Miten pääsitte yli siitä, kun tajusitte, että unelmat eivät oikeasti toteudu?

"..Miten pystytte psyykaamaan itsenne siihen, että elämä tulee olemaan ikävää ja haaveet ovat turhia?"

Itellä takapakkeja tullut enemmän mitä muille ja mattokin vedetty jo pahemman kerran alta, mutta en aio luovuttaa. Se klisee, mutta usko omaan unelmaan ja taistele siitä. Vaikka menis aikaa ja muilla loppuis usko. 

Suurin unelmani on tulla äidiksi, mutta niin vaan taitaa se unelma jäädä saavuttamatta.

Vierailija kirjoitti:

Suurin unelmani on saada perhe. Nuorena sitä piti itsestään selvyytenä, että kyllä minä jonkun puolisokseni löydän ja saan ne kolme lasta, kun kaikilta muiltakin se tuntuu käyvän niin helposti.

Eipä ole puolisoa näkynyt, enkä luultavasti edes voi saada lapsia. En todellakaan tiedä, miten selviän pettymyksestä.

Tuollaista ei edes lasketa unelmaksi. 

Pakko sanoa, että on teillä tylsiä "unelmia".

Unelmat ei toteutuneet, en ole päässyt ikinä yli enkä tule pääsemäänkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En saanut miestä jonka halusin tai työtä (lentoemäntä) jonka halusin. Nyt ikää jo yli 40v ja on kyllä perhe mutta ei sellainen kuin olisin toivonut. Lisäksi olen eläkkeellä mt ongelmien takia. Osa syy mt ongelmiin oli juuri omien unelma pilvilinnojen romahtaminen kun tajusin ettei niitä saavuteta. Kaikki oikeastaan mennyt päin prinkkalaa. Olen hyvästä keskituloisesta perheestä. Vanhemmilla oli omakotitalo, vene ja matkustelimme 2krt vuodessa. Siis hyvää elämää. Itse en saavuta sitä. Veljeni kuuluu näihin puoleen onnekkaisiin ja vaikea on välillä seurata katkeroituneena vierestä sitä miten hyvin hänellä menee. En tiedä miksi näin itselläni kävi. Olisiko koulukiusaaminen syy ja seuraus.

Omakotitalo, vene ja matkustelu 2krt vuodessa on kriteerisi hyvälle elämälle?

Minulla ei ole ikinä ollut mitään noista, lapsuuteni asuin vuokrarivarissa, venettä ei ollut, eikä ikinä matkusteltu minnekään. Lapsuudessani oli omat ongelmansa ja aika kamalaakin aikaa välillä, mutta en ikinä kokenut, että varallisuutemme olisi ollut syy niihin ongelmiin.

Nyt aikuisena elän pikkulapsiarkea kerrostalon vuokrakaksiossa ja koen olevani tyytyväinen elämään. Matkustellut en ole vieläkään enempää kuin yhden matkan yhteen Euroopan maahan.

Tietenkin ymmärrän, että vertaat elämääsi varakkaaseen lähipiiriisi, joilla on nuo kaikki, mutta voisitko kokeilla ajatella, että elämäsi voi olla hyvää ja mielekästä vaikka et mitään noista ikinä saavuttaisikaan?

Minulla onnellisuutta tuo oma perhe, ystävät ja lapset. Mikään näistä ei ole ollut minulle itsestäänselvyys. Nuorena oli huonot välit perheeseen, mutta ne paranivat kun vihdoin saatiin puhuttua asiat läpi ja itse kukakin aloitti terapian omalla tahollaan (sukuni on täynnä henkisesti ongelmaisia ihmisiä, minäkin olin sellainen).

Ystäviä onnistuin saamaan vasta aikuisiällä, koska lapsena ja nuorena olin niin ujo ja arka, että en pystynyt tutustumaan ihmisiin. Ajattelin, etten ikinä tule saamaan lapsia, koska en uskaltanut puhua miessukupuolen edustajille. Mutta terapiasta oli oikeasti hyötyä ja sain ongelmani käsiteltyä, jonka myötä pystyinkin solmimaan ihmissuhteita ja sain kavereita, miehen ja miehen kanssa lapsia.

Se, että olen tässä pisteessä on kovan työn tulos. Toki varallisuutta minulla ei ole, eikä mitään hienoa arvostusta tuovaa koulutusta, mutta olen onnellinen näistä asioista mitä minulla on. Sen olen ymmärtänyt, että onnellisuuteen ei tarvita muuta kuin se, että ympärillä on ihmisiä, jotka oikeasti välittävät mitä minulle kuuluu. Ja myös se on tärkeää, että on sinut itsensä kanssa eli hyväksyy itsensä sellaisena kuin on ja antaa anteeksi itselleen menneisyyden epäonnistumiset. Itsemyötätunto on tärkeä taito.

Vaikka kuinka rumilla naisilla on mies ja lapsia. Siinä ei ole mitään hienoa, et siis ole saavuttanut elämältäsi yhtään mitään.

Mä asennoidun elämään niin päin, että katson, mitä elämä tuo tullessaan. Sitten tutkailen niitä juttuja uteliaana ja uudesta kiinnostuen. En siis pyri toteuttamaan mitään valmiita unelmia.

Ei mulla ole koskaan ollut mitään unelmia. En ole siis tiennyt enkä tiedä nyt 45-vuotiaanakaan mitä haluaisin. Olen vaan ajelehtinut minne nenä kulloinkin näyttää ja tuuli vie. Olen ollut onnelliinen näin.

Vierailija kirjoitti:

No eihän mikää toteudu, ellei sen eteen näe vaivaa. Paljon vaivaa yleensä. Harva saa hopeatarjottimella kaiken elämäänsä valmiina.

Mä olen opiskellut, aloittanut työt ruohonjuuritasolta (rautakaupan myyjä) ja siitä pikkuhiljaa päässyt etenemään nykyiseen asemaan. Tuli yksi avioero, oli lapseton liitto, löysin uuden miehen ja saimme kaksi ihanaa lasta. Elimme säästeliäästi ja otimme riskin ja rakensimme talon. No ei sitten ole ollut uusimpia autoja eikä kaukomatkoja, mutta tämä oli meidän unelma. Elämässä pitää tehdä valintoja sen mukaan, mitä tavoittelee. Jos makaa yksin kotona tekemättä mitään, ei myöskään tapahdu mitään.

Ja tällaisen ylimielisen sonnan kirjoittaja ei edes tajua saaneensa itse kaiken juurikin sillä hopealautasella. Se että näkee vaivaa ja ponnistelee tavoitteidensa eteen ei takaa vielä yhtään minkään saamista. Siihen tarvitaan juuri sitä tuuria.

Harvempi sitä muutenkaan makaa kotonaan onneaan odottamassa. Jälkeenpäin se on sitten jo ihan sama missä makaa, kun käy ilmi että tyhjän olisi saanut pyytämättäkin ja omat ponnistelut oli yhtä tyhjän kanssa.

HÄPEÄ!

Vierailija kirjoitti:

"..Miten pystytte psyykaamaan itsenne siihen, että elämä tulee olemaan ikävää ja haaveet ovat turhia?"

Itellä takapakkeja tullut enemmän mitä muille ja mattokin vedetty jo pahemman kerran alta, mutta en aio luovuttaa. Se klisee, mutta usko omaan unelmaan ja taistele siitä. Vaikka menis aikaa ja muilla loppuis usko. 

Se aikakin loppuu jossain vaiheessa eikä sitä saa lisää vaikka uskoisi ja taistelisi kuinka.

uskottelemalla itselleni, että ei ne IHAN kaikki vielä ole mahdoton toteuttaa. Vaikka monet junat meni jo.

Olen 75 v kaikki unelmani ovat toteutuneet

Nyt 46-vuotiaana olen yksinkertaisesti muuttanut unelmia

Vierailija kirjoitti:

Pakko sanoa, että on teillä tylsiä "unelmia".

Nämä tässä ketjussa tuntuvat olevan lähinnä ihmisten odotuksia elämältä. Aika aineellisia käsityksiä siitä, mitä hyvässä elämässä pitäisi olla.

Väärin unelmoitu

t sanna

Vierailija kirjoitti:

Ei mulla ole koskaan ollut mitään unelmia. En ole siis tiennyt enkä tiedä nyt 45-vuotiaanakaan mitä haluaisin. Olen vaan ajelehtinut minne nenä kulloinkin näyttää ja tuuli vie. Olen ollut onnelliinen näin.

Itselleni selvisi mitä oikeasti elämältä haluan vasta vähän päälle 35-vuotiaana ja silloinpa olikin sitten jo myöhäistä.

Toki osa unelmista oli olemassa ihan jo nuorena, mutta esim perheenperustamista ja avioliittoa pidin enemmänkin ihan normaalina elämänkulkuna enkä niistä siksi erikseen haaveillut. Ilmeisesti se ei parisuhteen löytymiseen riitäkään, että liikkuu ihmisten ilmoilla ja tapaa ihmisiä siinä missä muutkin ihmiset :-/

Se tosiaan pitäisi tietää jo alta parikymppisenä minkälainen mies on itselle se sopiva eikä aikaa ole haaskattavaksi yhdenkään epäsopivan kanssa.

Perhettä en siis saanut ja ikisinkkuna tullee loppuikäkin elettyä. Nyt sitten on korona vienyt jo toimeentulonkin eli joo tosi onnellista on.

Lapsena ja nuoruudessa tuli haaveiltua aika monestakin asiasta. Osa näistä haaveista toteutuikin kiitos vanhempieni, suurin osa ei.

Nuorena aikuisena alkoikin todellinen kipuilu asioiden kanssa. Mihinkään ei ollut varaa, opiskelut eivät kiinnostaneet. Päätin mennä töihin. Jotain satunnaista lukuunottamatta minnekään ei päässyt töihin. Itsetunto ja arvostus itseä kohtaan alkoi laskea kuin lehmän häntä.

Jossain vaiheessa alkoi näyttämään, että taloudellisia mahdollisuuksia toteuttaa asioita ei ole eikä tule.

Päätin keskittyä edullisempiin juttuihin sekä haaveilla parisuhteesta. Ei tullut onnistumisia silläkään rintamalla.

Nyt keski-ikäisenä kaikki haaveet ja unelmat ovat mennyttä, elämätön elämä takana.

Yksinäisyys näyttelee pääroolia elämässäni ja on näytellyt sitä jo pitkään.

Olen yrittänyt hakea koulutuksiin, jopa niihin mitkä eivät kiinnosta enempää, mutta mitäpä vi##ua, en ole päässyt yhteenkään.

Nyt on tullut jaksamisen kanssa seinä vastaan.

En ilmeisesti vain kelpaa yhtään mihinkään.

En enää haaveile edes siitä, että jaksaisin joku päivä edes yrittää jaksaa jotain.

Nyt vain olen, tyhjyys seuranani.

Vierailija kirjoitti:

Olen 24 ja pelkään todella, että elämä tulee olemaan yhtä kurimusta ja pettymyksiä. Olen kuvitellut, että kun tekee töitä ja on reipas oma itsensä, asiat järjestyvät. Ehkä tämä on sitä pikkuhiljaa aikuistumista, kun tajuaa ettei elämä toimi siten miten on kuvitellut. Korona on ollut aivan viimeinen niitti ja vaikea uskoa, että tästä vielä noustaan.

Ap

Täällä kaikki sanovat että olet kovin nuori ja voit vielä tehdä vaikka mitä ja ovat tavallaan oikeassakin. En ole kovin paljon vanhempi kuin sinä (29v), ja muistan oikein hyvin, miltä tuntui viisi vuotta sitten pohtia noita asioita. Antaisin nuoremmalle itselleni sellaisen ohjeen, että ota rennommin. Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty. Kärsin herkästi fomosta ja soimaan itseäni vääristä valinnoista, mutta yritän muistuttaa itseäni että jälkiviisaus on turhaa, valinnat tehdään aina nykyhetkessä. Toinen, mitä haluaisin itsekin edelleen paremmin toteuttaa, on intuitioon luottaminen. On tullut huomattua, että teen pääsääntöisesti parempia ratkaisuja intuitiolla kuin pitkään ja "järkevästi" suunnittelemalla, ja olen todellakin luonnostaan sellainen kaiken suunnittelija ja ns. huono heittäytymään. Mutta yleisesti ottaen, jos jokin asia tuntuu hyvältä, kannattaa mennä sitä kohti.

A) En enää halua entisiä unelmia eli unelmat muuttuu elämän varrella.

B) Kukaan ei elä täysin unelmaansa eli olen niin kuin muutkin.

Kaikki unelmani ovat tähän mennessä toteutuneet. Olisi kannattanut miettiä joitakin toiveita pariin kertaan ennen kuin alkoi toivoa ja ponnistella niitä kohti. Olen oppinut niistä, että jokaisella unelmalla on kääntöpuoli ja joskus unelman toteutuminen vaatii enemmän työtä, kuin antaa iloa. Unelmilla on hintansa. Parasta on, että kun nykyisin näen menestyneen ja onnekkaan ihmisen, tiedän, ettei se ole tapahtunut sattumalta ja ilman työtä/tuskaa/molempia.