Onko nykyvanhemmat jotenkin enemmän hukassa lastensa kanssa kuin ennen?

Osa on pahastikin. Ei uskalleta aiheuttaa lapselle pettymyksiä eli käytännössä ei laiteta terveellä tavalla/ järjellä lapselle rajoja eikä sanota ei. Osa vanhemmista ei kestä sitä, että rajoja laittamalla lapselle voi tulla paha mieli ja lapsi ehkä jopa itkee. Vanhempi ei kestä omaa tunnetilaansa siinä hetkessä, kun ottaa vastaan rajoitustensa aiheuttaman lapsen pettymyksen, itkun ym.

Lasu on näitä lapsi pullollaan. Harjoitellaan normaaliin tavalliseen elämään kuuluvia pettymyksiä sitten 16- vuotiaana ensimmäistä kertaa elämässä tyyliin: aina ei voi olla tehdä vain sitä mikä on kivaa/ aina ei saa mitä haluaa/ aina ei saa asioita heti vaan joutuu odottamaan jne.

Vierailija kirjoitti:

Ennen ei mietitty lasten kasvattamista niin paljon. Lapset vaan oli ja kasvoi siinä. Ei ollut ristiriitaista tietoa saatavilla joka asiasta, oli yksinkertaisempaa. Nykyään varmaan enemmän osataan puhua ongelmista ja etsiä apua, jolloin tulee käsitys että vanhemmat on enemmän hukassa kuin ennen. Ennenkin oltiin neuvottomia, mutta sitten vaan huudettiin ja annettiin risua eikä mietitty mitä muita tapoja olisi hoitaa vaikeat tilanteet.

Juuri näin. Lisäksi täältäkin luettu moneen kertaan miten ennen vanhaan isommat sisarukset kasvattivat pienemmät ja lapset saatettiin jättää yksin tai keskenään jo 5-vuotiaina. Mulle ei tulis kumpikaan näistä mieleenkään vanhempana, joten kyllä on vanhemmuus muuttunut.

Ennen vaiettiin alkoholismista tai muista ongelmista ja ne lapset vaan kasvoi kaiken kaaoksen keskellä. Nykyään pyydetään apua.

Vierailija kirjoitti:

Osa on pahastikin. Ei uskalleta aiheuttaa lapselle pettymyksiä eli käytännössä ei laiteta terveellä tavalla/ järjellä lapselle rajoja eikä sanota ei. Osa vanhemmista ei kestä sitä, että rajoja laittamalla lapselle voi tulla paha mieli ja lapsi ehkä jopa itkee. Vanhempi ei kestä omaa tunnetilaansa siinä hetkessä, kun ottaa vastaan rajoitustensa aiheuttaman lapsen pettymyksen, itkun ym.

Lasu on näitä lapsi pullollaan. Harjoitellaan normaaliin tavalliseen elämään kuuluvia pettymyksiä sitten 16- vuotiaana ensimmäistä kertaa elämässä tyyliin: aina ei voi olla tehdä vain sitä mikä on kivaa/ aina ei saa mitä haluaa/ aina ei saa asioita heti vaan joutuu odottamaan jne.

Olen kanssasi samaa mieltä, että osa vanhemmista ei osaa tai uskalla laittaa rajoja. Mutta onko tämä jotenkin muuttunut? Ennen kasvatettiin myös pelolla, eli lapsi ei oikkuillut kotona koska pelkäsi vanhempiaan tai toista vanhempaansa. Oliko tämä parempi tapa? Siitä on varmasti aiheutunut muunlaisia ongelmia lasten elämään.

Reppiuty kirjoitti:

Keskustelija kirjoitti:

90-luvun pentu kirjoitti:

Nykyään ei edes opettajilla ole auktoriteettia ja vanhemmat syyttävät opettajia kaikesta. Toista oli 1990-luvulla, jolloin pennut olivat jatkuvasti pelko perseessä ettei vaan koulusta soiteta kotiin tai kirjoiteta mitään (reissuvihkoon)

Opettajia kunnioitettiin ja kouluvuoden lopussa vietiin opettajalle kukkia.

Vanhemmat antoivat remmiä, luunappeja, joskus myös vieraiden pennuille. Ihan normaalia.

Kunnioitus aikuisia kohtaan oli ihan eri luokkaa mitä nykyään

Ei 90 luvulla kenellekään remmiä annetu,harvinaista remmi oli minunkin lapsuudessa, provo tuo juttusi

Tiedän montakin remmiä saanutta tuolta ajalta. Itsekin joutunut hakemaan risuja metsästä (niitä ei kuitenkaan käytetty) mutta pelotteena toimi.

Jos joku on 90-luvulla saanut remmiä tai piiskaa, ne on luokitelty ongelmaperheeksi ja jos vain tiedettiin niihin viranomaiset puuttuivat.

Lapsen ruumiilliseen kuritukseen on aina puututtu ja sitä on suuresti paheksuttu ja lapset otettiin huostaan.

Jo 50-60-luvulla oli lastenkoteja, joita oli useampi joka kaupungissa ja sinne sijoitettiin ongelmaperheiden lapsia. Lapsia on huostaanotettu iät ja ajat ongelmaperheistä ja niihin on puututtu.

Itse olen syntynyt 50-luvulla, enkä ikinä ole saanut piiskaa tai tukkapöllyjä, eikä myöskään kaverini. Ja muistan yhden tapauksen, kun vanhempani paheksui naapuriperhettä ja isäni teki ilmoituksen sos. viranomaisille, kun perheen isä karjui lapsille.

Pihvinen kirjoitti:

Koen ainakin itse että vanhemmilta on viety keinot saada se lapsi kuriin. Minkäänlainen tukkapölly, luunappi tai äänenkorottaminen on kiellettyä ja ei missään nimessä ok ainakaan julkisella paikalla.

Joko omat lapset on sen luokan luupäitä tai itsellä ei vain kasvattajana taidot riitä tilannetta ratkaisemaan.

Vihaan supernannya, mutta kuitenkin olen kaksi jaksoa nyt katsonut ja monemmissa on Nanny opettanut vanhemmille napakkuuttaa. Nyt loppuu perseily, piste. Neuvottelut seis ja lässytys. Vanhemmat määrää. Voihan siinä ensin tulla kapina, mutta pidä pääsi ja nosta peffa penkistä, äläkä vaan kiellä.

Tuota samaa mantraa, onko vanhemmat hukassa lastensa kanssa, on veisattu jokaisen sukupolven kohdalla. Eikä vanhemmat ole onnistuneet kasvattamaan "oikein", ei edellisten tai seuraavien sukupolvien mielestä.

Ja jokaista vanhempaa on syyllistetty huonosta kasvatuksesta, lapsesta ruuasta, vaatetuksesta jne. sellainen nyt on ihmismieli.

Itse ajattelen, ettei koskaan aikaisemmin Suomen historiassa ole lapset voineet niin hyvin, kuin tänä päivänä. Lapsen asema on hyvä ja heillä on jopa ihmisarvo. Vanhemmat pitävät hyvää huolta lapsista, joka näkyy lasten hyvinvoinissa, terveydessä, oppimisessa, koulussa ja harrastuksissa.

Ja sitä tukevat myös tilastot. Alkoholin, tupakan käyttö vähentynyt, rikokset ja väkivalta vähentynyt, itsemurhat jne.

Nykyisin vain ne harvat tapaukset, uutisoidaan näkyvämmin, kun teknologia antaa siihen mahdollisuuden ja erityisesti sen mässäilyyn.

https://yle.fi/uutiset/3-9882448

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saattaa olla. Maailmakin on muuttunut. Apua ei saa ja toisaalta yleinen asenne on se, että kaikki tehdään lapsentahtisesti. Mistä taas on seurannut se, että lasta ei "saa" ottaa kiinni esim jos on kiire, eikä ääntä saa korottaa vaikka olisi tarve. Jos korotat ääntä tai vaihditat lapsen menoa, soittaa joku huoli-ilmoituksen viranomaisille.

Vaikka aikaisemmin (esim 15v sitten) oli ihan normaalia sanoa kolme kertaa kivasti ja sitten ärähtää tarpeen vaatiessa tai viedä lapsi vauhdilla toivottuun paikkaan, jos lapsi ei pistä tossua toisen eteen pyydettäessä

Olet väärässä. Apua kyllä saa. Ja lapsia saa edelleen kurittaa vapaasti kenenkään siihen puuttumatta.

Selkäsaunan antaminen maksaa aika paljon jopa yli tuhat euroa jos uutisiin on uskomista,

Osaltaan tähän ilmiöön vaikuttaa varmaan se, että kasvatustavat on muuttuneet. Omat vanhempani muistavat hyvinkin elävästi, että fyysiset rangaistukset olivat melkein normi. Että koulussa pelättiin karttakeppiä. Toisaalta minua ei ole vanhempien/opettajien toimesta ikinä rankaistu esim. tukistamalla, mutta muistan kyllä että minulle on muuten suututtu tosi mitättömistä asioista ja sitten jätetty yksin itkemään ja rauhoittumaan. Omien lasteni kohdalla toki suutun ja korotan ääntäni joskus, mutta yhteenotoista huolimatta pienten kanssa istutaan sylikkäin ja isompien kanssa muuten lähellä, kunnes tilanne rauhoittuu. 

Eri ikäryhmien välillä tässähän on selkeä ero toimintamalleihin. Ehkä mä näytän siltä, että mä olen hukassa lasteni kanssa, kun sylittelen ja rauhoittelen tunnekuohuista lasta. Ehkä se näyttää siltä, että nyt lapsi vie äitiä kuin litran mittaa :D Ulkopuolinen ei myöskään tiedä, onko lapsella oikeasti suru vai vaan känkkäränkkä. 

Kyllä meillä rajat on ja lapset tietävät ne. Päiväkodin kanssa on hyvät välit ja haasteista kyllä kerrotaan ja niitä käsitellään sitten kotonakin. Se, että harjoittelen lapsen kanssa päätöksentekoa esittämällä vaihtoehtoja ja antamalla lapsen päättää, voi näyttää jonkun mielestä siltä, että meillä mennään lapsen mielen mukaan. Minusta se näyttää siltä, että lapsi harjoittelee päätöksentekoa ja tuo oman mielipiteensä kuultavaksi. Ehkä jonkun mielestä se ei ole tärkeää, minun mielestäni on. 

Ja kyllä, olin juuri sellainen hössöttäjä-äiti ensimmäisen lapsen kohdalla. Kiipeilyteline oli ihan kauhistus ja tietenkin lapsi rakasti sitä. Ekoja asioita, mitä muistan tytön todella toistaneen oli aina puistossa "Mene kauemmas" kun kyttäsin kiipeilevää lasta hänen mielestään liian läheltä :D Harjoitteluahan tämä siis on vanhemmillekin jokaisen lapsen kohdalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Osalla homma hanskassa ja niiden lapsista näkee sen. He ovat hyvä käytöksisiä. Ja heillä on kotona ne säännöt, jotka jokaisella lapsella pitäisi olla."

Kyllä.

Eikä näillä lapsilla ole tarvetta hyppiä hoitajan silmille tai länkyttää vastaan joka asiassa.

Toisin kuin lapsilla jotka ovat jo varhain tottuneet siihen kuinka vanhempi tanssii oman pillin mukaan miten vain nyt sattuu huvittamaan. Näistä pahimmat eivät kunnioita mitään auktoriteettejä, hoitajia potkaistaan muina miehinä muuten vain, samalla lailla kuin sitä "voi rakas, kultamuru onks sun paha olla" lässyttävää vanhempaa.

Päiväkoti-ikäisen vanhempana tulee mieleen, että sanotteko te näille vanhemmille näistä lapsen käytösongelmista ym? Itse ainakin haluaisin tietää, jos lapsella on ongelmia, mutta palaute on aina tasoa "hyvä päivä, päiväunet nukuttu ja ruoaksi oli nakkikeittoa". Joskus kun näissä keskusteluissa on tullut ilmi, että päiväkotien todellisuutta kaunistellaan vanhemmille tai ei uskalleta antaa palautetta, koska vanhemmat ovat niin herkkiä.

Voin vastata vain omakohtaisesti, sillä jokaisella aikuisella ja ryhmällä on oma tapansa antaa palautetta. Vaikeista käytösongelmista (lyöminen, jatkuva riitely kaverin kanssa, huomattavat siirtymävaikeudet ym.) saa kyllä varmasti tietoa. Sen sijaan jos lapsi on kehityksessä jäljessä, niin siitä annetaan aika ripotellen ja tietoa yleensä, sillä samalla vähän seurataan kuinka vanhempi tällaista vastaanottaa tai onko vanhempi itse tietoinen näistä haasteita. Tällaisen hyväksyminen voi olla melko pitkä prosessi, ja se kyllä varhaiskasvatuksessa tiedostetaan. Sitten yleensä pyydetään veo avuksi isompiin keskusteluihin, kun halutaan että lasta arvioi muutkin kuin varhaiskasvatuksen ammattilaiset. Jos tieto lapsen kehityksen haasteista annetaan liian ikävästi, niin vanhempi saattaa estää lapsen tutkimuksiin menot pitkänkin aikaa. Vanhemmat ovat harvoin tietoisia, että ainoastaan hyvin selkeät tapaukset jäävät erilaisissa neuvolan seuloissa "kiinni". Suurin osa kehityksen jälkeen jäännistä huomataan nimenomaan päivähoidossa. Useimmat vanhemmat eivät myöskään ole kovin tietoisia millaista leikkiä ja millaisia asioita lapsen pitäisi suurin piirtein osata missäkin iässä. Päivähoidossa huoli lapsen kehityksestä on sitä suurempi, mitä useammalla osa-alueella jää jälkeen toisista, esim. kielenkehityksen, leikkitaitojen, hienomotoriikan, hahmottamisen jne. alueella. Varsinkin 4-vuotiaana nämä alkavat näkymään vahvasti ja 5-vuotiaana pitäisi olla jo riittävä tuki lapsella. Paljon on niitäkin vanhempia, jotka ajattelevat ettei haasteita voi olla, koska ei ollut viime vuonnakaan. Useimmat haasteet eivät kuitenkaan tule esiin niin selvästi 1-3-vuotiailla.

Sitten on sellaisia tapauksia, missä seuraan pitkään onko kyseessä ohimenevä vaihe, esimerkiksi leikissä ulkopuolelle jättäminen tai yhteen kaveriin tukeutuminen jatkuvasti. Eli leikkitaidoissa seuraan yleensä pitkään onko kyse ryhmäytymisestä (meidän vastuulla!), autammeko riittävästi ystävyyssuhteiden luomisessa yms. Nämä seurannassa erityisesti 5-6-vuotiailla, joiden tulisi jo osata luoda itsekin suhteita toisiin lapsiin. Samoin seuraan pitkän aikaa sellaista jatkuva uhmaamista ja toisten määräilyä, jotka eivät ole ikätasoista käytöstä. Sitten jos näissä näkyy selkeä kaava, niin alan ottamaan esiin vanhempien kanssa.

Jos saat palautetta kuukausi toisensa perään, että kaikki on hyvin, niin sitten asiat todennäköisesti ovat hyvin. Toki on myös paikkoja, missä ei niin runsaasti seurata lapsen leikin, motoriikan, sosiaalisten taitojen jne. kehitystä, ja näiden lasten kohdalla saattaa tulla isokin paukku vastaan eskarissa. Itse toivon, että omasta lapsestani annetaan mahdollisimman rehellistä palautetta kun menee päivähoitoon. Jos kotona on jollain osa-alueella haasteita, niin kannattaa pyytää päivähoitoa seuraamaan miten asia sujuu päivähoidossa.

Vierailija kirjoitti:

Reppiuty kirjoitti:

Keskustelija kirjoitti:

90-luvun pentu kirjoitti:

Nykyään ei edes opettajilla ole auktoriteettia ja vanhemmat syyttävät opettajia kaikesta. Toista oli 1990-luvulla, jolloin pennut olivat jatkuvasti pelko perseessä ettei vaan koulusta soiteta kotiin tai kirjoiteta mitään (reissuvihkoon)

Opettajia kunnioitettiin ja kouluvuoden lopussa vietiin opettajalle kukkia.

Vanhemmat antoivat remmiä, luunappeja, joskus myös vieraiden pennuille. Ihan normaalia.

Kunnioitus aikuisia kohtaan oli ihan eri luokkaa mitä nykyään

Ei 90 luvulla kenellekään remmiä annetu,harvinaista remmi oli minunkin lapsuudessa, provo tuo juttusi

Tiedän montakin remmiä saanutta tuolta ajalta. Itsekin joutunut hakemaan risuja metsästä (niitä ei kuitenkaan käytetty) mutta pelotteena toimi.

Jos joku on 90-luvulla saanut remmiä tai piiskaa, ne on luokitelty ongelmaperheeksi ja jos vain tiedettiin niihin viranomaiset puuttuivat.

Lapsen ruumiilliseen kuritukseen on aina puututtu ja sitä on suuresti paheksuttu ja lapset otettiin huostaan.

Jo 50-60-luvulla oli lastenkoteja, joita oli useampi joka kaupungissa ja sinne sijoitettiin ongelmaperheiden lapsia. Lapsia on huostaanotettu iät ja ajat ongelmaperheistä ja niihin on puututtu.

Itse olen syntynyt 50-luvulla, enkä ikinä ole saanut piiskaa tai tukkapöllyjä, eikä myöskään kaverini. Ja muistan yhden tapauksen, kun vanhempani paheksui naapuriperhettä ja isäni teki ilmoituksen sos. viranomaisille, kun perheen isä karjui lapsille.

Tuollainen käsitys minullakin on, olen myös syntynyt 50 luvulla toki selkäsaunoja annettiin mutta ne olivat pikku läimäytyksiä yleensä, ei niistä traumoja jäänyt.

Vierailija kirjoitti:

Pihvinen kirjoitti:

Koen ainakin itse että vanhemmilta on viety keinot saada se lapsi kuriin. Minkäänlainen tukkapölly, luunappi tai äänenkorottaminen on kiellettyä ja ei missään nimessä ok ainakaan julkisella paikalla.

Joko omat lapset on sen luokan luupäitä tai itsellä ei vain kasvattajana taidot riitä tilannetta ratkaisemaan.

Entä sitten, jos tukkapöllyt ja luunapit eivät tehoa lapseen? Miten pitkälle olisit silloin menemään, pieksäisitkö lapsesi henkihieveriin?

Väkivallalla ja kurituksella ei ratkaista asiaa, vaan puhumalla, oli sitten kysymys lapsesta tai kansakunnasta. Siinähän voimakkaampi käyttää valtaa heikompaan ja näyttää esimerkin lapselle, kuinka asiat voidaan ratkaista ja se opittu väkivallan malli siirtyy vanhemmilta lapselle, jota lapsi käyttää heikompiin hiekkalaatikolla ja muihin kavereihin.

Tämä oivallettiin jo 50-luvulla ja jo silloin sitä yleisesti paheksuttiin.

50-luvulla paheksuttiin? Miten vasta 80-luvulla kiellettiin kuritusväkivalta laissa, jos lasten kurittaminen oli jo vuosikymmeniä aiemmin paheksuttua? 

Vähän toisenlainen näkökulma asiaan: rajojen asettaminen on tämän päivän vanhemmille vaikeaa myös siksi, että joutuu menemään vastavirtaan ja poikkeamaan yleisestä käytännöstä. Jos lapsi vertaa omia sääntöjään kavereiden sääntöihin, hän voi kokea vanhemmat epäreiluina.

Meillä lapsilla on ollut selkeät rajat: kotiintuloajat, säännölliset ruoka-ajat, velvollisuus hoitaa tietyt kotityöt ja omat kouluhommat, nukkumaanmenoajat. Siis perusjuttuja, mielestäni normaaliin ja hyvään vanhemmuuteen kuuluvia asioita.

Lasten tultua teini-ikään yksi heistä alkoi kovasti miettiä lapsuuttaan ja verrata sitä ystäviensä kokemuksiin. Hän tuli siihen tulokseen, että olemme olleet kohtuuttoman tiukkoja. Lapsi kertoi ajatuksistaan koulupsykologille, joka teki lastensuojeluilmoituksen. Lapsi sijoitettiin kiireellisesti.

Lastensuojelu kävi perheemme asiat läpi perin pohjin eikä löytänyt huomautettavaa. Saimme tukea sille, että olemme toimineet kuten vanhempien kuuluu toimia. Teinille kerrottiin, että vanhemmat voivat asettaa rajoja ja lapsilta voi vaatia kotitöiden hoitamista. 

Kokemus oli rankka. Helpommalla olisimme päässeet, jos olisimme olleet yhtä "reiluja" kuin kavereiden vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pihvinen kirjoitti:

Koen ainakin itse että vanhemmilta on viety keinot saada se lapsi kuriin. Minkäänlainen tukkapölly, luunappi tai äänenkorottaminen on kiellettyä ja ei missään nimessä ok ainakaan julkisella paikalla.

Joko omat lapset on sen luokan luupäitä tai itsellä ei vain kasvattajana taidot riitä tilannetta ratkaisemaan.

Entä sitten, jos tukkapöllyt ja luunapit eivät tehoa lapseen? Miten pitkälle olisit silloin menemään, pieksäisitkö lapsesi henkihieveriin?

Väkivallalla ja kurituksella ei ratkaista asiaa, vaan puhumalla, oli sitten kysymys lapsesta tai kansakunnasta. Siinähän voimakkaampi käyttää valtaa heikompaan ja näyttää esimerkin lapselle, kuinka asiat voidaan ratkaista ja se opittu väkivallan malli siirtyy vanhemmilta lapselle, jota lapsi käyttää heikompiin hiekkalaatikolla ja muihin kavereihin.

Tämä oivallettiin jo 50-luvulla ja jo silloin sitä yleisesti paheksuttiin.

50-luvulla paheksuttiin? Miten vasta 80-luvulla kiellettiin kuritusväkivalta laissa, jos lasten kurittaminen oli jo vuosikymmeniä aiemmin paheksuttua? 

Lainsäädäntö normitilanteessa laahaa usein jäljessä ja eikö meillä ole lainsäädäntöä, joka on 1900-luvun alusta? Mutta se ei tarkoita, etteikö jotain asiaa paheksuttaisi.

Varmasti suuresti paheksuttiin perheväkivaltaa, vaimon hakkaajia ja puolison raiskaamisia, vaikka ne kiellettiin laissa vasta 90-luvulla.

Samoin paheksuttiin lasten ja nuorten tupakointia, kun jotkut 12v polttivat tupakkaa, mutta silti niitä myytiin alaikäisille kaupassa ja myyntikielto laissa alaikäisille tuli vasta 2015.

Nyt korona aikana on huomattu, kuinka moni laki ei sovellu tähän päivään ja niitä on kiireesti korjattu.

Vierailija kirjoitti:

Osaltaan tähän ilmiöön vaikuttaa varmaan se, että kasvatustavat on muuttuneet. Omat vanhempani muistavat hyvinkin elävästi, että fyysiset rangaistukset olivat melkein normi. Että koulussa pelättiin karttakeppiä. Toisaalta minua ei ole vanhempien/opettajien toimesta ikinä rankaistu esim. tukistamalla, mutta muistan kyllä että minulle on muuten suututtu tosi mitättömistä asioista ja sitten jätetty yksin itkemään ja rauhoittumaan. Omien lasteni kohdalla toki suutun ja korotan ääntäni joskus, mutta yhteenotoista huolimatta pienten kanssa istutaan sylikkäin ja isompien kanssa muuten lähellä, kunnes tilanne rauhoittuu. 

Eri ikäryhmien välillä tässähän on selkeä ero toimintamalleihin. Ehkä mä näytän siltä, että mä olen hukassa lasteni kanssa, kun sylittelen ja rauhoittelen tunnekuohuista lasta. Ehkä se näyttää siltä, että nyt lapsi vie äitiä kuin litran mittaa :D Ulkopuolinen ei myöskään tiedä, onko lapsella oikeasti suru vai vaan känkkäränkkä. 

Kyllä meillä rajat on ja lapset tietävät ne. Päiväkodin kanssa on hyvät välit ja haasteista kyllä kerrotaan ja niitä käsitellään sitten kotonakin. Se, että harjoittelen lapsen kanssa päätöksentekoa esittämällä vaihtoehtoja ja antamalla lapsen päättää, voi näyttää jonkun mielestä siltä, että meillä mennään lapsen mielen mukaan. Minusta se näyttää siltä, että lapsi harjoittelee päätöksentekoa ja tuo oman mielipiteensä kuultavaksi. Ehkä jonkun mielestä se ei ole tärkeää, minun mielestäni on. 

Ja kyllä, olin juuri sellainen hössöttäjä-äiti ensimmäisen lapsen kohdalla. Kiipeilyteline oli ihan kauhistus ja tietenkin lapsi rakasti sitä. Ekoja asioita, mitä muistan tytön todella toistaneen oli aina puistossa "Mene kauemmas" kun kyttäsin kiipeilevää lasta hänen mielestään liian läheltä :D Harjoitteluahan tämä siis on vanhemmillekin jokaisen lapsen kohdalla. 

Olet juuri sellainen ristiriitainen vanhempi. Eli kun lapsi käyttäytyy huonosti, suutut (tuskin muusta syystä suutut, paitsi jos lapsi todella käyttäytyy huonosti) ja lapselle tulee paha mieli, niin sitten pahoittelet itse omaa suuttumistasi ja lapsi saa ristiriitaisen viestin. Jos on jo päiväkoti-ikäisenä haasteita kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa, niin että niitä pitää ihan erikseen käsitellä, yleensä vika on kasvatuksessa, valitettavasti.

Tavallaan ja tavallaan ei.

Nykyään joka paikassa kerrotaan kuinka lasta pitäisi kasvattaa ja mitä lasten kanssa pitäisi tehdä. Ja jos et näin tee, niin olet huono isä tai äiti. Nykyään lasten kasvattaminen tuntuu olevan jotenkin rakettitiedettä.

Ennen vanhaa lapset kasvoi siinä sivussa, eikä asioita paljon mietitty.

Vierailija kirjoitti:

Vähän toisenlainen näkökulma asiaan: rajojen asettaminen on tämän päivän vanhemmille vaikeaa myös siksi, että joutuu menemään vastavirtaan ja poikkeamaan yleisestä käytännöstä. Jos lapsi vertaa omia sääntöjään kavereiden sääntöihin, hän voi kokea vanhemmat epäreiluina.

Meillä lapsilla on ollut selkeät rajat: kotiintuloajat, säännölliset ruoka-ajat, velvollisuus hoitaa tietyt kotityöt ja omat kouluhommat, nukkumaanmenoajat. Siis perusjuttuja, mielestäni normaaliin ja hyvään vanhemmuuteen kuuluvia asioita.

Lasten tultua teini-ikään yksi heistä alkoi kovasti miettiä lapsuuttaan ja verrata sitä ystäviensä kokemuksiin. Hän tuli siihen tulokseen, että olemme olleet kohtuuttoman tiukkoja. Lapsi kertoi ajatuksistaan koulupsykologille, joka teki lastensuojeluilmoituksen. Lapsi sijoitettiin kiireellisesti.

Lastensuojelu kävi perheemme asiat läpi perin pohjin eikä löytänyt huomautettavaa. Saimme tukea sille, että olemme toimineet kuten vanhempien kuuluu toimia. Teinille kerrottiin, että vanhemmat voivat asettaa rajoja ja lapsilta voi vaatia kotitöiden hoitamista. 

Kokemus oli rankka. Helpommalla olisimme päässeet, jos olisimme olleet yhtä "reiluja" kuin kavereiden vanhemmat.

Se on kyllä totta, että helpommalla olisitte sekä te että lapsi päässeet, kun olisitte seuranneet ajan henkeä. Ihminen on sillä tavalla sopeutuvainen eläin, että hän vertaa aina itseään toisiin.

Sotien jälkeen esimerkiksi lapset eivät saaneet juurikaan positiivista huomiota, elintaso oli hyvin alhainen ja raju ruumiillinen kuritus oli melko yleistä. Boomerit kuitenkin selvisivät, koska heillä oli toisensa. Se oli sitä aikaa.

Sen sijaan jos nykypäivänä joku eläisi 40-luvun mittapuulla ihan ok lapsuuden, hän taatusti traumatisoituisi, koska ympärillä toisilla olisi ruokaa ja näkyvää rakkautta.

Teidän kasvatustyylinne on ilmiselvästi ollut autoritäärinen, ja lapsenne on kokenut sen kohtuuttomana. Varmasti tyylissänne on ollut paljon hyvääkin, mutta sitä on kuitenkin leimannut sellainen ehdottomuus, että olette päätyneet konfliktiin. Eli kyllä, vähän reilumpi olisi kannattanut olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän toisenlainen näkökulma asiaan: rajojen asettaminen on tämän päivän vanhemmille vaikeaa myös siksi, että joutuu menemään vastavirtaan ja poikkeamaan yleisestä käytännöstä. Jos lapsi vertaa omia sääntöjään kavereiden sääntöihin, hän voi kokea vanhemmat epäreiluina.

Meillä lapsilla on ollut selkeät rajat: kotiintuloajat, säännölliset ruoka-ajat, velvollisuus hoitaa tietyt kotityöt ja omat kouluhommat, nukkumaanmenoajat. Siis perusjuttuja, mielestäni normaaliin ja hyvään vanhemmuuteen kuuluvia asioita.

Lasten tultua teini-ikään yksi heistä alkoi kovasti miettiä lapsuuttaan ja verrata sitä ystäviensä kokemuksiin. Hän tuli siihen tulokseen, että olemme olleet kohtuuttoman tiukkoja. Lapsi kertoi ajatuksistaan koulupsykologille, joka teki lastensuojeluilmoituksen. Lapsi sijoitettiin kiireellisesti.

Lastensuojelu kävi perheemme asiat läpi perin pohjin eikä löytänyt huomautettavaa. Saimme tukea sille, että olemme toimineet kuten vanhempien kuuluu toimia. Teinille kerrottiin, että vanhemmat voivat asettaa rajoja ja lapsilta voi vaatia kotitöiden hoitamista. 

Kokemus oli rankka. Helpommalla olisimme päässeet, jos olisimme olleet yhtä "reiluja" kuin kavereiden vanhemmat.

Se on kyllä totta, että helpommalla olisitte sekä te että lapsi päässeet, kun olisitte seuranneet ajan henkeä. Ihminen on sillä tavalla sopeutuvainen eläin, että hän vertaa aina itseään toisiin.

Sotien jälkeen esimerkiksi lapset eivät saaneet juurikaan positiivista huomiota, elintaso oli hyvin alhainen ja raju ruumiillinen kuritus oli melko yleistä. Boomerit kuitenkin selvisivät, koska heillä oli toisensa. Se oli sitä aikaa.

Sen sijaan jos nykypäivänä joku eläisi 40-luvun mittapuulla ihan ok lapsuuden, hän taatusti traumatisoituisi, koska ympärillä toisilla olisi ruokaa ja näkyvää rakkautta.

Teidän kasvatustyylinne on ilmiselvästi ollut autoritäärinen, ja lapsenne on kokenut sen kohtuuttomana. Varmasti tyylissänne on ollut paljon hyvääkin, mutta sitä on kuitenkin leimannut sellainen ehdottomuus, että olette päätyneet konfliktiin. Eli kyllä, vähän reilumpi olisi kannattanut olla.

Kyllä kotiintuloajat ja omien velvollisuuksien hoitaminen on tätä päivää! Toki pitää huomioida lapsen ikätaso. 

Tästäkin keskustelusta huomaa, miten ristiriitaisia vaatimuksia vanhemmille osoitetaan. Monta sivua vuorotellen valitettu, että lapsille lässytetään, sitten sanotaan, että puhumalla pitää hoitaa, pitää olla rajoja, ei pidä niin paljoa olla rajoja... Yhteistä kaikille on se, että jankutetaan vanhempien olevan jollain tavalla huonoja, mutta kukaan ei osaa sanoa selkeää syytä miksi näin on.

Tavallaan, mutta oikeasti he ovat vain pelkureita.

Some muka painostaa,iltikset ja seiskat painostaa, kaverit...

Tietoa on enemmän kuin koskaan historiassa,mutta ei uskalleta käyttää omia aivoja yhtään sen seulomisessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän toisenlainen näkökulma asiaan: rajojen asettaminen on tämän päivän vanhemmille vaikeaa myös siksi, että joutuu menemään vastavirtaan ja poikkeamaan yleisestä käytännöstä. Jos lapsi vertaa omia sääntöjään kavereiden sääntöihin, hän voi kokea vanhemmat epäreiluina.

Meillä lapsilla on ollut selkeät rajat: kotiintuloajat, säännölliset ruoka-ajat, velvollisuus hoitaa tietyt kotityöt ja omat kouluhommat, nukkumaanmenoajat. Siis perusjuttuja, mielestäni normaaliin ja hyvään vanhemmuuteen kuuluvia asioita.

Lasten tultua teini-ikään yksi heistä alkoi kovasti miettiä lapsuuttaan ja verrata sitä ystäviensä kokemuksiin. Hän tuli siihen tulokseen, että olemme olleet kohtuuttoman tiukkoja. Lapsi kertoi ajatuksistaan koulupsykologille, joka teki lastensuojeluilmoituksen. Lapsi sijoitettiin kiireellisesti.

Lastensuojelu kävi perheemme asiat läpi perin pohjin eikä löytänyt huomautettavaa. Saimme tukea sille, että olemme toimineet kuten vanhempien kuuluu toimia. Teinille kerrottiin, että vanhemmat voivat asettaa rajoja ja lapsilta voi vaatia kotitöiden hoitamista. 

Kokemus oli rankka. Helpommalla olisimme päässeet, jos olisimme olleet yhtä "reiluja" kuin kavereiden vanhemmat.

Se on kyllä totta, että helpommalla olisitte sekä te että lapsi päässeet, kun olisitte seuranneet ajan henkeä. Ihminen on sillä tavalla sopeutuvainen eläin, että hän vertaa aina itseään toisiin.

Sotien jälkeen esimerkiksi lapset eivät saaneet juurikaan positiivista huomiota, elintaso oli hyvin alhainen ja raju ruumiillinen kuritus oli melko yleistä. Boomerit kuitenkin selvisivät, koska heillä oli toisensa. Se oli sitä aikaa.

Sen sijaan jos nykypäivänä joku eläisi 40-luvun mittapuulla ihan ok lapsuuden, hän taatusti traumatisoituisi, koska ympärillä toisilla olisi ruokaa ja näkyvää rakkautta.

Teidän kasvatustyylinne on ilmiselvästi ollut autoritäärinen, ja lapsenne on kokenut sen kohtuuttomana. Varmasti tyylissänne on ollut paljon hyvääkin, mutta sitä on kuitenkin leimannut sellainen ehdottomuus, että olette päätyneet konfliktiin. Eli kyllä, vähän reilumpi olisi kannattanut olla.

Kyllä kotiintuloajat ja omien velvollisuuksien hoitaminen on tätä päivää! Toki pitää huomioida lapsen ikätaso. 

Tästäkin keskustelusta huomaa, miten ristiriitaisia vaatimuksia vanhemmille osoitetaan. Monta sivua vuorotellen valitettu, että lapsille lässytetään, sitten sanotaan, että puhumalla pitää hoitaa, pitää olla rajoja, ei pidä niin paljoa olla rajoja... Yhteistä kaikille on se, että jankutetaan vanhempien olevan jollain tavalla huonoja, mutta kukaan ei osaa sanoa selkeää syytä miksi näin on.

Kyllä, tänne kirjoittelee myös just ne vanhemmat jotka ihan pihalla itsekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaltaan tähän ilmiöön vaikuttaa varmaan se, että kasvatustavat on muuttuneet. Omat vanhempani muistavat hyvinkin elävästi, että fyysiset rangaistukset olivat melkein normi. Että koulussa pelättiin karttakeppiä. Toisaalta minua ei ole vanhempien/opettajien toimesta ikinä rankaistu esim. tukistamalla, mutta muistan kyllä että minulle on muuten suututtu tosi mitättömistä asioista ja sitten jätetty yksin itkemään ja rauhoittumaan. Omien lasteni kohdalla toki suutun ja korotan ääntäni joskus, mutta yhteenotoista huolimatta pienten kanssa istutaan sylikkäin ja isompien kanssa muuten lähellä, kunnes tilanne rauhoittuu. 

Eri ikäryhmien välillä tässähän on selkeä ero toimintamalleihin. Ehkä mä näytän siltä, että mä olen hukassa lasteni kanssa, kun sylittelen ja rauhoittelen tunnekuohuista lasta. Ehkä se näyttää siltä, että nyt lapsi vie äitiä kuin litran mittaa :D Ulkopuolinen ei myöskään tiedä, onko lapsella oikeasti suru vai vaan känkkäränkkä. 

Kyllä meillä rajat on ja lapset tietävät ne. Päiväkodin kanssa on hyvät välit ja haasteista kyllä kerrotaan ja niitä käsitellään sitten kotonakin. Se, että harjoittelen lapsen kanssa päätöksentekoa esittämällä vaihtoehtoja ja antamalla lapsen päättää, voi näyttää jonkun mielestä siltä, että meillä mennään lapsen mielen mukaan. Minusta se näyttää siltä, että lapsi harjoittelee päätöksentekoa ja tuo oman mielipiteensä kuultavaksi. Ehkä jonkun mielestä se ei ole tärkeää, minun mielestäni on. 

Ja kyllä, olin juuri sellainen hössöttäjä-äiti ensimmäisen lapsen kohdalla. Kiipeilyteline oli ihan kauhistus ja tietenkin lapsi rakasti sitä. Ekoja asioita, mitä muistan tytön todella toistaneen oli aina puistossa "Mene kauemmas" kun kyttäsin kiipeilevää lasta hänen mielestään liian läheltä :D Harjoitteluahan tämä siis on vanhemmillekin jokaisen lapsen kohdalla. 

Olet juuri sellainen ristiriitainen vanhempi. Eli kun lapsi käyttäytyy huonosti, suutut (tuskin muusta syystä suutut, paitsi jos lapsi todella käyttäytyy huonosti) ja lapselle tulee paha mieli, niin sitten pahoittelet itse omaa suuttumistasi ja lapsi saa ristiriitaisen viestin. Jos on jo päiväkoti-ikäisenä haasteita kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa, niin että niitä pitää ihan erikseen käsitellä, yleensä vika on kasvatuksessa, valitettavasti.

Minusta viittaamassasi kuvailussa ei ollut mitään viitteitä ristiriitaisesta vanhemmuudesta. Ristiriitaisuus olisi sitä, että välillä jokin asia on täysin kiellettyä ja siitä suututaan kohtuuttomalla tavalla ja välillä sama asia ei herätä vanhemmassa mitään tunteita. Tällöin lapsi ei voi tietää, miten pitäisi toimia. 

Sen sijaan kirjoittaja mainitsi joskus suuttuvansa lapselle, kun tämä tekee kiellettyjä asioita. Joskus ne jaksaa hoitaa aikuiselta vaadittavalla tavalla, mutta joskus jokainen varmasti myös suuttuu. Kyllä sitä molemmpinpuolista mielipahaa voi ihan hyvin käydä keskustellen läpi lapsen kanssa. Rajat on silti aina ne samat. 

Olen mies erimieltä kanssasi siitä, että päiväkoti-ikäisillä lapsilla ei tulisi enää olla haasteita muiden kanssa. En oikeastaan usko, että on mitään sellaista ikää olemassa, jolloin ihminen lakkaa kokemasta vaikeita hetkiä ja haasteita toisten kanssa. Minä ainakin välillä "riitelen" eli olen erimieltä asioista mieheni kanssa ja käymme sitä lävitse. Välillä olen itse toiminut huonosti, välillä mies ja välillä molemmat. Kouluiästä eteenpäin vasta alkaa se ihmissuhteiden hienosäätö, jolloin opitaan tuomaan omat mielipiteet esiin ryhmässä, miten puolustaudun muita vastaan, miten ilmaisen mielipiteeni asiallisesti jne. Ei lapsi osaa niitä yksin, ne pitää tietoisesti opetella lapsen kanssa.