" sen, että ruuat korjattiin pöydästä pois. Ruuat ovat ovat esillä syömistä varten. Jos joku perheenjäsen kieltäytyy syömästä, hän voi aivan vapaasti tehdä niin. Minä en rankaise enkä palkitse. Jos lapsi alkaa laihtua liikaa, vien hänet lääkärille. Siellä sitten lapsi joutuu itse kertomaan lääkärille, miksi ruoka ei maistu.
Se ei ole ihan noin yksinkertaista.
Olet täysin väärässä. Et edes perustele väitettäsi, koska et kykene perustelemaan.
Tosielämässä asia on hyvin yksinkertainen. Lapsi joko syö itse tai hänet pakotetaan syömään (sairaalan suljetulla osastolla). Aikuinen potilas voi täysin vapaasti kieltäytyä syömästä, koska hän on aikuinen. Lapsi on alaikäinen ja vajaavaltainen, joten hän ei voi kieltäytyä pakkosyötöstä (ravintoliuosta suoraan suoneen). Lastensuojelulaki antaa viranomaislle ja lääkäreille kovat keinot puuttua anorektisen lapsen kiukutteluun ja syömälakkoon.
Sun ongelma on se, että reagoit (tai lähinnä reagoit olemalla reagoimatta) syömättömyyteen, etkä siihen mistä se johtuu. Oletko sitä mieltä, että lapsi ei syö siksi, kun sitä ei vaan huvita? Kun se haluaa olla ärsyttävä ja pikkumainen? "Nälkä porsaan kotiin ajaa", mutta entä jos ei ajakaan, hitot porsaasta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi kieltäytyy syömästä, minä korjaan ruuat pois pöydästä. Ihan kylmästi ja eleettömästi. Jos lapsi ei tahdo syödä, se on hänen ongelmansa. Sama sääntö pätee jokaiseen ihmiseen meidän perheessä.
Lapsi voi minun puolestani olla nälkälakossa vaikka 4 viikkoa. Sittenpähän joutuu pakkohoitoon sairaalaan. Tarpeeksi monta pakkohoitojaksoa kun käy läpi, niin sitten alkaa lapsella "turnauskestävyys" loppua. Hän joutuu ihan itse päättämään, haluaako ruveta syömään kiltisti (kuten lääkäri määrää) vai haluaako jatkaa pelleilyä (aterioista kieltäytyminen, ruokien piilottelu roskikseen).
Jos lapsi päättää tehdä itsarin, niin se oli sitten siinä. Ei minun elämäni siihen kaadu, että joku muu tekee itsarin. Ei ole minun tehtäväni "pelastaa" itsetuhoista ihmistä. Se "pelastaminen" on lääkäreiden, hoitajien ja terapeuttien työtä. Myös potilas itse on vastuussa siitä, että hän sitoutuu hoitoon ja ottaa vastuun omasta syömisestään.
Usein lapsen syömishäiriö loppuu siihen, että sossutantat (lastensuojeluviranomaiset) alkavat puhua huostaanotosta. Lapsen vanhemmat eivät ole psykiatreja, joten vanhempien kyky puuttua lapsen ongelmiin on hyvin rajallinen. Vanhemmat voivat vain tarjota lapselle ruokaa. Lapsi päättää itse, haluaako hän syödä. Jos ei syö, niin seurauksena on pakkohoito (sairaalassa) ja mahdollisesti huostaanotto (lapsi siirtyy sairaalajakson jälkeen lastensuojelyviranomaisten päätösvallan alaisuuteen). Usein käy niin, että lapsi alkaakin yllättäen syödä ruokansa kunnolla, koska hän ei halua päätyä huostaanotetuksi.
Anoreksia on aivan täysin eri asia kuin se, kun taapero ei tykkÄÄÄÄÄ ruuasta. Nirsoiluun voi auttaa se, että ruoka kerätään pöydästä ja sitten saa olla seuraavaan ateriaan asti nälissään, anorektikolle se on palkinto, ei rangaistus.
Niin. Mitä sitten? Minä en ole kiinnostunut anorektikon "rankaisemisesta". Minua ei liikuta tippaakaan se, miten anorektikko omassa päässään "tulkitsee" sen, että ruuat korjattiin pöydästä pois. Ruuat ovat ovat esillä syömistä varten. Jos joku perheenjäsen kieltäytyy syömästä, hän voi aivan vapaasti tehdä niin. Minä en rankaise enkä palkitse. Jos lapsi alkaa laihtua liikaa, vien hänet lääkärille. Siellä sitten lapsi joutuu itse kertomaan lääkärille, miksi ruoka ei maistu.
Ja sitten lapsi kertoo lääkärille, että kyllä hän alkaa syödä. Ja tekee ne tasan samat temput kuin muutkin anorektikot.
Lapsi voi valehdella lääkärille, mutta vaaka ei valehtele. Jos lapsi laihtuu liikaa, hän joutuu pakkohoitoon. Pakkohoidon määrää lääkäri. Usein vanhempien pyynnöstä, koska vanhemmat ovat kyllästyneet siihen, että lapsi ei noudata järkevää ohjeta: "Syö enemmän, niin että pysyt terveenä ja kasvat normaalisti."
Anorektikoilla on omat keinonsa saada vaaka valehtelemaan. Ammattilaiset toki tuntevat ne keinot, mutta vanhemmat yleensä eivät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi kieltäytyy syömästä, minä korjaan ruuat pois pöydästä. Ihan kylmästi ja eleettömästi. Jos lapsi ei tahdo syödä, se on hänen ongelmansa. Sama sääntö pätee jokaiseen ihmiseen meidän perheessä.
Lapsi voi minun puolestani olla nälkälakossa vaikka 4 viikkoa. Sittenpähän joutuu pakkohoitoon sairaalaan. Tarpeeksi monta pakkohoitojaksoa kun käy läpi, niin sitten alkaa lapsella "turnauskestävyys" loppua. Hän joutuu ihan itse päättämään, haluaako ruveta syömään kiltisti (kuten lääkäri määrää) vai haluaako jatkaa pelleilyä (aterioista kieltäytyminen, ruokien piilottelu roskikseen).
Jos lapsi päättää tehdä itsarin, niin se oli sitten siinä. Ei minun elämäni siihen kaadu, että joku muu tekee itsarin. Ei ole minun tehtäväni "pelastaa" itsetuhoista ihmistä. Se "pelastaminen" on lääkäreiden, hoitajien ja terapeuttien työtä. Myös potilas itse on vastuussa siitä, että hän sitoutuu hoitoon ja ottaa vastuun omasta syömisestään.
Usein lapsen syömishäiriö loppuu siihen, että sossutantat (lastensuojeluviranomaiset) alkavat puhua huostaanotosta. Lapsen vanhemmat eivät ole psykiatreja, joten vanhempien kyky puuttua lapsen ongelmiin on hyvin rajallinen. Vanhemmat voivat vain tarjota lapselle ruokaa. Lapsi päättää itse, haluaako hän syödä. Jos ei syö, niin seurauksena on pakkohoito (sairaalassa) ja mahdollisesti huostaanotto (lapsi siirtyy sairaalajakson jälkeen lastensuojelyviranomaisten päätösvallan alaisuuteen). Usein käy niin, että lapsi alkaakin yllättäen syödä ruokansa kunnolla, koska hän ei halua päätyä huostaanotetuksi.
Anoreksia on aivan täysin eri asia kuin se, kun taapero ei tykkÄÄÄÄÄ ruuasta. Nirsoiluun voi auttaa se, että ruoka kerätään pöydästä ja sitten saa olla seuraavaan ateriaan asti nälissään, anorektikolle se on palkinto, ei rangaistus.
Niin. Mitä sitten? Minä en ole kiinnostunut anorektikon "rankaisemisesta". Minua ei liikuta tippaakaan se, miten anorektikko omassa päässään "tulkitsee" sen, että ruuat korjattiin pöydästä pois. Ruuat ovat ovat esillä syömistä varten. Jos joku perheenjäsen kieltäytyy syömästä, hän voi aivan vapaasti tehdä niin. Minä en rankaise enkä palkitse. Jos lapsi alkaa laihtua liikaa, vien hänet lääkärille. Siellä sitten lapsi joutuu itse kertomaan lääkärille, miksi ruoka ei maistu.
Se ei ole ihan noin yksinkertaista.
Olet täysin väärässä. Et edes perustele väitettäsi, koska et kykene perustelemaan.
Tosielämässä asia on hyvin yksinkertainen. Lapsi joko syö itse tai hänet pakotetaan syömään (sairaalan suljetulla osastolla). Aikuinen potilas voi täysin vapaasti kieltäytyä syömästä, koska hän on aikuinen. Lapsi on alaikäinen ja vajaavaltainen, joten hän ei voi kieltäytyä pakkosyötöstä (ravintoliuosta suoraan suoneen). Lastensuojelulaki antaa viranomaislle ja lääkäreille kovat keinot puuttua anorektisen lapsen kiukutteluun ja syömälakkoon.
Joo, mutta ennen suljetulle päätymistä lapsi ehtii saada itsensä sekä fyysisesti että psyykkisesti todella huonoon kuntoon.
Niin. Mitä sitten? Ennen suljetulle osastolle joutumista lapsi on jo käynyt lääkrilää monta kertaa ja hänet on passitettu jatkotutkimuksiin mielenterveyspuolelle. Siinä samalla selviää myös syömishäiriön taustat. Onko kotona väkivaltaa? Onio koulussa ongelmia? Vai onko lapsi kehitänyt itsellen syömishäiriön siitä huolimatta, että kotona on kaikki hyvin ja koulusa opinnot sujuu normaalisit
Anoreltia voi johtua ruumiinkuvan häiriöstä. Potilas näkee itsensä lihavana, vaikka on alipainoinen. Se ei sitten ole vanhempien vika, että lapsi näkee harhoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi kieltäytyy syömästä, minä korjaan ruuat pois pöydästä. Ihan kylmästi ja eleettömästi. Jos lapsi ei tahdo syödä, se on hänen ongelmansa. Sama sääntö pätee jokaiseen ihmiseen meidän perheessä.
Lapsi voi minun puolestani olla nälkälakossa vaikka 4 viikkoa. Sittenpähän joutuu pakkohoitoon sairaalaan. Tarpeeksi monta pakkohoitojaksoa kun käy läpi, niin sitten alkaa lapsella "turnauskestävyys" loppua. Hän joutuu ihan itse päättämään, haluaako ruveta syömään kiltisti (kuten lääkäri määrää) vai haluaako jatkaa pelleilyä (aterioista kieltäytyminen, ruokien piilottelu roskikseen).
Jos lapsi päättää tehdä itsarin, niin se oli sitten siinä. Ei minun elämäni siihen kaadu, että joku muu tekee itsarin. Ei ole minun tehtäväni "pelastaa" itsetuhoista ihmistä. Se "pelastaminen" on lääkäreiden, hoitajien ja terapeuttien työtä. Myös potilas itse on vastuussa siitä, että hän sitoutuu hoitoon ja ottaa vastuun omasta syömisestään.
Usein lapsen syömishäiriö loppuu siihen, että sossutantat (lastensuojeluviranomaiset) alkavat puhua huostaanotosta. Lapsen vanhemmat eivät ole psykiatreja, joten vanhempien kyky puuttua lapsen ongelmiin on hyvin rajallinen. Vanhemmat voivat vain tarjota lapselle ruokaa. Lapsi päättää itse, haluaako hän syödä. Jos ei syö, niin seurauksena on pakkohoito (sairaalassa) ja mahdollisesti huostaanotto (lapsi siirtyy sairaalajakson jälkeen lastensuojelyviranomaisten päätösvallan alaisuuteen). Usein käy niin, että lapsi alkaakin yllättäen syödä ruokansa kunnolla, koska hän ei halua päätyä huostaanotetuksi.
Anoreksia on aivan täysin eri asia kuin se, kun taapero ei tykkÄÄÄÄÄ ruuasta. Nirsoiluun voi auttaa se, että ruoka kerätään pöydästä ja sitten saa olla seuraavaan ateriaan asti nälissään, anorektikolle se on palkinto, ei rangaistus.
Niin. Mitä sitten? Minä en ole kiinnostunut anorektikon "rankaisemisesta". Minua ei liikuta tippaakaan se, miten anorektikko omassa päässään "tulkitsee" sen, että ruuat korjattiin pöydästä pois. Ruuat ovat ovat esillä syömistä varten. Jos joku perheenjäsen kieltäytyy syömästä, hän voi aivan vapaasti tehdä niin. Minä en rankaise enkä palkitse. Jos lapsi alkaa laihtua liikaa, vien hänet lääkärille. Siellä sitten lapsi joutuu itse kertomaan lääkärille, miksi ruoka ei maistu.
Ja sitten lapsi kertoo lääkärille, että kyllä hän alkaa syödä. Ja tekee ne tasan samat temput kuin muutkin anorektikot.
Lapsi voi valehdella lääkärille, mutta vaaka ei valehtele. Jos lapsi laihtuu liikaa, hän joutuu pakkohoitoon. Pakkohoidon määrää lääkäri. Usein vanhempien pyynnöstä, koska vanhemmat ovat kyllästyneet siihen, että lapsi ei noudata järkevää ohjeta: "Syö enemmän, niin että pysyt terveenä ja kasvat normaalisti."
Onko Anoreksia looginen sairaus? Osaako anorektikko ajatella selkeästi " teen vain niinkuin lääkäri sanoo"? Eihän koko sairautta olisi, jos siihen ei liittyisi vääristynyt tapa ajatella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voiko kannustaa ja välittää rauhallisesti, ei painostaa se vie ruokahalua normaaliltakin ihmiseltä.
Minullakin oli jonkinasteinen syömishäiriö lapsesta nuoreksi aikuiseksi asti. Kilpaurheilu ei yhtään parantanut asiaa, oli oltava tietyn näköinen ja kokoinen. Kotona taas tosiaan kytättiin syömistä jatkuvasti ja äidin lempilause on « haluaisitko sä syödä jotain». Tuntui tosiaan siltä kun olis vankilassa ollut. Tervehdyin vasta kun tapasin poikaystävän ja nykyisen aviomiehen. Miehen mielestä mä olin liian ankara itselleni ja sanoi että mun täytyy opetella nauttimaan elämästä ja rentoutumaan välillä. Mies myös vei minua ulos syömään ravintoloihin joissa en ollut koskaan ennen käynyt ja tilattiin ruokia joita ei oltu ennen syöty. Hänen kehujen ja rakkauden ansiosta opin myös hyväksymään itseni paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huvittavaa nähdä, miten terveydenhuollon henkilöstö leimataan tällä palstalla hulluksi ja huonoksi vanhemmaksi. Keskustelunaihe taisi mennä monilla vanhemmilla tunteisiin, kun heidän hössöttämisensä ja lapsen syömisten kyttääminen otetaan esille ja sanotaan, että hössötys/kyttääminen ei auta pinttyneen anorektikon kanssa.
Ainoa mikä tehoaa on järkipuhe (mikäli anorektikko kuuntelee järkipuhetta) TAI pakkohoito (ravintoliuosta suoraan suoneen, koska järkipuhe ei auttanut).
Vauvapalstan hysteeristen mammojen kannattaisi nyt ruveta laatimaan kansalaisaloitetta, joka kieltää anorektikkojen pakkosyöttämisen. Jos aloite menee läpi ja lainsäädntö muuttuu (pakkosyöttö kielletään) nin entistä useampi anorektikko kuolee.
Be careful what you wish for.
Vierailija kirjoitti:
Huvittavaa nähdä, miten terveydenhuollon henkilöstö leimataan tällä palstalla hulluksi ja huonoksi vanhemmaksi. Keskustelunaihe taisi mennä monilla vanhemmilla tunteisiin, kun heidän hössöttämisensä ja lapsen syömisten kyttääminen otetaan esille ja sanotaan, että hössötys/kyttääminen ei auta pinttyneen anorektikon kanssa.
Ainoa mikä tehoaa on järkipuhe (mikäli anorektikko kuuntelee järkipuhetta) TAI pakkohoito (ravintoliuosta suoraan suoneen, koska järkipuhe ei auttanut).
Vauvapalstan hysteeristen mammojen kannattaisi nyt ruveta laatimaan kansalaisaloitetta, joka kieltää anorektikkojen pakkosyöttämisen. Jos aloite menee läpi ja lainsäädntö muuttuu (pakkosyöttö kielletään) nin entistä useampi anorektikko kuolee.
Be careful what you wish for.
Onko tämä nyt oikea keskustelu tulla leveilemään kylmällä rationaalisuudella? Pakkosyötön on tarkoitus oll aivan viimeinen oljenkorsi, jolla estetään kirjaimellinen nälkäkuolema. Anorektikko TARVITSEE kärsivällisyyttä ja lempeyttä, koska itse ei osaa itselleen sitä antaa. Anorektikko ei parane "järkipuheella tai pakkosyötöllä" vaan terapialla, mielenterveyden hoidolla, pikkuhiljaa rakentamalla terveempi suhde ruokaan ja syömiseen.
Luulet varmasti olevasi oikeassa kun et ole "tunteellinen" mutta olet aivan hakoteillä. Toivottavasti et työskentele mielenterveyspotilaiden parissa.
t. entinen syömishäiriöinen teini
Vierailija kirjoitti:
Huvittavaa nähdä, miten terveydenhuollon henkilöstö leimataan tällä palstalla hulluksi ja huonoksi vanhemmaksi. Keskustelunaihe taisi mennä monilla vanhemmilla tunteisiin, kun heidän hössöttämisensä ja lapsen syömisten kyttääminen otetaan esille ja sanotaan, että hössötys/kyttääminen ei auta pinttyneen anorektikon kanssa.
Ainoa mikä tehoaa on järkipuhe (mikäli anorektikko kuuntelee järkipuhetta) TAI pakkohoito (ravintoliuosta suoraan suoneen, koska järkipuhe ei auttanut).
Vauvapalstan hysteeristen mammojen kannattaisi nyt ruveta laatimaan kansalaisaloitetta, joka kieltää anorektikkojen pakkosyöttämisen. Jos aloite menee läpi ja lainsäädntö muuttuu (pakkosyöttö kielletään) nin entistä useampi anorektikko kuolee.
Be careful what you wish for.
Syömishäiriöt ovat MIELENTERVEYDEN häiriöitä. Niitä ei paranneta millään järkipuheella, eikä ketään viedä pakkohoitoon ja letkuihin, ellei tilanne ole todella todella vakava.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi kieltäytyy syömästä, minä korjaan ruuat pois pöydästä. Ihan kylmästi ja eleettömästi. Jos lapsi ei tahdo syödä, se on hänen ongelmansa. Sama sääntö pätee jokaiseen ihmiseen meidän perheessä.
Lapsi voi minun puolestani olla nälkälakossa vaikka 4 viikkoa. Sittenpähän joutuu pakkohoitoon sairaalaan. Tarpeeksi monta pakkohoitojaksoa kun käy läpi, niin sitten alkaa lapsella "turnauskestävyys" loppua. Hän joutuu ihan itse päättämään, haluaako ruveta syömään kiltisti (kuten lääkäri määrää) vai haluaako jatkaa pelleilyä (aterioista kieltäytyminen, ruokien piilottelu roskikseen).
Jos lapsi päättää tehdä itsarin, niin se oli sitten siinä. Ei minun elämäni siihen kaadu, että joku muu tekee itsarin. Ei ole minun tehtäväni "pelastaa" itsetuhoista ihmistä. Se "pelastaminen" on lääkäreiden, hoitajien ja terapeuttien työtä. Myös potilas itse on vastuussa siitä, että hän sitoutuu hoitoon ja ottaa vastuun omasta syömisestään.
Usein lapsen syömishäiriö loppuu siihen, että sossutantat (lastensuojeluviranomaiset) alkavat puhua huostaanotosta. Lapsen vanhemmat eivät ole psykiatreja, joten vanhempien kyky puuttua lapsen ongelmiin on hyvin rajallinen. Vanhemmat voivat vain tarjota lapselle ruokaa. Lapsi päättää itse, haluaako hän syödä. Jos ei syö, niin seurauksena on pakkohoito (sairaalassa) ja mahdollisesti huostaanotto (lapsi siirtyy sairaalajakson jälkeen lastensuojelyviranomaisten päätösvallan alaisuuteen). Usein käy niin, että lapsi alkaakin yllättäen syödä ruokansa kunnolla, koska hän ei halua päätyä huostaanotetuksi.
Anoreksia on aivan täysin eri asia kuin se, kun taapero ei tykkÄÄÄÄÄ ruuasta. Nirsoiluun voi auttaa se, että ruoka kerätään pöydästä ja sitten saa olla seuraavaan ateriaan asti nälissään, anorektikolle se on palkinto, ei rangaistus.
Niin. Mitä sitten? Minä en ole kiinnostunut anorektikon "rankaisemisesta". Minua ei liikuta tippaakaan se, miten anorektikko omassa päässään "tulkitsee" sen, että ruuat korjattiin pöydästä pois. Ruuat ovat ovat esillä syömistä varten. Jos joku perheenjäsen kieltäytyy syömästä, hän voi aivan vapaasti tehdä niin. Minä en rankaise enkä palkitse. Jos lapsi alkaa laihtua liikaa, vien hänet lääkärille. Siellä sitten lapsi joutuu itse kertomaan lääkärille, miksi ruoka ei maistu.
Se ei ole ihan noin yksinkertaista.
Olet täysin väärässä. Et edes perustele väitettäsi, koska et kykene perustelemaan.
Tosielämässä asia on hyvin yksinkertainen. Lapsi joko syö itse tai hänet pakotetaan syömään (sairaalan suljetulla osastolla). Aikuinen potilas voi täysin vapaasti kieltäytyä syömästä, koska hän on aikuinen. Lapsi on alaikäinen ja vajaavaltainen, joten hän ei voi kieltäytyä pakkosyötöstä (ravintoliuosta suoraan suoneen). Lastensuojelulaki antaa viranomaislle ja lääkäreille kovat keinot puuttua anorektisen lapsen kiukutteluun ja syömälakkoon.
Joo, mutta ennen suljetulle päätymistä lapsi ehtii saada itsensä sekä fyysisesti että psyykkisesti todella huonoon kuntoon.
Niin. Mitä sitten? Ennen suljetulle osastolle joutumista lapsi on jo käynyt lääkrilää monta kertaa ja hänet on passitettu jatkotutkimuksiin mielenterveyspuolelle. Siinä samalla selviää myös syömishäiriön taustat. Onko kotona väkivaltaa? Onio koulussa ongelmia? Vai onko lapsi kehitänyt itsellen syömishäiriön siitä huolimatta, että kotona on kaikki hyvin ja koulusa opinnot sujuu normaalisit
Anoreltia voi johtua ruumiinkuvan häiriöstä. Potilas näkee itsensä lihavana, vaikka on alipainoinen. Se ei sitten ole vanhempien vika, että lapsi näkee harhoja.
Voin vain kuvitella minkälainen tämmöinen vanhempi on normi elämässä. Lapsi yrittäisi avautua mieltäpainavista asioista, niin äiti tokaisee "mene kuraattorille puhumaan". Lapsi väsyneenä kaatuu, niin äiti sanoo "Lääkäri paikkaa. Ei liikene empatiaa, koska itseaiheutit"...
Vierailija kirjoitti:
Hanki sellaisia ruokia mistä teini tykkää ja mitä on helppo syödä, ja anna sitten syödä rauhassa. Kannattaa antaa teinin syödä mahdollisimman omatoimisesti, kunhan ei tule takapakkia.
Silti olisi tärkeää syödä yhdessä muun perheen kanssa, kunhan teini saa syödä sellaista ruokaa mikä menee alas, eikä painosteta syömään liikaa. Esimerkiksi salaattia ja jotain proteiinipitoista, kalaa, kanaa tai raejuustoa vaikka. Mitään perunaa ja kastiketta ei kannata tuputtaa, ensinnäkään pää ei kestä sellaisten syömistä, ja liian raskas ruoka voi olla vielä elimistöllekin liikaa.
Moni täällä kommentoi, että älä kiinnitä liikaa huomiota syömisiin, anna syödä rauhassa ja anna valita itse mieluisia ruokia. Tosiasia valitettavasti on, että rajoittavaa syömishäiriötä sairastava nuori ei pysty tekemään hyviä valintoja vaan valitsee vähäkalorisimmat ruuat, yksin syödessään heittää ruokaa roskiin ja / tai oksentaa jne. Niin kauan kuin hän on aliravittu (tämä ei riipu painosta!), aivot eivät toimi normaalisti vaan tila voi pahimmillaan muistuttaa psykoosia. Tämän takia ruokailuja on pakko valvoa ja ruoan on oltava sellaista, että siinä on riittävästi energiaa ja ennen kaikkea rasvaa, jota aivot tarvitsevat.
Aivan liian usein myös ammattilaiset tyytyvät hoidossa liian alhaiseen painoon eli kun paino on saatu nousemaan vaikkapa johonkin tiettyyn bmi-lukuun, hoito lopetetaan tai vastuu syömisistä siirretään nuorelle. Tämä johtaa kierteeseen, jossa nuori alkaa uudelleen rajoittaa syömistään ja laihtuu taas, päätyy ehkä uudestaan hoitoon jne. tai jää "välitilaan", jossa ulkoisesti saattaa vaikuttaa, että hän on jo toipunut, mutta oikeasti pää ei ole vielä lähellekään terve. Paino voi pysyä ns. normaalina vaikkapa paasto-ahminta-kierteellä, joka voivat jatkua vuosikausia tai jopa loppuelämän, jos hoito tosiaan lopetetaan liian aikaisin. Valitettavasti hoitoon on myös hyvin vaikea päästä ja sinne pääsee usein vasta, kun on jo lähes kuolemankielissä, mikä tietysti hidastaa toipumista.
Suosittelen ap:lle, että tee kaikkesi, jotta nuoresi saa hoitoa ja ulkopuolista tukea. Kun hän täyttää 18, hoidon saamisesta tulee vielä vaikeampaa ja toisaalta nuori voi kieltäytyä siitä. Kannattaa ehdottomasti tutustua myös noihin täällä jo mainittuihin maudsley-blogiin ja fb-ryhmään, niistä saa hyviä neuvoja ja paljon vertaistukea. Mitä nopeammin syömisen saa kuntoon, sitä varmemmin nuori toipuu täysin ja myös mieli alkaa kirkastua, masennus, ahdistus ym. yleensä helpottavat ravitsemustilan korjaantuessa.
(Mitä menkkoihin tulee, joillain on ihan normaali kk-kierto, vaikka bmi olisi hengenvaarallisen alhainen. Joillain toisilla taas kuukautiset jäävät pois hyvinkin nopeasti. Tätä ei kuitenkaan voi pitää luotettavana mittarina siitä, onko syömishäiriö "riittävän vakava" vai ei.)
Sääliksi käy kyllä, jos hänellä on omia lapsia, tuskin saavat tukea, jos tulee mielenterveysongelmia.