Kertoo jotakin ihmisen asenteesta elämään, jos ei pidä ollenkaan lapsista

Ihmettelen tätä keskustelua. Vihata on vahva sana ja ei pidä paikkaansa millään tasolla, että ei lapsista pitävät- henkilöt olisivat eläneet itse karun lapsuuden. Tällaisen traumataustan liittäminen on itse asiassa todella vastuutonta ja väärin.

Inhoan lähes kaikkia lapsia paitsi omaani.

Olen kohta 60-vuotias enkä ole koskaan kuullut kenenkään sanovan että hän vihaa lapsia. En usko että juuri kukaan muukaan on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanopa yksikin hyöty, joka lapsesta on!

Se, kun lapsi kietoo tahmeat kätensä ympärillesi ja lässyttää ”äiti mä lakastan sua”.

Silloin av-mamma tietää elämänsä tarkoituksen - elää lasta varten.

Hyi helvetti....

Vierailija kirjoitti:

Tehnyt töitä lasten parissa 25v.

Halunnut koskaan omia?

Ehei.

M47

Miksi ihmeessä olet työskennellyt noin kauan ihmisten parissa, joita _vihaat_?

Tässä ketjussahan oli kyse lasten vihaamisesta, VIHASTA - ei siitä ettei joku halua lapsia.

Jotkut lapsivihaajat sitäpaitsi hankkivat omia lapsia, valitettavasti.

Muiden lapsista ei sitten tykätä, mutta ne omat on tietysti narsistisella tavalla rakkaita... 

Lapsista voi lähtökohtaisesti pitää, mutta kiitos valitettavan muodikkaan nykyisen hälläväliä-vanhemmuuden myötä se harvoin toteutuu. :) Kellä pistää niskaan niin pistäpä älylaite pois ja kysy vaikka lapselta mitä kuuluu.

Vierailija kirjoitti:

Tajusin että en muuten ole koskaan pitänyt niistä ihmisistä, jotka julistaa miten eivät pidä lapsista. Tämähän voisikin olla ensimmäisiä kysymyksiä uuden tuttavan kanssa niin tietää jo heti alussa kenen kanssa on turha edes yrittää.

Nämä ihmiset on muutenkin negatiivisia ja itsekkäitä.

Heh, iän ikuinen "lapseton on itsekäs" harha ;) Kerropa mulle miten lapseton on muka itsekäs, kyllä ne suurimmat itsekkäät ovat yleensä mammulit ja isukkiliinit joiden ruoska soi muiden selkänahassa jos ei suostu palvomaan pientä demoni-petteriä. Multiperheet ovat nykymaailmassa itsekkyyden ruumillistuma. 

Nykypäivän lapsi-inho on aivan itseaiheutettua, kasvattakaa niitä kakaroitanne ja tukkikaa niiden rääkyvät/kiljuvat suut. 

Rehellisesti sanottuna inhoan lapsia enkä halua olla heidän kanssaan missään tekemisissä. Olen kuitenkin elämänmyönteinen ihminen, nautin elämästäni, läheisistäni, matkailusta, harrastuksistani ja lemmikeistäni. Eläimiä rakastan sitten ihmistenkin edestä, niitä voisin hoivata päivät pitkät ilman mitään ongelmaa.

Jaa. Enpä ole tainnut ikinä tavata ihmistä joka sanoo vihaavansa lapsia. Aloituksessa Toki oli ensin pitää ja sitten vihata.

Itse en universaalisesti pidä kaikista lapsista, mutta joku sisäänrakennettu mekanismi siinä on, että esim. Jos näkee jotain huolestuttavaa niin pitää heti tarkastaa onko kaikki hyvin, vaikka sitten ihan ventovieraalta lapselta. Tai kuulee itkua yms.

-lapseton

Osittain ongelma on myös sanoittamattomista tunteista - en sano, että kaikilla.

Joskus en halunnut käsitellä itse vapaaehtoista lapsettomuuttani ja sen hetkistä tyytymättömyyttä elämääni, joka oli ADHD ihmisen alisuoriutumista ja huonoa itsetuntoa. En ole myöskään kovin sosiaalinen itse ja lapsuuteni olin kahden epäsosiaalisen vanhemmat tytär, (muutoin aivan ihanan vanhemman, jotka itse olivat jättäneet käsittelemättä sodan jälkeisen sukupolven lapsuudentraumat alkoholistiperheistä, mikä heidän sukupolvelleen on hyvin yleistä - vanhempani eivät juoneet itse usein tai paljon, saunaoluet, jos sitäkään, kesälomalla grillatessa pari kolme, eli aika peruslapsuus taustalla), joka ei osannut kaivata hellyyttä ja kosketusta.

Myöhemmin, kun aloin kaipaamaan jotain elämääni niin ymmärsin aistiyliherkkyyteni vaikutuksen lasten äänille sekä väsymykseni äänistä ja arjesta. Palautumisen kautta aloin kyseenalaistamaan myös omia sosiaalisia taitojani sekä sanoittamaan omia tunteitani. Kaipasin hellyyttä, parisuhdetta ja rauhaa.

Miten tämä liittyy lapsiin? Ymmärsin, etten vihaa lapsia ja ap:een tavoin jopa aloin näkemään lapsissa tulevaisuutta sekä onnistumisen iloa, jota kaipasin omaan elämääni. Koen lapset ehdottomasti inspiroivana asiana ja nykyisin jopa pidän lapsista, mutten halua niitä itselleni. Koen eläväni tasapainoisempaa elämää ilman ja hetkittäin vain lasten kanssa. Jaksan heidän seuraansa paremmin pienissä määrin ja koen pystyväni antamaan heille läsnäoloa enemmän kummitädin muodossa.

Olen hyväksynyt sen, että tein oikea päätöksen. Kaikkien ei kuulu saada omia lapsia ja mielestäni myös sen tunnistaminen on tärkeää, että lapsi saa mahdollisimman hyvän kasvuympäristön, onneksi voin tarjota pieniä läsnäolon hetkiä, kun lasten vamhempien arki kaipaa irtiottoja :)

Vierailija kirjoitti:

En pidä useimmista nykylapsista. Ovat äänekkäitä, levottomia, huonosti kasvatettuja. Vanhempiensa mielestä nämä ovat maailman napoja, mutta muut tuntevat olonsa vain vaivaantuneeksi kun nämä kullannuput pääsevät toteuttamaan itseään.

Sama minulla.

Ap(?) myöhemmissä viesteissään rinnasti vihaamisen ja välinpitämättömyyden, kuten muutama muukin postaaja. Eräs heitti ilmoille kysymyksiä, kuten kuinka reagoisin, jos ”mukavan oloinen” lapsi tulisi jutulle. Tai hymyilenkö vastaantuleville lapsille. Jne.

Itse voin rehellisesti sanoa, etten pidä lapsista. Vihaaminen on liian vahva sana – implikoi liikaa sitä, että käyttäisin aikaani ”vihassani” velloen, ajatellen kuinka vähän lapsista pidänkään.

Lapset eivät vain kiinnosta minua. En hymyile lapsille kuten en tuntemattomille aikuisillekaan, ja tuntemattoman lapsen tullessa juttelemaan olisin vain kiusaantunut. En osaa jutella lapsille, koska en osaa esittää kiinnostunutta.

Siksi pidän kohteliaan etäisyyden lapsiin. Toivoisinkin lähinnä, että useampi lapsi ymmärtäisi myös pitää etäisyyttä minuun. :P

En vihaa lapsia, en vain välitä niistä. Lapset eivät herätä mitään positiivista tunteita, ainakaan lähtökohtaisesti. Ne eivät ole ikinä herättäneet minussa hoivaviettiä, mutta koska olen naispuolinen ihminen on vauvoja ja taaperoita tungettu syliin pakolla lapsesta asti koska sukupuoleni mukaan minun kuuluu pitää lapsista ja se on kohteliasta äideille. Tästä kai se on lähtenyt etten pidä lapsista. Plus se että olen jollain tasolla herkkä ärsykkeille ja lasten remuaminen ja, varsinkin, kiljunta on todella rasittavaa. En siedä meteliä yhtään ja liian energiset ihmiset tuntuvat imevän energiani. Tietty rauhallisista ja hyvinkäyttäytyvistä lapsista pidän. Joskus jos sellaisia vastaan on tullut ovat jopa suloisia. Mutta näin kerrostalossa asuvana on hyvin vaikea sanoa että pitää lapsista missään muotoa kun on esim. Tänäänkin koko päivän kuunnellut kun naapurissa kakarat rymisteleet ja kolisteleet KOKO päivän sisällä klo 9:00 asti ja jatkuu edelleen..... Mutta tässäkin syytän enemmän itsekeskeisiä vanhempia jotka eivät VIITSI pitää kuria ja kasvattaa lapsiaan....

Ihmiset eivät pidä siitä jos vanhempi tai huoltaja ei katso, ettei lapsi aiheuta ympäristöön infernaalista melua ja kaaosta. Eivät siis vihaa lapsia, mutteivät lähde säikyttämään lasta lähestymällä. Eikös se niin ole että oma lapsi on mainio /paras ja toisen vanhemman lapsen huutoa ei jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi lapsista sitten pitäisi pitää? Sehän on sama kuin että aikuisista pitäisi pitää koska ovat aikuisia.

Niinpä. Ovatko "rakastan lapsia"-tyypit sellaisia ihmisiä jotka pitävät lapsista siinä missä joku pitää koirista?

Lapset ovat aikuisten armoilla. On hurjaa lukea täältä näin paljon negatiivisia tuntemuksia lapsista. Minulla ei ole lapsia, mutta suhtaudun kaikkiin lapsiin, joita kohdalleni osuu, suojelevasti.

Eiköhän se ole jokaisen oma asia, mitä vihaa? Itellä on lapsia mutta ymmärrän kyllä, jos joku ei lapsista pidä.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että ne ihmiset haluaisi pahaa lapsille. Sillon se on jo sairasta.

Kaikilla on oikeus olla pitämättä mistä haluaa.

En minä lapsia vihaa, mutta en heistä pidäkään. Siinä on vissi ero, vihaako lapsia, vai onko vain pitämättä.

Vierailija kirjoitti:

Harva ” vihaa” lapsia.

Itselleni lapset ovat yhdentekeviä, heidän elämänsä ei ole erityisen kiinnostavaa. Minua ei kiinnosta myöskään lasten vanhemmat ja perhe- elämä ylipäänsä.

En silti ajattele, että vihaisin lapsia. En vain ymmärrä pointtia, että joku tietty ikävaihe elämässä olisi arvo sinänsä. Juku lapsuusikää elävä henkilö voi olla hyvä tyyppi, mutta hän on sitä tod. näk. muissakin ikävaiheissa.

Tämä aloitus oli varmaan jonkun äiti-ihmisen itsensä korotus- juttuja...huoh. Minua ei ainakaan kiinnosta yhtään. Et ole sen parempi, vaikka olet lisääntynyt.

Lapsuushan on yksi tärkeimmistä ellei tärkein elämänvaihe ihmiselle. Lapsena saa pohjan koko elämälleen. Jos esimerkiksi lasta ei sosialisoida ollenkaan, hän ei enää koskaan opi sosiaalisia taitoja kunnolla. Siksi olisi niin tärkeää että yhteiskunta olisi enemmän lapsimyönteinen. Jos aikuiset käyttäytyvät toistuvasti ilkeästi lasta kohtaan, lapsi oppii ettei hänestä pidetä, ja tuo tunne voi seurata aikuisuuteen saakka.

Me ei haluta tähän maailmaan yhtään enempää vihaisia ja katkeria ihmisiä. Jokainen aikuinen voi valita tekeekö lapselle yhden positiivisen vai negatiivisen kokemuksen lisää muista ihmisistä. Lapsissa on kaikki toivo ja tulevaisuus, ja heillä on koko elämä vielä edessä. Siksi lapsia kohtaan pitäisi käyttäytyä hyvin.

En mielestäni korostanut itseäni mitenkään, mutta sinähän näet sen minkä haluat nähdä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat aikuisten armoilla. On hurjaa lukea täältä näin paljon negatiivisia tuntemuksia lapsista. Minulla ei ole lapsia, mutta suhtaudun kaikkiin lapsiin, joita kohdalleni osuu, suojelevasti.

Olen täysin samaa mieltä ensimmäisen lauseen kanssa. Siksi vanhempien tulisikin pitää parempi huoli lapsistaan, koska kaikille ei tuollaista suojeluvaistoa tuntemattomista lapsista herää. Kaikki aikuiset eivät ole lapsille hyvää seuraa.