Dokumentti: Marikan kuolema

Vierailija kirjoitti:

Suurin niistä on rakkaus ❤️ kirjoitti:

Dokumentti kuolemasta oli kylmä ja karu. Erikoista, että tuore pariskunta suostui filmattavaksi, koska oli noin riitaista. Herää kysymys miksi tuo piti kuvata, koska siinä ei ollut juuri mitään kaunista? Kumpikaan puolisoista ei osannut käsitellä asiaa, ei edes psykologi Marika. Hän oli melko kylmäkiskoinen ja kiroilikin välillä. Vaikka toisaalta sen tuossa tilanteessa ymmärtääkin.

Mies oli ihan pihalla, kuin onneton lapsi. Pariskunnalla ei ollut syvempää rakkautta toisiaan kohtaan. Äkkihurmaus ei riitä kun vaikeuksia tulee. Aito, kypsempi rakkaus olisi pyytänyt ja antanut anteeksi viimeistään lähdön lähestyessä. Olisi tullut vihan tilalle läheisyyttä ja lämpöä.

Kolkko dokumentti koska rakkaus puuttui. Onneksi parempiakin lähtöjä on. Sellaisesta voisi tehdä ohjelman.

Miksi kaikki pitää kaunistella? Eikö tämä juuri ole hyvä että näytetään nurjempiakin tarinoita eikä vain sankaritarinoita ja pyhimysmäisiä ihmisiä?

Niinpä. Turhaa sitä on kaunistella kun rakkaus loppuu heti alkuhuuman jälkeen. Tulee olemaan paljonkin noita kolkkoja ja yksinäisiä kuolemia.

Yhä enenevässä määrin, kun erot ja sairaudet lisääntyvät koko ajan.

Voi teitä ketkä ette ole joutuneet kohtaamaan läheisenne kuolemaa, helppo on arvostella ja sanoa vaikka mitä. Itse olen kokenut läheiseni äkillisen kuoleman, hitaan syöpäkuoleman, ns äkillisen syöpäkuoleman, kuoleman vanhuuteen, senkin nopeammin ja hitaammin. Kaikki ovat olleet erilaisia ja mahdollisuudet suhtautua niihin erilaisia. Itsellä myös hoitotyötausta antoi ja on antanut keinoja ja voimia käydä kaikkea läpi vaikka ei se ole ollut itsellekkään helppoa, ymmärrystä ihmisten reaktioihin ja suhtautumiseen kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen verran hiukan puolustaisin miesystävää, että ensinnäkin eivät ehtineet kauaa olla yhdessä, kun diagnoosi tuli. Sitten hän joutui vielä dokumenttiin. Lopuksi hänen maineensa pilattiin, kysymättä yhtään, mikä sai hänet lausumaan loukkaavat sanat. Ja oliko se edes totta? Anteeksi vain, mutta mielestäni Marika oli aika narsistinen persoona. Voisitteko itse mennä dokumenttiin mukaan tuoreessa suhteessa? Mistä me tiedämme, miten vaikeaa miehellä oli?

Ei häntä mitenkään pakotettu dokumenttiin, varmasti on itse suostunut, kun on sinne päätynyt. Tietääkö kukaan kauanko Marika ja mies olivat yhdessä ennen sairastumista? Sormuksetkin näytti olevan nimettömissä, hämmentävää. Ja onhan se aika suhteellista mikä on lyhyt seurustelu, voihan esim. kaksi vuottakin olla jollekin lyhyt aika.

Niin ja saihan tuo mies puolustella sanomisiaan, kertoi olevansa helposti suuttuvaa tyyppiä jne. Mielestäni Marika vaikutti oikein ystävälliseltä ja aidolta ihmiseltä, töykeää kutsua häntä narsistiseksi. Mutta miesystävän käytös sai kyllä vihaiseksi Marikan puolesta. Tuollainen epäluotettava ja ilkeä mies, toivottavasti en törmää hänen kaltaisiin itse.

Ehkä mies ei ollut epäluotettava ja ilkeä. Tuo tilanne on niin ahdistava, että se saattaa saada sitä sivusta seuraavan ihmisen käyttäytymään noin. Varmasti näki dokumentin ennen sen esittämistä, mutta antoi olla sellaisenaan kuin sen silloin koki.

Ei tuollaista käytöstä oikeuteta sillä, että ahdisti toisen tilanne.

Ei kukaan tiedä miten ahdistukseen reagoi ennenkuin on itse siinä tilanteessa.

Mutta tilastoistakin näkee, että jos nainen sairastuu, mies yleensä nostaa kytkintä.

Kun mies sairastuu, nainen pysyy rinnalla loppuun asti.

Miehet ovat usein todella huonoja kestämään vastoinkäymisiä. Itsekin olen ollut naimisissa pakenijan kanssa. Ei hänestä ollut missään kohtaa tueksi. Minä tasoitin hänelle tietä kun hänen vanhempansa kuolivat, hän ei osallistunut edes äitini muistotilaisuuteen.

Tähän. Jos puolisoista nainen sairastuu vakavasti ja kroonisesti, mies yleensä häipyy terveen naisen huomaan. Jos mies sairastuu, nainen jää hoitamaan häntä ja hoitaa hautaan asti.

Eikä ole sattumaa, että miehet lähtevät lätkimään jos syntyy vammainen lapsi. Nainen hoitaa sen lapsen.

Miehet eivät kestä vajavaisuutta eikä sairauksia. Olin itse suhteessa yli 20 vuotta niinikään pakenijan kanssa. Mies ei pystynyt menemään sairaalaan katsomaan vakavasti sairasta isäänsä, se venkoilu oli jotain ihan uskomatonta. 50-vuotias ihminen ei voi mennä sairaalaan muka hajun vuoksi!!!

Meidän 17- ja 15-vuotiaat pojat pitivät pappaansa kädestä tuntikaupalla ja juttelivat hänelle.

Vanhuuden vaivoja potevan äitinsä kanssa mies ei pystynyt kommunikoimaan juuri mitenkään.

Meidän ero lähti liikkeelle siitä, kun mulla oli syöpäepäily. Mies hankki uuden suhteen tuloksia odotellessa. Sairaus oli kasvainsairaus mutta ei syöpä ja se hoidettiin, mutta meidän suhde meni rikki. Mies halusi kyllä korjata sen ja puolustautui sivusuhteen hankkimisesta sanomalla "mut kun olisithan sä voinu kuolla niin olisin sit jääny muuten yksin".

Viimeistään silloin tajusin, että tuo ihminen ei tule minua tai edes omia lapsiaan auttamaan missään kriisitilanteessa.

Ohis, mutta minä olen sanonut miehelleni, että jos hän sairastuu, niin hoitajat hoitaa. Minä olen vain seurana. Ja omilla aikatauluilla. Jos minä sairastun, en odota mieheltäni myöskään mitään syöttämistä tai pyllynpesua.

Niin siinähän ei sitten enää ole parisuhde vaan hoitaja-suhde omaan puolisoon. Parempi, että jää hyvät kauniit muistot kuin että jäisi raadollinen kuva puolisosta ei se potilas-osapuolikaan varmaan sellaista haluaisi.

Todellakin toivon, että miehelläni sairaalaviikon aikana ei ollyt samanlainen suhde hoitajiin kuin minuun hoitaessani häntä kotona. 😁

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku täällä sanoi, että on kauheaa, kun yli vuoden tietää kuolevansa.

Puolisoni sai parantumattoman syöpädiagnoosin ja elu sen jälkeen reilun vuoden. Yli vuoden sai hoitoja ja vain muutaman viikon oli saattohoidossa.

Tuo vuosi oli ihana. Teimme kaikkea mahdollista mistä molemmat nautimme , keskustelimme eletystä elämästämme ja tulevasta.

Meillä ei oli onnea siinä, että puolisoni ei voinut huonosti hoidoista ja oli liikuntakykyinen melkein loppuun asti.

Vasta viimeisenä viikkona vuoteessa maatessaan tulivat pelot. Onneksi saimme hoitaa hänet kotona ja täten hänen ei tarvinnut olla hetkeäkään yksin.

Molemmat koimme, että tuo vuosi oli arvokas, äkkikuolema olisi ollut kauhea.

Miehesi ei varmankaan saanut sytosytaatteja, jotka kyllä pilaa elämänlaadun. Juuri kun yhdestä annojsesta toipuu, tulevat uudet. Se meille luvattu jatkoaika meni oksentamiseen ja ummetukseen, ja nälkään, kun potilas ei uskaltanut enää syödä. Pahoinvointilääke aiheutti ummetuksen, johon mikään ulostuslääke ei tepsinyt.

Tuo kuvauksesi kuulostaa sellaiselta kuin amerikkalaisissa elämissä syöpäsairaus kuvataan, helpolta. Ei kukaan niissä ähki pöntöllä tai oksenna.

Pystyikö omaisesi käymään vessassa loppuun saakka vai oliko vaipat?

Itsekin olen miettinyt tuota, että onko se edes parempi että ihminen saa "jatkoaikaa" syöpähoidoilla ja tämä aika on sitten todellisuudessa lähinnä pelkkää kipua ja sairastamista. Olisiko se sitten kuitenkin parempi, että syöpä veisi "ajallaan" jos rankoillakaan hoidoilla ei syöpää enää saada parannetuksi vaan luvassa on ainoastaan muutama viikko/kuukausi/vuosi lisää elinaikaa?

Elinaikaa joka kuluu hoidoissa ramppaamiseen ja niistä toipumiseen.

Syöpähoitoja ei anneta siksi, että saisi muutaman viikon lisää aikaa. Päin vastoin hoidot lopetetaan, jos ennuste on huono. Niin kauan on toivoa, kun on vielä jotain hoitomuotoa, jota voi kokeilla. Puhutaan palliatiivisesta hoidosta, kun ei ole enää hoitoja, joita voisi kokeilla ja joilla saattaisi olla parantava vaikutus.

Jos ei halua kokeilla tarjottua hoitoa,Suomessa ei ole pakko.

Marikan tarina osoitti, ettei suutarin lapsella ole kenkiä, eikä psykologilla työkaluja kun sairastuu vakavasti.

Mieskaveri oli pihalla kuin lumiukko.

Dokumentista oli ehkä kaavailtu kaunista, mutta kovin kalseaksi se jäi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin niistä on rakkaus ❤️ kirjoitti:

Dokumentti kuolemasta oli kylmä ja karu. Erikoista, että tuore pariskunta suostui filmattavaksi, koska oli noin riitaista. Herää kysymys miksi tuo piti kuvata, koska siinä ei ollut juuri mitään kaunista? Kumpikaan puolisoista ei osannut käsitellä asiaa, ei edes psykologi Marika. Hän oli melko kylmäkiskoinen ja kiroilikin välillä. Vaikka toisaalta sen tuossa tilanteessa ymmärtääkin.

Mies oli ihan pihalla, kuin onneton lapsi. Pariskunnalla ei ollut syvempää rakkautta toisiaan kohtaan. Äkkihurmaus ei riitä kun vaikeuksia tulee. Aito, kypsempi rakkaus olisi pyytänyt ja antanut anteeksi viimeistään lähdön lähestyessä. Olisi tullut vihan tilalle läheisyyttä ja lämpöä.

Kolkko dokumentti koska rakkaus puuttui. Onneksi parempiakin lähtöjä on. Sellaisesta voisi tehdä ohjelman.

Miksi kaikki pitää kaunistella? Eikö tämä juuri ole hyvä että näytetään nurjempiakin tarinoita eikä vain sankaritarinoita ja pyhimysmäisiä ihmisiä?

Minusta hyvä ja realistinen dokumentti. Marika pystyi käsittelemään tunteita mutta tämä mies ei , mies sanoi "saatan suuttuessani sanoa hyvinkin pahasti ja sitten lähden pois". Ja vielä itkee kun Marika ei halunnut enää tavata. Syy-seuraus suhde aivan hukassa.

Itku ei edes ollut aitoa. Kunhan esitti muka surevaa.

Ihmettelen, ettei Marika puhut haastatteluissa kuin ainoastaan itsestään. Oma kuolema, omat hautajaiset, se miten muut jäävät häntä suremaan. Kaikenlainen huolipuhe siitä, miten esimerkiksi hänen poikansa jatkossa pärjäävät loisti poissaolollaan. Varmasti on näitä asioita ajatellut, mutta dokumentissa ei niitä näytetty. Painoin ihan pausea, jotta voisin kauhistella miesystävän rumia sanoja, mutta silti pidemmän korren lopussa vei Marika kostonhalullaan. Sanoin jo heti ohjemman alussa miehelleni, että vaikka Marika vaikuttaa hyvin arvokkaalta ja fiksulta naiselta, tiedän nyt jo, että en tulisi hänen kaltaisensa ihmisen kanssa toimeen. Aistin hänestä kyvyttömyyden ottaa vastuun omista teoistaan ja rajojensa asettamisesta, sekä mahdollisen hylkäämisen. Kyse on hyvin egosentrisestä, pitkävihaisesta ja kaunaisesta suhtautumisesta elämään. Lopuksi haluan vielä todeta, miten olen viime aikoina vasta huomannut, miten tärkeä tunne kauna on monille meistä. Itselleni se on ensisijaisesti asia mistä on hyvä päästä eroon, mutta monelle se on kuin elintärkeää happea. Voimaannuttavaa, myötäelävää eikä sitä saa kyseenalaistaa, sillä se rikkoo hauraan egon.

Käsi sydämelle: Kuinka moni haluaisi tuollaisen kuolemiskertomuksen jättää jälkeensä ja julkaistavaksi?

Vierailija kirjoitti:

Käsi sydämelle: Kuinka moni haluaisi tuollaisen kuolemiskertomuksen jättää jälkeensä ja julkaistavaksi?

Harvempi, luulisin.

Vierailija kirjoitti:

Marikan tarina osoitti, ettei suutarin lapsella ole kenkiä, eikä psykologilla työkaluja kun sairastuu vakavasti.

Mieskaveri oli pihalla kuin lumiukko.

Dokumentista oli ehkä kaavailtu kaunista, mutta kovin kalseaksi se jäi.

Erittäin surullinen kertomus ihmisen viimeisistä ajoista. Kaikkihan me kuolemme, mutta moni saa kokea lämpöä ja rakkautta lähdön hetkellä.

Raamatun ohje sopii kaikille: "Vihastukaa, mutta älkää antako auringon laskea vihanne yli".

Vierailija kirjoitti:

Ketä kiinnostaa?

Luonnollinen asia niin siitä pitää vielä joku kyynelvirtaohjelma tehdä.

Ei tämä kyllä itkettänyt yhtään, johtuen päähenkilön persoonasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku täällä sanoi, että on kauheaa, kun yli vuoden tietää kuolevansa.

Puolisoni sai parantumattoman syöpädiagnoosin ja elu sen jälkeen reilun vuoden. Yli vuoden sai hoitoja ja vain muutaman viikon oli saattohoidossa.

Tuo vuosi oli ihana. Teimme kaikkea mahdollista mistä molemmat nautimme , keskustelimme eletystä elämästämme ja tulevasta.

Meillä ei oli onnea siinä, että puolisoni ei voinut huonosti hoidoista ja oli liikuntakykyinen melkein loppuun asti.

Vasta viimeisenä viikkona vuoteessa maatessaan tulivat pelot. Onneksi saimme hoitaa hänet kotona ja täten hänen ei tarvinnut olla hetkeäkään yksin.

Molemmat koimme, että tuo vuosi oli arvokas, äkkikuolema olisi ollut kauhea.

Miehesi ei varmankaan saanut sytosytaatteja, jotka kyllä pilaa elämänlaadun. Juuri kun yhdestä annojsesta toipuu, tulevat uudet. Se meille luvattu jatkoaika meni oksentamiseen ja ummetukseen, ja nälkään, kun potilas ei uskaltanut enää syödä. Pahoinvointilääke aiheutti ummetuksen, johon mikään ulostuslääke ei tepsinyt.

Tuo kuvauksesi kuulostaa sellaiselta kuin amerikkalaisissa elämissä syöpäsairaus kuvataan, helpolta. Ei kukaan niissä ähki pöntöllä tai oksenna.

Pystyikö omaisesi käymään vessassa loppuun saakka vai oliko vaipat?

Itsekin olen miettinyt tuota, että onko se edes parempi että ihminen saa "jatkoaikaa" syöpähoidoilla ja tämä aika on sitten todellisuudessa lähinnä pelkkää kipua ja sairastamista. Olisiko se sitten kuitenkin parempi, että syöpä veisi "ajallaan" jos rankoillakaan hoidoilla ei syöpää enää saada parannetuksi vaan luvassa on ainoastaan muutama viikko/kuukausi/vuosi lisää elinaikaa?

Elinaikaa joka kuluu hoidoissa ramppaamiseen ja niistä toipumiseen.

Syöpähoitoja ei anneta siksi, että saisi muutaman viikon lisää aikaa. Päin vastoin hoidot lopetetaan, jos ennuste on huono. Niin kauan on toivoa, kun on vielä jotain hoitomuotoa, jota voi kokeilla. Puhutaan palliatiivisesta hoidosta, kun ei ole enää hoitoja, joita voisi kokeilla ja joilla saattaisi olla parantava vaikutus.

Jos ei halua kokeilla tarjottua hoitoa,Suomessa ei ole pakko.

Ei viikkoja, mutta miehelleni sanottiin,että vuosi, ilman hoitoja muutama kuukausi. No, hoitojen kanssa meni 1 v 4 kk. Me hölmöt luultiin, että siinä olisi muutakin kuin hoitoja ja hoidoista toipumista.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen, ettei Marika puhut haastatteluissa kuin ainoastaan itsestään. Oma kuolema, omat hautajaiset, se miten muut jäävät häntä suremaan. Kaikenlainen huolipuhe siitä, miten esimerkiksi hänen poikansa jatkossa pärjäävät loisti poissaolollaan. Varmasti on näitä asioita ajatellut, mutta dokumentissa ei niitä näytetty. Painoin ihan pausea, jotta voisin kauhistella miesystävän rumia sanoja, mutta silti pidemmän korren lopussa vei Marika kostonhalullaan. Sanoin jo heti ohjemman alussa miehelleni, että vaikka Marika vaikuttaa hyvin arvokkaalta ja fiksulta naiselta, tiedän nyt jo, että en tulisi hänen kaltaisensa ihmisen kanssa toimeen. Aistin hänestä kyvyttömyyden ottaa vastuun omista teoistaan ja rajojensa asettamisesta, sekä mahdollisen hylkäämisen. Kyse on hyvin egosentrisestä, pitkävihaisesta ja kaunaisesta suhtautumisesta elämään. Lopuksi haluan vielä todeta, miten olen viime aikoina vasta huomannut, miten tärkeä tunne kauna on monille meistä. Itselleni se on ensisijaisesti asia mistä on hyvä päästä eroon, mutta monelle se on kuin elintärkeää happea. Voimaannuttavaa, myötäelävää eikä sitä saa kyseenalaistaa, sillä se rikkoo hauraan egon.

Totta! Ei sopiva ihminen psykologiksi ja toisten auttajaksi ollut hän. Empaattisiakin psykologeja on kyllä olemassa. Jo ensi käynnillä sen huomaa.

Kuoleman "tuomion" saanut ihminen keskittyy vsin itseensä, on hyvin itsekäs.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En katsonut tätä kokonaan mutta ne pätkät mitä tästä miesystävästä näin niin voi hyvänen aika miten keskenkasvuisen tunne-elämä. Kun minun luonne on sellainen että sanon pahasti ja sitten häivyn ja se sopii niin huonosti yhteen Marikan luonteen kanssa. Ihanko totta?! Millainen luonne naisella täytyy olla, että *ittuilu ja häipyminen (varmaan yhdistettynä puhelin pois päältä jne.) on kivaa käytöstä? Ehkä aikuisen olisi vain hillittävä niitä kielenkantojaan ja käyttäydyttävä kuin aikuinen, ei kuin 3-vuotias. Todella epäkypsän oloinen. Ilmeisesti veli oli se joka todella kivasti kuunteli Marikaa. Ei siinä paljoa tarvitsekaan aina sanoa vaan kuunnella. 

Ja se joka kertoi isänsä kuolemasta. Tosi kivasti kerroit ja teillä on isästä ihanat muistot. <3

Olihan se hankala tilanne, juuri uusi parisuhde, ja sitten kumppani sairastuukin noin vakavasti.

Mutta samaa mieltä, miesystävä oli keskenkasvuinen.

Taitaa harvasta miehestä olla lohduttajaksi samoin kuin naisesta. Jos tulee syöpädiagnoosi tms, vakava sairaus, Monet jopa lähtee siitä suhteesta kun eivät vaan jaksa, tuntuu raukkamaiselta mutta ymmärrettävältä. Se kuolema tulee liian lähelle silloin itseään. Ei tiedä mitä sanoisi. Ehkä katsotaan henkinen irrottautuminen omalta kannalta parhaaksi, että säästää itseään hirveältä surulta. Elämän täytyy kuitenkin jatkua. Tärkeintä on kuitenkin se, että on ollut joskus tukena ja on hyviä aikoja takana mitä muistella. Olen kuullut asiantuntijoiden sanovan, että ihminen tuntee kuitenkin jotenkin sellaista tunnetta kuolevan tai kuolleen lähellä, että onneksi minä olen elossa vielä. Kyllähän se kaikille tulee joskus eteen, pitää yrittää tästä elämästä nauttia, kukaan ei voi tietää milloin itse sairastuu vakavasti tai joutuu onnettomuuteen tms. Ei voi jäädä loppuiäkseen suremaan jotain läheistä, etenkin jos on lapsia. Elämän pitää jatkua ja niin varmaan toivoisi se läheinen edesmennytkin. 

Joku kyllä laittoi tänne linkin tutkimukseen, jossa todettiin, että jos mies kuolemansairastuu, nainen jättää kumppaninsa useammin kuin mies, jos nainen sairastuu. Aika yllättävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketä kiinnostaa?

Luonnollinen asia niin siitä pitää vielä joku kyynelvirtaohjelma tehdä.

Ei tämä kyllä itkettänyt yhtään, johtuen päähenkilön persoonasta.

Dokumentti jätti katsojan ulkopuolelle.

Yritystä oli mutta tyhjää tuli. Säästypähän nenäliina.

Aloin katsomaan tätä dokkaria, koska olen aina ollut sitä mieltä että kuolemaa saa kuvata realistisesti. Syöpä on sairaus joka on kuin projekti joka pitää annetussa ajassa tehdä valmiiksi. Vaikka saman aikaisesti sisuksissa kasvaa hävitys ja elimistön tuho. 

Serkkuni kuoli 52-vuotiaana sairastettuaan munasarjoista levinnyttä syöpää. Se todettiin liian myöhään, sisäelimissä oli jo etäpesäkkeitä ja prognoosi sitä myöten synkkä. Marikan kuolema -dokumentissa kuvattiin esim nesteen poistamista mahasta, sitä tehtiin myös serkulleni ja silloin en tiennyt minkälainen toimenpide se oli. (Asuimme eri maanosissa, en voinut käydä hänen luonaan.) Kuulosti hurjalta, miten paljon nestettä oli poistettu kerralla. Miten hankalaa mahtaa olla ihmisen olo kun aineenvaihdunta ei enää pelaa. Toimenpiteen näkeminen dokkarissa oli yksi minulle tärkeä asia, joka auttoi vähän ymmärtämään mistä serkkuni puhui silloin. Myöhäistä se nyt serkkuni suhteen on, mutta ei ole minulle haitaksi tietää, syöpä on hyvin yleinen sairaus.

Ymmärsin dokkarin realismin kautta myös sen, että kun sisuksista oli tullut tummaa (verensekaista?) nestettä pussiin, sen näyttäminen ja kuvaaminen puolusti paikkaansa: se kertoi, että elimistö oli tulossa tiensä päähän. Siinä näkyi sairauden raaka ja säälimätön voima. Näkyi mitä syöpä tekee.

Henkisen puolen prosessi on yhtä lailla yksilöllinen kuin sekin mitä kehossa tapahtuu. Ei sitä voi sivusta päin arvostella, kun itse vielä tallustelee terveen kirjoissa. Mitään täydellistä suoritusta ei ole millään elämän alueella, ei siis tässäkään, viimeisessä erässä. Valmistautua voi, mutta loppujen lopuksi - paljonko voi etukäteen tietää, mitä se tulee psyykkisesti vaatimaan.

Ihmisen osa. Ensin yrittää hallita elämää, sitten vielä ottaa haltuun lähestyvä kuolema. 

''...siis älkää kuolevaista ennen viime hetkeään arvioiko, ylistäkö, onnen vuoksi ainakaan, ennen kuin on loppuun päässyt, kärsimättä kertaakaan.'' (-Sofokles-)

Katsoin dokumentin ja minusta se oli hyvä. Ihmiselämä on kaikkea tuotakin. Miehenkin osuus ihan inhimillinen. Ei sitä ole syytä silotella pois tai tuomita.

Ei tätä dokumenttia ole tehty siitä syystä että se olisi mahdollisimman kaunis ja herkkä. Ei. Se on vain elämää ja yhden ihmisen luopuminen elämästä. Jotenkin harmittaa että täällä on pyritty laittamaan Marikaa johonkin tiettyyn stereotyyppiseen muottiin esim ammattinsa vuoksi. Tämä oli aito ja hyvä dokumentti ilman mitään glorifiointia tai mystisyyttä kuolemaa kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Katsoin dokumentin ja minusta se oli hyvä. Ihmiselämä on kaikkea tuotakin. Miehenkin osuus ihan inhimillinen. Ei sitä ole syytä silotella pois tai tuomita.

Ei tätä dokumenttia ole tehty siitä syystä että se olisi mahdollisimman kaunis ja herkkä. Ei. Se on vain elämää ja yhden ihmisen luopuminen elämästä. Jotenkin harmittaa että täällä on pyritty laittamaan Marikaa johonkin tiettyyn stereotyyppiseen muottiin esim ammattinsa vuoksi. Tämä oli aito ja hyvä dokumentti ilman mitään glorifiointia tai mystisyyttä kuolemaa kohtaan.

Erittäin hyvä kommentti. Täällä on ollut erittäin julmia kommentteja. Ihmisen elämä ei välttämättä tule valmiiksi kiiltokuvaksi, joka olisi esiteltävissä miellyttävänä ja lempeänä pakettina muiden huokailtavaksi.

Kuoleva on lopulta yksin, vaikka hänellä olisi ihmisiä ympärillään. Dokumentissa tuli traagisella tavalla esille se, että ihmisellä on tarvetta "siihen kaikkein tärkeimpään" eli ykkösihmiseen, vaikka ihmisiä lähipiiriin kuuluu paljon.

Hyvin monella ei ole "kaikkein tärkeintä", ja täällä on kirjoitettu ikävään sävyyn tästä asiasta. Monilla ei tule olemaan juuri ketään kuolinvuoteella, eikä siitä kyllä kannata syyllistämään ruveta.

Osa kritisoi Marikan itsekkyyttä. Kannattaa kuitenkin muistaa, että on dokkarin tekijöiden käsissä millaisen dokumentin he haluavat näyttää. Kuvattavaa voi olla satoja tunteja, mutta vain osa siitä päätyy itse dokumenttiin. Eikä henkilöt voi itse sanella, että mitä siinä näytetään.