Lue keskustelun säännöt.
Raisa 35v. nousi duunariperheestä akateemiseksi. Kärjistävää ja yleistävää, miksi?
02.04.2021 |
https://www.iltalehti.fi/perheartikkelit/a/3a61e7b0-d7e3-4ea4-a7fd-5941…
Hyvin on opiskelut sujuneet, sehän on vain hienoa. En silti ymmärrä tätä yleistystä yhä tänä päivänä, kuinka nyt ollaan eri piireistä ja vain osalla mahikset päästä ns. piireihin. Hän puhuu, kuinka ei tohtinut hakea parempaan lukioonkaan, vaikka ka oli hyvä. Jne jne...lisää itse artikkelissa. Itse olen opettajaperheessä kasvanut eli minulla on keskiluokkaiset lähtökohdat, ei ns. duunaritaustaa. Opiskelin itse myös samaiseen ammattiin, kuten vanhempanikin. Siihen aikaan ei ollut tosin kenenkään kohdalla muotia hakea "huippulukioihin" tai lähteä asumaan lukion takia johonkin. Ihan siihen lähilukioon mentiin, koska se oli tapana. Ka oli minullakin 9,3 ja siitä huolimatta lähin kelpasi. Ei ollut mikään luokkakysymys. Yliopisto-opinnoissa meitä oli ystäväporukassa todella eri taustoista, sehän nyt on selvääkin selvempää, että näin on. Ei se ollut mikään juttu, eikä kukaan edes ajatellut selvittää jokaista sukulaista ja heidän ammattiaan. Mitä nyt joku kertoi ohimennen ja kaikki oli yksinomaan hienoa. Ei minkäänlaista akateemista erottelua ilmennyt koko opiskeluaikanani. Tosin opiskelin Jyväskylän yliopistossa, se oli ainakin minulle loistava opinahjo. Jutussa Raisa halusi vaihtaa Helsinkiin, josko se vaikuttaa tässä nyt enemmän kuin "akateemisuus" noin yleensä. Vähän vierastan tuon termin käyttöä, en korosta olevani, se ei näy arjessani. En myöskään allekirjoita sitä, että koulutetuista vanhemmista syntyy koulutettuja lapsia. Olen sekä omalla kohdallani että ystävieni kohdalla todistamassa, kuinka eri tavoin tämä voikaan mennä. Meidän omalla jälkikasvullamme painottuu ammatillinen puoli, kun taas ammatillisesti koulutetuilla tutuillamme lähtee nuoria yliopistoon tai amk:eaan. Tämä erottelu, mitä Raisa tekee, on hänen oma subjektiivinen kokemuksensa. Asioita ei kannata yleistää kuitenkaan liiaksi, koska monen totuus ja kokemus on kuitenkin ihan iloisen päinvastainen. On turha ylläpitää kynsin ja hampain vanhoja raja-aitoja. Vieläpä ihan itse.
Kommentit (863)
Vierailija kirjoitti:
Olen akateemisessa helsinkiläisperheessä kasvanut, 90-luvulla lukioni käynyt nelikymppinen.
Oma lapsuuteni ja kotoa saamani perusarvot ovat hyvin samat kuin tuolla duunariperheen Raisalla. Hämmästyin voimakasta yleistämistä, jota jutussa esiintyi.
Ei vanhemmat minua osanneet koulunkäynnissä ohjata, ajat oli niin muuttuneet omilta ajoiltaan. Kielitaitoa ei osattu arvostaa yhtään. Minä jätin sen enkun heti pois kuin pystyin. Nyt kaduttaa.
Ei vanhemmilla ollut hajuakaan lukion kurssivalinnoista; itse selvitin mitä tarvitsen lääkikseen ja toimin sen mukaisesti.Vanhemmat olivat ihan pihalla akateemisista perinteistä. Opiskeluaikana onneksi nämä kulkevat perinnetietona ylemmiltä kursseilta fukseille. Jotain olen niistä omaksunut, kaikki ei kiinnosta, suurimmalla osalla ei ole sijaa ja aikaa elämässäni opiskelujen jälkeen.
Kotona painotettiin aina työnteon tärkeyttä, sitä että hankkii ammatin, tekee ahkerasti töitä, maksaa veronsa ja elämänsä. Opiskelu pelkän opiskelun ja itsensä kehittämisen vuoksi olisi ollut melkeinpä paheksuttavaa, sen piti olla tehokkaasti ammattiin ja itsensä elättämiseen johtavaa. Haahuilu jossakin humanistisessa tiedekunnassa vuodesta toiseen ilman selvää suunnitelmaa työurasta, olisi ollut noloa ja typerää. Ennemmin vanhemmat olisivat halunneet lapsena vaikka siivoavan hotelleja kuin filosofoivan kauralatte edessään Punavuoressa ikiopiskelijana.
Koen itse olevani samanlainen konkreettiseen työhön ja oman elannon tähtäävän opiskelun kannattaja. Kovan luokan akateeminen, kuten miehenikin. Opiskelu on vain väline, jolla saadaan se ammattitaito, jota työssä tarvitaan. Ja työ on se päämäärä, työ joka elättää.
Tällaisen "duunariasenteen" tämä perhe antaa lapsilleen.
Niin, duunaritaustalla siellä yliopistolla eksytään. Jäädään hengaamaan sinne sojalattemaailmaan, kun akateemisten jälkeläisillä on selvät sävelet miten menestyä. Minä eksyin humanistiseen huolella duunaritaustalla. Tuli käytyä kaikki egyptologiasta lähtien, koska konkreettista käsitystä akateemisesta urasta ei ollut eikä vanhemmat osanneet sen enempää ohjata kuin patistaakaan. N48
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen akateemisessa helsinkiläisperheessä kasvanut, 90-luvulla lukioni käynyt nelikymppinen.
Oma lapsuuteni ja kotoa saamani perusarvot ovat hyvin samat kuin tuolla duunariperheen Raisalla. Hämmästyin voimakasta yleistämistä, jota jutussa esiintyi.
Ei vanhemmat minua osanneet koulunkäynnissä ohjata, ajat oli niin muuttuneet omilta ajoiltaan. Kielitaitoa ei osattu arvostaa yhtään. Minä jätin sen enkun heti pois kuin pystyin. Nyt kaduttaa.
Ei vanhemmilla ollut hajuakaan lukion kurssivalinnoista; itse selvitin mitä tarvitsen lääkikseen ja toimin sen mukaisesti.Vanhemmat olivat ihan pihalla akateemisista perinteistä. Opiskeluaikana onneksi nämä kulkevat perinnetietona ylemmiltä kursseilta fukseille. Jotain olen niistä omaksunut, kaikki ei kiinnosta, suurimmalla osalla ei ole sijaa ja aikaa elämässäni opiskelujen jälkeen.
Kotona painotettiin aina työnteon tärkeyttä, sitä että hankkii ammatin, tekee ahkerasti töitä, maksaa veronsa ja elämänsä. Opiskelu pelkän opiskelun ja itsensä kehittämisen vuoksi olisi ollut melkeinpä paheksuttavaa, sen piti olla tehokkaasti ammattiin ja itsensä elättämiseen johtavaa. Haahuilu jossakin humanistisessa tiedekunnassa vuodesta toiseen ilman selvää suunnitelmaa työurasta, olisi ollut noloa ja typerää. Ennemmin vanhemmat olisivat halunneet lapsena vaikka siivoavan hotelleja kuin filosofoivan kauralatte edessään Punavuoressa ikiopiskelijana.
Koen itse olevani samanlainen konkreettiseen työhön ja oman elannon tähtäävän opiskelun kannattaja. Kovan luokan akateeminen, kuten miehenikin. Opiskelu on vain väline, jolla saadaan se ammattitaito, jota työssä tarvitaan. Ja työ on se päämäärä, työ joka elättää.
Tällaisen "duunariasenteen" tämä perhe antaa lapsilleen.Niin, duunaritaustalla siellä yliopistolla eksytään. Jäädään hengaamaan sinne sojalattemaailmaan, kun akateemisten jälkeläisillä on selvät sävelet miten menestyä. Minä eksyin humanistiseen huolella duunaritaustalla. Tuli käytyä kaikki egyptologiasta lähtien, koska konkreettista käsitystä akateemisesta urasta ei ollut eikä vanhemmat osanneet sen enempää ohjata kuin patistaakaan. N48
Mielestäni tuo on enemmän kiinni luonteesta kuin taustasta. Äitini opetti ajattelemaan samoin kuin tuo akateeminen kirjoittaja. Hän vinoili minulla siitä, että minua kiinnostivat humanistiset opinnot enemmän kuin lääkis tai oikeustieteellinen, joiden avulla pääsisi myöhemmin hyville palkoille. Hän kauhisteli, että aiotko opettajaksi. Hänen mielestään opettajilla oli niin huonot palkat.
Mutta ikävä kyllä mulla oli niin kova kiinnostus lukea kieliä ja muuta hömppää, että kirjoitin graduni humanistialalta. Uskon vieläkin, että ne ovat yhtä tärkeitä aloja ja tutkimusaiheita kuin kovapalkkaisiin ammatteihin johtavatkin. Millaista elämä olisi ilman historiantutkimusta, arkeologiaa, kielten ja kulttuurin opetusta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se tilastollisesti epätavallista, että ihan duunariperheestöä päädytään yliopistoon. Ei superharvinaista, mutta ei kovin yleistäkään. Kyllä Suomessakin koulutus periytyy yllättävän paljo , vaikka emme jyrkkä luokkayhteiskunta olekaan.
Aiheesta löytyyy tutkimuksia ja tilastoja.
Ei ole. Kaikissa yliopistoissa ja kaikilla aloilla on duunaritaustaisia. Eräskin kaverini valmistui juuri oikiksesta, vanhemmat kouluttamattomia duunareita.
Hienoa, tunnet yhden, eihän se sitten ole harvinaista.
Tunnen vaikka kuinka monta ja niin tuntee tai tietää muutkin, ette vaan tajua. Jos nyt lähdetään vaikka pääministeristä ja monesta muusta poliitikosta, tutkijasta jne.
Minäkin ponnistin duunaritaustalla 90 -luvulla HY. Kurssikaverit olivat kolmannen polven akateemisia, proffasukuja, ylijohtajien lapsia jne. Pääseehän yliopistoon sisään kuka vaan, mutta että löytää sieltä ulos ja menestyy tutkinnollaam on eri asia. Nyt olen viiskymppisenä pienipalkkainen virkamies, kurssikavereilla diplomaatin uria, professuureja.
Itse olen myös ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut pienipalkkainen virkamies. Totta kai joka alalla tausta ja suhteet vaikuttavat etenemiseen, varsinkin armeijassa, teatterikorkeakouluun pääsyssä ja sellaisten tutkintojen hyväksikäytössä, jotka eivät suoraan valmista mihinkään tiettyyn ammattiin.
Puuttuvat suhteet (kuten joku jo aiemmin kirjoitti suhteet ovat kuin urheilijalla sponsorit ja valmentajat) voi yrittää korvata uskalluksella ja siirtymisellä omalle epämukavuusalueelle, tietynlaisilla hulluudella Myös perheen kannustus on tärkeä. Jos haluaa puolison menestyvän, ei pidä rutista kotitöiden yms. jakamisesta, ajoissa kotona olemisesta, lasten harrastuksiin viemisestä jne. Menestyksellä on hintansa. Jokin elämän osa-alue kärsii. Suurin osa tyytyy olemaan se kaltaiseni pikkuvirkamies.
Omista opiskelukavereista, valmistuimme maalaisyliopistosta, suurin osa on opettajia. Vähemmistössä ovat täysin epäonnistuneet, pääosin työttömänä olleet, sitten löytyy toimittajia kaikilta tasoilta, rehtoreita, yrittäjiä, kuntayhtymän rehtori, kaupunginjohtaja jne. Ainoastaan yhdellä yrittäjällä on yrittäjätaustaa, muut ovat lähtöisin sekalaisista taustoista. Ketään merkittäviä saman alan ihmisiä tai muita silmäätekeviä ei heidänkään taustoista löydy. Kyllä ne taustoistaan hyötyneet taitavat olla vähemmistössä. Harmittaahan se, kun toinen menestyy itseä vähemmillä lahjoilla ja on saanut kotoa kannustavia neuvoja, mitä kannattaa tehdä ja millaisiin harjoittelupaikkoihin pyrkiä jne.
Tässä nähdään ero myös HY:n ja maakuntayliopistojen välillä. En usko, että tiede- ja kulttuurisuvuista lähdetään Kuopioon tai Rovaniemelle. Tuo mitä sanot perheen tuesta on totta, mutta vain osittain. Merkittävät tiedemiehet ovat yleensä sen laatuisia, että se perhe tulee kakkosena arvoissa aina. Ensimmäinen rakkaus on se oma tieteenlaji. Tällä ei ole tekemistä yhteiskuntaluokan kanssa ymmärtääkseni. Ensimmäinen aviomieheni oli tämän sortin tiedemies. Hän tuli pikkuvirkamiestaustasta.
Tarkoitin perheen tuella sitä, että se mahdollistaa itsekkään omistautumisen sille tieteelle ja pitämään se elämässä ykkösenä. Se ei onnistu, jos toinen ruikuttaa imuroimisvuoroista tai lasten harrastuksiin viemisistä ja jatkuvista poissaoloista.
Näin on. Äitini arvosti opiskelua, mikä näkyi siinä, että esim. siivous ja tiskaus oli hänen mielestään toisarvoista.
Olen tavannut ihmisiä, jotka sanovat arvostavansa ja tukevansa opiskelua, mutta käytännössä olettavat, että vaikka pitäisi lukea tulevaan tenttiin ja hoitaa työkuviot, pitää myös siivota ja hoitaa kotia omalla vuorolla eikä kotitöistä haluta joustaa. Minusta se ei osoita todellista arvostusta eikä tukea.
Kuvitteletko sinä että korkeakouluopiskelijoilla on oma siivooja tai kulkevat liassa?
En tietenkään. :D
Mutta ettei se ole mikään katastrofi ja osoitus löysästä moraalista, jos pyykkipäivä siirtyy esim. torstaista lauantaihin tai että viikkosiivous jää tekemättä yhdellä viikolla.
Tuollaista meillä tapahtui ja välillä isä hermostui siitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin joskus nähdä vastaavan artikkelin akateemiperheen lapsesta, josta tulikin duunari.
En tämän jutun Raisan tilannetta väheksyäkseni, vaan ihan mielenkiinnosta nähdä se toinenkin puoli: miten se nähtäisiin? Olisiko se coolia downshiftaamista vai muiden puolelta tulevaa lyttäämistä ja ulkopuolisuuden tunnetta.
Ei, se on sääliä.
Vai kauhua? Keskiluokkaan päässeet ihmiset pelkäävät usein tipahtamista työväenluokan köyhyyteen. Työttömyys esimerkiksi on pelottava ajatus, jos ei ole isoja säästöjä, joiden varassa downshiftata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se tilastollisesti epätavallista, että ihan duunariperheestöä päädytään yliopistoon. Ei superharvinaista, mutta ei kovin yleistäkään. Kyllä Suomessakin koulutus periytyy yllättävän paljo , vaikka emme jyrkkä luokkayhteiskunta olekaan.
Aiheesta löytyyy tutkimuksia ja tilastoja.
Ei ole. Kaikissa yliopistoissa ja kaikilla aloilla on duunaritaustaisia. Eräskin kaverini valmistui juuri oikiksesta, vanhemmat kouluttamattomia duunareita.
Hienoa, tunnet yhden, eihän se sitten ole harvinaista.
Tunnen vaikka kuinka monta ja niin tuntee tai tietää muutkin, ette vaan tajua. Jos nyt lähdetään vaikka pääministeristä ja monesta muusta poliitikosta, tutkijasta jne.
Minäkin ponnistin duunaritaustalla 90 -luvulla HY. Kurssikaverit olivat kolmannen polven akateemisia, proffasukuja, ylijohtajien lapsia jne. Pääseehän yliopistoon sisään kuka vaan, mutta että löytää sieltä ulos ja menestyy tutkinnollaam on eri asia. Nyt olen viiskymppisenä pienipalkkainen virkamies, kurssikavereilla diplomaatin uria, professuureja.
Itse olen myös ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut pienipalkkainen virkamies. Totta kai joka alalla tausta ja suhteet vaikuttavat etenemiseen, varsinkin armeijassa, teatterikorkeakouluun pääsyssä ja sellaisten tutkintojen hyväksikäytössä, jotka eivät suoraan valmista mihinkään tiettyyn ammattiin.
Puuttuvat suhteet (kuten joku jo aiemmin kirjoitti suhteet ovat kuin urheilijalla sponsorit ja valmentajat) voi yrittää korvata uskalluksella ja siirtymisellä omalle epämukavuusalueelle, tietynlaisilla hulluudella Myös perheen kannustus on tärkeä. Jos haluaa puolison menestyvän, ei pidä rutista kotitöiden yms. jakamisesta, ajoissa kotona olemisesta, lasten harrastuksiin viemisestä jne. Menestyksellä on hintansa. Jokin elämän osa-alue kärsii. Suurin osa tyytyy olemaan se kaltaiseni pikkuvirkamies.
Omista opiskelukavereista, valmistuimme maalaisyliopistosta, suurin osa on opettajia. Vähemmistössä ovat täysin epäonnistuneet, pääosin työttömänä olleet, sitten löytyy toimittajia kaikilta tasoilta, rehtoreita, yrittäjiä, kuntayhtymän rehtori, kaupunginjohtaja jne. Ainoastaan yhdellä yrittäjällä on yrittäjätaustaa, muut ovat lähtöisin sekalaisista taustoista. Ketään merkittäviä saman alan ihmisiä tai muita silmäätekeviä ei heidänkään taustoista löydy. Kyllä ne taustoistaan hyötyneet taitavat olla vähemmistössä. Harmittaahan se, kun toinen menestyy itseä vähemmillä lahjoilla ja on saanut kotoa kannustavia neuvoja, mitä kannattaa tehdä ja millaisiin harjoittelupaikkoihin pyrkiä jne.
Tässä nähdään ero myös HY:n ja maakuntayliopistojen välillä. En usko, että tiede- ja kulttuurisuvuista lähdetään Kuopioon tai Rovaniemelle. Tuo mitä sanot perheen tuesta on totta, mutta vain osittain. Merkittävät tiedemiehet ovat yleensä sen laatuisia, että se perhe tulee kakkosena arvoissa aina. Ensimmäinen rakkaus on se oma tieteenlaji. Tällä ei ole tekemistä yhteiskuntaluokan kanssa ymmärtääkseni. Ensimmäinen aviomieheni oli tämän sortin tiedemies. Hän tuli pikkuvirkamiestaustasta.
Tarkoitin perheen tuella sitä, että se mahdollistaa itsekkään omistautumisen sille tieteelle ja pitämään se elämässä ykkösenä. Se ei onnistu, jos toinen ruikuttaa imuroimisvuoroista tai lasten harrastuksiin viemisistä ja jatkuvista poissaoloista.
Näin on. Äitini arvosti opiskelua, mikä näkyi siinä, että esim. siivous ja tiskaus oli hänen mielestään toisarvoista.
Olen tavannut ihmisiä, jotka sanovat arvostavansa ja tukevansa opiskelua, mutta käytännössä olettavat, että vaikka pitäisi lukea tulevaan tenttiin ja hoitaa työkuviot, pitää myös siivota ja hoitaa kotia omalla vuorolla eikä kotitöistä haluta joustaa. Minusta se ei osoita todellista arvostusta eikä tukea.
Kuvitteletko sinä että korkeakouluopiskelijoilla on oma siivooja tai kulkevat liassa?
En tietenkään. :D
Mutta ettei se ole mikään katastrofi ja osoitus löysästä moraalista, jos pyykkipäivä siirtyy esim. torstaista lauantaihin tai että viikkosiivous jää tekemättä yhdellä viikolla.
Tuollaista meillä tapahtui ja välillä isä hermostui siitä.
Meillä ei tehty viikkosiivousta lainkaan. Ei ylipäätään juuri siivottu. Hienossa akateemisessa kodissamme löytyi sieltä täältä toukkia ja kuoriaisia liian takia. Inhottavaa, monessa työväenluokkaisessa perheessä tällaiset perujutut hoidettiin paljon paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelin kanssa hieman samaa. En itse tuntenut yliopiston ainejärjestön "ryyppyporukoissa" ihmisten perhetaustoja, lukuun ottamatta niitä, joista tuli läheisempiä ystäviä. En myöskään henkisesti kokenut mitään luokkahyppyä. Päinvastoin koin jonkinlaisen latistumisen. Ihmiset "huipulla" eivät todellakaan tuntuneet miltään älylliseltä huipulta.
Sen sijaan koin tuon hypyn siirtyessä yläasteelta lukioon. Nimittäin pienen kunnan yläasteella menestymistä aina hieman siivitti tai jarrutti status yhteisössä. Sanotaan vaikkapa pankinjohtajan tyttärelle numerot lohkesivat aina hieman kevyemmin kuin perusduunarin mukulalle. Tästä epäoikeudenmukaisuuden tunteesta jäi monta konkreettista ja kyrsivää esimerkkiä mieleen. Sait kokeesta 9,5 kaverisi kanssa, mutta kaverisi saa kuitenkin todistukseen 10 ja sinä 9. Pankinjohtajan, opettajan, lääkärin tms. tyttären sosioekonominen asema toi aina pienen tiedostamattoman edun.
Työskennellessäni myöhemmin jonkin aikaa opettajana, oli järkytys havaita, miten paljon opettajat puhuivat opettajainhuoneessa oppilaiden vanhemmista. Itse kun en taustani vuoksi halunnut tietää heistä mitään, jottei se vaikuttaisi näkemyksiini.
Sitten tuosta duunaritaustasta. Asiat eivät ehkä ole aina niin yksioikoisia. Omat vanhempani eivät omista olosuhteistaan käsin edes kyenneet harkitsemaan koulutusta samalla tavalla kuin se minulle oli päivänselvää. Näkisin kuitenkin, että kotioloni olivat kouluttautumiselle paremmat kuin monella kouluttautuneella. Elämä oli vakaata ja turvattua. Minua kannustettiin älyllisiin harrastuksiini ja monella tapaa vanhempani ehkä nauttivatkin erilaisuudestani - tai vai näkivät itsessään olosuhteista johtuen toteutumatta jääneen potentian. Kouluttautuminen oli helppoa, koska tein kaiken omasta tahdostani ja omasta luontaisesta älykkyydestäni käsin, en jonkin pärjäämisen paineen alla.
Äykkyys ja ajattelukyky ei ole sidonnainen koulutukseen. Moni korkealle kouluttautunut on itse asiassa hyvin keskinkertainen. Keskinkertainen opettajien lapsi, joka on vanhempien paineesta ja koulutusorientoituneisuudesta käsin painanut koulutuspolun hiellä ja tuskalla läpi. Järkytyin yliopistossa, miten jotkut todellakin olivat lukeneet pääsykoekirjat tyyliin 10 kertaa. Järkytyin siitä, miten älykkäimmät eivät hakeutuneet tohtoriopintoihin vaan ne tylsät, keskinkertaiset ideattomat tyypit, joiden isäkin oli aikanaan tehnyt tohtoritutkinnon.
Työväenluokkaisuus höyryää niin läpi tästä kirjoituksesta. On päivän selvää, että luokkaretki jäi tekemättä, vaikka koulutus tulikin hankittua. Kas kun yhteiskuntaluokkaan kuuluu koulutuksen lisäksi monta muutakin asiaa kuten esim. arvot, elämäntapa, maku.
Tai sitten kykenee toimimaan "kahdessa eri rekisterissä". Mä huomasin, että mun ura lähti nousuun, kun aloin rehellisesti olemaan oma työväenluokkainen itseni vapaa-ajallani. Samalla mieskin vaihtui akateemisesta nykyiseen ammattikoulun käyneeseen. Ennen meni energia siihen, että sekä työssä että vapaalla tunsin olevani aina hieman väärässä ympäristössä. Hain opiskelemaan alaani, koska ne asiat kiinnostivat minua. Arvot, elämäntapa ja maku eivät. Nyt voin vapaalla marjastaa, lenkkeillä, sukuloida ja pyöriä porukoissa, joissa pyörin jo lapsena. Työhöni liittyvissä tapaamisissa ja muissa kuvioissa jaksan tsempata ja toimia sen kulttuurin mukaan
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelin kanssa hieman samaa. En itse tuntenut yliopiston ainejärjestön "ryyppyporukoissa" ihmisten perhetaustoja, lukuun ottamatta niitä, joista tuli läheisempiä ystäviä. En myöskään henkisesti kokenut mitään luokkahyppyä. Päinvastoin koin jonkinlaisen latistumisen. Ihmiset "huipulla" eivät todellakaan tuntuneet miltään älylliseltä huipulta.
Sen sijaan koin tuon hypyn siirtyessä yläasteelta lukioon. Nimittäin pienen kunnan yläasteella menestymistä aina hieman siivitti tai jarrutti status yhteisössä. Sanotaan vaikkapa pankinjohtajan tyttärelle numerot lohkesivat aina hieman kevyemmin kuin perusduunarin mukulalle. Tästä epäoikeudenmukaisuuden tunteesta jäi monta konkreettista ja kyrsivää esimerkkiä mieleen. Sait kokeesta 9,5 kaverisi kanssa, mutta kaverisi saa kuitenkin todistukseen 10 ja sinä 9. Pankinjohtajan, opettajan, lääkärin tms. tyttären sosioekonominen asema toi aina pienen tiedostamattoman edun.
Työskennellessäni myöhemmin jonkin aikaa opettajana, oli järkytys havaita, miten paljon opettajat puhuivat opettajainhuoneessa oppilaiden vanhemmista. Itse kun en taustani vuoksi halunnut tietää heistä mitään, jottei se vaikuttaisi näkemyksiini.
Sitten tuosta duunaritaustasta. Asiat eivät ehkä ole aina niin yksioikoisia. Omat vanhempani eivät omista olosuhteistaan käsin edes kyenneet harkitsemaan koulutusta samalla tavalla kuin se minulle oli päivänselvää. Näkisin kuitenkin, että kotioloni olivat kouluttautumiselle paremmat kuin monella kouluttautuneella. Elämä oli vakaata ja turvattua. Minua kannustettiin älyllisiin harrastuksiini ja monella tapaa vanhempani ehkä nauttivatkin erilaisuudestani - tai vai näkivät itsessään olosuhteista johtuen toteutumatta jääneen potentian. Kouluttautuminen oli helppoa, koska tein kaiken omasta tahdostani ja omasta luontaisesta älykkyydestäni käsin, en jonkin pärjäämisen paineen alla.
Äykkyys ja ajattelukyky ei ole sidonnainen koulutukseen. Moni korkealle kouluttautunut on itse asiassa hyvin keskinkertainen. Keskinkertainen opettajien lapsi, joka on vanhempien paineesta ja koulutusorientoituneisuudesta käsin painanut koulutuspolun hiellä ja tuskalla läpi. Järkytyin yliopistossa, miten jotkut todellakin olivat lukeneet pääsykoekirjat tyyliin 10 kertaa. Järkytyin siitä, miten älykkäimmät eivät hakeutuneet tohtoriopintoihin vaan ne tylsät, keskinkertaiset ideattomat tyypit, joiden isäkin oli aikanaan tehnyt tohtoritutkinnon.
Työväenluokkaisuus höyryää niin läpi tästä kirjoituksesta. On päivän selvää, että luokkaretki jäi tekemättä, vaikka koulutus tulikin hankittua. Kas kun yhteiskuntaluokkaan kuuluu koulutuksen lisäksi monta muutakin asiaa kuten esim. arvot, elämäntapa, maku.
Tai sitten kykenee toimimaan "kahdessa eri rekisterissä". Mä huomasin, että mun ura lähti nousuun, kun aloin rehellisesti olemaan oma työväenluokkainen itseni vapaa-ajallani. Samalla mieskin vaihtui akateemisesta nykyiseen ammattikoulun käyneeseen. Ennen meni energia siihen, että sekä työssä että vapaalla tunsin olevani aina hieman väärässä ympäristössä. Hain opiskelemaan alaani, koska ne asiat kiinnostivat minua. Arvot, elämäntapa ja maku eivät. Nyt voin vapaalla marjastaa, lenkkeillä, sukuloida ja pyöriä porukoissa, joissa pyörin jo lapsena. Työhöni liittyvissä tapaamisissa ja muissa kuvioissa jaksan tsempata ja toimia sen kulttuurin mukaan
Sinä käyt keskiluokassa vain työssä, muuten elelet duunarina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en esimerkiksi tiennyt, kuinka yliopistossa pitäisi puhutella opettajia ja professoreita, tai kun työssäni tuli vastaan ensimmäisiä edustustilaisuuksia, en tiennyt, kuinka käyttäytyä tai pukeutua.
====
Minä en myöskään tiennyt, kuinka pukeudutaan virallisille illallisille, missä järjestyksessä esittäydytään jne.
Opiskelin asiat Käytöksen kultaisesta kirjasta. Lainasin kirjastosta.
Näitä opuksia on useita, nykyään myös netissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se tilastollisesti epätavallista, että ihan duunariperheestöä päädytään yliopistoon. Ei superharvinaista, mutta ei kovin yleistäkään. Kyllä Suomessakin koulutus periytyy yllättävän paljo , vaikka emme jyrkkä luokkayhteiskunta olekaan.
Aiheesta löytyyy tutkimuksia ja tilastoja.
Ei ole. Kaikissa yliopistoissa ja kaikilla aloilla on duunaritaustaisia. Eräskin kaverini valmistui juuri oikiksesta, vanhemmat kouluttamattomia duunareita.
Hienoa, tunnet yhden, eihän se sitten ole harvinaista.
Tunnen vaikka kuinka monta ja niin tuntee tai tietää muutkin, ette vaan tajua. Jos nyt lähdetään vaikka pääministeristä ja monesta muusta poliitikosta, tutkijasta jne.
Minäkin ponnistin duunaritaustalla 90 -luvulla HY. Kurssikaverit olivat kolmannen polven akateemisia, proffasukuja, ylijohtajien lapsia jne. Pääseehän yliopistoon sisään kuka vaan, mutta että löytää sieltä ulos ja menestyy tutkinnollaam on eri asia. Nyt olen viiskymppisenä pienipalkkainen virkamies, kurssikavereilla diplomaatin uria, professuureja.
Itse olen myös ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut pienipalkkainen virkamies. Totta kai joka alalla tausta ja suhteet vaikuttavat etenemiseen, varsinkin armeijassa, teatterikorkeakouluun pääsyssä ja sellaisten tutkintojen hyväksikäytössä, jotka eivät suoraan valmista mihinkään tiettyyn ammattiin.
Puuttuvat suhteet (kuten joku jo aiemmin kirjoitti suhteet ovat kuin urheilijalla sponsorit ja valmentajat) voi yrittää korvata uskalluksella ja siirtymisellä omalle epämukavuusalueelle, tietynlaisilla hulluudella Myös perheen kannustus on tärkeä. Jos haluaa puolison menestyvän, ei pidä rutista kotitöiden yms. jakamisesta, ajoissa kotona olemisesta, lasten harrastuksiin viemisestä jne. Menestyksellä on hintansa. Jokin elämän osa-alue kärsii. Suurin osa tyytyy olemaan se kaltaiseni pikkuvirkamies.
Omista opiskelukavereista, valmistuimme maalaisyliopistosta, suurin osa on opettajia. Vähemmistössä ovat täysin epäonnistuneet, pääosin työttömänä olleet, sitten löytyy toimittajia kaikilta tasoilta, rehtoreita, yrittäjiä, kuntayhtymän rehtori, kaupunginjohtaja jne. Ainoastaan yhdellä yrittäjällä on yrittäjätaustaa, muut ovat lähtöisin sekalaisista taustoista. Ketään merkittäviä saman alan ihmisiä tai muita silmäätekeviä ei heidänkään taustoista löydy. Kyllä ne taustoistaan hyötyneet taitavat olla vähemmistössä. Harmittaahan se, kun toinen menestyy itseä vähemmillä lahjoilla ja on saanut kotoa kannustavia neuvoja, mitä kannattaa tehdä ja millaisiin harjoittelupaikkoihin pyrkiä jne.
Tässä nähdään ero myös HY:n ja maakuntayliopistojen välillä. En usko, että tiede- ja kulttuurisuvuista lähdetään Kuopioon tai Rovaniemelle. Tuo mitä sanot perheen tuesta on totta, mutta vain osittain. Merkittävät tiedemiehet ovat yleensä sen laatuisia, että se perhe tulee kakkosena arvoissa aina. Ensimmäinen rakkaus on se oma tieteenlaji. Tällä ei ole tekemistä yhteiskuntaluokan kanssa ymmärtääkseni. Ensimmäinen aviomieheni oli tämän sortin tiedemies. Hän tuli pikkuvirkamiestaustasta.
Tarkoitin perheen tuella sitä, että se mahdollistaa itsekkään omistautumisen sille tieteelle ja pitämään se elämässä ykkösenä. Se ei onnistu, jos toinen ruikuttaa imuroimisvuoroista tai lasten harrastuksiin viemisistä ja jatkuvista poissaoloista.
Näin on. Äitini arvosti opiskelua, mikä näkyi siinä, että esim. siivous ja tiskaus oli hänen mielestään toisarvoista.
Olen tavannut ihmisiä, jotka sanovat arvostavansa ja tukevansa opiskelua, mutta käytännössä olettavat, että vaikka pitäisi lukea tulevaan tenttiin ja hoitaa työkuviot, pitää myös siivota ja hoitaa kotia omalla vuorolla eikä kotitöistä haluta joustaa. Minusta se ei osoita todellista arvostusta eikä tukea.
Kuvitteletko sinä että korkeakouluopiskelijoilla on oma siivooja tai kulkevat liassa?
En tietenkään. :D
Mutta ettei se ole mikään katastrofi ja osoitus löysästä moraalista, jos pyykkipäivä siirtyy esim. torstaista lauantaihin tai että viikkosiivous jää tekemättä yhdellä viikolla.
Tuollaista meillä tapahtui ja välillä isä hermostui siitä.
Puhutaan ehkä eri asiasta. Sinun kokemuksesi on opiskelevan lapsen kokemus vanhempiensa perheessä eikä esim. tutkijan elämää omassa perheessään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksa lukea kaikkia kommentteja koska arvaan mitä kitinää ne on mutta minusta voitaisin lopettaa tuommoisten ”nousta” ym sanojen käyttöä tässä yhteydessä.
Akateeminen olen itsekin mutta koulutus on vaan valintoja eikä tässä ole kuin ihminen, joka on valinnut eri tien kuin perheensä. Loppu on asenteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen HY:n professorin, joka lähetti lapsensa maakuntaan tekemään kandidaatin tutkinnon, kun ovet Helsingin yliopistoon eivät huonojen arvosanojen vuoksi avautuneet. Sen jälkeen tuttu sukunimi avasi tälle lapselle Helsingin yliopistossa koulutus- ja urapolun.
Miksi alapeukut? Toki maisteri- ja tohtoriopintoihin hakijan pitää olla potentiaalisen oloinen. Aika kova kynnys valitsijoilla on siltikin siihen, että he jättäisivät työkaverin muksun valitsematta jos vaihtoehtona on jättää valitsematta joku ihan ventovieras hakija vastaavilla meriiteillä.
Maisteriopintohin ja kandipintoihin valitaan kaikki samoilla kriteereillä. Onpa naurettavaa kateutta syytellä toisen menestyksestä vilunkipeliä.
Kummasti auttaa jos saa rauhassa lukea pääsykokeisiin ja käydä valmennuksissa, ja jos ei heti tärppää niin voi vaikka vuoden lueskella lisää,tai vaikka 6 kuten se eräs heppatyttö rikkaasta perheestä. (oli juttu ylellä joskus )
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin joskus nähdä vastaavan artikkelin akateemiperheen lapsesta, josta tulikin duunari.
En tämän jutun Raisan tilannetta väheksyäkseni, vaan ihan mielenkiinnosta nähdä se toinenkin puoli: miten se nähtäisiin? Olisiko se coolia downshiftaamista vai muiden puolelta tulevaa lyttäämistä ja ulkopuolisuuden tunnetta.
Eräs ystäväni teki tuon valinnan ja ainakin vanhempansa lyttäsivät valinnan. Pitivät tuota yhtä lastaan epäonnistuneena. Ystäväni vietti lapsena meillä paljon aikaa ja sanoi nauttineensa niistä asioista, joita meidän duunariperheestä tehtiin ja ettei työ ollut vanhemmilleni niin tärkeää. Koulussa pienellä paikkakunnalla tunsi olevansa silmätikku,jonka tekemisiä katsottiin tarkemmin kuin muiden. Osin suhtauduttiin jopa vihamielisesti, kun oli muualta paikkakunnalle muuttaneiden herrojen pentu.
Vierailija kirjoitti:
Olen akateemisessa helsinkiläisperheessä kasvanut, 90-luvulla lukioni käynyt nelikymppinen.
Oma lapsuuteni ja kotoa saamani perusarvot ovat hyvin samat kuin tuolla duunariperheen Raisalla. Hämmästyin voimakasta yleistämistä, jota jutussa esiintyi.
Ei vanhemmat minua osanneet koulunkäynnissä ohjata, ajat oli niin muuttuneet omilta ajoiltaan. Kielitaitoa ei osattu arvostaa yhtään. Minä jätin sen enkun heti pois kuin pystyin. Nyt kaduttaa.
Ei vanhemmilla ollut hajuakaan lukion kurssivalinnoista; itse selvitin mitä tarvitsen lääkikseen ja toimin sen mukaisesti.Vanhemmat olivat ihan pihalla akateemisista perinteistä. Opiskeluaikana onneksi nämä kulkevat perinnetietona ylemmiltä kursseilta fukseille. Jotain olen niistä omaksunut, kaikki ei kiinnosta, suurimmalla osalla ei ole sijaa ja aikaa elämässäni opiskelujen jälkeen.
Kotona painotettiin aina työnteon tärkeyttä, sitä että hankkii ammatin, tekee ahkerasti töitä, maksaa veronsa ja elämänsä. Opiskelu pelkän opiskelun ja itsensä kehittämisen vuoksi olisi ollut melkeinpä paheksuttavaa, sen piti olla tehokkaasti ammattiin ja itsensä elättämiseen johtavaa. Haahuilu jossakin humanistisessa tiedekunnassa vuodesta toiseen ilman selvää suunnitelmaa työurasta, olisi ollut noloa ja typerää. Ennemmin vanhemmat olisivat halunneet lapsena vaikka siivoavan hotelleja kuin filosofoivan kauralatte edessään Punavuoressa ikiopiskelijana.
Koen itse olevani samanlainen konkreettiseen työhön ja oman elannon tähtäävän opiskelun kannattaja. Kovan luokan akateeminen, kuten miehenikin. Opiskelu on vain väline, jolla saadaan se ammattitaito, jota työssä tarvitaan. Ja työ on se päämäärä, työ joka elättää.
Tällaisen "duunariasenteen" tämä perhe antaa lapsilleen.
Miksi kaikki humanistit aina leimataan päämäärättömäksi haahuilijoiksi. Suurimmasta osasta tulee kuitenkin opettajia (kielet , historia) ja ainakin Oulussa myös puheterapeutit ovat humanistisesta tiedekunnassa. Eivätkö nämä ole tärkeitä aloja myös tärkeimpiä tieteitä silmällä pitäen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se tilastollisesti epätavallista, että ihan duunariperheestöä päädytään yliopistoon. Ei superharvinaista, mutta ei kovin yleistäkään. Kyllä Suomessakin koulutus periytyy yllättävän paljo , vaikka emme jyrkkä luokkayhteiskunta olekaan.
Aiheesta löytyyy tutkimuksia ja tilastoja.
Ei ole. Kaikissa yliopistoissa ja kaikilla aloilla on duunaritaustaisia. Eräskin kaverini valmistui juuri oikiksesta, vanhemmat kouluttamattomia duunareita.
Hienoa, tunnet yhden, eihän se sitten ole harvinaista.
Tunnen vaikka kuinka monta ja niin tuntee tai tietää muutkin, ette vaan tajua. Jos nyt lähdetään vaikka pääministeristä ja monesta muusta poliitikosta, tutkijasta jne.
Minäkin ponnistin duunaritaustalla 90 -luvulla HY. Kurssikaverit olivat kolmannen polven akateemisia, proffasukuja, ylijohtajien lapsia jne. Pääseehän yliopistoon sisään kuka vaan, mutta että löytää sieltä ulos ja menestyy tutkinnollaam on eri asia. Nyt olen viiskymppisenä pienipalkkainen virkamies, kurssikavereilla diplomaatin uria, professuureja.
Minä olen viisikymppinen työtön akateeminen heikosti työllistävältä alalta ja suurin osa opiskelukavereistani maakuntayliopistossa oli ei-akateemisista perheistä. Työllistymiseen vaikutti vahvasti sukupuoli, pojat työllistyivät heti ja pääsivät pian pikkupomoiksi, naisilla huomattavasti heikompaa.
Huomaa, että tätä keskustelua käydään vahvasti Helsingin yliopiston statusaloja painottaen, vaikka suurin osa akateemisista valmistuu muualta. Yritin jo aikaisemmin vedota siihen, että noita useamman polven sivistyssukuja on häviävän pieni osa mutta huomio ohitettiin.
Hyvä kuitenkin, että pystyt hahmottamaan, että tässä maassa on sekin todellisuus, mitä Helsingin yliopistolla kohtaa. Kun työväenluokkainen kohtaa sivistyssukujen kasvatteja. Se on sitä luokkaretkeä puhtaimmillaan. Suurin osa tässäkin ketjussa pyrkii mitätöimään koko luokkajaon mahdollisuuden Suomessa. Luultavasti se ei hirveästi näy, jos maatalosta lähtee jonnekin Lappeenrannan teknilliseen. Eikä se elämä sen LUTin jälkeen sen kummoisempaa ole kuin vahemmillakaan. Jakomäen yksinhuoltajan vesan elämä siellä LUTissä kuitenkin muuttuu ihan oleellisesti ja sitä ei sovi mitätöidä. Saati, että sieltä Jakomäestö ponnisteltaisiin vaikka HY:n lääketieteelliseen, joka on yksi vahvimmin perinnöllisistä opinahjoista.
Sivistyssuvuista puhuminen on ehkä liioittelua Suomessa. Joskus 1500- luvulla tänne tuli Ruotsista Sursilli- niminen kalakauppias, jonka tyttäret naivat pappeja. Papit kuuluivat tuolloin 'sivistykseen'. Tosiasiassa kyse oli metsästäjäkeräilijätaustaisista I-Y- DNA- tyypeistä.
Jotkut kuitenkin arvelevat, että Sursillien jälkeläiset muodostavat jonkin suku mafian. Moni poliitikoista esim. ovat osittain näiden kyseisten jälkeläisiä.
Nykyinen Suomen valtio ei ole sivistysvaltio edes nimeksi, koska Suomi oli alkuaan vain R1a- arjalaisten protogermaanisten, kalmistokulttuuria edustaneiden Lounais-Suomi.
Valtiollistumisen aikoihin näiden arjalaisten suomenheimojen arkeologisia jäänteitä ja runonlaulantaa käytettiin rakennuspalikkoina pseudo 'suomalaisen identiteetin' rakentamiseen metsäläisille ja tänne väkisin jyys-tyille sip-eri alaisille.
Tilanne on katastrofaalinen, koska nykyiset pseudosuomalaiset 'akateemiset' luokittelevat näiden arjalaisheimojen kuten jäämien, goottien ja vanain megaliitit ym. jääkauden tekeleiksi ja kielen 'lainasanoina arjalaisilla, balteilta ja germaaneilta'.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelin kanssa hieman samaa. En itse tuntenut yliopiston ainejärjestön "ryyppyporukoissa" ihmisten perhetaustoja, lukuun ottamatta niitä, joista tuli läheisempiä ystäviä. En myöskään henkisesti kokenut mitään luokkahyppyä. Päinvastoin koin jonkinlaisen latistumisen. Ihmiset "huipulla" eivät todellakaan tuntuneet miltään älylliseltä huipulta.
Sen sijaan koin tuon hypyn siirtyessä yläasteelta lukioon. Nimittäin pienen kunnan yläasteella menestymistä aina hieman siivitti tai jarrutti status yhteisössä. Sanotaan vaikkapa pankinjohtajan tyttärelle numerot lohkesivat aina hieman kevyemmin kuin perusduunarin mukulalle. Tästä epäoikeudenmukaisuuden tunteesta jäi monta konkreettista ja kyrsivää esimerkkiä mieleen. Sait kokeesta 9,5 kaverisi kanssa, mutta kaverisi saa kuitenkin todistukseen 10 ja sinä 9. Pankinjohtajan, opettajan, lääkärin tms. tyttären sosioekonominen asema toi aina pienen tiedostamattoman edun.
Työskennellessäni myöhemmin jonkin aikaa opettajana, oli järkytys havaita, miten paljon opettajat puhuivat opettajainhuoneessa oppilaiden vanhemmista. Itse kun en taustani vuoksi halunnut tietää heistä mitään, jottei se vaikuttaisi näkemyksiini.
Sitten tuosta duunaritaustasta. Asiat eivät ehkä ole aina niin yksioikoisia. Omat vanhempani eivät omista olosuhteistaan käsin edes kyenneet harkitsemaan koulutusta samalla tavalla kuin se minulle oli päivänselvää. Näkisin kuitenkin, että kotioloni olivat kouluttautumiselle paremmat kuin monella kouluttautuneella. Elämä oli vakaata ja turvattua. Minua kannustettiin älyllisiin harrastuksiini ja monella tapaa vanhempani ehkä nauttivatkin erilaisuudestani - tai vai näkivät itsessään olosuhteista johtuen toteutumatta jääneen potentian. Kouluttautuminen oli helppoa, koska tein kaiken omasta tahdostani ja omasta luontaisesta älykkyydestäni käsin, en jonkin pärjäämisen paineen alla.
Äykkyys ja ajattelukyky ei ole sidonnainen koulutukseen. Moni korkealle kouluttautunut on itse asiassa hyvin keskinkertainen. Keskinkertainen opettajien lapsi, joka on vanhempien paineesta ja koulutusorientoituneisuudesta käsin painanut koulutuspolun hiellä ja tuskalla läpi. Järkytyin yliopistossa, miten jotkut todellakin olivat lukeneet pääsykoekirjat tyyliin 10 kertaa. Järkytyin siitä, miten älykkäimmät eivät hakeutuneet tohtoriopintoihin vaan ne tylsät, keskinkertaiset ideattomat tyypit, joiden isäkin oli aikanaan tehnyt tohtoritutkinnon.
Työväenluokkaisuus höyryää niin läpi tästä kirjoituksesta. On päivän selvää, että luokkaretki jäi tekemättä, vaikka koulutus tulikin hankittua. Kas kun yhteiskuntaluokkaan kuuluu koulutuksen lisäksi monta muutakin asiaa kuten esim. arvot, elämäntapa, maku.
Tai sitten kykenee toimimaan "kahdessa eri rekisterissä". Mä huomasin, että mun ura lähti nousuun, kun aloin rehellisesti olemaan oma työväenluokkainen itseni vapaa-ajallani. Samalla mieskin vaihtui akateemisesta nykyiseen ammattikoulun käyneeseen. Ennen meni energia siihen, että sekä työssä että vapaalla tunsin olevani aina hieman väärässä ympäristössä. Hain opiskelemaan alaani, koska ne asiat kiinnostivat minua. Arvot, elämäntapa ja maku eivät. Nyt voin vapaalla marjastaa, lenkkeillä, sukuloida ja pyöriä porukoissa, joissa pyörin jo lapsena. Työhöni liittyvissä tapaamisissa ja muissa kuvioissa jaksan tsempata ja toimia sen kulttuurin mukaan
Sinä käyt keskiluokassa vain työssä, muuten elelet duunarina.
No ennen koronaa oli myös paljon työmatkoja ja muita, joihin sisältyi paljon vapaamuotoista yhdessäoloa kollegoiden kanssa. Kyllä siellä pitää osata toimia myös siinä toisessa rekisterissä. Lukeminen on aina myös ollut mun juttu ja sitä kautta tullut laaja yleissivistys on noiden tilanteiden vahvuuteni.
Vanhempani eivät ole akateemisia ja asuimme pikkukaupungissa. Minä ja 3 sisartani olemme kaikki suorittaneet yliopistotutkinnon. Olemme syntyneet 70- ja 80- luvuilla ja saaneet vapaasti valita opinahjomme eikä kotona ole ikinä puhuttu yhdestä koulutustasosta parempana tai huonompana vaihtoehtona.
Koskaan en ole yliopistossa miettinyt että mitenköhän tuota professoria nyt puhutellaan ja pukeutumiskoodit ym olen kysellyt muilta ja googlettanut. Asiat on tasan niin vaikeita kuin niistä itse itselleen tekee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin joskus nähdä vastaavan artikkelin akateemiperheen lapsesta, josta tulikin duunari.
En tämän jutun Raisan tilannetta väheksyäkseni, vaan ihan mielenkiinnosta nähdä se toinenkin puoli: miten se nähtäisiin? Olisiko se coolia downshiftaamista vai muiden puolelta tulevaa lyttäämistä ja ulkopuolisuuden tunnetta.
Ei, se on sääliä.
Vai kauhua? Keskiluokkaan päässeet ihmiset pelkäävät usein tipahtamista työväenluokan köyhyyteen. Työttömyys esimerkiksi on pelottava ajatus, jos ei ole isoja säästöjä, joiden varassa downshiftata.
Yläluokan kermaperse alapeukuttaa palmurannalla rahan takia raataville?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen akateemisessa helsinkiläisperheessä kasvanut, 90-luvulla lukioni käynyt nelikymppinen.
Oma lapsuuteni ja kotoa saamani perusarvot ovat hyvin samat kuin tuolla duunariperheen Raisalla. Hämmästyin voimakasta yleistämistä, jota jutussa esiintyi.
Ei vanhemmat minua osanneet koulunkäynnissä ohjata, ajat oli niin muuttuneet omilta ajoiltaan. Kielitaitoa ei osattu arvostaa yhtään. Minä jätin sen enkun heti pois kuin pystyin. Nyt kaduttaa.
Ei vanhemmilla ollut hajuakaan lukion kurssivalinnoista; itse selvitin mitä tarvitsen lääkikseen ja toimin sen mukaisesti.Vanhemmat olivat ihan pihalla akateemisista perinteistä. Opiskeluaikana onneksi nämä kulkevat perinnetietona ylemmiltä kursseilta fukseille. Jotain olen niistä omaksunut, kaikki ei kiinnosta, suurimmalla osalla ei ole sijaa ja aikaa elämässäni opiskelujen jälkeen.
Kotona painotettiin aina työnteon tärkeyttä, sitä että hankkii ammatin, tekee ahkerasti töitä, maksaa veronsa ja elämänsä. Opiskelu pelkän opiskelun ja itsensä kehittämisen vuoksi olisi ollut melkeinpä paheksuttavaa, sen piti olla tehokkaasti ammattiin ja itsensä elättämiseen johtavaa. Haahuilu jossakin humanistisessa tiedekunnassa vuodesta toiseen ilman selvää suunnitelmaa työurasta, olisi ollut noloa ja typerää. Ennemmin vanhemmat olisivat halunneet lapsena vaikka siivoavan hotelleja kuin filosofoivan kauralatte edessään Punavuoressa ikiopiskelijana.
Koen itse olevani samanlainen konkreettiseen työhön ja oman elannon tähtäävän opiskelun kannattaja. Kovan luokan akateeminen, kuten miehenikin. Opiskelu on vain väline, jolla saadaan se ammattitaito, jota työssä tarvitaan. Ja työ on se päämäärä, työ joka elättää.
Tällaisen "duunariasenteen" tämä perhe antaa lapsilleen.Niin, duunaritaustalla siellä yliopistolla eksytään. Jäädään hengaamaan sinne sojalattemaailmaan, kun akateemisten jälkeläisillä on selvät sävelet miten menestyä. Minä eksyin humanistiseen huolella duunaritaustalla. Tuli käytyä kaikki egyptologiasta lähtien, koska konkreettista käsitystä akateemisesta urasta ei ollut eikä vanhemmat osanneet sen enempää ohjata kuin patistaakaan. N48
Miten oikein sait tuon hengailun rahoitettua? Moni köyhästä taustasta tuleva tahkoaa tutkinnon kasaan vauhdilla, kun ei ole varaa olla pitkään opiskelijana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen akateemisessa helsinkiläisperheessä kasvanut, 90-luvulla lukioni käynyt nelikymppinen.
Oma lapsuuteni ja kotoa saamani perusarvot ovat hyvin samat kuin tuolla duunariperheen Raisalla. Hämmästyin voimakasta yleistämistä, jota jutussa esiintyi.
Ei vanhemmat minua osanneet koulunkäynnissä ohjata, ajat oli niin muuttuneet omilta ajoiltaan. Kielitaitoa ei osattu arvostaa yhtään. Minä jätin sen enkun heti pois kuin pystyin. Nyt kaduttaa.
Ei vanhemmilla ollut hajuakaan lukion kurssivalinnoista; itse selvitin mitä tarvitsen lääkikseen ja toimin sen mukaisesti.Vanhemmat olivat ihan pihalla akateemisista perinteistä. Opiskeluaikana onneksi nämä kulkevat perinnetietona ylemmiltä kursseilta fukseille. Jotain olen niistä omaksunut, kaikki ei kiinnosta, suurimmalla osalla ei ole sijaa ja aikaa elämässäni opiskelujen jälkeen.
Kotona painotettiin aina työnteon tärkeyttä, sitä että hankkii ammatin, tekee ahkerasti töitä, maksaa veronsa ja elämänsä. Opiskelu pelkän opiskelun ja itsensä kehittämisen vuoksi olisi ollut melkeinpä paheksuttavaa, sen piti olla tehokkaasti ammattiin ja itsensä elättämiseen johtavaa. Haahuilu jossakin humanistisessa tiedekunnassa vuodesta toiseen ilman selvää suunnitelmaa työurasta, olisi ollut noloa ja typerää. Ennemmin vanhemmat olisivat halunneet lapsena vaikka siivoavan hotelleja kuin filosofoivan kauralatte edessään Punavuoressa ikiopiskelijana.
Koen itse olevani samanlainen konkreettiseen työhön ja oman elannon tähtäävän opiskelun kannattaja. Kovan luokan akateeminen, kuten miehenikin. Opiskelu on vain väline, jolla saadaan se ammattitaito, jota työssä tarvitaan. Ja työ on se päämäärä, työ joka elättää.
Tällaisen "duunariasenteen" tämä perhe antaa lapsilleen.Niin, duunaritaustalla siellä yliopistolla eksytään. Jäädään hengaamaan sinne sojalattemaailmaan, kun akateemisten jälkeläisillä on selvät sävelet miten menestyä. Minä eksyin humanistiseen huolella duunaritaustalla. Tuli käytyä kaikki egyptologiasta lähtien, koska konkreettista käsitystä akateemisesta urasta ei ollut eikä vanhemmat osanneet sen enempää ohjata kuin patistaakaan. N48
Miten oikein sait tuon hengailun rahoitettua? Moni köyhästä taustasta tuleva tahkoaa tutkinnon kasaan vauhdilla, kun ei ole varaa olla pitkään opiskelijana.
Opintotukea oli viideksi vuodeksi. Sitten läksin siivoamaan. Viidessä vuodessa suoritin parinkin tutkinnon edestä, mutta kun se ei ollut mitään järkevää kokonaisuutta, niin ei siitä uraa lohjennut. Olen myöhemmin tehnyt toisenkin tutkinnon hieman fiksummin.
Ei, se on sääliä.