Lue keskustelun säännöt.
Raisa 35v. nousi duunariperheestä akateemiseksi. Kärjistävää ja yleistävää, miksi?
02.04.2021 |
https://www.iltalehti.fi/perheartikkelit/a/3a61e7b0-d7e3-4ea4-a7fd-5941…
Hyvin on opiskelut sujuneet, sehän on vain hienoa. En silti ymmärrä tätä yleistystä yhä tänä päivänä, kuinka nyt ollaan eri piireistä ja vain osalla mahikset päästä ns. piireihin. Hän puhuu, kuinka ei tohtinut hakea parempaan lukioonkaan, vaikka ka oli hyvä. Jne jne...lisää itse artikkelissa. Itse olen opettajaperheessä kasvanut eli minulla on keskiluokkaiset lähtökohdat, ei ns. duunaritaustaa. Opiskelin itse myös samaiseen ammattiin, kuten vanhempanikin. Siihen aikaan ei ollut tosin kenenkään kohdalla muotia hakea "huippulukioihin" tai lähteä asumaan lukion takia johonkin. Ihan siihen lähilukioon mentiin, koska se oli tapana. Ka oli minullakin 9,3 ja siitä huolimatta lähin kelpasi. Ei ollut mikään luokkakysymys. Yliopisto-opinnoissa meitä oli ystäväporukassa todella eri taustoista, sehän nyt on selvääkin selvempää, että näin on. Ei se ollut mikään juttu, eikä kukaan edes ajatellut selvittää jokaista sukulaista ja heidän ammattiaan. Mitä nyt joku kertoi ohimennen ja kaikki oli yksinomaan hienoa. Ei minkäänlaista akateemista erottelua ilmennyt koko opiskeluaikanani. Tosin opiskelin Jyväskylän yliopistossa, se oli ainakin minulle loistava opinahjo. Jutussa Raisa halusi vaihtaa Helsinkiin, josko se vaikuttaa tässä nyt enemmän kuin "akateemisuus" noin yleensä. Vähän vierastan tuon termin käyttöä, en korosta olevani, se ei näy arjessani. En myöskään allekirjoita sitä, että koulutetuista vanhemmista syntyy koulutettuja lapsia. Olen sekä omalla kohdallani että ystävieni kohdalla todistamassa, kuinka eri tavoin tämä voikaan mennä. Meidän omalla jälkikasvullamme painottuu ammatillinen puoli, kun taas ammatillisesti koulutetuilla tutuillamme lähtee nuoria yliopistoon tai amk:eaan. Tämä erottelu, mitä Raisa tekee, on hänen oma subjektiivinen kokemuksensa. Asioita ei kannata yleistää kuitenkaan liiaksi, koska monen totuus ja kokemus on kuitenkin ihan iloisen päinvastainen. On turha ylläpitää kynsin ja hampain vanhoja raja-aitoja. Vieläpä ihan itse.
Kommentit (863)
Tällaisten artikkeleiden ainoa pointti on mainostaa sitä että nyt on rahaa, kun lapsena ja nuorena ei ollut ja katseli muita kateellisena vierestä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tällaisten artikkeleiden ainoa pointti on mainostaa sitä että nyt on rahaa, kun lapsena ja nuorena ei ollut ja katseli muita kateellisena vierestä?
Käsittääkseni artikkelissa ei puhuttu rahasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen akateemisessa helsinkiläisperheessä kasvanut, 90-luvulla lukioni käynyt nelikymppinen.
Oma lapsuuteni ja kotoa saamani perusarvot ovat hyvin samat kuin tuolla duunariperheen Raisalla. Hämmästyin voimakasta yleistämistä, jota jutussa esiintyi.
Ei vanhemmat minua osanneet koulunkäynnissä ohjata, ajat oli niin muuttuneet omilta ajoiltaan. Kielitaitoa ei osattu arvostaa yhtään. Minä jätin sen enkun heti pois kuin pystyin. Nyt kaduttaa.
Ei vanhemmilla ollut hajuakaan lukion kurssivalinnoista; itse selvitin mitä tarvitsen lääkikseen ja toimin sen mukaisesti.Vanhemmat olivat ihan pihalla akateemisista perinteistä. Opiskeluaikana onneksi nämä kulkevat perinnetietona ylemmiltä kursseilta fukseille. Jotain olen niistä omaksunut, kaikki ei kiinnosta, suurimmalla osalla ei ole sijaa ja aikaa elämässäni opiskelujen jälkeen.
Kotona painotettiin aina työnteon tärkeyttä, sitä että hankkii ammatin, tekee ahkerasti töitä, maksaa veronsa ja elämänsä. Opiskelu pelkän opiskelun ja itsensä kehittämisen vuoksi olisi ollut melkeinpä paheksuttavaa, sen piti olla tehokkaasti ammattiin ja itsensä elättämiseen johtavaa. Haahuilu jossakin humanistisessa tiedekunnassa vuodesta toiseen ilman selvää suunnitelmaa työurasta, olisi ollut noloa ja typerää. Ennemmin vanhemmat olisivat halunneet lapsena vaikka siivoavan hotelleja kuin filosofoivan kauralatte edessään Punavuoressa ikiopiskelijana.
Koen itse olevani samanlainen konkreettiseen työhön ja oman elannon tähtäävän opiskelun kannattaja. Kovan luokan akateeminen, kuten miehenikin. Opiskelu on vain väline, jolla saadaan se ammattitaito, jota työssä tarvitaan. Ja työ on se päämäärä, työ joka elättää.
Tällaisen "duunariasenteen" tämä perhe antaa lapsilleen.Niin, duunaritaustalla siellä yliopistolla eksytään. Jäädään hengaamaan sinne sojalattemaailmaan, kun akateemisten jälkeläisillä on selvät sävelet miten menestyä. Minä eksyin humanistiseen huolella duunaritaustalla. Tuli käytyä kaikki egyptologiasta lähtien, koska konkreettista käsitystä akateemisesta urasta ei ollut eikä vanhemmat osanneet sen enempää ohjata kuin patistaakaan. N48
Miten oikein sait tuon hengailun rahoitettua? Moni köyhästä taustasta tuleva tahkoaa tutkinnon kasaan vauhdilla, kun ei ole varaa olla pitkään opiskelijana.
Opintotukea oli viideksi vuodeksi. Sitten läksin siivoamaan. Viidessä vuodessa suoritin parinkin tutkinnon edestä, mutta kun se ei ollut mitään järkevää kokonaisuutta, niin ei siitä uraa lohjennut. Olen myöhemmin tehnyt toisenkin tutkinnon hieman fiksummin.
Oliko siis ongelma siinä, ettet löytänyt harjoittelupaikkoja opiskeluaikana? Vai etkö malttanut tehdä mitään opintokokonaisuuksia valmiiksi arvosanaan asti? Aloitit kaikenlaisten aineiden opintoja, muttet saanut kurssikokonaisuuksia kasaan?
Mihin harjoitteluun pääsee esim. egyptologi? Ymmärrätkö, että humanistisilla aloilla ei ole harjoitteluita.
Onhan, meillä oli historian laitoksella valtionhallinnon palkallisia harjoittelua jo 1990-luvulla muille paitsi opetukseen suuntautuneille. Sinne eivät tietenkään kaikki päässeet. Ja nyt myöhemmin tiedän erään historian opiskelijan tehneen historiikin harjoitustyönä pientä palkkaa vastaan eräässä valtion virastossa. Muista humanistisesta aloista en tiedä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen akateemisessa helsinkiläisperheessä kasvanut, 90-luvulla lukioni käynyt nelikymppinen.
Oma lapsuuteni ja kotoa saamani perusarvot ovat hyvin samat kuin tuolla duunariperheen Raisalla. Hämmästyin voimakasta yleistämistä, jota jutussa esiintyi.
Ei vanhemmat minua osanneet koulunkäynnissä ohjata, ajat oli niin muuttuneet omilta ajoiltaan. Kielitaitoa ei osattu arvostaa yhtään. Minä jätin sen enkun heti pois kuin pystyin. Nyt kaduttaa.
Ei vanhemmilla ollut hajuakaan lukion kurssivalinnoista; itse selvitin mitä tarvitsen lääkikseen ja toimin sen mukaisesti.Vanhemmat olivat ihan pihalla akateemisista perinteistä. Opiskeluaikana onneksi nämä kulkevat perinnetietona ylemmiltä kursseilta fukseille. Jotain olen niistä omaksunut, kaikki ei kiinnosta, suurimmalla osalla ei ole sijaa ja aikaa elämässäni opiskelujen jälkeen.
Kotona painotettiin aina työnteon tärkeyttä, sitä että hankkii ammatin, tekee ahkerasti töitä, maksaa veronsa ja elämänsä. Opiskelu pelkän opiskelun ja itsensä kehittämisen vuoksi olisi ollut melkeinpä paheksuttavaa, sen piti olla tehokkaasti ammattiin ja itsensä elättämiseen johtavaa. Haahuilu jossakin humanistisessa tiedekunnassa vuodesta toiseen ilman selvää suunnitelmaa työurasta, olisi ollut noloa ja typerää. Ennemmin vanhemmat olisivat halunneet lapsena vaikka siivoavan hotelleja kuin filosofoivan kauralatte edessään Punavuoressa ikiopiskelijana.
Koen itse olevani samanlainen konkreettiseen työhön ja oman elannon tähtäävän opiskelun kannattaja. Kovan luokan akateeminen, kuten miehenikin. Opiskelu on vain väline, jolla saadaan se ammattitaito, jota työssä tarvitaan. Ja työ on se päämäärä, työ joka elättää.
Tällaisen "duunariasenteen" tämä perhe antaa lapsilleen.Niin, duunaritaustalla siellä yliopistolla eksytään. Jäädään hengaamaan sinne sojalattemaailmaan, kun akateemisten jälkeläisillä on selvät sävelet miten menestyä. Minä eksyin humanistiseen huolella duunaritaustalla. Tuli käytyä kaikki egyptologiasta lähtien, koska konkreettista käsitystä akateemisesta urasta ei ollut eikä vanhemmat osanneet sen enempää ohjata kuin patistaakaan. N48
Miten oikein sait tuon hengailun rahoitettua? Moni köyhästä taustasta tuleva tahkoaa tutkinnon kasaan vauhdilla, kun ei ole varaa olla pitkään opiskelijana.
Opintotukea oli viideksi vuodeksi. Sitten läksin siivoamaan. Viidessä vuodessa suoritin parinkin tutkinnon edestä, mutta kun se ei ollut mitään järkevää kokonaisuutta, niin ei siitä uraa lohjennut. Olen myöhemmin tehnyt toisenkin tutkinnon hieman fiksummin.
Oliko siis ongelma siinä, ettet löytänyt harjoittelupaikkoja opiskeluaikana? Vai etkö malttanut tehdä mitään opintokokonaisuuksia valmiiksi arvosanaan asti? Aloitit kaikenlaisten aineiden opintoja, muttet saanut kurssikokonaisuuksia kasaan?
Mihin harjoitteluun pääsee esim. egyptologi? Ymmärrätkö, että humanistisilla aloilla ei ole harjoitteluita.
Onhan, meillä oli historian laitoksella valtionhallinnon palkallisia harjoittelua jo 1990-luvulla muille paitsi opetukseen suuntautuneille. Sinne eivät tietenkään kaikki päässeet. Ja nyt myöhemmin tiedän erään historian opiskelijan tehneen historiikin harjoitustyönä pientä palkkaa vastaan eräässä valtion virastossa. Muista humanistisesta aloista en tiedä.
Niin, niille harjoitteluille pääsi varmaan helpommin suhteilla kuin vaikkapa arvosanoilla. Hyvin eri asia kuin esim. sosiaalityössä, jossa harjoittelut ovat pakollinen osa opintoja ja palkattomia.
Vierailija kirjoitti:
Tällaisten artikkeleiden ainoa pointti on mainostaa sitä että nyt on rahaa, kun lapsena ja nuorena ei ollut ja katseli muita kateellisena vierestä?
Ei artikkelissa sanottu lapsuuden olleen köyhä. Jos on ollut ainoa lapsi, niin tuskin elämä kovin köyhää on ollut. Juomatehtaassa, joissa isä on työskennellyt, työntekijöiden palkat ovat pienemmät kuin paperimiehillä, mutta silti aika hyvällä tasolla. Taitavat tienata enemmän kuin esimerkiksi peruskoulun opettajat. Käytännössä Raisa on voinut jo lapsuudessaan kuulua keskiluokkaan. Ainakin jos suvussa on kulkenut jotain perintönä, esimerkiksi metsää, ei siitä ole mitään epäselvyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen akateemisessa helsinkiläisperheessä kasvanut, 90-luvulla lukioni käynyt nelikymppinen.
Oma lapsuuteni ja kotoa saamani perusarvot ovat hyvin samat kuin tuolla duunariperheen Raisalla. Hämmästyin voimakasta yleistämistä, jota jutussa esiintyi.
Ei vanhemmat minua osanneet koulunkäynnissä ohjata, ajat oli niin muuttuneet omilta ajoiltaan. Kielitaitoa ei osattu arvostaa yhtään. Minä jätin sen enkun heti pois kuin pystyin. Nyt kaduttaa.
Ei vanhemmilla ollut hajuakaan lukion kurssivalinnoista; itse selvitin mitä tarvitsen lääkikseen ja toimin sen mukaisesti.Vanhemmat olivat ihan pihalla akateemisista perinteistä. Opiskeluaikana onneksi nämä kulkevat perinnetietona ylemmiltä kursseilta fukseille. Jotain olen niistä omaksunut, kaikki ei kiinnosta, suurimmalla osalla ei ole sijaa ja aikaa elämässäni opiskelujen jälkeen.
Kotona painotettiin aina työnteon tärkeyttä, sitä että hankkii ammatin, tekee ahkerasti töitä, maksaa veronsa ja elämänsä. Opiskelu pelkän opiskelun ja itsensä kehittämisen vuoksi olisi ollut melkeinpä paheksuttavaa, sen piti olla tehokkaasti ammattiin ja itsensä elättämiseen johtavaa. Haahuilu jossakin humanistisessa tiedekunnassa vuodesta toiseen ilman selvää suunnitelmaa työurasta, olisi ollut noloa ja typerää. Ennemmin vanhemmat olisivat halunneet lapsena vaikka siivoavan hotelleja kuin filosofoivan kauralatte edessään Punavuoressa ikiopiskelijana.
Koen itse olevani samanlainen konkreettiseen työhön ja oman elannon tähtäävän opiskelun kannattaja. Kovan luokan akateeminen, kuten miehenikin. Opiskelu on vain väline, jolla saadaan se ammattitaito, jota työssä tarvitaan. Ja työ on se päämäärä, työ joka elättää.
Tällaisen "duunariasenteen" tämä perhe antaa lapsilleen.Niin, duunaritaustalla siellä yliopistolla eksytään. Jäädään hengaamaan sinne sojalattemaailmaan, kun akateemisten jälkeläisillä on selvät sävelet miten menestyä. Minä eksyin humanistiseen huolella duunaritaustalla. Tuli käytyä kaikki egyptologiasta lähtien, koska konkreettista käsitystä akateemisesta urasta ei ollut eikä vanhemmat osanneet sen enempää ohjata kuin patistaakaan. N48
Miten oikein sait tuon hengailun rahoitettua? Moni köyhästä taustasta tuleva tahkoaa tutkinnon kasaan vauhdilla, kun ei ole varaa olla pitkään opiskelijana.
Opintotukea oli viideksi vuodeksi. Sitten läksin siivoamaan. Viidessä vuodessa suoritin parinkin tutkinnon edestä, mutta kun se ei ollut mitään järkevää kokonaisuutta, niin ei siitä uraa lohjennut. Olen myöhemmin tehnyt toisenkin tutkinnon hieman fiksummin.
Oliko siis ongelma siinä, ettet löytänyt harjoittelupaikkoja opiskeluaikana? Vai etkö malttanut tehdä mitään opintokokonaisuuksia valmiiksi arvosanaan asti? Aloitit kaikenlaisten aineiden opintoja, muttet saanut kurssikokonaisuuksia kasaan?
Mihin harjoitteluun pääsee esim. egyptologi? Ymmärrätkö, että humanistisilla aloilla ei ole harjoitteluita.
Onhan, meillä oli historian laitoksella valtionhallinnon palkallisia harjoittelua jo 1990-luvulla muille paitsi opetukseen suuntautuneille. Sinne eivät tietenkään kaikki päässeet. Ja nyt myöhemmin tiedän erään historian opiskelijan tehneen historiikin harjoitustyönä pientä palkkaa vastaan eräässä valtion virastossa. Muista humanistisesta aloista en tiedä.
Niin, niille harjoitteluille pääsi varmaan helpommin suhteilla kuin vaikkapa arvosanoilla. Hyvin eri asia kuin esim. sosiaalityössä, jossa harjoittelut ovat pakollinen osa opintoja ja palkattomia.
Meillä kyllä harjoittelut meni niille, joilla opinnot pisimmällä. Mutta voihan sitä aina mieluummin syyttää suhteita tai epäreiluutta joka asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisten artikkeleiden ainoa pointti on mainostaa sitä että nyt on rahaa, kun lapsena ja nuorena ei ollut ja katseli muita kateellisena vierestä?
Käsittääkseni artikkelissa ei puhuttu rahasta.
Naisen isä oli lukenut paljon ja kannusti lukioon, niin mistä sitten puhuttiin? Siitä että vanhemmilla oli eri ammatti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisten artikkeleiden ainoa pointti on mainostaa sitä että nyt on rahaa, kun lapsena ja nuorena ei ollut ja katseli muita kateellisena vierestä?
Käsittääkseni artikkelissa ei puhuttu rahasta.
Naisen isä oli lukenut paljon ja kannusti lukioon, niin mistä sitten puhuttiin? Siitä että vanhemmilla oli eri ammatti?
Bingo. Vanhemmat eivät olleet akateemisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se tilastollisesti epätavallista, että ihan duunariperheestöä päädytään yliopistoon. Ei superharvinaista, mutta ei kovin yleistäkään. Kyllä Suomessakin koulutus periytyy yllättävän paljo , vaikka emme jyrkkä luokkayhteiskunta olekaan.
Aiheesta löytyyy tutkimuksia ja tilastoja.
Ei ole. Kaikissa yliopistoissa ja kaikilla aloilla on duunaritaustaisia. Eräskin kaverini valmistui juuri oikiksesta, vanhemmat kouluttamattomia duunareita.
Hienoa, tunnet yhden, eihän se sitten ole harvinaista.
Tunnen vaikka kuinka monta ja niin tuntee tai tietää muutkin, ette vaan tajua. Jos nyt lähdetään vaikka pääministeristä ja monesta muusta poliitikosta, tutkijasta jne.
Minäkin ponnistin duunaritaustalla 90 -luvulla HY. Kurssikaverit olivat kolmannen polven akateemisia, proffasukuja, ylijohtajien lapsia jne. Pääseehän yliopistoon sisään kuka vaan, mutta että löytää sieltä ulos ja menestyy tutkinnollaam on eri asia. Nyt olen viiskymppisenä pienipalkkainen virkamies, kurssikavereilla diplomaatin uria, professuureja.
Itse olen myös ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut pienipalkkainen virkamies. Totta kai joka alalla tausta ja suhteet vaikuttavat etenemiseen, varsinkin armeijassa, teatterikorkeakouluun pääsyssä ja sellaisten tutkintojen hyväksikäytössä, jotka eivät suoraan valmista mihinkään tiettyyn ammattiin.
Puuttuvat suhteet (kuten joku jo aiemmin kirjoitti suhteet ovat kuin urheilijalla sponsorit ja valmentajat) voi yrittää korvata uskalluksella ja siirtymisellä omalle epämukavuusalueelle, tietynlaisilla hulluudella Myös perheen kannustus on tärkeä. Jos haluaa puolison menestyvän, ei pidä rutista kotitöiden yms. jakamisesta, ajoissa kotona olemisesta, lasten harrastuksiin viemisestä jne. Menestyksellä on hintansa. Jokin elämän osa-alue kärsii. Suurin osa tyytyy olemaan se kaltaiseni pikkuvirkamies.
Omista opiskelukavereista, valmistuimme maalaisyliopistosta, suurin osa on opettajia. Vähemmistössä ovat täysin epäonnistuneet, pääosin työttömänä olleet, sitten löytyy toimittajia kaikilta tasoilta, rehtoreita, yrittäjiä, kuntayhtymän rehtori, kaupunginjohtaja jne. Ainoastaan yhdellä yrittäjällä on yrittäjätaustaa, muut ovat lähtöisin sekalaisista taustoista. Ketään merkittäviä saman alan ihmisiä tai muita silmäätekeviä ei heidänkään taustoista löydy. Kyllä ne taustoistaan hyötyneet taitavat olla vähemmistössä. Harmittaahan se, kun toinen menestyy itseä vähemmillä lahjoilla ja on saanut kotoa kannustavia neuvoja, mitä kannattaa tehdä ja millaisiin harjoittelupaikkoihin pyrkiä jne.
Tässä nähdään ero myös HY:n ja maakuntayliopistojen välillä. En usko, että tiede- ja kulttuurisuvuista lähdetään Kuopioon tai Rovaniemelle. Tuo mitä sanot perheen tuesta on totta, mutta vain osittain. Merkittävät tiedemiehet ovat yleensä sen laatuisia, että se perhe tulee kakkosena arvoissa aina. Ensimmäinen rakkaus on se oma tieteenlaji. Tällä ei ole tekemistä yhteiskuntaluokan kanssa ymmärtääkseni. Ensimmäinen aviomieheni oli tämän sortin tiedemies. Hän tuli pikkuvirkamiestaustasta.
Tarkoitin perheen tuella sitä, että se mahdollistaa itsekkään omistautumisen sille tieteelle ja pitämään se elämässä ykkösenä. Se ei onnistu, jos toinen ruikuttaa imuroimisvuoroista tai lasten harrastuksiin viemisistä ja jatkuvista poissaoloista.
Ajattelet kierosti. Jos haluaa omistautua tieteelle ja tekemään siinä uraa, ei kannata perustaa lapsiperhettä tai ainakaan syyllistää oman uransa floppaamisesta sitä omaa perhettä. Valinta pitää tehdä ihan itse eikä despoottina edellyttää perheeltään jotain, mitä se ei halua.
Jotkut tutkijatkin haluavat pariutua ja lisääntyä ja pariutuvat ja tekevät lapsia. Ja tiedeura ei loista, jos ei puoliso jousta. Joku voi ajatella sitä despotismiksi, mutta toinen voi ajatella sitä puolison tukena. Olen seurannut paria tapausta ja perhe on joutunut joustamaan.
Lapsia kohtaan on todella väärin ensin hankkia heidät ja sitten priorisoida heidät elämässäään vasta kauas uran jälkeen. No, riittää ainakin asiakkaita terapeuteille tulevaisuudessakin.
Lapsia voivat tehdä kaikki
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se tilastollisesti epätavallista, että ihan duunariperheestöä päädytään yliopistoon. Ei superharvinaista, mutta ei kovin yleistäkään. Kyllä Suomessakin koulutus periytyy yllättävän paljo , vaikka emme jyrkkä luokkayhteiskunta olekaan.
Aiheesta löytyyy tutkimuksia ja tilastoja.
Ei ole. Kaikissa yliopistoissa ja kaikilla aloilla on duunaritaustaisia. Eräskin kaverini valmistui juuri oikiksesta, vanhemmat kouluttamattomia duunareita.
Hienoa, tunnet yhden, eihän se sitten ole harvinaista.
Tunnen vaikka kuinka monta ja niin tuntee tai tietää muutkin, ette vaan tajua. Jos nyt lähdetään vaikka pääministeristä ja monesta muusta poliitikosta, tutkijasta jne.
Minäkin ponnistin duunaritaustalla 90 -luvulla HY. Kurssikaverit olivat kolmannen polven akateemisia, proffasukuja, ylijohtajien lapsia jne. Pääseehän yliopistoon sisään kuka vaan, mutta että löytää sieltä ulos ja menestyy tutkinnollaam on eri asia. Nyt olen viiskymppisenä pienipalkkainen virkamies, kurssikavereilla diplomaatin uria, professuureja.
Itse olen myös ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut pienipalkkainen virkamies. Totta kai joka alalla tausta ja suhteet vaikuttavat etenemiseen, varsinkin armeijassa, teatterikorkeakouluun pääsyssä ja sellaisten tutkintojen hyväksikäytössä, jotka eivät suoraan valmista mihinkään tiettyyn ammattiin.
Puuttuvat suhteet (kuten joku jo aiemmin kirjoitti suhteet ovat kuin urheilijalla sponsorit ja valmentajat) voi yrittää korvata uskalluksella ja siirtymisellä omalle epämukavuusalueelle, tietynlaisilla hulluudella Myös perheen kannustus on tärkeä. Jos haluaa puolison menestyvän, ei pidä rutista kotitöiden yms. jakamisesta, ajoissa kotona olemisesta, lasten harrastuksiin viemisestä jne. Menestyksellä on hintansa. Jokin elämän osa-alue kärsii. Suurin osa tyytyy olemaan se kaltaiseni pikkuvirkamies.
Omista opiskelukavereista, valmistuimme maalaisyliopistosta, suurin osa on opettajia. Vähemmistössä ovat täysin epäonnistuneet, pääosin työttömänä olleet, sitten löytyy toimittajia kaikilta tasoilta, rehtoreita, yrittäjiä, kuntayhtymän rehtori, kaupunginjohtaja jne. Ainoastaan yhdellä yrittäjällä on yrittäjätaustaa, muut ovat lähtöisin sekalaisista taustoista. Ketään merkittäviä saman alan ihmisiä tai muita silmäätekeviä ei heidänkään taustoista löydy. Kyllä ne taustoistaan hyötyneet taitavat olla vähemmistössä. Harmittaahan se, kun toinen menestyy itseä vähemmillä lahjoilla ja on saanut kotoa kannustavia neuvoja, mitä kannattaa tehdä ja millaisiin harjoittelupaikkoihin pyrkiä jne.
Tässä nähdään ero myös HY:n ja maakuntayliopistojen välillä. En usko, että tiede- ja kulttuurisuvuista lähdetään Kuopioon tai Rovaniemelle. Tuo mitä sanot perheen tuesta on totta, mutta vain osittain. Merkittävät tiedemiehet ovat yleensä sen laatuisia, että se perhe tulee kakkosena arvoissa aina. Ensimmäinen rakkaus on se oma tieteenlaji. Tällä ei ole tekemistä yhteiskuntaluokan kanssa ymmärtääkseni. Ensimmäinen aviomieheni oli tämän sortin tiedemies. Hän tuli pikkuvirkamiestaustasta.
Tarkoitin perheen tuella sitä, että se mahdollistaa itsekkään omistautumisen sille tieteelle ja pitämään se elämässä ykkösenä. Se ei onnistu, jos toinen ruikuttaa imuroimisvuoroista tai lasten harrastuksiin viemisistä ja jatkuvista poissaoloista.
Ajattelet kierosti. Jos haluaa omistautua tieteelle ja tekemään siinä uraa, ei kannata perustaa lapsiperhettä tai ainakaan syyllistää oman uransa floppaamisesta sitä omaa perhettä. Valinta pitää tehdä ihan itse eikä despoottina edellyttää perheeltään jotain, mitä se ei halua.
Jotkut tutkijatkin haluavat pariutua ja lisääntyä ja pariutuvat ja tekevät lapsia. Ja tiedeura ei loista, jos ei puoliso jousta. Joku voi ajatella sitä despotismiksi, mutta toinen voi ajatella sitä puolison tukena. Olen seurannut paria tapausta ja perhe on joutunut joustamaan.
Lapsia kohtaan on todella väärin ensin hankkia heidät ja sitten priorisoida heidät elämässäään vasta kauas uran jälkeen. No, riittää ainakin asiakkaita terapeuteille tulevaisuudessakin.
Lapsia voivat tehdä kaikki
Valitettavasti. Moni vanhempi traumatisoi lapsensa pahasti. Akateeminen perhe ei välttämättä ole onnellinen perhe.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se tilastollisesti epätavallista, että ihan duunariperheestöä päädytään yliopistoon. Ei superharvinaista, mutta ei kovin yleistäkään. Kyllä Suomessakin koulutus periytyy yllättävän paljo , vaikka emme jyrkkä luokkayhteiskunta olekaan.
Aiheesta löytyyy tutkimuksia ja tilastoja.
Ei ole. Kaikissa yliopistoissa ja kaikilla aloilla on duunaritaustaisia. Eräskin kaverini valmistui juuri oikiksesta, vanhemmat kouluttamattomia duunareita.
Hienoa, tunnet yhden, eihän se sitten ole harvinaista.
Tunnen vaikka kuinka monta ja niin tuntee tai tietää muutkin, ette vaan tajua. Jos nyt lähdetään vaikka pääministeristä ja monesta muusta poliitikosta, tutkijasta jne.
Minäkin ponnistin duunaritaustalla 90 -luvulla HY. Kurssikaverit olivat kolmannen polven akateemisia, proffasukuja, ylijohtajien lapsia jne. Pääseehän yliopistoon sisään kuka vaan, mutta että löytää sieltä ulos ja menestyy tutkinnollaam on eri asia. Nyt olen viiskymppisenä pienipalkkainen virkamies, kurssikavereilla diplomaatin uria, professuureja.
Itse olen myös ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut pienipalkkainen virkamies. Totta kai joka alalla tausta ja suhteet vaikuttavat etenemiseen, varsinkin armeijassa, teatterikorkeakouluun pääsyssä ja sellaisten tutkintojen hyväksikäytössä, jotka eivät suoraan valmista mihinkään tiettyyn ammattiin.
Puuttuvat suhteet (kuten joku jo aiemmin kirjoitti suhteet ovat kuin urheilijalla sponsorit ja valmentajat) voi yrittää korvata uskalluksella ja siirtymisellä omalle epämukavuusalueelle, tietynlaisilla hulluudella Myös perheen kannustus on tärkeä. Jos haluaa puolison menestyvän, ei pidä rutista kotitöiden yms. jakamisesta, ajoissa kotona olemisesta, lasten harrastuksiin viemisestä jne. Menestyksellä on hintansa. Jokin elämän osa-alue kärsii. Suurin osa tyytyy olemaan se kaltaiseni pikkuvirkamies.
Omista opiskelukavereista, valmistuimme maalaisyliopistosta, suurin osa on opettajia. Vähemmistössä ovat täysin epäonnistuneet, pääosin työttömänä olleet, sitten löytyy toimittajia kaikilta tasoilta, rehtoreita, yrittäjiä, kuntayhtymän rehtori, kaupunginjohtaja jne. Ainoastaan yhdellä yrittäjällä on yrittäjätaustaa, muut ovat lähtöisin sekalaisista taustoista. Ketään merkittäviä saman alan ihmisiä tai muita silmäätekeviä ei heidänkään taustoista löydy. Kyllä ne taustoistaan hyötyneet taitavat olla vähemmistössä. Harmittaahan se, kun toinen menestyy itseä vähemmillä lahjoilla ja on saanut kotoa kannustavia neuvoja, mitä kannattaa tehdä ja millaisiin harjoittelupaikkoihin pyrkiä jne.
Tässä nähdään ero myös HY:n ja maakuntayliopistojen välillä. En usko, että tiede- ja kulttuurisuvuista lähdetään Kuopioon tai Rovaniemelle. Tuo mitä sanot perheen tuesta on totta, mutta vain osittain. Merkittävät tiedemiehet ovat yleensä sen laatuisia, että se perhe tulee kakkosena arvoissa aina. Ensimmäinen rakkaus on se oma tieteenlaji. Tällä ei ole tekemistä yhteiskuntaluokan kanssa ymmärtääkseni. Ensimmäinen aviomieheni oli tämän sortin tiedemies. Hän tuli pikkuvirkamiestaustasta.
Tarkoitin perheen tuella sitä, että se mahdollistaa itsekkään omistautumisen sille tieteelle ja pitämään se elämässä ykkösenä. Se ei onnistu, jos toinen ruikuttaa imuroimisvuoroista tai lasten harrastuksiin viemisistä ja jatkuvista poissaoloista.
Ajattelet kierosti. Jos haluaa omistautua tieteelle ja tekemään siinä uraa, ei kannata perustaa lapsiperhettä tai ainakaan syyllistää oman uransa floppaamisesta sitä omaa perhettä. Valinta pitää tehdä ihan itse eikä despoottina edellyttää perheeltään jotain, mitä se ei halua.
Jotkut tutkijatkin haluavat pariutua ja lisääntyä ja pariutuvat ja tekevät lapsia. Ja tiedeura ei loista, jos ei puoliso jousta. Joku voi ajatella sitä despotismiksi, mutta toinen voi ajatella sitä puolison tukena. Olen seurannut paria tapausta ja perhe on joutunut joustamaan.
Lapsia kohtaan on todella väärin ensin hankkia heidät ja sitten priorisoida heidät elämässäään vasta kauas uran jälkeen. No, riittää ainakin asiakkaita terapeuteille tulevaisuudessakin.
Lapsia voivat tehdä kaikki
Ensin koko ketjun ajan meuhkataan, kuinka akateeminen koti antaa parhaat eväät eikä duunareiden lapsilla ole asiaa mihinkään. Nyt sitten akateemisten lapset onkin terapian tarpeessa ja heidät olisi pitänyt jättää tekemättä. Yrittäkää nyt päättää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen suvusta, jossa on yksi ylioppilas. Äitini ja kaikki hönen sisaruksensa ovat käyneet vaan kansakoulun. Töissä ovat kaikki olleet ikänsä (siivooja, perhepäivähoitaja, myyjä, koulunkeittiö) samoin miehet perus rekkakuski, hitsaaja, tehdastyö osastoa. Serkkuni ovat kaikki ammattikoulun käyneitä, osa alansa töissä, osa työttömänä.
Itse kävin amiksen ja siitä amk:hon. Koko suvussa on siis kaksi amk käynyttä, meistä toinen se ylioppilas.
Aika uudessa maailmassa amk:ssa olin. Kun oli vaikeaa, niin kotoa tuli ohje ”lopeta se” ainut tähtäys oli työttömyyskorvaus ja liiton päiväraha.
Vasta aikuisena menin ensimmäisen kerran ravintolaan syömään ja teatteriin. En edes tiennyt mitä käsitteellä ”mennä ulos syömään” tarkoitettiin. Samoin laivalle luokan kanssa mennessä ihmettelin miksi varataan pöytä ravintolaan. Lapsuudessa emme koskaan käyneet missään syömässä, ei edes pitsalla ja ne pari kertaa kun laivalla mentiin ruotsiin sukulaisiin oli aina eväät mukana. Äitini on yli 60v ja ei ole vieläkään syönyt koskaan ravintolassa.
Erikoista jos koulunkeittiö-työntekijä kuitenkin on suvussa. Etkö ymmärtänyt, mitä ravintolassa syöminen tarkoittaa? Onko äidilläsi ollut työpaikalla työruokala?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se tilastollisesti epätavallista, että ihan duunariperheestöä päädytään yliopistoon. Ei superharvinaista, mutta ei kovin yleistäkään. Kyllä Suomessakin koulutus periytyy yllättävän paljo , vaikka emme jyrkkä luokkayhteiskunta olekaan.
Aiheesta löytyyy tutkimuksia ja tilastoja.
Ei ole. Kaikissa yliopistoissa ja kaikilla aloilla on duunaritaustaisia. Eräskin kaverini valmistui juuri oikiksesta, vanhemmat kouluttamattomia duunareita.
Hienoa, tunnet yhden, eihän se sitten ole harvinaista.
Tunnen vaikka kuinka monta ja niin tuntee tai tietää muutkin, ette vaan tajua. Jos nyt lähdetään vaikka pääministeristä ja monesta muusta poliitikosta, tutkijasta jne.
Minäkin ponnistin duunaritaustalla 90 -luvulla HY. Kurssikaverit olivat kolmannen polven akateemisia, proffasukuja, ylijohtajien lapsia jne. Pääseehän yliopistoon sisään kuka vaan, mutta että löytää sieltä ulos ja menestyy tutkinnollaam on eri asia. Nyt olen viiskymppisenä pienipalkkainen virkamies, kurssikavereilla diplomaatin uria, professuureja.
Itse olen myös ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut pienipalkkainen virkamies. Totta kai joka alalla tausta ja suhteet vaikuttavat etenemiseen, varsinkin armeijassa, teatterikorkeakouluun pääsyssä ja sellaisten tutkintojen hyväksikäytössä, jotka eivät suoraan valmista mihinkään tiettyyn ammattiin.
Puuttuvat suhteet (kuten joku jo aiemmin kirjoitti suhteet ovat kuin urheilijalla sponsorit ja valmentajat) voi yrittää korvata uskalluksella ja siirtymisellä omalle epämukavuusalueelle, tietynlaisilla hulluudella Myös perheen kannustus on tärkeä. Jos haluaa puolison menestyvän, ei pidä rutista kotitöiden yms. jakamisesta, ajoissa kotona olemisesta, lasten harrastuksiin viemisestä jne. Menestyksellä on hintansa. Jokin elämän osa-alue kärsii. Suurin osa tyytyy olemaan se kaltaiseni pikkuvirkamies.
Omista opiskelukavereista, valmistuimme maalaisyliopistosta, suurin osa on opettajia. Vähemmistössä ovat täysin epäonnistuneet, pääosin työttömänä olleet, sitten löytyy toimittajia kaikilta tasoilta, rehtoreita, yrittäjiä, kuntayhtymän rehtori, kaupunginjohtaja jne. Ainoastaan yhdellä yrittäjällä on yrittäjätaustaa, muut ovat lähtöisin sekalaisista taustoista. Ketään merkittäviä saman alan ihmisiä tai muita silmäätekeviä ei heidänkään taustoista löydy. Kyllä ne taustoistaan hyötyneet taitavat olla vähemmistössä. Harmittaahan se, kun toinen menestyy itseä vähemmillä lahjoilla ja on saanut kotoa kannustavia neuvoja, mitä kannattaa tehdä ja millaisiin harjoittelupaikkoihin pyrkiä jne.
Tässä nähdään ero myös HY:n ja maakuntayliopistojen välillä. En usko, että tiede- ja kulttuurisuvuista lähdetään Kuopioon tai Rovaniemelle. Tuo mitä sanot perheen tuesta on totta, mutta vain osittain. Merkittävät tiedemiehet ovat yleensä sen laatuisia, että se perhe tulee kakkosena arvoissa aina. Ensimmäinen rakkaus on se oma tieteenlaji. Tällä ei ole tekemistä yhteiskuntaluokan kanssa ymmärtääkseni. Ensimmäinen aviomieheni oli tämän sortin tiedemies. Hän tuli pikkuvirkamiestaustasta.
Tarkoitin perheen tuella sitä, että se mahdollistaa itsekkään omistautumisen sille tieteelle ja pitämään se elämässä ykkösenä. Se ei onnistu, jos toinen ruikuttaa imuroimisvuoroista tai lasten harrastuksiin viemisistä ja jatkuvista poissaoloista.
Ajattelet kierosti. Jos haluaa omistautua tieteelle ja tekemään siinä uraa, ei kannata perustaa lapsiperhettä tai ainakaan syyllistää oman uransa floppaamisesta sitä omaa perhettä. Valinta pitää tehdä ihan itse eikä despoottina edellyttää perheeltään jotain, mitä se ei halua.
Jotkut tutkijatkin haluavat pariutua ja lisääntyä ja pariutuvat ja tekevät lapsia. Ja tiedeura ei loista, jos ei puoliso jousta. Joku voi ajatella sitä despotismiksi, mutta toinen voi ajatella sitä puolison tukena. Olen seurannut paria tapausta ja perhe on joutunut joustamaan.
Lapsia kohtaan on todella väärin ensin hankkia heidät ja sitten priorisoida heidät elämässäään vasta kauas uran jälkeen. No, riittää ainakin asiakkaita terapeuteille tulevaisuudessakin.
Lapsia voivat tehdä kaikki
Ensin koko ketjun ajan meuhkataan, kuinka akateeminen koti antaa parhaat eväät eikä duunareiden lapsilla ole asiaa mihinkään. Nyt sitten akateemisten lapset onkin terapian tarpeessa ja heidät olisi pitänyt jättää tekemättä. Yrittäkää nyt päättää.
Tämä on keskustelupalsta. Täällä on useita henkilöitä keskustelemassa. Monelle se akateeminen lapsuudenperhe voi olla pitkäaikaisen kärsimyksen lähde. Toiset ovat onnekkaampia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luokkanousun tehneet ihmiset voivat omia lapsiaan kohtaan armottoman vaativia. Kun itse on joutunut ponnistelemaan yksin, saattaa kokea siten, että muiden tulisi kyetä tekemään sama perässä. Halusivat lapset sitten tavoitella jotain vastaavaa tai eivät, tehdään selväksi se, että on vanhemmalle pettymys, jos suoritukset jäävät jälkeläisillä heikommiksi kuin vanhemmalla.
Vierailija kirjoitti:
Luokkanousun tehneet ihmiset voivat omia lapsiaan kohtaan armottoman vaativia. Kun itse on joutunut ponnistelemaan yksin, saattaa kokea siten, että muiden tulisi kyetä tekemään sama perässä. Halusivat lapset sitten tavoitella jotain vastaavaa tai eivät, tehdään selväksi se, että on vanhemmalle pettymys, jos suoritukset jäävät jälkeläisillä heikommiksi kuin vanhemmalla.
Tällaisilta vanhemmilta voi myös jäädä huomioimatta se, että aikanaan koko suku on saattanut käyttää paljon resursseja siihen, että joku saadaan koulutettua pidemmälle. Apua on aikanaan saatu vaikka mistä, mutta omille lapsille mesotaan miten kaikki ovat omillaan, turha pyytää mitään apua mihinkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se tilastollisesti epätavallista, että ihan duunariperheestöä päädytään yliopistoon. Ei superharvinaista, mutta ei kovin yleistäkään. Kyllä Suomessakin koulutus periytyy yllättävän paljo , vaikka emme jyrkkä luokkayhteiskunta olekaan.
Aiheesta löytyyy tutkimuksia ja tilastoja.
Ei ole. Kaikissa yliopistoissa ja kaikilla aloilla on duunaritaustaisia. Eräskin kaverini valmistui juuri oikiksesta, vanhemmat kouluttamattomia duunareita.
Hienoa, tunnet yhden, eihän se sitten ole harvinaista.
Tunnen vaikka kuinka monta ja niin tuntee tai tietää muutkin, ette vaan tajua. Jos nyt lähdetään vaikka pääministeristä ja monesta muusta poliitikosta, tutkijasta jne.
Minäkin ponnistin duunaritaustalla 90 -luvulla HY. Kurssikaverit olivat kolmannen polven akateemisia, proffasukuja, ylijohtajien lapsia jne. Pääseehän yliopistoon sisään kuka vaan, mutta että löytää sieltä ulos ja menestyy tutkinnollaam on eri asia. Nyt olen viiskymppisenä pienipalkkainen virkamies, kurssikavereilla diplomaatin uria, professuureja.
Itse olen myös ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut pienipalkkainen virkamies. Totta kai joka alalla tausta ja suhteet vaikuttavat etenemiseen, varsinkin armeijassa, teatterikorkeakouluun pääsyssä ja sellaisten tutkintojen hyväksikäytössä, jotka eivät suoraan valmista mihinkään tiettyyn ammattiin.
Puuttuvat suhteet (kuten joku jo aiemmin kirjoitti suhteet ovat kuin urheilijalla sponsorit ja valmentajat) voi yrittää korvata uskalluksella ja siirtymisellä omalle epämukavuusalueelle, tietynlaisilla hulluudella Myös perheen kannustus on tärkeä. Jos haluaa puolison menestyvän, ei pidä rutista kotitöiden yms. jakamisesta, ajoissa kotona olemisesta, lasten harrastuksiin viemisestä jne. Menestyksellä on hintansa. Jokin elämän osa-alue kärsii. Suurin osa tyytyy olemaan se kaltaiseni pikkuvirkamies.
Omista opiskelukavereista, valmistuimme maalaisyliopistosta, suurin osa on opettajia. Vähemmistössä ovat täysin epäonnistuneet, pääosin työttömänä olleet, sitten löytyy toimittajia kaikilta tasoilta, rehtoreita, yrittäjiä, kuntayhtymän rehtori, kaupunginjohtaja jne. Ainoastaan yhdellä yrittäjällä on yrittäjätaustaa, muut ovat lähtöisin sekalaisista taustoista. Ketään merkittäviä saman alan ihmisiä tai muita silmäätekeviä ei heidänkään taustoista löydy. Kyllä ne taustoistaan hyötyneet taitavat olla vähemmistössä. Harmittaahan se, kun toinen menestyy itseä vähemmillä lahjoilla ja on saanut kotoa kannustavia neuvoja, mitä kannattaa tehdä ja millaisiin harjoittelupaikkoihin pyrkiä jne.
Tässä nähdään ero myös HY:n ja maakuntayliopistojen välillä. En usko, että tiede- ja kulttuurisuvuista lähdetään Kuopioon tai Rovaniemelle. Tuo mitä sanot perheen tuesta on totta, mutta vain osittain. Merkittävät tiedemiehet ovat yleensä sen laatuisia, että se perhe tulee kakkosena arvoissa aina. Ensimmäinen rakkaus on se oma tieteenlaji. Tällä ei ole tekemistä yhteiskuntaluokan kanssa ymmärtääkseni. Ensimmäinen aviomieheni oli tämän sortin tiedemies. Hän tuli pikkuvirkamiestaustasta.
Tarkoitin perheen tuella sitä, että se mahdollistaa itsekkään omistautumisen sille tieteelle ja pitämään se elämässä ykkösenä. Se ei onnistu, jos toinen ruikuttaa imuroimisvuoroista tai lasten harrastuksiin viemisistä ja jatkuvista poissaoloista.
Ajattelet kierosti. Jos haluaa omistautua tieteelle ja tekemään siinä uraa, ei kannata perustaa lapsiperhettä tai ainakaan syyllistää oman uransa floppaamisesta sitä omaa perhettä. Valinta pitää tehdä ihan itse eikä despoottina edellyttää perheeltään jotain, mitä se ei halua.
Jotkut tutkijatkin haluavat pariutua ja lisääntyä ja pariutuvat ja tekevät lapsia. Ja tiedeura ei loista, jos ei puoliso jousta. Joku voi ajatella sitä despotismiksi, mutta toinen voi ajatella sitä puolison tukena. Olen seurannut paria tapausta ja perhe on joutunut joustamaan.
Lapsia kohtaan on todella väärin ensin hankkia heidät ja sitten priorisoida heidät elämässäään vasta kauas uran jälkeen. No, riittää ainakin asiakkaita terapeuteille tulevaisuudessakin.
Lapsia voivat tehdä kaikki
Valitettavasti. Moni vanhempi traumatisoi lapsensa pahasti. Akateeminen perhe ei välttämättä ole onnellinen perhe.
Onnettomia perheitä on muissakin yhteiskuntaluokissa, jos yhteiskuntaluokista yleensä voidaan puhua. Akateemisiakin perheitä on monenlaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen suvusta, jossa on yksi ylioppilas. Äitini ja kaikki hönen sisaruksensa ovat käyneet vaan kansakoulun. Töissä ovat kaikki olleet ikänsä (siivooja, perhepäivähoitaja, myyjä, koulunkeittiö) samoin miehet perus rekkakuski, hitsaaja, tehdastyö osastoa. Serkkuni ovat kaikki ammattikoulun käyneitä, osa alansa töissä, osa työttömänä.
Itse kävin amiksen ja siitä amk:hon. Koko suvussa on siis kaksi amk käynyttä, meistä toinen se ylioppilas.
Aika uudessa maailmassa amk:ssa olin. Kun oli vaikeaa, niin kotoa tuli ohje ”lopeta se” ainut tähtäys oli työttömyyskorvaus ja liiton päiväraha.
Vasta aikuisena menin ensimmäisen kerran ravintolaan syömään ja teatteriin. En edes tiennyt mitä käsitteellä ”mennä ulos syömään” tarkoitettiin. Samoin laivalle luokan kanssa mennessä ihmettelin miksi varataan pöytä ravintolaan. Lapsuudessa emme koskaan käyneet missään syömässä, ei edes pitsalla ja ne pari kertaa kun laivalla mentiin ruotsiin sukulaisiin oli aina eväät mukana. Äitini on yli 60v ja ei ole vieläkään syönyt koskaan ravintolassa.Erikoista jos koulunkeittiö-työntekijä kuitenkin on suvussa. Etkö ymmärtänyt, mitä ravintolassa syöminen tarkoittaa? Onko äidilläsi ollut työpaikalla työruokala?
Moni ymmärtää ravintolassa syömisen ns. Buffet pöytänä, ei ala carte. Tiedän monia jotka puhuvat abc:n buffet pöydästä syömisestä ravintolassa syömisenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen suvusta, jossa on yksi ylioppilas. Äitini ja kaikki hönen sisaruksensa ovat käyneet vaan kansakoulun. Töissä ovat kaikki olleet ikänsä (siivooja, perhepäivähoitaja, myyjä, koulunkeittiö) samoin miehet perus rekkakuski, hitsaaja, tehdastyö osastoa. Serkkuni ovat kaikki ammattikoulun käyneitä, osa alansa töissä, osa työttömänä.
Itse kävin amiksen ja siitä amk:hon. Koko suvussa on siis kaksi amk käynyttä, meistä toinen se ylioppilas.
Aika uudessa maailmassa amk:ssa olin. Kun oli vaikeaa, niin kotoa tuli ohje ”lopeta se” ainut tähtäys oli työttömyyskorvaus ja liiton päiväraha.
Vasta aikuisena menin ensimmäisen kerran ravintolaan syömään ja teatteriin. En edes tiennyt mitä käsitteellä ”mennä ulos syömään” tarkoitettiin. Samoin laivalle luokan kanssa mennessä ihmettelin miksi varataan pöytä ravintolaan. Lapsuudessa emme koskaan käyneet missään syömässä, ei edes pitsalla ja ne pari kertaa kun laivalla mentiin ruotsiin sukulaisiin oli aina eväät mukana. Äitini on yli 60v ja ei ole vieläkään syönyt koskaan ravintolassa.Erikoista jos koulunkeittiö-työntekijä kuitenkin on suvussa. Etkö ymmärtänyt, mitä ravintolassa syöminen tarkoittaa? Onko äidilläsi ollut työpaikalla työruokala?
Etkai luule että vähävarainen ihminen syö työpaikkaruokalassa? Eväät on mukana töissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se tilastollisesti epätavallista, että ihan duunariperheestöä päädytään yliopistoon. Ei superharvinaista, mutta ei kovin yleistäkään. Kyllä Suomessakin koulutus periytyy yllättävän paljo , vaikka emme jyrkkä luokkayhteiskunta olekaan.
Aiheesta löytyyy tutkimuksia ja tilastoja.
Ei ole. Kaikissa yliopistoissa ja kaikilla aloilla on duunaritaustaisia. Eräskin kaverini valmistui juuri oikiksesta, vanhemmat kouluttamattomia duunareita.
Hienoa, tunnet yhden, eihän se sitten ole harvinaista.
Tunnen vaikka kuinka monta ja niin tuntee tai tietää muutkin, ette vaan tajua. Jos nyt lähdetään vaikka pääministeristä ja monesta muusta poliitikosta, tutkijasta jne.
Minäkin ponnistin duunaritaustalla 90 -luvulla HY. Kurssikaverit olivat kolmannen polven akateemisia, proffasukuja, ylijohtajien lapsia jne. Pääseehän yliopistoon sisään kuka vaan, mutta että löytää sieltä ulos ja menestyy tutkinnollaam on eri asia. Nyt olen viiskymppisenä pienipalkkainen virkamies, kurssikavereilla diplomaatin uria, professuureja.
Itse olen myös ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut pienipalkkainen virkamies. Totta kai joka alalla tausta ja suhteet vaikuttavat etenemiseen, varsinkin armeijassa, teatterikorkeakouluun pääsyssä ja sellaisten tutkintojen hyväksikäytössä, jotka eivät suoraan valmista mihinkään tiettyyn ammattiin.
Puuttuvat suhteet (kuten joku jo aiemmin kirjoitti suhteet ovat kuin urheilijalla sponsorit ja valmentajat) voi yrittää korvata uskalluksella ja siirtymisellä omalle epämukavuusalueelle, tietynlaisilla hulluudella Myös perheen kannustus on tärkeä. Jos haluaa puolison menestyvän, ei pidä rutista kotitöiden yms. jakamisesta, ajoissa kotona olemisesta, lasten harrastuksiin viemisestä jne. Menestyksellä on hintansa. Jokin elämän osa-alue kärsii. Suurin osa tyytyy olemaan se kaltaiseni pikkuvirkamies.
Omista opiskelukavereista, valmistuimme maalaisyliopistosta, suurin osa on opettajia. Vähemmistössä ovat täysin epäonnistuneet, pääosin työttömänä olleet, sitten löytyy toimittajia kaikilta tasoilta, rehtoreita, yrittäjiä, kuntayhtymän rehtori, kaupunginjohtaja jne. Ainoastaan yhdellä yrittäjällä on yrittäjätaustaa, muut ovat lähtöisin sekalaisista taustoista. Ketään merkittäviä saman alan ihmisiä tai muita silmäätekeviä ei heidänkään taustoista löydy. Kyllä ne taustoistaan hyötyneet taitavat olla vähemmistössä. Harmittaahan se, kun toinen menestyy itseä vähemmillä lahjoilla ja on saanut kotoa kannustavia neuvoja, mitä kannattaa tehdä ja millaisiin harjoittelupaikkoihin pyrkiä jne.
Tässä nähdään ero myös HY:n ja maakuntayliopistojen välillä. En usko, että tiede- ja kulttuurisuvuista lähdetään Kuopioon tai Rovaniemelle. Tuo mitä sanot perheen tuesta on totta, mutta vain osittain. Merkittävät tiedemiehet ovat yleensä sen laatuisia, että se perhe tulee kakkosena arvoissa aina. Ensimmäinen rakkaus on se oma tieteenlaji. Tällä ei ole tekemistä yhteiskuntaluokan kanssa ymmärtääkseni. Ensimmäinen aviomieheni oli tämän sortin tiedemies. Hän tuli pikkuvirkamiestaustasta.
Tarkoitin perheen tuella sitä, että se mahdollistaa itsekkään omistautumisen sille tieteelle ja pitämään se elämässä ykkösenä. Se ei onnistu, jos toinen ruikuttaa imuroimisvuoroista tai lasten harrastuksiin viemisistä ja jatkuvista poissaoloista.
Ajattelet kierosti. Jos haluaa omistautua tieteelle ja tekemään siinä uraa, ei kannata perustaa lapsiperhettä tai ainakaan syyllistää oman uransa floppaamisesta sitä omaa perhettä. Valinta pitää tehdä ihan itse eikä despoottina edellyttää perheeltään jotain, mitä se ei halua.
Jotkut tutkijatkin haluavat pariutua ja lisääntyä ja pariutuvat ja tekevät lapsia. Ja tiedeura ei loista, jos ei puoliso jousta. Joku voi ajatella sitä despotismiksi, mutta toinen voi ajatella sitä puolison tukena. Olen seurannut paria tapausta ja perhe on joutunut joustamaan.
Lapsia kohtaan on todella väärin ensin hankkia heidät ja sitten priorisoida heidät elämässäään vasta kauas uran jälkeen. No, riittää ainakin asiakkaita terapeuteille tulevaisuudessakin.
Lapsia voivat tehdä kaikki
Valitettavasti. Moni vanhempi traumatisoi lapsensa pahasti. Akateeminen perhe ei välttämättä ole onnellinen perhe.
Onnettomia perheitä on muissakin yhteiskuntaluokissa, jos yhteiskuntaluokista yleensä voidaan puhua. Akateemisiakin perheitä on monenlaisia.
On toki. Onnettomien akateemisten perheiden lapset vain ovat omillaan. Paljon helpommin yhteiskunnan taholta puututaan siivoojan lasten hätään kuin professorivanhempien perheessä oleviin ongelmiin. Akateemiset ihmiset kun ovat niin taitavia, eihän heidän lapsillaan voi mitään vanhemmista johtuvia ongelmia kotona olla.
Lapsia kohtaan on todella väärin ensin hankkia heidät ja sitten priorisoida heidät elämässäään vasta kauas uran jälkeen. No, riittää ainakin asiakkaita terapeuteille tulevaisuudessakin.