Dokumentti: Marikan kuolema

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Häkellyttävintä oli Marikan saama kommentti, että "Sun kuolemasi on mun murheista pienin".

Sanoiko tuon siis miehensä? Miksi? Katsoin tätä sivusilmällä mutta tuo meni ohi.

Ymmärsin että sanoi. Minä(kään) en olisi halunnut nähdä enää koskaan. Mitätön, henkisesti sairas yksilö jolla ei ole empatiakykyä lainkaan. Toivottavasti häpeää.

Mieheni kuoli syöpään talvella sairastettuaan 1,5 vuotta.  Oli 61 v. Hän kuoli kotiin, saattohoitovaihetta kesti vain kaksi viikkoa.

Ihan sairauden toteamisen jälkeen lähennyimme kovasti.   Mutta sen jälkeen, hoitojen jatkuttua muutaman kuukauden minut yllättivät mieleeni nousseet kaunan ja katkeruuden tunteet. Kaikki selvittämättömät asiat, joita 40 vuoden aikana väistämättä kertyy, nousivat pintaan.  Mies oli heikkona sytostaateista ja sulatteli mielessään väistämättömän kuoleman läheisyyttä, ei niitä  avioasioita enää voinut ruveta siinä setvimään. Välillä hän tuntui ihan vieraalta ihmiseltä, kun ulkonäkökin muuttui, kun kaikki karvat silmäripsiä myöten lähtivät. Tämä vieraantumisvaihe kesti muutaman kuukauden, sitten se meni ohi. 

Ja kun sairaus heti uusi ja uusi hoitokierros alkoi, sanoin miehelle, että nyt pidetään fyysisestä läheisyydestä huolta (en tarkoita nyt seksiä), koska se on lyhin tie toisen sisimpään. Katseen lisäksi. Näin teimme, ja lepäilimme paljon yhdessä, silloin kun pahoinvointia ei ollut.

MUTTA kuoleminen on silti yksinäistä työtä ja siitä Marikakin puhui, samoin Jörn Donner viimeisessä haastattelussaan. Tajusin koko ajan, että en voi ymmärtää, mitä mieheni päässä liikkuu hänen pohtiessaan elämänsä loppumista, koska toivoa ei ollut  annettu, vain lisäaikaa muutamia kuukausia. Sitä tilannetta on terveen vaikea käsittää. Varmaan mahdoton. Siksi olin usein sanaton.

Ymmärrän tätä Marikan miestä. Hän ilmeisesti sanoi ne kiivaat sanat "sun kuolema on mun murheista pienin", uupuneena, varmaan harkitsematta eikä todellakaan tarkoittanut sitä. Hänen olemuksestaan näkyi, että ei ollut murheista pienin, hän kaipasi Marikaa ja olisi halunnut varmaan selvittää, palata läheisyyteen. Ja naisen kuoltua oli surullinen, ja varmaan sai ikuiset syyllisyydet siitä, mitä sanoi.

Kuolema on vakava juttu sekä kuolijan että omaisten kannalta, pitää toimia varovaisesti ja huolellisesti. Mitään ei voi sitten enää peruuttaa.

Pyytäisin, että joa joku kommentoi tätä, ei ottaisi osaa suruuni.  Olen sen verran vanhaa sukupolvea, että en ota vakavasti tuntemattomien ihmisten osanottoja keskustelupalstalla. Kaikella kunnioituksella. Halusin vain tuoda esiin kokemuksen, josta ei puhuta tarpeeksi, eli parisuhteen häiriöt kuolemansairaan perheessä.

Mikä se pussi oli joka laitettiin dokumentin alkupuolella, vatsasta nestettä pois?

Vierailija kirjoitti:

Mikä se pussi oli joka laitettiin dokumentin alkupuolella, vatsasta nestettä pois?

Se on dreeni. Poistetaan nestettä vatsaontelosta kun esim maksa ei toimi.

Olen saatellut äitini ja tätini toiselle puolelle. Miehet luistivat tehokkaasti takavasemmallebja vielä vähän kauemmaksi. Äitini miesystävä onnistui tekemään sellaisia temppuja saattohoito vaiheessa, että kunnioitus meni multa kokonaan. En viitsi edes tähän kirjoittaa. Veli poika nauratti osaston sairaanhoitajia, vaikka tiesi, että äiti tekee kuolemaa. Tuli paikalle vasta, kun ystäväni hänet haki. Serkkuni (mies) ei tullut sairaalaan ollenkaan, vaikka tiesi äitinsä tilsnteen.

no no kirjoitti:

Erittäin ikävän olon jätti ko. dokumentti. Että vielä kuolinvuoteellakin kannetaan kaunaa ja rähistään. Mikä on sitten totuus siitä, että mitä kukakin sanoo, koska asiasta ei puhuttu niin, että molemmat olisivat olleet yhtä aikaa paikalla. Mä en yleensäkään tykkää parisuhteiden ruotimisesta, kun jokainen on kuitenkin itse sen puolisonsa valinnut. Toisen haukkuminen ei osoita muuta kuin huonoa omaa valintaa. Toista ei voi muuttaa. Marikan olisi pitänyt jo ammattinsakin puolesta tajuta, että kaikki eivät reagoi ja toimi kriisien kohdalla samalla tavalla. Lisäksi hän itse kävi varmaankin vielä herkemmällä kuin yleensä, joten kaikki sanominen saa suuret mittasuhteet.

Minä olen samaa mieltä kuin muutama aikaisempi kommentoija , että hyvin keskenkasvuisen vaikutelman tuo mies antoi.

Lieventävänä asianhaarana oli se, että suhde oli ilmeisesti melko uusi siinä vaiheessa kun sairaus ilmeni eli ei ollut vuosikymmenien kumppanuutta takana.

Mutta silti pitäisi tuon ikäisen ihmisen jo vähän kyetä itseään hillitsemään eikä päästää suustaan mitä tahansa.

Kun ihminen katsoo omaa kuolemaansa silmästä silmään, ei pysty enää teeskentelemään eikä pitämään mitään kulisseja yllä.

Herätti kyllä ajatuksia siitä miten sairastuminen vaikuttaa parisuhteeseen kun on itselläkin kokemusta aiheesta.

Olin tapaillut miestäni jonkun aikaa kunnes yhtäkkiä makasinkin sairaalassa ja todettiin että tää ei ollutkaan mikään pikkujuttu ja että tämä ei ole ihan hetkessä taputeltu jos edes on. Oltiin molemmat nuoria ja mieheni varsinkin oli sellainen että ei ottanut mitään kovin vakavasti joten olin aika varma siitä että suhteen alku kaatuu tähän. Jotenkin olin sitten jopa hieman järkyttynyt kun mies ilmestyi muutaman päivän sisällä pyytämättä sairaalaan ja alkoi hoitaa mun asioita. Huolettomasta vekkulista kuoriutui hetkessä aivan uusi puoli. Kun pääsin sairaalasta kotiin oli siivonnut mun kodin lattiasta kattoon ja auttoi ja tuki kaiken sen ajan kun sairastin pyyteettömästi ja valittamatta. Toivuin ja mieskin on palannut enemmän huolettomaksi vekkuliksi mutta nykyään tiedän että jos jotain tulee osaa myös vakavoitua. Jos en olisi sairastunut ja nähnyt sen myötä miehestäni toista puolta ei oltaisi varmaan tänä päivänä yhdessä. Siinä missä mieheni muuttui muutuin kyllä minäkin. En voinut enää hoitaa kaikkea itse vaan oli pakko antaa tilaa toiselle ja opin myös suhtautumaan hieman erilailla siihen että joku välittää minusta ja ottamaan sen välittämisen vastaan.

En ymmärtänyt sitä taitelijaa joka höpötti niiden esineiden kanssa jotain.

Koskettava dokkari. Aihepiiri koskettaa jokaista, halus tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä dokumentti joka saa minut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että eutanasia tulisi halukkaille ehdottomasti laillistaa.

Mulle, mitä enemmän nähnyt kuolemaa lähipiirissä, eutanasian laillistaminen ei ole hyvä vaihtoehto. Koska sitä käytetään väärin, muut painostaisivat kuolevaa lähtemään ennen aikojaan.

Hyvä kuvaus. Toivottavisti Marikan pojat pärjäävät. Ja toivottavasti se mies ei tarttunut pulloon, paskasti sanottu mutta hetken virheestä ei pitäisi joutua kantamaan ikuista taakkaa. Eihän sitä tiedä miten Marikakin kommunikoi tai sairaudesta muuttui.

Ihmettelen miksi kirjoitti:

Mies vaikutti äärimmäisen ilkeältä.Marika sanoi kin ohjelman alussa miehelleen, ettei halua loppuvaihee seen ketään veemäistä ihmistä vierelleen

Eikä mies saanut tulla kuoleman lähestyessä häntä katsomaan.

Miksi kouluttautunut nainen haluaa pitää tuollaista miestä?

Aina puhutan kuinka yh.t alistuvat sietämään tuollaisia, mutta outoa että noinkin arvovaltainen nainen antaa miehensä loukata ja vähätellä itseään. Eikä eroa. Kai taloudellista pakkoa ei olisi ollut sietää tuollaista

Yyhoot EIVÄT alistu loukkauksiin :D He ovat jättäneet miehensä ja siksi ovat yksinhuoltajia.

Kyllä ne ovat ihan toiset naiset, jotka alistuvat, pelkäävät, tulevat hyväksikäytetyksi/hakatuksi jne. muuta ikävää, kuin miehestä ERONNEET yksinhuoltajat.

Yyhot eivät ole läheisriippuvaisia toisin kuin petetyt ja huonostikohdellut aviovaimot.

Olipahan hieno. Piti katsoa vain lyhyt pätkä ja sitten kanavaloikka. Lukitsi. Sen vuoksi, että sain nähdä hienon dokumentin, jonka loppupalkintona kuolema. Olen jo aika vanha ja sen vuoksi tämä kaunis aihe puhuttelee. Kuolemia olen nähnyt ja Marikan lahja meille muille kuvaa kauniisti sen vaikka että lujana ollaan lähdön suhteen niin apu siinä lopussa on äärimmäisen tärkeää. Kaikille sitä hyvää ei kuitenkaan suoda. Kiitos Marika.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä dokumentti joka saa minut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että eutanasia tulisi halukkaille ehdottomasti laillistaa.

Kyllä, on käsittämättömän julmaa ja epäinhimillistä ettei parantumattomasti sairaan ja kuolevan lähtöä voida avustaa.

Pahimpia esteitä eutanasian sallimiselle ovat nämä sekopäiset uskovaiset, mm. eräs Päivi.

Todelliset laupeuden lähettiläät, hyi hitto mitä sakkia!

Pitää olla syvempi kiintymyksen tunne, että ryhtyy hoivaamaan vapaaehtoisesti. Ei sitä voi pakottaa. Jos on vähän ontuva suhde muutenkin, niin ei kai sitä sairaus paranna. Mies jäi ulkopuoliseksi, ja mitä hän olisi siitä saanut, jos olisi uuvuttanut itsensä omaishoitajana? Turhaa syyllistämistä.

Näitä dokumentteja kuolemasta näytetään Ylellä säännöllisin väliajoin, mutta en niitä kyllä viihteenä pidä. Katsoin Areenasta, mutta osan kelasin pikakelauksella kuten sen nukkeukkelin.

Jotenkin outoa oli, että naiskuoro hoilasi Ystävän laulua Marikalle loppuvaiheessa, vaikka Marika oli aiemmin sanonut, ettei halua kenenkään laulavan.

Todella surullista, ettei Marika voinut olla kotonaan, vaan joutui olemaan saattohoitokodissa pitkään, koska kotona ei saanut hoivaa. Tuli mieleen, että eikö hän olisi voinut saada avustajaa tai kotisairaanhoitajaa käymään tms. , jos mies oli päivät töissä, mutta kenenkään tilanteesta ei tietenkään voi tietää. 

Marikan mies on saanut aika kovaa kritiikkiä täällä. Minun tuli jotenkin sääli miestä, jota Marika ei ottanut mukaan joulun viettoon ja joka ei päässyt katsomaan Marikaa enää loppuvaiheessa joulun jälkeen eikä Marika edes halunnut puhua hänelle. Mies oli sanonut Marikalle todella rumasti, mutta surullista, että Marika oli niin katkera miestä kohtaan loppuun asti eikä halunnut jutella eikä tavata. Olihan heillä varmasti tunteita toisiaan kohtaan, mutta vaikea ymmärtää, että Marika ikään kuin halusi kostaa, vaikka itse oli psykologi. Hyvin surullista oli myös se, että Marika joutui olemaan niin paljon yksin, koska niinhän hän sanoi. 

Katsoin 24h -sarjasta jakson, jossa keuhkosyöpää sairastaneen 30-vuotiaan Viivin elämän loppuvaiheista Terhokodissa näytettiin lyhyt otos. Se oli hyvin koskettava ja järkyttävä mutta jotenkin rauhallinen kohta. Oli  ihana nähdä, että Viivillä oli äiti ja aviomies rinnallaan. Tämän laulaja-lauluntekijä Viivi Orvaston tarina on todella traaginen ja järkyttävä. Mutta hänen ihana äänensä jäi elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Häkellyttävintä oli Marikan saama kommentti, että "Sun kuolemasi on mun murheista pienin".

Sanoiko tuon siis miehensä? Miksi? Katsoin tätä sivusilmällä mutta tuo meni ohi.

Melko veemäistä sanoa kuolevalle noin. Nyt ei kyllä oikein lähteny.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsoin tuon dokumentin ja pidin siitä. Asia on itselleni ajankohtainen, koska äitini on tällä hetkellä saattohoidossa ja kuolee lähiaikoina. Tutkailin dokumenttia myös kuolemaan liittyvien käytänteiden kannalta. Jokaisella kuolevalla on oma tapansa käsitellä elämästä luopumista, kiinnostavaa oli nähdä Marikan tapa. Läheisille kuoleman odottaminen/pelkääminen on vaikeaa ja ristiriitaista. Toisaalta ei haluaisi luopua rakkaasta ihmisestä, mutta samaan aikaan toivoo, että läheisen ihmisen ei tarvitsisi kärsiä. 

En ole vielä katsonut dokkaria, mutta voin samaistua viestiisi. Otan osaa, ymmärrän todella tunteesi!

Oma isäni kuoli 53-vuotiaana 3 vuotta (haima)syöpää sairastaessaan. Voin kertoa, että isän kuolema oli lopulta helpotus. Elin 3 vuotta puhelin vierelläni ja aina kun se soi, pelkäsin soittoa. Jokaista yhdessä vietettyä hetkeä siivetti järjetön suru siitä, että tämä voi olla viimeinen kerta. Isä puhui syövästä kyllä ja tunteistaan avoimesti, mutta halusi elää mahdollisimman normaalisti ilman, että koko ajan muistutetaan syövästä ja siitä, että hän kuolee. Hyvin harva haimasyöpään sairastunut siis paranee. Isälläkään ei ollut mahdollisuuksia.

Isäni oli asian kanssa sinut alkushokin jälkeen, mutta kyllä se hänellekin oli vaikeaa, ei varsinaisesti sairauden takia, vaan siitä, että aina vähän tuli toivoa, kun hoidot auttoivat ja syöpä pieneni, mutta sitten taas vietiin matto jalkojen alta, kun selvisi ettei voinut leikata tai liian pitkä tauko hoidoissa (kunnon vuoksi välillä joutui venyttämään hoitoa) sai syövän taas kasvamaan. Kunto sinänsä oli loppuun asti ok, mutta kun kunto lopulta romahti, nukahti isäni viidessä päivässä pois.

Äitimme oli omaishoitajana ja isä jaksoi toitottaa, että vaikka hän toivoo kuolevansa kotona, jos äiti ei jaksa, niin saa viedä sairaalaan. Ja kun kuolee, ei jää murehtimaan vaan jatkaa elämäänsä ja ottaa uuden ukon. Se oli niin isän tyylistä, että vieläkin naurattaa, vaikka lopulta kun uusi mukava mies tuli äidin elämään, suku repi pelihousut ja katkaisi välit äitiimme, vaikka asia meille lapsille oli enemmän kuin ok! :D

Me lapset oltiin niin paljon apuna kuin suinkin mahdollista ja lopulta isä nukahti omaan sänkyynsä käytyään ensin vielä pissalla, tokaisi vielä ennen kuin sanoi "nyt minä menen", että ei tartte eritteitä siivota. Sekin oli niin iskää ♥

Edellisiltana käytiin jokainen vielä katsomassa isää, siitä jäi hyvä mieli. Kun soitto tuli, että nyt isä meni, toki itketti, mutta kun menimme paikan päälle, ei se kuollut ruumis ollut enää isä. Tuli levollinen ja tyyni olo, että nyt se on kaikki ohi. Itkin enemmän kolme vuotta isän ollessa elossa kuin isän kuoleman jälkeen. Tiedän, että hänellä on nyt hyvä olla ja kuulen yhä sanat päässäni, että perään ei sitten volista.

Surullista, mutta jotenkin tätä sinun tarinaa lukiessa tuli sellainen liikuttunut mutta hyvä mieli. Kiitos kun kerroit.

Okei en ole koskaan itkenyt vauvapalstalla. Itkin pitkään, liian koskettavaa. Kiitos kun kirjoitit tämän!

Olen 51v., en ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä. Mun mielestä kuolema on todellakin siivottu pois silmistä. Uskoisin, että johonkin tuttuun ja arkipäiväiseen vois suhtautua vähemmän pelokkaasti kun tuntemattomaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen saatellut äitini ja tä 89tini toiselle puolelle. Miehet luistivat tehokkaasti takavasemmallebja vielä vähän kauemmaksi. Äitini miesystävä onnistui tekemään sellaisia temppuja saattohoito vaiheessa, että kunnioitus meni multa kokonaan. En viitsi edes tähän kirjoittaa. Veli poika nauratti osaston sairaanhoitajia, vaikka tiesi, että äiti tekee kuolemaa. Tuli paikalle vasta, kun ystäväni hänet haki. Serkkuni (mies) ei tullut sairaalaan ollenkaan, vaikka tiesi äitinsä tilsnteen.

Suurin osa miehistä on heikkoa tekoa.

Edellä jo mainittujen näkökulmien lisäksi minulle kiinnitti huomion hoitajien vähän vaisu tapa kohdata ”potilas”. Olisi voinut hieman jutustella ja olla läsnä. Ja tuo hoitokoti oli kyllä tosiaan melko kolkon oloinen lukuunottamatta sitä koiraa joka oli alussa huoneessa.