Miten pääsitte yli siitä, kun tajusitte, että unelmat eivät oikeasti toteudu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 24 ja pelkään todella, että elämä tulee olemaan yhtä kurimusta ja pettymyksiä. Olen kuvitellut, että kun tekee töitä ja on reipas oma itsensä, asiat järjestyvät. Ehkä tämä on sitä pikkuhiljaa aikuistumista, kun tajuaa ettei elämä toimi siten miten on kuvitellut. Korona on ollut aivan viimeinen niitti ja vaikea uskoa, että tästä vielä noustaan.

Ap

Täällä kaikki sanovat että olet kovin nuori ja voit vielä tehdä vaikka mitä ja ovat tavallaan oikeassakin. En ole kovin paljon vanhempi kuin sinä (29v), ja muistan oikein hyvin, miltä tuntui viisi vuotta sitten pohtia noita asioita. Antaisin nuoremmalle itselleni sellaisen ohjeen, että ota rennommin. Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty. Kärsin herkästi fomosta ja soimaan itseäni vääristä valinnoista, mutta yritän muistuttaa itseäni että jälkiviisaus on turhaa, valinnat tehdään aina nykyhetkessä. Toinen, mitä haluaisin itsekin edelleen paremmin toteuttaa, on intuitioon luottaminen. On tullut huomattua, että teen pääsääntöisesti parempia ratkaisuja intuitiolla kuin pitkään ja "järkevästi" suunnittelemalla, ja olen todellakin luonnostaan sellainen kaiken suunnittelija ja ns. huono heittäytymään. Mutta yleisesti ottaen, jos jokin asia tuntuu hyvältä, kannattaa mennä sitä kohti.

Tässä vastauksessa oli mielestäni asiaa. Mene sitä kohti mikä tuntuu hyvältä ja luota intuitioon. Tiedät sisimmässäsi mikä on sinun juttusi ja mikä saa sinun sielusi soimaan. Älä tee mitään siksi että niin kuuluu tehdä, mieti aina ensin onko se hyväksi sinulle ja onko se arvojesi mukaista toimintaa. Kaikki ovet on auki sinun ikäiselle, kaikkea hyvää sinulle! Toivottaa 36 vuotias nainen, joka on saavuttanut monta unelmaa, mutta niitä tulee jatkuvasti lisää. Unelmointi ei ole todellakaan mitään sitku elämää kuten joku mainitsi, vaan oman sisimpänsä vapauttamista kahleista!

Hmm...monipuolinen kysymys.

Ymmärrän tavallaan oikein hyvin, että voi tuntua tuolta. Olen itse elänyt vaihtelevan elämän ja joka vaiheeseen on liittynyt hyviä ja huonoja puolia.

24-vuotiaana en olisi ikinä arvannut, että pääsen niin mielenkiintoisiin töihin kuin missä olen viime vuodet ollut. Palkka ei ole mikään suuri, mutta kaikki ei ole kuitenkaan rahasta kiinni. Olen saanut rakennettua itselleni muuten sisällöllisesti”rikkaan” tilanteen ja jopa kerryttänyt säästöjä.

Silti minun on vaikea päästä yli siitä, mitä en ole saavuttanut eli tiettyä varallisuustasoa. Enimmäkseen en vatvo asiaa, mutta niin se vaan on.

Neuvoni sinulle Ap: älä harmistu siitä, ettei kerralla tule kaikkea. Kehitä itseäsi pienin askelin ja nauti siitä mitä on. Siinä sivussa osallistu mahdollisimman monenlaisiin asioihin ja kokeile kaikenlaista (pl. päihteet). Näin sinusta tulee mielenkiintoinen ihminen, jonka kanssa muut mielenkiintoiset ihmiset viihtyvät.

Tällä reseptillä olen saavuttanut mukavamman ja antoisamman elämän kuin mitä koskaan nuorempana osasin ajatellakaan! Minulla on nyt aivan timanttinen parisuhde, iso perhe, kiinnostava työ, riittävästi ystäviä ja haluamani lifestyle. Mutta kaikkea ei ole; sijoitussalkkuni arvosta puuttuu nolla perästä haaveilemaani verrattuna. ;)

N35

Mulla on ollut helppoa kun ei koskaan ottanut paineita siirä, että musta pitäisi tulla "jotain". Melko tavoitteellinen olen, mutta on sekin hyvä, että tavoitteeni lähetessä se muuttuu yleensä muutenkin. Joskus saavutankin jotain sinne päin. Jos jokin tavoite tai haave osoittautuu mahdottomaksi niin päässäni käännän sen melko nopeasti niin, että ei haittaa, muotoilen mielessäni uusia tavoitteita ja tähtää niihin. Suuria menetyksiä kuten kuolemaa ei elämässäni ole onneksi ollut, helppo on ollut sopeutua toistaiseksi. En myöskään luovuta ihan heti jos tavoite vaikuttaa vain vaikealta saavuttaa, uskottelen itselleni, että jonain päivänä saavutan sen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 35-vuotias, enkä vieläkään ole päässyt yli pettymyksestä, etten päässyt tekemään musiikin parissa työtä. Se ei hirveästi lohduta, ettei pääse moni muukaan, mutta näin tämä nyt meni.

Millaista työtä haluaisit tehdä? Onko se jotain konkreettista, vai ihan mitä vain, kunhan liittyy jotenkin musiikkiin?

En ymmärrä, miksi ihmeessä 35-vuotiaalla olisi muka mahdollisuudet jo ohi.

Soittamista tai tuottamista. Ankarampi harjoittelu olisi pitänyt aloittaa jo lapsena, mutta en treenannut riittävästi. 35-vuotias on valitettavasti vanha aika moneen asiaan.

No enpä tiedä. Jos kyseessä on todella suuri unelma, 35 ei ole vielä mikään aika luovuttaa. Yksi amerikkalainen ystäväni oli opettaja ja lähti viime vuonna 28-vuotiaana Los Angelesiin opiskelemaan musiikin tuottamista, totaalinen uranvaihdos. On sinua nuorempi joo, mutta 7 vuotta nyt ei ole paljon ihmiselämässä.

Paljon riippuu myös sinusta, millaisia lahjoja sinulla on ja kuinka paljon sitä draivia oikeasti löytyy. Joku oppii kielenkin natiivitasolle vuodessa, jollakin muulla pysyy tankerona vaikka olisi asunut 10 vuotta maassa.

Olen itse nyt 36 ja haaveilin nuorempana hyvästä parisuhteesta, kunnon koulutuksesta, mielenkiintoisesta työstä ja paremmasta terveydestä. Olen neurologisesti poikkeava (kuulun autismin kirjoon), kärsin sekamuotoisesta persoonallisuushäiriöstä (vuosien koulukiusaaminen taustalla) , äo:ni on testatusti alle 100, kroppakin petti alta (krooninen väsymysoireyhtymä), olen huono sosiaalisissa tilanteissa ja sairastanut masennusta 13-vuotiaasta asti...Haluaisin vain olla terve, ns normaali ja työkykyinen, mutta mikään haaveeni ei koskaan toteutunut :( 

Nyt olen mt-syistä pysyvällä eläkkeellä, asun kunnan vuokrakämpässä, en ole koskaan edes seurustellut ja muutamat harvat ystävät asuvat muualla. Olen täysin yksin lukuunottamatta vanhoja vanhempiani. En näe juurikaan toivoa tulevaisuudessa, koska en osaa juurikaan muodostaa ihmissuhteita ja sos tilanteiden pelko ja terveys on muutenkin mitä on...Valehtelisin jos väittäsin, ettei ole ollut itsetuhoisia ajatuksia

Olen samanikäinen kuin sinä, ja suoraan sanottuna tulevaisuus pelottaa ihan helvetisti. Opiskelen todella spesifiä alaa, ja varsinkin koronan takia alani työpaikat ovat vielä vaikeammin saatavissa (olen siis valmistumassa kahden kuukauden päästä, laittanut parin kuukauden sisään noin 50 työhakemusta, enkä ole saanut yhtäkään duunia). Olen kärsinyt ahdistuksesta ja masennuksesta jo vuosia, ja tämä pandemia tekee töiden saamisesta ja muista ihanista asioista (kuten matkustelu) vielä vaikeampaa. Voi vaan toivoa, että edes joskus jotakin positiivista tapahtuisi. 

N24 kirjoitti:

Olen samanikäinen kuin sinä, ja suoraan sanottuna tulevaisuus pelottaa ihan helvetisti. Opiskelen todella spesifiä alaa, ja varsinkin koronan takia alani työpaikat ovat vielä vaikeammin saatavissa (olen siis valmistumassa kahden kuukauden päästä, laittanut parin kuukauden sisään noin 50 työhakemusta, enkä ole saanut yhtäkään duunia). Olen kärsinyt ahdistuksesta ja masennuksesta jo vuosia, ja tämä pandemia tekee töiden saamisesta ja muista ihanista asioista (kuten matkustelu) vielä vaikeampaa. Voi vaan toivoa, että edes joskus jotakin positiivista tapahtuisi. 

Se on ihan normaalia, että joutuu jopa satoja tai tuhansia työhakemuksia lähettämään ennen kuin tärppää. Eli odota muutama vuosi ja muutama sata työhakemusta, ennen kuin heität hanskat tiskiin :) 

Itse ainakin alapeukutan kommentteja, joissa luullaan yliopistotutkinnon tuovan leivän pöytään. Ei sillä ainakaan täällä Helsingissä pääse edes työhaastetteluun. Pitäisi tuntea oikeita ihmisiä. Tai sitten pitäisi olla tuuria. Tämän tutkinnon piti työllistää takuuvarmasti.

Vierailija kirjoitti:

En ole päässyt. Unelma olisi laihtua, mutta ei. Aina repsahdan. 5 vuotta yrittänyt.

Mietin it s e murhaa ajoittain tän ylipainon vuoksi.

N36 ja 100kg

Älä ihmeessä itseäsi tapa tuon asian takia. Noillla mitoilla pääset jo laihdutusleikkaukseen. Miksi et kokeilisi sitä?

itsekkin totesin keski-ikäisenä että unelmat ei tule ikinä toteutumaan.ja tässä iässä on enään myöhäistä yrittääkkään yhtään mitään.mutta sitä matkaa kohti väjäämätöntä loppua saa kyllä helpotettua alkoholilla yms.päihteillä.sekin jonkinlaista saattohoitoa...M49

Liikuttavia kertomuksia ja paljon ajattelemisen aiheita. Haluaako joku jatkaa?

Vierailija kirjoitti:

Miten pääsitte yli siitä, kun tajusitte, että unelmat eivät oikeasti toteudu?

Onko sellaisiakin ihmisiä, jotka luulevat kaikkien unelmien toteutuvan?

Mulla on aina ollut unelmia. Sanon että niitä on 100 päivässä ja jos yhdenkin saan vietyä seuraavaan päivään se on lähempänä toteutumista.

Köyhänä nuorena äitinä haaveet oli  vaatimattomia, käytännönläheisiä. En osannut edes kuvitella asioita joita nyt 60+v mennessä olen saanut toteutettua! Olen saanut paljon enemmän kuin edes uskalsin toivoa! 

Ja haaveilen yhä. Lopetan vasta haudassa:)

Aikuistuin.

Koen, että mun unelmat on toteutuneet. Olen unelmoinut aika maanläheisesti ja aika moni tämänkin hetken unelma liittyy jollain tapaan ihan tähän konkreettiseen elämään. Tällä hetkellä elän ajanjaksoa, jossa uusien unelmien luominen ja toteuttaminen on myös mahdollista ja nautin siitä tämän muun elämän ohella. Eihän se arki itsessään ihan aina niin hohdokasta ole, mutta aika kivaa kuitenkin. 

Mä alan vähitellen luopua unelmastani saada mielekäs työ. Työelämä on ollut elämäni karmivin pettymys. Olen opiskellut mielenkiinnon kohteideni mukaisesti työllistäviä ja jopa kelpopalkkaisia aloja -hyvin arvosanoin vieläpä- mutta työelämässä olen päässyt vain huonoihin töihin. Opiskelin uuden ammatinkin tässä ja lällällää, eipä ole silläkään alalla työtä tässä lamassa ja koko ajan osaaminen vanhentuu. 

En vielä tiedä miten tästä eteenpäin. Töitä haen kaikilta aloiltani koko ajan, mutta mitään ei saa ja välillä jopa ties mitä rupupalkkahanttihommia, mut en pääse niihinkään. 

Tekis mieli heittää hanskat tiskiin ja keskittyä treenaamiseen ja taivaan rannan maalailuun. Hävettää niin hirveästi, etten kovasta opiskelusta, motivaatioata ja yrittämisestä huolimatta ole päässyt työelämässä yhtään mihinkään. 

Mun unelmat on olleet realistisua ja toteutuneet. Toteutuvat joka päivä. Eivät niin kuin lapsena luulin.

Minkäs sille voi, etteivät kaikki ole realisteja. Se liittyy jotenkin itsereflektion puuttumiseen. 

Unelma on kuvitelma.

Vierailija kirjoitti:

Mun unelmat on olleet realistisua ja toteutuneet. Toteutuvat joka päivä. Eivät niin kuin lapsena luulin.

Minkäs sille voi, etteivät kaikki ole realisteja. Se liittyy jotenkin itsereflektion puuttumiseen. 

Joo, onhan se tietty epärealistista unelmoida työstä, joka ei v#tuta koko ajan. 

Tajusin tuon jo 16-vuotiaana. Onhan siinä sulattelemista, mutta nyt 30 vuotta myöhemmin keskityn muihin asioihin.