Lue keskustelun säännöt.
Onko se väärin jos äiti kertoo lapselleen, että hänen isä on kohdellut äitiä huonosti?
Kommentit (101)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On. Koska se ei kuulu lapselle vaan on vanhempien asia. Koskaan ei voi tietää kuka valehtelee.
Lapset kuulee, tietää ja ymmärtää kaiken mitä kotona tapahtuu. Vain typerä vanhempi ei tätä ymmärrä.
Eivät tiedä, saatika ymmärrä. Suuri osa varmasti tajuaakin ja näkeekin, mutta ei kaikki.
Varmasti tietää ja ymmärtää. Älä yritä pettää itseäsi. Minäkin näin ja kuulin kun isä hakkasi äitiä, ei jäänyt mitään epäselvyyttä kuka oli syyllinen ja kpää. Myös kaikki kuiskaten puhutut asiat kuulin, niistä kävi hyvin selville että kpää juoksi vieraissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asiaan ei liene yksiselitteistä vastausta. Ehkä harkinta tapaus kerrallaan? Riippuu niin monesta asiasta.
Varsinaista pahuutta en ole kokenut, mutta eron syyn otin kontolleni, koska niin oli helpompaa.
En Aino puhua lapsilleni, se on minun asiani.
Ainoastaan nykyinen mieheni tietää koko totuuden.
Vierailija kirjoitti:
Miksi niitä pitäisi salailla? Vanhemmat niistä teoista on vastuussa
Mitä se lapselle kuuluu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi niitä pitäisi salailla? Vanhemmat niistä teoista on vastuussa
Mitä se lapselle kuuluu?
Kuuluu ja näkyy. Onko sinulla muutenkin tapana usein valehdella? Sellaisille ihmisille totuus tekee kipeää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä välitä traumojasi lapsellesi.
Oma äitini piti minua terapeuttinaan lapsuuden kokemuksilleen n. 5 vuotiaasta asti ja turvautui minuun myös väkivaltaisen isäni taakse. Miettikääpä ihan oikeasti tilannetta, missä itkevä äiti pitää lastaan kilpenä humalaisen isän huutoa ja väkivaltaa vastaan?
Lopputulema ei ollut luonnollisesti kaunis ja aloin oireilla psyykkisesti jo lapsena (pakko-oireet), teininä oli anoreksiaa ja 18v. jouduin lataamoon itsetuhoisuuden takia, missä sain epävakaan ja pakko-oireisen dg:t. Näistä pääsin onneksi yli ja sain lopulta viimeisteltyä lukion, menin yliopiston jälkeen amkiin täydentämään osaamistani.
Elän nykyään normaalia ja hyvää elämää hyvässä ammatissa ja minulla on rakas, ihana oma perhe. Toisinkin olisi voinut käydä, ja menneisyys näkyy aina jollain lailla kuitenkin varmasti lopun ikää persoonassani.
Älkää tuhotko lastenne elämää omalla itsekkyydellänne. Itsellä kesti 30 -vuotiaaksi myöntää, että lapsuuden kokemukset ovat voineet ylipäänsä olla syy oireiluuni, vaikka psykoterapiassa kävin viitisen vuotta. Turvaan viimeiseen asti muita ja olen liian kiltti ja uhrautuva. Suojelen edelleen äitiäni "kaikelta pahalta" ja kuuntelen murheita, isääni olen yrittänyt jäädyttää välit. Narsisti osaa kuitenkin aina kiemurrella takaisin jollain tapaa.
Tämä oma kärjistetty kokemus ei varmasti ole arkipäivää yleisesti perheissä, mutta halusin tuoda tämän ilmi kaikille, jotka näitä asioita edes ajatuksen tasolla puntaroivat.
Äitini ei pitänyt siitä, että pidimme isästä. Äiti on luonteeltaan vaativa ja negatiivinen. Isä oli luonteeltaan kannustava ja positiivinen. Yhä edelleen äiti haluaa puhua p^skaa isästä, lähinnä etäännyttää välit itsensä ja lastensa välillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi niitä pitäisi salailla? Vanhemmat niistä teoista on vastuussa
Mitä se lapselle kuuluu?
Kuuluu ja näkyy. Onko sinulla muutenkin tapana usein valehdella? Sellaisille ihmisille totuus tekee kipeää.
Voihan siitä keskustella jos lapsi tuo asiaa esille tai on syytä keskustella koska lapsi on kohtelua todistanut. Mutta ihan asiakseen kertoa, en näe mitään järkevää syytä.
On se. Itse en ole kertonut enkä tule kertomaan paitsi ehkä, kun olen kuolin vuoteella tai hiukka ennen. En aio edelleenkään vierittää sitä tunnetta ja sitä paskaa mitä siihen liittyy hänen päälleen varsinkaan nyt, kun tärkeä elämänvaihe menossa. Ettei masennu ja opinnot vaikeudu sen tähden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä mielestäni jotain voi kertoa, mutta oikeista syistä. Kyllä meillä ainakin lapsi tietää sen, että olimme turvakodissa ja sen syyn, miksi olimme siellä. Kyllä lapsi yleensä tietää ja aistii vanhempien välit kertomattakin.
Ei tietenkään kannata velloa ikävissä asioissa eikä puida lapselle yksityiskohtia, tukeutua lapseen, manipuloida lasta tms. Toisaalta sellainen hyshys kaikki maton alle esittäminen ei sekään ole välttämättä lapselle hyväksi. Sukulaisen lapsi alkoi oirehtia juuri tästä esittämisestä ja kun mistään ei saanut puhua suoraan ja asioiden oikeilla nimillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi niitä pitäisi salailla? Vanhemmat niistä teoista on vastuussa
Mitä se lapselle kuuluu?
Kuuluu ja näkyy. Onko sinulla muutenkin tapana usein valehdella? Sellaisille ihmisille totuus tekee kipeää.
Kertojalla on aina oma totuutensa. Äitini tulkitsee ihan tavallisetkin tilanteet omasta näkökulmastaan ja minä omastani ja ne ovat kovin erilaiset. Samoin hänellä on todella omituinen käsitys joistain ihmisistä. En halua kuulla mitä on hänen mielestään tapahtunut 1960 -luvulla, nyttemmin hänellä on diagnosoitu myöskin harhaluuloisuushäiriö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä aikuisena on oikeus tietää totuus. Ja oikea totuus eikä yksipuolinen tarina. Mikäli Ap ei ole ollut väkivaltainen miehelleen niin on varaa sanoa. Itse halusin tietää kun epäilin isästä sellaista ja kysyin, sekä äidiltä että muilta, ja oikeassa olin.
Äiti piti minua uskottunaan kaikille kokemilleen vääryyyksille ja surkeille asioille elämässään joita ei ikinä saatu korjttua ja isä valitti minulle että äiti on hullu. Minä olen mallia ei päivääkään töissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Älä välitä traumojasi lapsellesi.
Oma äitini piti minua terapeuttinaan lapsuuden kokemuksilleen n. 5 vuotiaasta asti ja turvautui minuun myös väkivaltaisen isäni taakse. Miettikääpä ihan oikeasti tilannetta, missä itkevä äiti pitää lastaan kilpenä humalaisen isän huutoa ja väkivaltaa vastaan?
Lopputulema ei ollut luonnollisesti kaunis ja aloin oireilla psyykkisesti jo lapsena (pakko-oireet), teininä oli anoreksiaa ja 18v. jouduin lataamoon itsetuhoisuuden takia, missä sain epävakaan ja pakko-oireisen dg:t. Näistä pääsin onneksi yli ja sain lopulta viimeisteltyä lukion, menin yliopiston jälkeen amkiin täydentämään osaamistani.
Elän nykyään normaalia ja hyvää elämää hyvässä ammatissa ja minulla on rakas, ihana oma perhe. Toisinkin olisi voinut käydä, ja menneisyys näkyy aina jollain lailla kuitenkin varmasti lopun ikää persoonassani.
Älkää tuhotko lastenne elämää omalla itsekkyydellänne. Itsellä kesti 30 -vuotiaaksi myöntää, että lapsuuden kokemukset ovat voineet ylipäänsä olla syy oireiluuni, vaikka psykoterapiassa kävin viitisen vuotta. Turvaan viimeiseen asti muita ja olen liian kiltti ja uhrautuva. Suojelen edelleen äitiäni "kaikelta pahalta" ja kuuntelen murheita, isääni olen yrittänyt jäädyttää välit. Narsisti osaa kuitenkin aina kiemurrella takaisin jollain tapaa.
Tämä oma kärjistetty kokemus ei varmasti ole arkipäivää yleisesti perheissä, mutta halusin tuoda tämän ilmi kaikille, jotka näitä asioita edes ajatuksen tasolla puntaroivat.
Tämä on jo pitkälle viety ap:n kysymyksestä kertomisesta.
Miekin haluasin tietää mikä on ap:n motiivi kertoa?
Mitä haluaisit kertomallasi saavuttaa?
Miten se palvelisi lapsen parasta? Pahimmillaan se voi rikkoa todella pahasti lapsen ja toisen vanhemman välejä!!! Vai sitäkö haluat?
Onko motiivisi kuitenkin kosto, et halua että lapsesikaan rakastaisi tätä toista vanhempaa, koska sinä halveksit häntä hänen tekojen vuoksi?
Mielestäni lapsen kuuluu oppia ja itse muodostaa mielipiteensä vanhemmistaan ja heidän dynamiikastaan.
Ja on riskinä todella tuo vieraannuttaminen ja lapsen henkinen pahoinpitely, joista molemmat ovat tuomittavia tekoja nykypäivänä
Onneksi niin!!
Mitenkäs toimia tilanteessa, kun eron jälkeen isä katkerana keksii törkeitä valheita äidistä, joita sitten kertoo lapselle, luodakseen hänelle huonon kuvan äidistä. Äiti haluaisi suojella lasta vanhempien riidoilta, mutta pitääkö hänen silloin jättää puolustaitumasta, oikomatta isän kertomat valheet ja jättää lapsi valheellisen tiedon varaan, ettei lapsi traumatisoidu siitä, että se sotketaan vanhempien välisiin riitoihin? Kyllä kait se pahemmin traumatisoituu siitä, jos sille olisi jäänyt se kuva, että ne isän kertomat törkeät valheet äidistä on totta.
Olin teini-ikäinen kun äitini alkoi haukkumaan isääni minulle. Aloin inhoamaan äitiäni ja inhoan edelleen lähes viiskymppisenä. En ole ollut missään tekemisissä 20 vuoteen. Isä oli hyvä isä mulle. Minulla oli myös oma kokemukseni siitä kuka vanhemmista itseasiassa kohteli ketäkin huonosti. En ollut äidin kanssa samaa mieltä ja inhotti että hän yritti pistää syyt omiin ongelmiinsa isän kontolle meidän lasten silmissä. Se oli halpamaista. Lasten ei pidä joutua kuuntelemaan tuollaisia asioita. Lapset tajuavat ihan itse mitä on menossa.
Riippuu tilanteesta. Isäni oli väkivaltainen alkoholisti, jota äitini pakeni lopulta poliisien avulla. Ei tullut mitään tapaamisjärjestelyjä ja tiesin lapsesta asti, miksi äiti pelkäsi. Myös minua kohtaan isä oli epäkunnioittava. Teini-iässä katkaisin välit kokonaan. Helppo päätös. Kipeintä olisi ollut, jos äitini olisi suojellut isääni ja pakottanut tapaamaan.
Monissa tapauksissa vanhempien väliset ongelmat eivät kosketa lainkaan vanhemman ja lapsen välejä. Silloin niitä on turha avata. Mutta jos vanhempi on narsistinen, niin käytös ilmenee myös suhteessa lapseen. Mielestäni ongelmaa ei pitäisi hyssytellä silloin kun itsekästä käytöstä ilmenee. Se on väärä signaali ja jättää lapsen yksin.
Jos Isä on narsistinen, eli hän manipuloi ja syyllistää, niin olen sitä mieltä, että lapselle pitää sanoittaa isän toimintamalli. Muuten hänestä tulee narsistin uhri, kun ei näe tilannetta.
Ei. Mikä motivaatio tässä on taustalla? Jättää lapsi miettimään lojaliteettiongelmia? Vanhempien suhde ja lasten suhde vanhempiinsa ovat erillisiä, ainutlaatuisia suhteita. Vanhempi on eri asemassa lapsen kehitykselle ja identiteetille kuin parisuhteen osapuoli toiselle. Tosiaan, mikä motivaatio? Ei kuulosta lapsen edun ajamiselta.
Jos lapselle ei ole vaaraa suhteesta vanhempaansa, on turha sabotoida tätä suhdetta omien agendojen pohjalta. Lisäksi riippuen lapsen iästä, eivät nämä lapsille kuulu ja voivat aiheuttaa kohtuutonta haittaa, hämmennystä ja mielipahaa, jopa aiheetonta syyllisyyttä. Kun lapsilla ei ole, eikä pidäkään olla vielä valmiuksia käsitellä aikuisten asioita.