Lue keskustelun säännöt.
Raisa 35v. nousi duunariperheestä akateemiseksi. Kärjistävää ja yleistävää, miksi?
02.04.2021 |
https://www.iltalehti.fi/perheartikkelit/a/3a61e7b0-d7e3-4ea4-a7fd-5941…
Hyvin on opiskelut sujuneet, sehän on vain hienoa. En silti ymmärrä tätä yleistystä yhä tänä päivänä, kuinka nyt ollaan eri piireistä ja vain osalla mahikset päästä ns. piireihin. Hän puhuu, kuinka ei tohtinut hakea parempaan lukioonkaan, vaikka ka oli hyvä. Jne jne...lisää itse artikkelissa. Itse olen opettajaperheessä kasvanut eli minulla on keskiluokkaiset lähtökohdat, ei ns. duunaritaustaa. Opiskelin itse myös samaiseen ammattiin, kuten vanhempanikin. Siihen aikaan ei ollut tosin kenenkään kohdalla muotia hakea "huippulukioihin" tai lähteä asumaan lukion takia johonkin. Ihan siihen lähilukioon mentiin, koska se oli tapana. Ka oli minullakin 9,3 ja siitä huolimatta lähin kelpasi. Ei ollut mikään luokkakysymys. Yliopisto-opinnoissa meitä oli ystäväporukassa todella eri taustoista, sehän nyt on selvääkin selvempää, että näin on. Ei se ollut mikään juttu, eikä kukaan edes ajatellut selvittää jokaista sukulaista ja heidän ammattiaan. Mitä nyt joku kertoi ohimennen ja kaikki oli yksinomaan hienoa. Ei minkäänlaista akateemista erottelua ilmennyt koko opiskeluaikanani. Tosin opiskelin Jyväskylän yliopistossa, se oli ainakin minulle loistava opinahjo. Jutussa Raisa halusi vaihtaa Helsinkiin, josko se vaikuttaa tässä nyt enemmän kuin "akateemisuus" noin yleensä. Vähän vierastan tuon termin käyttöä, en korosta olevani, se ei näy arjessani. En myöskään allekirjoita sitä, että koulutetuista vanhemmista syntyy koulutettuja lapsia. Olen sekä omalla kohdallani että ystävieni kohdalla todistamassa, kuinka eri tavoin tämä voikaan mennä. Meidän omalla jälkikasvullamme painottuu ammatillinen puoli, kun taas ammatillisesti koulutetuilla tutuillamme lähtee nuoria yliopistoon tai amk:eaan. Tämä erottelu, mitä Raisa tekee, on hänen oma subjektiivinen kokemuksensa. Asioita ei kannata yleistää kuitenkaan liiaksi, koska monen totuus ja kokemus on kuitenkin ihan iloisen päinvastainen. On turha ylläpitää kynsin ja hampain vanhoja raja-aitoja. Vieläpä ihan itse.
Kommentit (863)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se tilastollisesti epätavallista, että ihan duunariperheestöä päädytään yliopistoon. Ei superharvinaista, mutta ei kovin yleistäkään. Kyllä Suomessakin koulutus periytyy yllättävän paljo , vaikka emme jyrkkä luokkayhteiskunta olekaan.
Aiheesta löytyyy tutkimuksia ja tilastoja.
Ei ole. Kaikissa yliopistoissa ja kaikilla aloilla on duunaritaustaisia. Eräskin kaverini valmistui juuri oikiksesta, vanhemmat kouluttamattomia duunareita.
Hienoa, tunnet yhden, eihän se sitten ole harvinaista.
Tunnen vaikka kuinka monta ja niin tuntee tai tietää muutkin, ette vaan tajua. Jos nyt lähdetään vaikka pääministeristä ja monesta muusta poliitikosta, tutkijasta jne.
Minäkin ponnistin duunaritaustalla 90 -luvulla HY. Kurssikaverit olivat kolmannen polven akateemisia, proffasukuja, ylijohtajien lapsia jne. Pääseehän yliopistoon sisään kuka vaan, mutta että löytää sieltä ulos ja menestyy tutkinnollaam on eri asia. Nyt olen viiskymppisenä pienipalkkainen virkamies, kurssikavereilla diplomaatin uria, professuureja.
Itse olen myös ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut pienipalkkainen virkamies. Totta kai joka alalla tausta ja suhteet vaikuttavat etenemiseen, varsinkin armeijassa, teatterikorkeakouluun pääsyssä ja sellaisten tutkintojen hyväksikäytössä, jotka eivät suoraan valmista mihinkään tiettyyn ammattiin.
Puuttuvat suhteet (kuten joku jo aiemmin kirjoitti suhteet ovat kuin urheilijalla sponsorit ja valmentajat) voi yrittää korvata uskalluksella ja siirtymisellä omalle epämukavuusalueelle, tietynlaisilla hulluudella Myös perheen kannustus on tärkeä. Jos haluaa puolison menestyvän, ei pidä rutista kotitöiden yms. jakamisesta, ajoissa kotona olemisesta, lasten harrastuksiin viemisestä jne. Menestyksellä on hintansa. Jokin elämän osa-alue kärsii. Suurin osa tyytyy olemaan se kaltaiseni pikkuvirkamies.
Omista opiskelukavereista, valmistuimme maalaisyliopistosta, suurin osa on opettajia. Vähemmistössä ovat täysin epäonnistuneet, pääosin työttömänä olleet, sitten löytyy toimittajia kaikilta tasoilta, rehtoreita, yrittäjiä, kuntayhtymän rehtori, kaupunginjohtaja jne. Ainoastaan yhdellä yrittäjällä on yrittäjätaustaa, muut ovat lähtöisin sekalaisista taustoista. Ketään merkittäviä saman alan ihmisiä tai muita silmäätekeviä ei heidänkään taustoista löydy. Kyllä ne taustoistaan hyötyneet taitavat olla vähemmistössä. Harmittaahan se, kun toinen menestyy itseä vähemmillä lahjoilla ja on saanut kotoa kannustavia neuvoja, mitä kannattaa tehdä ja millaisiin harjoittelupaikkoihin pyrkiä jne.
Tässä nähdään ero myös HY:n ja maakuntayliopistojen välillä. En usko, että tiede- ja kulttuurisuvuista lähdetään Kuopioon tai Rovaniemelle. Tuo mitä sanot perheen tuesta on totta, mutta vain osittain. Merkittävät tiedemiehet ovat yleensä sen laatuisia, että se perhe tulee kakkosena arvoissa aina. Ensimmäinen rakkaus on se oma tieteenlaji. Tällä ei ole tekemistä yhteiskuntaluokan kanssa ymmärtääkseni. Ensimmäinen aviomieheni oli tämän sortin tiedemies. Hän tuli pikkuvirkamiestaustasta.
Tarkoitin perheen tuella sitä, että se mahdollistaa itsekkään omistautumisen sille tieteelle ja pitämään se elämässä ykkösenä. Se ei onnistu, jos toinen ruikuttaa imuroimisvuoroista tai lasten harrastuksiin viemisistä ja jatkuvista poissaoloista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmettelin kanssa hieman samaa. En itse tuntenut yliopiston ainejärjestön "ryyppyporukoissa" ihmisten perhetaustoja, lukuun ottamatta niitä, joista tuli läheisempiä ystäviä. En myöskään henkisesti kokenut mitään luokkahyppyä. Päinvastoin koin jonkinlaisen latistumisen. Ihmiset "huipulla" eivät todellakaan tuntuneet miltään älylliseltä huipulta.
Sen sijaan koin tuon hypyn siirtyessä yläasteelta lukioon. Nimittäin pienen kunnan yläasteella menestymistä aina hieman siivitti tai jarrutti status yhteisössä. Sanotaan vaikkapa pankinjohtajan tyttärelle numerot lohkesivat aina hieman kevyemmin kuin perusduunarin mukulalle. Tästä epäoikeudenmukaisuuden tunteesta jäi monta konkreettista ja kyrsivää esimerkkiä mieleen. Sait kokeesta 9,5 kaverisi kanssa, mutta kaverisi saa kuitenkin todistukseen 10 ja sinä 9. Pankinjohtajan, opettajan, lääkärin tms. tyttären sosioekonominen asema toi aina pienen tiedostamattoman edun.
Työskennellessäni myöhemmin jonkin aikaa opettajana, oli järkytys havaita, miten paljon opettajat puhuivat opettajainhuoneessa oppilaiden vanhemmista. Itse kun en taustani vuoksi halunnut tietää heistä mitään, jottei se vaikuttaisi näkemyksiini.
Sitten tuosta duunaritaustasta. Asiat eivät ehkä ole aina niin yksioikoisia. Omat vanhempani eivät omista olosuhteistaan käsin edes kyenneet harkitsemaan koulutusta samalla tavalla kuin se minulle oli päivänselvää. Näkisin kuitenkin, että kotioloni olivat kouluttautumiselle paremmat kuin monella kouluttautuneella. Elämä oli vakaata ja turvattua. Minua kannustettiin älyllisiin harrastuksiini ja monella tapaa vanhempani ehkä nauttivatkin erilaisuudestani - tai vai näkivät itsessään olosuhteista johtuen toteutumatta jääneen potentian. Kouluttautuminen oli helppoa, koska tein kaiken omasta tahdostani ja omasta luontaisesta älykkyydestäni käsin, en jonkin pärjäämisen paineen alla.
Äykkyys ja ajattelukyky ei ole sidonnainen koulutukseen. Moni korkealle kouluttautunut on itse asiassa hyvin keskinkertainen. Keskinkertainen opettajien lapsi, joka on vanhempien paineesta ja koulutusorientoituneisuudesta käsin painanut koulutuspolun hiellä ja tuskalla läpi. Järkytyin yliopistossa, miten jotkut todellakin olivat lukeneet pääsykoekirjat tyyliin 10 kertaa. Järkytyin siitä, miten älykkäimmät eivät hakeutuneet tohtoriopintoihin vaan ne tylsät, keskinkertaiset ideattomat tyypit, joiden isäkin oli aikanaan tehnyt tohtoritutkinnon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se tilastollisesti epätavallista, että ihan duunariperheestöä päädytään yliopistoon. Ei superharvinaista, mutta ei kovin yleistäkään. Kyllä Suomessakin koulutus periytyy yllättävän paljo , vaikka emme jyrkkä luokkayhteiskunta olekaan.
Aiheesta löytyyy tutkimuksia ja tilastoja.
Ei ole. Kaikissa yliopistoissa ja kaikilla aloilla on duunaritaustaisia. Eräskin kaverini valmistui juuri oikiksesta, vanhemmat kouluttamattomia duunareita.
Hienoa, tunnet yhden, eihän se sitten ole harvinaista.
Tunnen vaikka kuinka monta ja niin tuntee tai tietää muutkin, ette vaan tajua. Jos nyt lähdetään vaikka pääministeristä ja monesta muusta poliitikosta, tutkijasta jne.
Minäkin ponnistin duunaritaustalla 90 -luvulla HY. Kurssikaverit olivat kolmannen polven akateemisia, proffasukuja, ylijohtajien lapsia jne. Pääseehän yliopistoon sisään kuka vaan, mutta että löytää sieltä ulos ja menestyy tutkinnollaam on eri asia. Nyt olen viiskymppisenä pienipalkkainen virkamies, kurssikavereilla diplomaatin uria, professuureja.
Itse olen myös ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut pienipalkkainen virkamies. Totta kai joka alalla tausta ja suhteet vaikuttavat etenemiseen, varsinkin armeijassa, teatterikorkeakouluun pääsyssä ja sellaisten tutkintojen hyväksikäytössä, jotka eivät suoraan valmista mihinkään tiettyyn ammattiin.
Puuttuvat suhteet (kuten joku jo aiemmin kirjoitti suhteet ovat kuin urheilijalla sponsorit ja valmentajat) voi yrittää korvata uskalluksella ja siirtymisellä omalle epämukavuusalueelle, tietynlaisilla hulluudella Myös perheen kannustus on tärkeä. Jos haluaa puolison menestyvän, ei pidä rutista kotitöiden yms. jakamisesta, ajoissa kotona olemisesta, lasten harrastuksiin viemisestä jne. Menestyksellä on hintansa. Jokin elämän osa-alue kärsii. Suurin osa tyytyy olemaan se kaltaiseni pikkuvirkamies.
Omista opiskelukavereista, valmistuimme maalaisyliopistosta, suurin osa on opettajia. Vähemmistössä ovat täysin epäonnistuneet, pääosin työttömänä olleet, sitten löytyy toimittajia kaikilta tasoilta, rehtoreita, yrittäjiä, kuntayhtymän rehtori, kaupunginjohtaja jne. Ainoastaan yhdellä yrittäjällä on yrittäjätaustaa, muut ovat lähtöisin sekalaisista taustoista. Ketään merkittäviä saman alan ihmisiä tai muita silmäätekeviä ei heidänkään taustoista löydy. Kyllä ne taustoistaan hyötyneet taitavat olla vähemmistössä. Harmittaahan se, kun toinen menestyy itseä vähemmillä lahjoilla ja on saanut kotoa kannustavia neuvoja, mitä kannattaa tehdä ja millaisiin harjoittelupaikkoihin pyrkiä jne.
Tässä nähdään ero myös HY:n ja maakuntayliopistojen välillä. En usko, että tiede- ja kulttuurisuvuista lähdetään Kuopioon tai Rovaniemelle. Tuo mitä sanot perheen tuesta on totta, mutta vain osittain. Merkittävät tiedemiehet ovat yleensä sen laatuisia, että se perhe tulee kakkosena arvoissa aina. Ensimmäinen rakkaus on se oma tieteenlaji. Tällä ei ole tekemistä yhteiskuntaluokan kanssa ymmärtääkseni. Ensimmäinen aviomieheni oli tämän sortin tiedemies. Hän tuli pikkuvirkamiestaustasta.
Tarkoitin perheen tuella sitä, että se mahdollistaa itsekkään omistautumisen sille tieteelle ja pitämään se elämässä ykkösenä. Se ei onnistu, jos toinen ruikuttaa imuroimisvuoroista tai lasten harrastuksiin viemisistä ja jatkuvista poissaoloista.
Ajattelet kierosti. Jos haluaa omistautua tieteelle ja tekemään siinä uraa, ei kannata perustaa lapsiperhettä tai ainakaan syyllistää oman uransa floppaamisesta sitä omaa perhettä. Valinta pitää tehdä ihan itse eikä despoottina edellyttää perheeltään jotain, mitä se ei halua.
Tunnen HY:n professorin, joka lähetti lapsensa maakuntaan tekemään kandidaatin tutkinnon, kun ovet Helsingin yliopistoon eivät huonojen arvosanojen vuoksi avautuneet. Sen jälkeen tuttu sukunimi avasi tälle lapselle Helsingin yliopistossa koulutus- ja urapolun.
Itse olen suvusta, jossa on yksi ylioppilas. Äitini ja kaikki hönen sisaruksensa ovat käyneet vaan kansakoulun. Töissä ovat kaikki olleet ikänsä (siivooja, perhepäivähoitaja, myyjä, koulunkeittiö) samoin miehet perus rekkakuski, hitsaaja, tehdastyö osastoa. Serkkuni ovat kaikki ammattikoulun käyneitä, osa alansa töissä, osa työttömänä.
Itse kävin amiksen ja siitä amk:hon. Koko suvussa on siis kaksi amk käynyttä, meistä toinen se ylioppilas.
Aika uudessa maailmassa amk:ssa olin. Kun oli vaikeaa, niin kotoa tuli ohje ”lopeta se” ainut tähtäys oli työttömyyskorvaus ja liiton päiväraha.
Vasta aikuisena menin ensimmäisen kerran ravintolaan syömään ja teatteriin. En edes tiennyt mitä käsitteellä ”mennä ulos syömään” tarkoitettiin. Samoin laivalle luokan kanssa mennessä ihmettelin miksi varataan pöytä ravintolaan. Lapsuudessa emme koskaan käyneet missään syömässä, ei edes pitsalla ja ne pari kertaa kun laivalla mentiin ruotsiin sukulaisiin oli aina eväät mukana. Äitini on yli 60v ja ei ole vieläkään syönyt koskaan ravintolassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se tilastollisesti epätavallista, että ihan duunariperheestöä päädytään yliopistoon. Ei superharvinaista, mutta ei kovin yleistäkään. Kyllä Suomessakin koulutus periytyy yllättävän paljo , vaikka emme jyrkkä luokkayhteiskunta olekaan.
Aiheesta löytyyy tutkimuksia ja tilastoja.
Ei ole. Kaikissa yliopistoissa ja kaikilla aloilla on duunaritaustaisia. Eräskin kaverini valmistui juuri oikiksesta, vanhemmat kouluttamattomia duunareita.
Hienoa, tunnet yhden, eihän se sitten ole harvinaista.
Tunnen vaikka kuinka monta ja niin tuntee tai tietää muutkin, ette vaan tajua. Jos nyt lähdetään vaikka pääministeristä ja monesta muusta poliitikosta, tutkijasta jne.
Minäkin ponnistin duunaritaustalla 90 -luvulla HY. Kurssikaverit olivat kolmannen polven akateemisia, proffasukuja, ylijohtajien lapsia jne. Pääseehän yliopistoon sisään kuka vaan, mutta että löytää sieltä ulos ja menestyy tutkinnollaam on eri asia. Nyt olen viiskymppisenä pienipalkkainen virkamies, kurssikavereilla diplomaatin uria, professuureja.
Itse olen myös ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut pienipalkkainen virkamies. Totta kai joka alalla tausta ja suhteet vaikuttavat etenemiseen, varsinkin armeijassa, teatterikorkeakouluun pääsyssä ja sellaisten tutkintojen hyväksikäytössä, jotka eivät suoraan valmista mihinkään tiettyyn ammattiin.
Puuttuvat suhteet (kuten joku jo aiemmin kirjoitti suhteet ovat kuin urheilijalla sponsorit ja valmentajat) voi yrittää korvata uskalluksella ja siirtymisellä omalle epämukavuusalueelle, tietynlaisilla hulluudella Myös perheen kannustus on tärkeä. Jos haluaa puolison menestyvän, ei pidä rutista kotitöiden yms. jakamisesta, ajoissa kotona olemisesta, lasten harrastuksiin viemisestä jne. Menestyksellä on hintansa. Jokin elämän osa-alue kärsii. Suurin osa tyytyy olemaan se kaltaiseni pikkuvirkamies.
Omista opiskelukavereista, valmistuimme maalaisyliopistosta, suurin osa on opettajia. Vähemmistössä ovat täysin epäonnistuneet, pääosin työttömänä olleet, sitten löytyy toimittajia kaikilta tasoilta, rehtoreita, yrittäjiä, kuntayhtymän rehtori, kaupunginjohtaja jne. Ainoastaan yhdellä yrittäjällä on yrittäjätaustaa, muut ovat lähtöisin sekalaisista taustoista. Ketään merkittäviä saman alan ihmisiä tai muita silmäätekeviä ei heidänkään taustoista löydy. Kyllä ne taustoistaan hyötyneet taitavat olla vähemmistössä. Harmittaahan se, kun toinen menestyy itseä vähemmillä lahjoilla ja on saanut kotoa kannustavia neuvoja, mitä kannattaa tehdä ja millaisiin harjoittelupaikkoihin pyrkiä jne.
Tässä nähdään ero myös HY:n ja maakuntayliopistojen välillä. En usko, että tiede- ja kulttuurisuvuista lähdetään Kuopioon tai Rovaniemelle. Tuo mitä sanot perheen tuesta on totta, mutta vain osittain. Merkittävät tiedemiehet ovat yleensä sen laatuisia, että se perhe tulee kakkosena arvoissa aina. Ensimmäinen rakkaus on se oma tieteenlaji. Tällä ei ole tekemistä yhteiskuntaluokan kanssa ymmärtääkseni. Ensimmäinen aviomieheni oli tämän sortin tiedemies. Hän tuli pikkuvirkamiestaustasta.
Tarkoitin perheen tuella sitä, että se mahdollistaa itsekkään omistautumisen sille tieteelle ja pitämään se elämässä ykkösenä. Se ei onnistu, jos toinen ruikuttaa imuroimisvuoroista tai lasten harrastuksiin viemisistä ja jatkuvista poissaoloista.
Miksi kukaan haluaisi hankkia lapsia tällaisen ihmisen kanssa? Ei ole täysijärkisen toimintaa.
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelin kanssa hieman samaa. En itse tuntenut yliopiston ainejärjestön "ryyppyporukoissa" ihmisten perhetaustoja, lukuun ottamatta niitä, joista tuli läheisempiä ystäviä. En myöskään henkisesti kokenut mitään luokkahyppyä. Päinvastoin koin jonkinlaisen latistumisen. Ihmiset "huipulla" eivät todellakaan tuntuneet miltään älylliseltä huipulta.
Sen sijaan koin tuon hypyn siirtyessä yläasteelta lukioon. Nimittäin pienen kunnan yläasteella menestymistä aina hieman siivitti tai jarrutti status yhteisössä. Sanotaan vaikkapa pankinjohtajan tyttärelle numerot lohkesivat aina hieman kevyemmin kuin perusduunarin mukulalle. Tästä epäoikeudenmukaisuuden tunteesta jäi monta konkreettista ja kyrsivää esimerkkiä mieleen. Sait kokeesta 9,5 kaverisi kanssa, mutta kaverisi saa kuitenkin todistukseen 10 ja sinä 9. Pankinjohtajan, opettajan, lääkärin tms. tyttären sosioekonominen asema toi aina pienen tiedostamattoman edun.
Työskennellessäni myöhemmin jonkin aikaa opettajana, oli järkytys havaita, miten paljon opettajat puhuivat opettajainhuoneessa oppilaiden vanhemmista. Itse kun en taustani vuoksi halunnut tietää heistä mitään, jottei se vaikuttaisi näkemyksiini.
Sitten tuosta duunaritaustasta. Asiat eivät ehkä ole aina niin yksioikoisia. Omat vanhempani eivät omista olosuhteistaan käsin edes kyenneet harkitsemaan koulutusta samalla tavalla kuin se minulle oli päivänselvää. Näkisin kuitenkin, että kotioloni olivat kouluttautumiselle paremmat kuin monella kouluttautuneella. Elämä oli vakaata ja turvattua. Minua kannustettiin älyllisiin harrastuksiini ja monella tapaa vanhempani ehkä nauttivatkin erilaisuudestani - tai vai näkivät itsessään olosuhteista johtuen toteutumatta jääneen potentian. Kouluttautuminen oli helppoa, koska tein kaiken omasta tahdostani ja omasta luontaisesta älykkyydestäni käsin, en jonkin pärjäämisen paineen alla.
Äykkyys ja ajattelukyky ei ole sidonnainen koulutukseen. Moni korkealle kouluttautunut on itse asiassa hyvin keskinkertainen. Keskinkertainen opettajien lapsi, joka on vanhempien paineesta ja koulutusorientoituneisuudesta käsin painanut koulutuspolun hiellä ja tuskalla läpi. Järkytyin yliopistossa, miten jotkut todellakin olivat lukeneet pääsykoekirjat tyyliin 10 kertaa. Järkytyin siitä, miten älykkäimmät eivät hakeutuneet tohtoriopintoihin vaan ne tylsät, keskinkertaiset ideattomat tyypit, joiden isäkin oli aikanaan tehnyt tohtoritutkinnon.
Työväenluokkaisuus höyryää niin läpi tästä kirjoituksesta. On päivän selvää, että luokkaretki jäi tekemättä, vaikka koulutus tulikin hankittua. Kas kun yhteiskuntaluokkaan kuuluu koulutuksen lisäksi monta muutakin asiaa kuten esim. arvot, elämäntapa, maku.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko yliopiston käyminen joku saavutus?
Itse käynyt sekä amk, että yliopiston, enkä koe että olis mitenkään poikkeuksellista. Lukiossa tais keskiarvo olla 6.9.
Nykyäänhän melkein kaikki käy vähintään sen amkn...
Korkeakoulu on uusi normaali.
Meillä on siinä mielessä erityinen perhe, että kumpikaan vanempi ei ole akateeminen, mutta kaikki lapset ovat akateemisesti koulutettuja.
Mutta siinä mielessä perhe on ehkä poikkeava, että kotona ei todellakaan kannustettu olemaan duunari, eikä sellaista uraa pidetty vaihtoehtona.
Vanhemmiten olen kyllä havainnut, että yhteiskuntaluokilla on eroja, mutta eniten siellä ääripäissä, ja monet duunarikodit ovat maailman mittapuulla Suomessa hyvin ns. keskiluokkaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ukko38 kirjoitti:
Onko yliopiston käyminen joku saavutus?
Itse käynyt sekä amk, että yliopiston, enkä koe että olis mitenkään poikkeuksellista. Lukiossa tais keskiarvo olla 6.9.Nykyäänhän melkein kaikki käy vähintään sen amkn...
Korkeakoulu on uusi normaali.
Alle puolet ikäluokasta hankkii korkeakoulututkinnon. Elät kuplassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se tilastollisesti epätavallista, että ihan duunariperheestöä päädytään yliopistoon. Ei superharvinaista, mutta ei kovin yleistäkään. Kyllä Suomessakin koulutus periytyy yllättävän paljo , vaikka emme jyrkkä luokkayhteiskunta olekaan.
Aiheesta löytyyy tutkimuksia ja tilastoja.
Ei ole. Kaikissa yliopistoissa ja kaikilla aloilla on duunaritaustaisia. Eräskin kaverini valmistui juuri oikiksesta, vanhemmat kouluttamattomia duunareita.
Hienoa, tunnet yhden, eihän se sitten ole harvinaista.
Tunnen vaikka kuinka monta ja niin tuntee tai tietää muutkin, ette vaan tajua. Jos nyt lähdetään vaikka pääministeristä ja monesta muusta poliitikosta, tutkijasta jne.
Minäkin ponnistin duunaritaustalla 90 -luvulla HY. Kurssikaverit olivat kolmannen polven akateemisia, proffasukuja, ylijohtajien lapsia jne. Pääseehän yliopistoon sisään kuka vaan, mutta että löytää sieltä ulos ja menestyy tutkinnollaam on eri asia. Nyt olen viiskymppisenä pienipalkkainen virkamies, kurssikavereilla diplomaatin uria, professuureja.
Itse olen myös ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut pienipalkkainen virkamies. Totta kai joka alalla tausta ja suhteet vaikuttavat etenemiseen, varsinkin armeijassa, teatterikorkeakouluun pääsyssä ja sellaisten tutkintojen hyväksikäytössä, jotka eivät suoraan valmista mihinkään tiettyyn ammattiin.
Puuttuvat suhteet (kuten joku jo aiemmin kirjoitti suhteet ovat kuin urheilijalla sponsorit ja valmentajat) voi yrittää korvata uskalluksella ja siirtymisellä omalle epämukavuusalueelle, tietynlaisilla hulluudella Myös perheen kannustus on tärkeä. Jos haluaa puolison menestyvän, ei pidä rutista kotitöiden yms. jakamisesta, ajoissa kotona olemisesta, lasten harrastuksiin viemisestä jne. Menestyksellä on hintansa. Jokin elämän osa-alue kärsii. Suurin osa tyytyy olemaan se kaltaiseni pikkuvirkamies.
Omista opiskelukavereista, valmistuimme maalaisyliopistosta, suurin osa on opettajia. Vähemmistössä ovat täysin epäonnistuneet, pääosin työttömänä olleet, sitten löytyy toimittajia kaikilta tasoilta, rehtoreita, yrittäjiä, kuntayhtymän rehtori, kaupunginjohtaja jne. Ainoastaan yhdellä yrittäjällä on yrittäjätaustaa, muut ovat lähtöisin sekalaisista taustoista. Ketään merkittäviä saman alan ihmisiä tai muita silmäätekeviä ei heidänkään taustoista löydy. Kyllä ne taustoistaan hyötyneet taitavat olla vähemmistössä. Harmittaahan se, kun toinen menestyy itseä vähemmillä lahjoilla ja on saanut kotoa kannustavia neuvoja, mitä kannattaa tehdä ja millaisiin harjoittelupaikkoihin pyrkiä jne.
Tässä nähdään ero myös HY:n ja maakuntayliopistojen välillä. En usko, että tiede- ja kulttuurisuvuista lähdetään Kuopioon tai Rovaniemelle. Tuo mitä sanot perheen tuesta on totta, mutta vain osittain. Merkittävät tiedemiehet ovat yleensä sen laatuisia, että se perhe tulee kakkosena arvoissa aina. Ensimmäinen rakkaus on se oma tieteenlaji. Tällä ei ole tekemistä yhteiskuntaluokan kanssa ymmärtääkseni. Ensimmäinen aviomieheni oli tämän sortin tiedemies. Hän tuli pikkuvirkamiestaustasta.
Tarkoitin perheen tuella sitä, että se mahdollistaa itsekkään omistautumisen sille tieteelle ja pitämään se elämässä ykkösenä. Se ei onnistu, jos toinen ruikuttaa imuroimisvuoroista tai lasten harrastuksiin viemisistä ja jatkuvista poissaoloista.
Näin on. Äitini arvosti opiskelua, mikä näkyi siinä, että esim. siivous ja tiskaus oli hänen mielestään toisarvoista.
Olen tavannut ihmisiä, jotka sanovat arvostavansa ja tukevansa opiskelua, mutta käytännössä olettavat, että vaikka pitäisi lukea tulevaan tenttiin ja hoitaa työkuviot, pitää myös siivota ja hoitaa kotia omalla vuorolla eikä kotitöistä haluta joustaa. Minusta se ei osoita todellista arvostusta eikä tukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No jaa, näin maaseudulla asuneena tuo vaikuttaa ihan normaalitilanteelta kaikille pikkukaupunkilaisille. Akateemiset on muuttanut isompiin kaupunkeihin, joten korkeakoulun käyneitä vanhempia on harvoilla. Olen Raisan kanssa samaa ikäluokkaa ja minä ja serkkuni ollaan suvun ensimmäisiä ylioppilaita. Ja kun Helsinkiin muuttaa maalta, on ihan yhtä pihalla kuin duunarilapsetkin yliopistokäytännöistä. Ja ison kaupungin käytännöistä tietty. Omalla kylällä oli yksi lukio, niin kaikki meni siihen, vaikka olisi millainen keskiarvo ollut.
No en nyt allekirjoittaisi tuotakaan...Itse olen maalta (350km Helsingistä), sukuni ensimmäinen ylioppilas, korkeakoulun käynyt Helsingissä. Itse en kokenut olevani millään tavalla ulkona Helsingin "tavoista" tai kokenut olevani erilainen. Mitä sitten vaikka omat vanhemmat ovat duunareita ja pieneltä paikkakunnalta? Olen heistä hemmetin ylpeä! Toki -en kiellä- mielestäni on merkitystä sillä, kuinka kotona on opiskeluun on suhtauduttu. Itseäni kannustettiin alalle, mikä itseäni kiinnosti. Oli se sitten amis-pohjainen tai korkeakoulu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se tilastollisesti epätavallista, että ihan duunariperheestöä päädytään yliopistoon. Ei superharvinaista, mutta ei kovin yleistäkään. Kyllä Suomessakin koulutus periytyy yllättävän paljo , vaikka emme jyrkkä luokkayhteiskunta olekaan.
Aiheesta löytyyy tutkimuksia ja tilastoja.
Ei ole. Kaikissa yliopistoissa ja kaikilla aloilla on duunaritaustaisia. Eräskin kaverini valmistui juuri oikiksesta, vanhemmat kouluttamattomia duunareita.
Hienoa, tunnet yhden, eihän se sitten ole harvinaista.
Tunnen vaikka kuinka monta ja niin tuntee tai tietää muutkin, ette vaan tajua. Jos nyt lähdetään vaikka pääministeristä ja monesta muusta poliitikosta, tutkijasta jne.
Minäkin ponnistin duunaritaustalla 90 -luvulla HY. Kurssikaverit olivat kolmannen polven akateemisia, proffasukuja, ylijohtajien lapsia jne. Pääseehän yliopistoon sisään kuka vaan, mutta että löytää sieltä ulos ja menestyy tutkinnollaam on eri asia. Nyt olen viiskymppisenä pienipalkkainen virkamies, kurssikavereilla diplomaatin uria, professuureja.
Itse olen myös ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut pienipalkkainen virkamies. Totta kai joka alalla tausta ja suhteet vaikuttavat etenemiseen, varsinkin armeijassa, teatterikorkeakouluun pääsyssä ja sellaisten tutkintojen hyväksikäytössä, jotka eivät suoraan valmista mihinkään tiettyyn ammattiin.
Puuttuvat suhteet (kuten joku jo aiemmin kirjoitti suhteet ovat kuin urheilijalla sponsorit ja valmentajat) voi yrittää korvata uskalluksella ja siirtymisellä omalle epämukavuusalueelle, tietynlaisilla hulluudella Myös perheen kannustus on tärkeä. Jos haluaa puolison menestyvän, ei pidä rutista kotitöiden yms. jakamisesta, ajoissa kotona olemisesta, lasten harrastuksiin viemisestä jne. Menestyksellä on hintansa. Jokin elämän osa-alue kärsii. Suurin osa tyytyy olemaan se kaltaiseni pikkuvirkamies.
Omista opiskelukavereista, valmistuimme maalaisyliopistosta, suurin osa on opettajia. Vähemmistössä ovat täysin epäonnistuneet, pääosin työttömänä olleet, sitten löytyy toimittajia kaikilta tasoilta, rehtoreita, yrittäjiä, kuntayhtymän rehtori, kaupunginjohtaja jne. Ainoastaan yhdellä yrittäjällä on yrittäjätaustaa, muut ovat lähtöisin sekalaisista taustoista. Ketään merkittäviä saman alan ihmisiä tai muita silmäätekeviä ei heidänkään taustoista löydy. Kyllä ne taustoistaan hyötyneet taitavat olla vähemmistössä. Harmittaahan se, kun toinen menestyy itseä vähemmillä lahjoilla ja on saanut kotoa kannustavia neuvoja, mitä kannattaa tehdä ja millaisiin harjoittelupaikkoihin pyrkiä jne.
Tässä nähdään ero myös HY:n ja maakuntayliopistojen välillä. En usko, että tiede- ja kulttuurisuvuista lähdetään Kuopioon tai Rovaniemelle. Tuo mitä sanot perheen tuesta on totta, mutta vain osittain. Merkittävät tiedemiehet ovat yleensä sen laatuisia, että se perhe tulee kakkosena arvoissa aina. Ensimmäinen rakkaus on se oma tieteenlaji. Tällä ei ole tekemistä yhteiskuntaluokan kanssa ymmärtääkseni. Ensimmäinen aviomieheni oli tämän sortin tiedemies. Hän tuli pikkuvirkamiestaustasta.
Tarkoitin perheen tuella sitä, että se mahdollistaa itsekkään omistautumisen sille tieteelle ja pitämään se elämässä ykkösenä. Se ei onnistu, jos toinen ruikuttaa imuroimisvuoroista tai lasten harrastuksiin viemisistä ja jatkuvista poissaoloista.
Näin on. Äitini arvosti opiskelua, mikä näkyi siinä, että esim. siivous ja tiskaus oli hänen mielestään toisarvoista.
Olen tavannut ihmisiä, jotka sanovat arvostavansa ja tukevansa opiskelua, mutta käytännössä olettavat, että vaikka pitäisi lukea tulevaan tenttiin ja hoitaa työkuviot, pitää myös siivota ja hoitaa kotia omalla vuorolla eikä kotitöistä haluta joustaa. Minusta se ei osoita todellista arvostusta eikä tukea.
Kuvitteletko sinä että korkeakouluopiskelijoilla on oma siivooja tai kulkevat liassa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnen HY:n professorin, joka lähetti lapsensa maakuntaan tekemään kandidaatin tutkinnon, kun ovet Helsingin yliopistoon eivät huonojen arvosanojen vuoksi avautuneet. Sen jälkeen tuttu sukunimi avasi tälle lapselle Helsingin yliopistossa koulutus- ja urapolun.
Miksi alapeukut? Toki maisteri- ja tohtoriopintoihin hakijan pitää olla potentiaalisen oloinen. Aika kova kynnys valitsijoilla on siltikin siihen, että he jättäisivät työkaverin muksun valitsematta jos vaihtoehtona on jättää valitsematta joku ihan ventovieras hakija vastaavilla meriiteillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen HY:n professorin, joka lähetti lapsensa maakuntaan tekemään kandidaatin tutkinnon, kun ovet Helsingin yliopistoon eivät huonojen arvosanojen vuoksi avautuneet. Sen jälkeen tuttu sukunimi avasi tälle lapselle Helsingin yliopistossa koulutus- ja urapolun.
Miksi alapeukut? Toki maisteri- ja tohtoriopintoihin hakijan pitää olla potentiaalisen oloinen. Aika kova kynnys valitsijoilla on siltikin siihen, että he jättäisivät työkaverin muksun valitsematta jos vaihtoehtona on jättää valitsematta joku ihan ventovieras hakija vastaavilla meriiteillä.
Maisteriopintohin ja kandipintoihin valitaan kaikki samoilla kriteereillä. Onpa naurettavaa kateutta syytellä toisen menestyksestä vilunkipeliä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen HY:n professorin, joka lähetti lapsensa maakuntaan tekemään kandidaatin tutkinnon, kun ovet Helsingin yliopistoon eivät huonojen arvosanojen vuoksi avautuneet. Sen jälkeen tuttu sukunimi avasi tälle lapselle Helsingin yliopistossa koulutus- ja urapolun.
Miksi alapeukut? Toki maisteri- ja tohtoriopintoihin hakijan pitää olla potentiaalisen oloinen. Aika kova kynnys valitsijoilla on siltikin siihen, että he jättäisivät työkaverin muksun valitsematta jos vaihtoehtona on jättää valitsematta joku ihan ventovieras hakija vastaavilla meriiteillä.
Ehkä olet tuo tyyppi. Onko kiva mennä sitä valmista polkua, jonka vanhempasi sinulle muovasi? Olisit ehkä voinut myös itse keksiä jonkun suunnan elämällesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen HY:n professorin, joka lähetti lapsensa maakuntaan tekemään kandidaatin tutkinnon, kun ovet Helsingin yliopistoon eivät huonojen arvosanojen vuoksi avautuneet. Sen jälkeen tuttu sukunimi avasi tälle lapselle Helsingin yliopistossa koulutus- ja urapolun.
Miksi alapeukut? Toki maisteri- ja tohtoriopintoihin hakijan pitää olla potentiaalisen oloinen. Aika kova kynnys valitsijoilla on siltikin siihen, että he jättäisivät työkaverin muksun valitsematta jos vaihtoehtona on jättää valitsematta joku ihan ventovieras hakija vastaavilla meriiteillä.
Maisteriopintohin ja kandipintoihin valitaan kaikki samoilla kriteereillä. Onpa naurettavaa kateutta syytellä toisen menestyksestä vilunkipeliä.
Mitä vilunkipeliä? Jos jättää työkaverin lapsen valitsematta, tulee professori laitoksella vinkumaan miksei X:ää otettu opiskelemaan, vaikka se on niin lahjakkaan oloinen ollut Perä-Hikiän korkeakoulussa. Nämä asiat vaikuttavat taustalla, vaikkei niistä puhuta ääneen.
Haluaisin joskus nähdä vastaavan artikkelin akateemiperheen lapsesta, josta tulikin duunari.
En tämän jutun Raisan tilannetta väheksyäkseni, vaan ihan mielenkiinnosta nähdä se toinenkin puoli: miten se nähtäisiin? Olisiko se coolia downshiftaamista vai muiden puolelta tulevaa lyttäämistä ja ulkopuolisuuden tunnetta.
Olen akateemisessa helsinkiläisperheessä kasvanut, 90-luvulla lukioni käynyt nelikymppinen.
Oma lapsuuteni ja kotoa saamani perusarvot ovat hyvin samat kuin tuolla duunariperheen Raisalla. Hämmästyin voimakasta yleistämistä, jota jutussa esiintyi.
Ei vanhemmat minua osanneet koulunkäynnissä ohjata, ajat oli niin muuttuneet omilta ajoiltaan. Kielitaitoa ei osattu arvostaa yhtään. Minä jätin sen enkun heti pois kuin pystyin. Nyt kaduttaa.
Ei vanhemmilla ollut hajuakaan lukion kurssivalinnoista; itse selvitin mitä tarvitsen lääkikseen ja toimin sen mukaisesti.
Vanhemmat olivat ihan pihalla akateemisista perinteistä. Opiskeluaikana onneksi nämä kulkevat perinnetietona ylemmiltä kursseilta fukseille. Jotain olen niistä omaksunut, kaikki ei kiinnosta, suurimmalla osalla ei ole sijaa ja aikaa elämässäni opiskelujen jälkeen.
Kotona painotettiin aina työnteon tärkeyttä, sitä että hankkii ammatin, tekee ahkerasti töitä, maksaa veronsa ja elämänsä. Opiskelu pelkän opiskelun ja itsensä kehittämisen vuoksi olisi ollut melkeinpä paheksuttavaa, sen piti olla tehokkaasti ammattiin ja itsensä elättämiseen johtavaa. Haahuilu jossakin humanistisessa tiedekunnassa vuodesta toiseen ilman selvää suunnitelmaa työurasta, olisi ollut noloa ja typerää. Ennemmin vanhemmat olisivat halunneet lapsena vaikka siivoavan hotelleja kuin filosofoivan kauralatte edessään Punavuoressa ikiopiskelijana.
Koen itse olevani samanlainen konkreettiseen työhön ja oman elannon tähtäävän opiskelun kannattaja. Kovan luokan akateeminen, kuten miehenikin. Opiskelu on vain väline, jolla saadaan se ammattitaito, jota työssä tarvitaan. Ja työ on se päämäärä, työ joka elättää.
Tällaisen "duunariasenteen" tämä perhe antaa lapsilleen.
12 vuotta lastenkodissa ja lukion kautta korkeakouluun.
4000 bruttopalkka.