Mikä oli suurta luksusta sinulle lapsena?

Sisävessa.

Jogurttipurkki tilipäivänä.

Se kun sai joskus spagettia. Meillä ei ikinä syöty sitä kotona, koska äidin mielestä se näytti lapamadoilta.

Mun mies aina haukkuu, että olin lellipentu lapsena, koska meillä oli kaikki uusimmat lelut ja videopelit sekä -konsolit, mutta oikeasti ei meillä ollut mitään muuta. Grillillä käytiin ehkä kaksi kertaa vuodessa, kotona syötiin lähinnä perunaa miljoonassa eri muodossaan. En saanut koskaan mitään merkkivaatteita, vaan kuljin kamarissa marketrääsyissä. Ja siihen aikaan marketeissa oli todella rumia vaatteita. Luksusta itselleni olisi ollut edes yksi merkkivaate. Yläasteella kun meikkaaminen astuu kuvioihin, mulle ostettiin ripsari. Ei mitään muuta. Viikkorahaa En saanut, joten en voinut itse edes ostaa meikkejä. Kulmakarvani ovat olemattoman vaaleat, joten koko nuoruuteni kuljin kulmakarvattomana ja näytin rumalta ja häpesin itseäni.

Pandan suklaarusinat. Asuttiin maalla ja lauantaisin kävi SOK:n myymäläauto, mikä olikin lähialueilla ainut paikka, mistä niitä sai. Olivat vanhempien mielestä kalliita ja harvoin niitä raaskittiin ostaa.

Katkaravut ja homejuusto.

Limsaa, sitä sai vain juhannuksena.

Iso 9-henkinen perhe kahdessa huoneessa oli kamalaa. Lisäksi isona siskona hoidin ja huolehdin pikkusisarista äidin ja isän käydessä työssä.Luksusta oli olla yksin, yleensä metsässä tai joskus, hyvin harvoin kotona.

Kun olimme perheen ja sukulaisten kanssa kesämökillä, kukaan aikuinen ei ollut humalassa, aikuisten välillä ei ollut riitoja ja meidän lasten ei tarvinnut pelätä aikuisia.

Mentiin Leviltä isäni ja setäni kanssa aina viikonloppuisin Norjan lappiin kalastamaan helikopterilla.

Toivottvasti nuoremmat polvet lukevat tämän ketjun ja huomaavat, ettei meitä kannata kadehtia joka käänteessä.

Suurella osalla suomalaisia tähtihetket ovat olleet nykyelämään verrattuna todella vähäisiä.

Olen syntynyt 70 luvun loppupuolella ja muistan kun kaupunkiin tuli ensimmäinen pizzeria. Pizza iltoja oli ehkä noin 5 tai 6 vuodessa, ja se oli jonkinlaista luksusta. Myöhempää luksusta jostain opiskeluajalta oli esim.netissä käyminen, "sinne" soitti modeemilla ja piti maksaa jokainen minuutti. Nyt se tuntuu hullulta.

Kun omaa 20 luvulla syntynyttä mummoani jututtaa niin ymmärtää miten ajat on muuttuneet. Heille on tuntunut harvinaista herkkua olleen jokainen lihapala ja varsinkin karamellit. Joita oli saanut käsittääkseni todella harvoin, esim jouluna.

Ihmisten ajatus siitä mitä ansaitsevat ja mitä voi vaatia ns.valmiina pöytään muuttuu jatkuvasti. Omille lapsilleni selviöitä on esim. älypuhelin, mehu tms.virvoitusjuoma jatkuvasti kaapissa, nettiyhteys.... jne

Helsingissä käynti, asuttiin parin sadan kilometrin päässä. Elokuvissa käynti ja lähimpään mäkkäriin oli 30 km. Olin teini kun Hese tuli kaupunkiin. Äiti oli töissä rabintolakokkina, joten ravintolarioka kyllästyttää, olisipa saanut aitoa kotisapuskaa

Vierailija kirjoitti:

Kokista sai kerran tai kaks vuodessa. Esim. äitienpäivänä mummolassa kakkukahveilla ja kenties jouluna jos vaikka Tapaninpäivänä oli vieraita.

Hienoa oli olla oksennustaudissa, kun sai Jaffaa.

Mekin saimme Jaffaa vain vatsataudissa.Nyt olen kiitollinen,ettei limuja ja karkkia saanut paljoa,on säästytty monelta terveyshaitalta.

Puppernikkeli ja California limsa, pyykkipäivänä suklaamunkki ja Herajoen hedelmäpommi yogurtti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin harvoin saatiin pikkupullo banaanilimpparia kolmeen pekkaan. Sillointällöin uimarannalle evääksi six- tai tropictiivistemehua. Yleensä vain sokerivettä ja kuviteltiin loput...oltiin 50-luvulla syntyneitä.

Banaanilimsa kuulostaa ihanalta! Mikähän olisi nykyään sitä lähimpänä? 

Banaanilimsaa saa ainakin Prismasta isoissa pulloissa nykyäänkin.

Jacky makupala.

Tähän kulminoituu useimmat lapsuuden traumat. En saanut ikinä kaupasta mitään hyvää, ainakaan höpö-höpö muja-jogurttia joka ei oo yhtään terveellistä.

Pari kertaa sain maistaa kun tädillä vierailtiin ja kas, siellä oli jääkaapissa niitä pinot serkuille syötäväksi.

Aikuisena meni kuppi hieman nurin kun lapsenlapsille syötetään nyt pelkkää herkkya ja suklaata. Ai miksikö? "Mä oon luullu, ettei ne kotona koskaan saa". O_o

Nyt Iltasanomien toimittaja huomio!!

Tässä hyvä artikkelin aihe... meidän mammapalstalaiset luksukset versus nykyajan lasten luksukset!!!

Mä oon 80-luvun lapsi pienestä maalaiskylästä. Maito haettiin omasta navetasta, leivät tehtiin itse, munat omien kanojen, syötiin joka päivä omia rupisia perunoita ja halvinta sikaa, jouluksi oli itsekasvatettu kinkku. Kaikessa kilo suolaa ja voita. Sunnuntaisin oli jauhovelliä ja paistettua läskiä. Luksusta oli kun mummo toi joskus kauppareissulta Suffelit minulle ja veljelleni. Mummo ja vaari asui tietysti samassa talossa meidän kanssa. Sitten kun mentiin kaupunkiin toisten isovanhempien luo, siellä saatiin limsaa! Ja toinen mummo antoi minulle tuliaisiksi raejuustoa ja tonnikalaa, sekä meetwurstia. Ne oli parasta herkkua suoraan purkista sellaisenaan. Eikä niitä kotona saanut. Isotädin luona oli hedelmiä ja ne olivat jotain uskomatonta, mutta siellä käytiin vain kerran vuodessa. Omenoita, päärynöitä ja appelsiineja, oi miten hyviä! Kun sitten joskus ala-asteikäisenä menin kaverille kylään ja heillä sai syödä välipalaksi (mikä se edes on?) voileipiä johon oli juustoa ja leikkeleitä sekä kurkkua ja salaattia, olin aivan onnessani. Ei meillä saanut leipää syödä kuin ruuan kanssa ja voita oli päälle, ei muuta. Ahmin myös kaverin omenoita ja appelsiineja, hän kun ei niistä edes välittänyt. Nykyään voisin yhä elää hedelmillä ja salaateilla. Mieleen on jäänyt myös lasinen saunalimsapullo, kun oltiin jo vähän isompia ja josta veljen kanssa tihrustettiin laseihin tasan puoliksi ja kun joku sukulainen toi karkkipussin ja se piti jakaa puoliksi. Mulle sulle, mulle sulle. Mäkissä kävin ekan kerran joskus yläasteikäisenä ja kebabia söin ekan kerran vasta täysikäisenä. Ei ollu maaseudulla semmosia. Hyviä muistoja kuitenkin, se oli vaan semmosta aikaa ja elämää eikä sitä rahaa ollut ylimääräistä.

Paikkakunnallemme tuli hyvä grilli 80-luvun lopulla.

Hampurilaiset olivat siellä tosi hyviä ja niitä silloin tällöin ostin iltaa ilahduttamaan.

Sitten alkoi levitä huhu, että hampurilaispihvit ovat kengurunlihaa. Aloin vieroksua tuota grilliä.

En vain jotenkin saattanut ymmärtää, että kenguruakin voisi syödä.

Aina tuon grillin ohi ajaessa näin sieluni silmin kengurun, jolla on poikanen taskussa.

Ei ole mitään tietoa, pitikö tuo huhu kengurunlihasta edes paikkaansa, enkä uskaltanut mennä sellaista kysymäänkään. Olin nuori ja arka.