Onko nykyvanhemmat jotenkin enemmän hukassa lastensa kanssa kuin ennen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän toisenlainen näkökulma asiaan: rajojen asettaminen on tämän päivän vanhemmille vaikeaa myös siksi, että joutuu menemään vastavirtaan ja poikkeamaan yleisestä käytännöstä. Jos lapsi vertaa omia sääntöjään kavereiden sääntöihin, hän voi kokea vanhemmat epäreiluina.

Meillä lapsilla on ollut selkeät rajat: kotiintuloajat, säännölliset ruoka-ajat, velvollisuus hoitaa tietyt kotityöt ja omat kouluhommat, nukkumaanmenoajat. Siis perusjuttuja, mielestäni normaaliin ja hyvään vanhemmuuteen kuuluvia asioita.

Lasten tultua teini-ikään yksi heistä alkoi kovasti miettiä lapsuuttaan ja verrata sitä ystäviensä kokemuksiin. Hän tuli siihen tulokseen, että olemme olleet kohtuuttoman tiukkoja. Lapsi kertoi ajatuksistaan koulupsykologille, joka teki lastensuojeluilmoituksen. Lapsi sijoitettiin kiireellisesti.

Lastensuojelu kävi perheemme asiat läpi perin pohjin eikä löytänyt huomautettavaa. Saimme tukea sille, että olemme toimineet kuten vanhempien kuuluu toimia. Teinille kerrottiin, että vanhemmat voivat asettaa rajoja ja lapsilta voi vaatia kotitöiden hoitamista. 

Kokemus oli rankka. Helpommalla olisimme päässeet, jos olisimme olleet yhtä "reiluja" kuin kavereiden vanhemmat.

Se on kyllä totta, että helpommalla olisitte sekä te että lapsi päässeet, kun olisitte seuranneet ajan henkeä. Ihminen on sillä tavalla sopeutuvainen eläin, että hän vertaa aina itseään toisiin.

Sotien jälkeen esimerkiksi lapset eivät saaneet juurikaan positiivista huomiota, elintaso oli hyvin alhainen ja raju ruumiillinen kuritus oli melko yleistä. Boomerit kuitenkin selvisivät, koska heillä oli toisensa. Se oli sitä aikaa.

Sen sijaan jos nykypäivänä joku eläisi 40-luvun mittapuulla ihan ok lapsuuden, hän taatusti traumatisoituisi, koska ympärillä toisilla olisi ruokaa ja näkyvää rakkautta.

Teidän kasvatustyylinne on ilmiselvästi ollut autoritäärinen, ja lapsenne on kokenut sen kohtuuttomana. Varmasti tyylissänne on ollut paljon hyvääkin, mutta sitä on kuitenkin leimannut sellainen ehdottomuus, että olette päätyneet konfliktiin. Eli kyllä, vähän reilumpi olisi kannattanut olla.

Kyllä kotiintuloajat ja omien velvollisuuksien hoitaminen on tätä päivää! Toki pitää huomioida lapsen ikätaso. 

Tästäkin keskustelusta huomaa, miten ristiriitaisia vaatimuksia vanhemmille osoitetaan. Monta sivua vuorotellen valitettu, että lapsille lässytetään, sitten sanotaan, että puhumalla pitää hoitaa, pitää olla rajoja, ei pidä niin paljoa olla rajoja... Yhteistä kaikille on se, että jankutetaan vanhempien olevan jollain tavalla huonoja, mutta kukaan ei osaa sanoa selkeää syytä miksi näin on.

Nykyaikaa on, että lapsen pitää päästä viimeistään teini-iässä itse neuvottelemaan kotiintuloajoista ja velvollisuuksistaan. Ei voi olettaa, että lapsi toimii sanelupolitiikalla, ”ikätaso huomioiden”, mikä kuulostaa juuri siltä että velvollisuudet sen kun kasvavat, mutta oikeudet eivät.

Kotitöissä pitää muistaa kohtuus, lapsen ensisijainen velvollisuus on koulu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän toisenlainen näkökulma asiaan: rajojen asettaminen on tämän päivän vanhemmille vaikeaa myös siksi, että joutuu menemään vastavirtaan ja poikkeamaan yleisestä käytännöstä. Jos lapsi vertaa omia sääntöjään kavereiden sääntöihin, hän voi kokea vanhemmat epäreiluina.

Meillä lapsilla on ollut selkeät rajat: kotiintuloajat, säännölliset ruoka-ajat, velvollisuus hoitaa tietyt kotityöt ja omat kouluhommat, nukkumaanmenoajat. Siis perusjuttuja, mielestäni normaaliin ja hyvään vanhemmuuteen kuuluvia asioita.

Lasten tultua teini-ikään yksi heistä alkoi kovasti miettiä lapsuuttaan ja verrata sitä ystäviensä kokemuksiin. Hän tuli siihen tulokseen, että olemme olleet kohtuuttoman tiukkoja. Lapsi kertoi ajatuksistaan koulupsykologille, joka teki lastensuojeluilmoituksen. Lapsi sijoitettiin kiireellisesti.

Lastensuojelu kävi perheemme asiat läpi perin pohjin eikä löytänyt huomautettavaa. Saimme tukea sille, että olemme toimineet kuten vanhempien kuuluu toimia. Teinille kerrottiin, että vanhemmat voivat asettaa rajoja ja lapsilta voi vaatia kotitöiden hoitamista. 

Kokemus oli rankka. Helpommalla olisimme päässeet, jos olisimme olleet yhtä "reiluja" kuin kavereiden vanhemmat.

Se on kyllä totta, että helpommalla olisitte sekä te että lapsi päässeet, kun olisitte seuranneet ajan henkeä. Ihminen on sillä tavalla sopeutuvainen eläin, että hän vertaa aina itseään toisiin.

Sotien jälkeen esimerkiksi lapset eivät saaneet juurikaan positiivista huomiota, elintaso oli hyvin alhainen ja raju ruumiillinen kuritus oli melko yleistä. Boomerit kuitenkin selvisivät, koska heillä oli toisensa. Se oli sitä aikaa.

Sen sijaan jos nykypäivänä joku eläisi 40-luvun mittapuulla ihan ok lapsuuden, hän taatusti traumatisoituisi, koska ympärillä toisilla olisi ruokaa ja näkyvää rakkautta.

Teidän kasvatustyylinne on ilmiselvästi ollut autoritäärinen, ja lapsenne on kokenut sen kohtuuttomana. Varmasti tyylissänne on ollut paljon hyvääkin, mutta sitä on kuitenkin leimannut sellainen ehdottomuus, että olette päätyneet konfliktiin. Eli kyllä, vähän reilumpi olisi kannattanut olla.

Kyllä kotiintuloajat ja omien velvollisuuksien hoitaminen on tätä päivää! Toki pitää huomioida lapsen ikätaso. 

Tästäkin keskustelusta huomaa, miten ristiriitaisia vaatimuksia vanhemmille osoitetaan. Monta sivua vuorotellen valitettu, että lapsille lässytetään, sitten sanotaan, että puhumalla pitää hoitaa, pitää olla rajoja, ei pidä niin paljoa olla rajoja... Yhteistä kaikille on se, että jankutetaan vanhempien olevan jollain tavalla huonoja, mutta kukaan ei osaa sanoa selkeää syytä miksi näin on.

Tuoreet tutkimukset ovat osoittaneet, että niin sanotulla kasvatuksella pystytään hämmästyttävän vähän vaikuttamaan lapsen tulevaan koulutukseen, ammattiin, tulotasoon, menestykseen tai onnellisuuteen. Nämä määräytyvät älykkyyden ja persoonallisuuden sekä osin ystäväpiirin mukaan. Lapsestasi tulee menestyjä tai n*rkkari riippumatta siitä, kuinka kovaa kuria yrität pitää.

Oikeastaan ainoa asia, mihin vanhemmat pystyvät kasvatuksella vaikuttamaan, on se, mitkä ovat lasten välit vanhempiinsa aikuisiällä. Eli siihen nähden kannattaa valita taistelunsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaltaan tähän ilmiöön vaikuttaa varmaan se, että kasvatustavat on muuttuneet. Omat vanhempani muistavat hyvinkin elävästi, että fyysiset rangaistukset olivat melkein normi. Että koulussa pelättiin karttakeppiä. Toisaalta minua ei ole vanhempien/opettajien toimesta ikinä rankaistu esim. tukistamalla, mutta muistan kyllä että minulle on muuten suututtu tosi mitättömistä asioista ja sitten jätetty yksin itkemään ja rauhoittumaan. Omien lasteni kohdalla toki suutun ja korotan ääntäni joskus, mutta yhteenotoista huolimatta pienten kanssa istutaan sylikkäin ja isompien kanssa muuten lähellä, kunnes tilanne rauhoittuu. 

Eri ikäryhmien välillä tässähän on selkeä ero toimintamalleihin. Ehkä mä näytän siltä, että mä olen hukassa lasteni kanssa, kun sylittelen ja rauhoittelen tunnekuohuista lasta. Ehkä se näyttää siltä, että nyt lapsi vie äitiä kuin litran mittaa :D Ulkopuolinen ei myöskään tiedä, onko lapsella oikeasti suru vai vaan känkkäränkkä. 

Kyllä meillä rajat on ja lapset tietävät ne. Päiväkodin kanssa on hyvät välit ja haasteista kyllä kerrotaan ja niitä käsitellään sitten kotonakin. Se, että harjoittelen lapsen kanssa päätöksentekoa esittämällä vaihtoehtoja ja antamalla lapsen päättää, voi näyttää jonkun mielestä siltä, että meillä mennään lapsen mielen mukaan. Minusta se näyttää siltä, että lapsi harjoittelee päätöksentekoa ja tuo oman mielipiteensä kuultavaksi. Ehkä jonkun mielestä se ei ole tärkeää, minun mielestäni on. 

Ja kyllä, olin juuri sellainen hössöttäjä-äiti ensimmäisen lapsen kohdalla. Kiipeilyteline oli ihan kauhistus ja tietenkin lapsi rakasti sitä. Ekoja asioita, mitä muistan tytön todella toistaneen oli aina puistossa "Mene kauemmas" kun kyttäsin kiipeilevää lasta hänen mielestään liian läheltä :D Harjoitteluahan tämä siis on vanhemmillekin jokaisen lapsen kohdalla. 

Olet juuri sellainen ristiriitainen vanhempi. Eli kun lapsi käyttäytyy huonosti, suutut (tuskin muusta syystä suutut, paitsi jos lapsi todella käyttäytyy huonosti) ja lapselle tulee paha mieli, niin sitten pahoittelet itse omaa suuttumistasi ja lapsi saa ristiriitaisen viestin. Jos on jo päiväkoti-ikäisenä haasteita kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa, niin että niitä pitää ihan erikseen käsitellä, yleensä vika on kasvatuksessa, valitettavasti.

On eri asia lohduttaa lasta kuin pahoitella omaa käytöstä. Tilanteen läpikäynti auttaa lasta ymmärtämään syy-seuraussuhteita sekä omia että aikuisen tunteita ja reaktioita. Ja myös sitä, että välillä kuohuu ja suututtaa ja se ei ole maailmanloppu. Ja että vanhemmat rakastavat silti. 

Mielestäni on myös tärkeää, että vanhempi pahoittelee omaa ylireagointiaan lapselta, jos niin käy.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän toisenlainen näkökulma asiaan: rajojen asettaminen on tämän päivän vanhemmille vaikeaa myös siksi, että joutuu menemään vastavirtaan ja poikkeamaan yleisestä käytännöstä. Jos lapsi vertaa omia sääntöjään kavereiden sääntöihin, hän voi kokea vanhemmat epäreiluina.

Meillä lapsilla on ollut selkeät rajat: kotiintuloajat, säännölliset ruoka-ajat, velvollisuus hoitaa tietyt kotityöt ja omat kouluhommat, nukkumaanmenoajat. Siis perusjuttuja, mielestäni normaaliin ja hyvään vanhemmuuteen kuuluvia asioita.

Lasten tultua teini-ikään yksi heistä alkoi kovasti miettiä lapsuuttaan ja verrata sitä ystäviensä kokemuksiin. Hän tuli siihen tulokseen, että olemme olleet kohtuuttoman tiukkoja. Lapsi kertoi ajatuksistaan koulupsykologille, joka teki lastensuojeluilmoituksen. Lapsi sijoitettiin kiireellisesti.

Lastensuojelu kävi perheemme asiat läpi perin pohjin eikä löytänyt huomautettavaa. Saimme tukea sille, että olemme toimineet kuten vanhempien kuuluu toimia. Teinille kerrottiin, että vanhemmat voivat asettaa rajoja ja lapsilta voi vaatia kotitöiden hoitamista. 

Kokemus oli rankka. Helpommalla olisimme päässeet, jos olisimme olleet yhtä "reiluja" kuin kavereiden vanhemmat.

Se on kyllä totta, että helpommalla olisitte sekä te että lapsi päässeet, kun olisitte seuranneet ajan henkeä. Ihminen on sillä tavalla sopeutuvainen eläin, että hän vertaa aina itseään toisiin.

Sotien jälkeen esimerkiksi lapset eivät saaneet juurikaan positiivista huomiota, elintaso oli hyvin alhainen ja raju ruumiillinen kuritus oli melko yleistä. Boomerit kuitenkin selvisivät, koska heillä oli toisensa. Se oli sitä aikaa.

Sen sijaan jos nykypäivänä joku eläisi 40-luvun mittapuulla ihan ok lapsuuden, hän taatusti traumatisoituisi, koska ympärillä toisilla olisi ruokaa ja näkyvää rakkautta.

Teidän kasvatustyylinne on ilmiselvästi ollut autoritäärinen, ja lapsenne on kokenut sen kohtuuttomana. Varmasti tyylissänne on ollut paljon hyvääkin, mutta sitä on kuitenkin leimannut sellainen ehdottomuus, että olette päätyneet konfliktiin. Eli kyllä, vähän reilumpi olisi kannattanut olla.

Kyllä kotiintuloajat ja omien velvollisuuksien hoitaminen on tätä päivää! Toki pitää huomioida lapsen ikätaso. 

Tästäkin keskustelusta huomaa, miten ristiriitaisia vaatimuksia vanhemmille osoitetaan. Monta sivua vuorotellen valitettu, että lapsille lässytetään, sitten sanotaan, että puhumalla pitää hoitaa, pitää olla rajoja, ei pidä niin paljoa olla rajoja... Yhteistä kaikille on se, että jankutetaan vanhempien olevan jollain tavalla huonoja, mutta kukaan ei osaa sanoa selkeää syytä miksi näin on.

Tuoreet tutkimukset ovat osoittaneet, että niin sanotulla kasvatuksella pystytään hämmästyttävän vähän vaikuttamaan lapsen tulevaan koulutukseen, ammattiin, tulotasoon, menestykseen tai onnellisuuteen. Nämä määräytyvät älykkyyden ja persoonallisuuden sekä osin ystäväpiirin mukaan. Lapsestasi tulee menestyjä tai n*rkkari riippumatta siitä, kuinka kovaa kuria yrität pitää.

Oikeastaan ainoa asia, mihin vanhemmat pystyvät kasvatuksella vaikuttamaan, on se, mitkä ovat lasten välit vanhempiinsa aikuisiällä. Eli siihen nähden kannattaa valita taistelunsa.

Laitatko linkkiä tähän tutkimukseen? Mites ihmissuhteet? Avioerot? Terveys? Elinikä?

Kyllä ainakin ihmissuhteet kärsivät jos lapsi tottuu olemaan maailman napa ja saa tahtonsa aina läpi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaltaan tähän ilmiöön vaikuttaa varmaan se, että kasvatustavat on muuttuneet. Omat vanhempani muistavat hyvinkin elävästi, että fyysiset rangaistukset olivat melkein normi. Että koulussa pelättiin karttakeppiä. Toisaalta minua ei ole vanhempien/opettajien toimesta ikinä rankaistu esim. tukistamalla, mutta muistan kyllä että minulle on muuten suututtu tosi mitättömistä asioista ja sitten jätetty yksin itkemään ja rauhoittumaan. Omien lasteni kohdalla toki suutun ja korotan ääntäni joskus, mutta yhteenotoista huolimatta pienten kanssa istutaan sylikkäin ja isompien kanssa muuten lähellä, kunnes tilanne rauhoittuu. 

Eri ikäryhmien välillä tässähän on selkeä ero toimintamalleihin. Ehkä mä näytän siltä, että mä olen hukassa lasteni kanssa, kun sylittelen ja rauhoittelen tunnekuohuista lasta. Ehkä se näyttää siltä, että nyt lapsi vie äitiä kuin litran mittaa :D Ulkopuolinen ei myöskään tiedä, onko lapsella oikeasti suru vai vaan känkkäränkkä. 

Kyllä meillä rajat on ja lapset tietävät ne. Päiväkodin kanssa on hyvät välit ja haasteista kyllä kerrotaan ja niitä käsitellään sitten kotonakin. Se, että harjoittelen lapsen kanssa päätöksentekoa esittämällä vaihtoehtoja ja antamalla lapsen päättää, voi näyttää jonkun mielestä siltä, että meillä mennään lapsen mielen mukaan. Minusta se näyttää siltä, että lapsi harjoittelee päätöksentekoa ja tuo oman mielipiteensä kuultavaksi. Ehkä jonkun mielestä se ei ole tärkeää, minun mielestäni on. 

Ja kyllä, olin juuri sellainen hössöttäjä-äiti ensimmäisen lapsen kohdalla. Kiipeilyteline oli ihan kauhistus ja tietenkin lapsi rakasti sitä. Ekoja asioita, mitä muistan tytön todella toistaneen oli aina puistossa "Mene kauemmas" kun kyttäsin kiipeilevää lasta hänen mielestään liian läheltä :D Harjoitteluahan tämä siis on vanhemmillekin jokaisen lapsen kohdalla. 

Olet juuri sellainen ristiriitainen vanhempi. Eli kun lapsi käyttäytyy huonosti, suutut (tuskin muusta syystä suutut, paitsi jos lapsi todella käyttäytyy huonosti) ja lapselle tulee paha mieli, niin sitten pahoittelet itse omaa suuttumistasi ja lapsi saa ristiriitaisen viestin. Jos on jo päiväkoti-ikäisenä haasteita kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa, niin että niitä pitää ihan erikseen käsitellä, yleensä vika on kasvatuksessa, valitettavasti.

On eri asia lohduttaa lasta kuin pahoitella omaa käytöstä. Tilanteen läpikäynti auttaa lasta ymmärtämään syy-seuraussuhteita sekä omia että aikuisen tunteita ja reaktioita. Ja myös sitä, että välillä kuohuu ja suututtaa ja se ei ole maailmanloppu. Ja että vanhemmat rakastavat silti. 

Mielestäni on myös tärkeää, että vanhempi pahoittelee omaa ylireagointiaan lapselta, jos niin käy.  

Tosi usein näkee sitä että vanhemmat hyvittelee lapselle sitä jos ovat jostain napakammin sanoneet/suuttuneet jostain vähintäänkin aiheesta. Se jos mikä antaa ristiriitaisen viestin lapselle.

Vierailija kirjoitti:

Keskustelija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reppiuty kirjoitti:

Keskustelija kirjoitti:

90-luvun pentu kirjoitti:

Nykyään ei edes opettajilla ole auktoriteettia ja vanhemmat syyttävät opettajia kaikesta. Toista oli 1990-luvulla, jolloin pennut olivat jatkuvasti pelko perseessä ettei vaan koulusta soiteta kotiin tai kirjoiteta mitään (reissuvihkoon)

Opettajia kunnioitettiin ja kouluvuoden lopussa vietiin opettajalle kukkia.

Vanhemmat antoivat remmiä, luunappeja, joskus myös vieraiden pennuille. Ihan normaalia.

Kunnioitus aikuisia kohtaan oli ihan eri luokkaa mitä nykyään

Ei 90 luvulla kenellekään remmiä annetu,harvinaista remmi oli minunkin lapsuudessa, provo tuo juttusi

Tiedän montakin remmiä saanutta tuolta ajalta. Itsekin joutunut hakemaan risuja metsästä (niitä ei kuitenkaan käytetty) mutta pelotteena toimi.

Jos joku on 90-luvulla saanut remmiä tai piiskaa, ne on luokitelty ongelmaperheeksi ja jos vain tiedettiin niihin viranomaiset puuttuivat.

Lapsen ruumiilliseen kuritukseen on aina puututtu ja sitä on suuresti paheksuttu ja lapset otettiin huostaan.

Jo 50-60-luvulla oli lastenkoteja, joita oli useampi joka kaupungissa ja sinne sijoitettiin ongelmaperheiden lapsia. Lapsia on huostaanotettu iät ja ajat ongelmaperheistä ja niihin on puututtu.

Itse olen syntynyt 50-luvulla, enkä ikinä ole saanut piiskaa tai tukkapöllyjä, eikä myöskään kaverini. Ja muistan yhden tapauksen, kun vanhempani paheksui naapuriperhettä ja isäni teki ilmoituksen sos. viranomaisille, kun perheen isä karjui lapsille.

Tuollainen käsitys minullakin on, olen myös syntynyt 50 luvulla toki selkäsaunoja annettiin mutta ne olivat pikku läimäytyksiä yleensä, ei niistä traumoja jäänyt.

Äitini sisarukset saivat ihan kunnolla selkäänsä ainakin vielä 60-luvulla. Isä hakkasi voimiensa takaa, niin että äiti (siis äitini äiti) pyysi lopettamaan.

Tällaisia tarinoita minäkin tiedän paljon. Ilmeisesti erityisesti monilla miehillä takavuosina kilahti ihan täysin, jos pieni taapero tai leikki-ikäinen jankutti vastaan. Sitten sitä hakattiin ulos kaikki kauna omia vanhempia ja koko elämää kohtaan.

Omaa isääni oli kasvatettu juuri hakkaamalla. Hänellä valuivat kyyneleet sen ainoan kerran kun antoi selkäsaunan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaltaan tähän ilmiöön vaikuttaa varmaan se, että kasvatustavat on muuttuneet. Omat vanhempani muistavat hyvinkin elävästi, että fyysiset rangaistukset olivat melkein normi. Että koulussa pelättiin karttakeppiä. Toisaalta minua ei ole vanhempien/opettajien toimesta ikinä rankaistu esim. tukistamalla, mutta muistan kyllä että minulle on muuten suututtu tosi mitättömistä asioista ja sitten jätetty yksin itkemään ja rauhoittumaan. Omien lasteni kohdalla toki suutun ja korotan ääntäni joskus, mutta yhteenotoista huolimatta pienten kanssa istutaan sylikkäin ja isompien kanssa muuten lähellä, kunnes tilanne rauhoittuu. 

Eri ikäryhmien välillä tässähän on selkeä ero toimintamalleihin. Ehkä mä näytän siltä, että mä olen hukassa lasteni kanssa, kun sylittelen ja rauhoittelen tunnekuohuista lasta. Ehkä se näyttää siltä, että nyt lapsi vie äitiä kuin litran mittaa :D Ulkopuolinen ei myöskään tiedä, onko lapsella oikeasti suru vai vaan känkkäränkkä. 

Kyllä meillä rajat on ja lapset tietävät ne. Päiväkodin kanssa on hyvät välit ja haasteista kyllä kerrotaan ja niitä käsitellään sitten kotonakin. Se, että harjoittelen lapsen kanssa päätöksentekoa esittämällä vaihtoehtoja ja antamalla lapsen päättää, voi näyttää jonkun mielestä siltä, että meillä mennään lapsen mielen mukaan. Minusta se näyttää siltä, että lapsi harjoittelee päätöksentekoa ja tuo oman mielipiteensä kuultavaksi. Ehkä jonkun mielestä se ei ole tärkeää, minun mielestäni on. 

Ja kyllä, olin juuri sellainen hössöttäjä-äiti ensimmäisen lapsen kohdalla. Kiipeilyteline oli ihan kauhistus ja tietenkin lapsi rakasti sitä. Ekoja asioita, mitä muistan tytön todella toistaneen oli aina puistossa "Mene kauemmas" kun kyttäsin kiipeilevää lasta hänen mielestään liian läheltä :D Harjoitteluahan tämä siis on vanhemmillekin jokaisen lapsen kohdalla. 

Olet juuri sellainen ristiriitainen vanhempi. Eli kun lapsi käyttäytyy huonosti, suutut (tuskin muusta syystä suutut, paitsi jos lapsi todella käyttäytyy huonosti) ja lapselle tulee paha mieli, niin sitten pahoittelet itse omaa suuttumistasi ja lapsi saa ristiriitaisen viestin. Jos on jo päiväkoti-ikäisenä haasteita kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa, niin että niitä pitää ihan erikseen käsitellä, yleensä vika on kasvatuksessa, valitettavasti.

On eri asia lohduttaa lasta kuin pahoitella omaa käytöstä. Tilanteen läpikäynti auttaa lasta ymmärtämään syy-seuraussuhteita sekä omia että aikuisen tunteita ja reaktioita. Ja myös sitä, että välillä kuohuu ja suututtaa ja se ei ole maailmanloppu. Ja että vanhemmat rakastavat silti. 

Mielestäni on myös tärkeää, että vanhempi pahoittelee omaa ylireagointiaan lapselta, jos niin käy.  

Tosi usein näkee sitä että vanhemmat hyvittelee lapselle sitä jos ovat jostain napakammin sanoneet/suuttuneet jostain vähintäänkin aiheesta. Se jos mikä antaa ristiriitaisen viestin lapselle.

Mitenkäs aikuisten kesken? Jos olet suuttunut ja huutanut puolisollesi, annatko ristiriitaisen viestin jos pyydät myöhemmin anteeksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän toisenlainen näkökulma asiaan: rajojen asettaminen on tämän päivän vanhemmille vaikeaa myös siksi, että joutuu menemään vastavirtaan ja poikkeamaan yleisestä käytännöstä. Jos lapsi vertaa omia sääntöjään kavereiden sääntöihin, hän voi kokea vanhemmat epäreiluina.

Meillä lapsilla on ollut selkeät rajat: kotiintuloajat, säännölliset ruoka-ajat, velvollisuus hoitaa tietyt kotityöt ja omat kouluhommat, nukkumaanmenoajat. Siis perusjuttuja, mielestäni normaaliin ja hyvään vanhemmuuteen kuuluvia asioita.

Lasten tultua teini-ikään yksi heistä alkoi kovasti miettiä lapsuuttaan ja verrata sitä ystäviensä kokemuksiin. Hän tuli siihen tulokseen, että olemme olleet kohtuuttoman tiukkoja. Lapsi kertoi ajatuksistaan koulupsykologille, joka teki lastensuojeluilmoituksen. Lapsi sijoitettiin kiireellisesti.

Lastensuojelu kävi perheemme asiat läpi perin pohjin eikä löytänyt huomautettavaa. Saimme tukea sille, että olemme toimineet kuten vanhempien kuuluu toimia. Teinille kerrottiin, että vanhemmat voivat asettaa rajoja ja lapsilta voi vaatia kotitöiden hoitamista. 

Kokemus oli rankka. Helpommalla olisimme päässeet, jos olisimme olleet yhtä "reiluja" kuin kavereiden vanhemmat.

Se on kyllä totta, että helpommalla olisitte sekä te että lapsi päässeet, kun olisitte seuranneet ajan henkeä. Ihminen on sillä tavalla sopeutuvainen eläin, että hän vertaa aina itseään toisiin.

Sotien jälkeen esimerkiksi lapset eivät saaneet juurikaan positiivista huomiota, elintaso oli hyvin alhainen ja raju ruumiillinen kuritus oli melko yleistä. Boomerit kuitenkin selvisivät, koska heillä oli toisensa. Se oli sitä aikaa.

Sen sijaan jos nykypäivänä joku eläisi 40-luvun mittapuulla ihan ok lapsuuden, hän taatusti traumatisoituisi, koska ympärillä toisilla olisi ruokaa ja näkyvää rakkautta.

Teidän kasvatustyylinne on ilmiselvästi ollut autoritäärinen, ja lapsenne on kokenut sen kohtuuttomana. Varmasti tyylissänne on ollut paljon hyvääkin, mutta sitä on kuitenkin leimannut sellainen ehdottomuus, että olette päätyneet konfliktiin. Eli kyllä, vähän reilumpi olisi kannattanut olla.

Kyllä kotiintuloajat ja omien velvollisuuksien hoitaminen on tätä päivää! Toki pitää huomioida lapsen ikätaso. 

Tästäkin keskustelusta huomaa, miten ristiriitaisia vaatimuksia vanhemmille osoitetaan. Monta sivua vuorotellen valitettu, että lapsille lässytetään, sitten sanotaan, että puhumalla pitää hoitaa, pitää olla rajoja, ei pidä niin paljoa olla rajoja... Yhteistä kaikille on se, että jankutetaan vanhempien olevan jollain tavalla huonoja, mutta kukaan ei osaa sanoa selkeää syytä miksi näin on.

Tuoreet tutkimukset ovat osoittaneet, että niin sanotulla kasvatuksella pystytään hämmästyttävän vähän vaikuttamaan lapsen tulevaan koulutukseen, ammattiin, tulotasoon, menestykseen tai onnellisuuteen. Nämä määräytyvät älykkyyden ja persoonallisuuden sekä osin ystäväpiirin mukaan. Lapsestasi tulee menestyjä tai n*rkkari riippumatta siitä, kuinka kovaa kuria yrität pitää.

Oikeastaan ainoa asia, mihin vanhemmat pystyvät kasvatuksella vaikuttamaan, on se, mitkä ovat lasten välit vanhempiinsa aikuisiällä. Eli siihen nähden kannattaa valita taistelunsa.

Laitatko linkkiä tähän tutkimukseen? Mites ihmissuhteet? Avioerot? Terveys? Elinikä?

Kyllä ainakin ihmissuhteet kärsivät jos lapsi tottuu olemaan maailman napa ja saa tahtonsa aina läpi.

Tom Hodgkinson: The Idle Parent. Kirjasta muistaakseni löytyy lähdeluettelo.

Veikkaanpa, että ihmissuhteet kärsivät aika tavalla siitäkin, jos vanhempi on pyrkinyt koko lapsuuden ajan muistuttamaan lasta, että tämä ei ainakaan ole maailman napa. Taitaa olla yleisimpiä syitä hakeutua aikuisiällä terapiaan.

Tärkeää vanhemmuudessa olisi osata hyväksyä lapsen persoona eikä pitää sitä oman vallankäyttönsä välineenä tai ideaalinsa materiaalina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaltaan tähän ilmiöön vaikuttaa varmaan se, että kasvatustavat on muuttuneet. Omat vanhempani muistavat hyvinkin elävästi, että fyysiset rangaistukset olivat melkein normi. Että koulussa pelättiin karttakeppiä. Toisaalta minua ei ole vanhempien/opettajien toimesta ikinä rankaistu esim. tukistamalla, mutta muistan kyllä että minulle on muuten suututtu tosi mitättömistä asioista ja sitten jätetty yksin itkemään ja rauhoittumaan. Omien lasteni kohdalla toki suutun ja korotan ääntäni joskus, mutta yhteenotoista huolimatta pienten kanssa istutaan sylikkäin ja isompien kanssa muuten lähellä, kunnes tilanne rauhoittuu. 

Eri ikäryhmien välillä tässähän on selkeä ero toimintamalleihin. Ehkä mä näytän siltä, että mä olen hukassa lasteni kanssa, kun sylittelen ja rauhoittelen tunnekuohuista lasta. Ehkä se näyttää siltä, että nyt lapsi vie äitiä kuin litran mittaa :D Ulkopuolinen ei myöskään tiedä, onko lapsella oikeasti suru vai vaan känkkäränkkä. 

Kyllä meillä rajat on ja lapset tietävät ne. Päiväkodin kanssa on hyvät välit ja haasteista kyllä kerrotaan ja niitä käsitellään sitten kotonakin. Se, että harjoittelen lapsen kanssa päätöksentekoa esittämällä vaihtoehtoja ja antamalla lapsen päättää, voi näyttää jonkun mielestä siltä, että meillä mennään lapsen mielen mukaan. Minusta se näyttää siltä, että lapsi harjoittelee päätöksentekoa ja tuo oman mielipiteensä kuultavaksi. Ehkä jonkun mielestä se ei ole tärkeää, minun mielestäni on. 

Ja kyllä, olin juuri sellainen hössöttäjä-äiti ensimmäisen lapsen kohdalla. Kiipeilyteline oli ihan kauhistus ja tietenkin lapsi rakasti sitä. Ekoja asioita, mitä muistan tytön todella toistaneen oli aina puistossa "Mene kauemmas" kun kyttäsin kiipeilevää lasta hänen mielestään liian läheltä :D Harjoitteluahan tämä siis on vanhemmillekin jokaisen lapsen kohdalla. 

Olet juuri sellainen ristiriitainen vanhempi. Eli kun lapsi käyttäytyy huonosti, suutut (tuskin muusta syystä suutut, paitsi jos lapsi todella käyttäytyy huonosti) ja lapselle tulee paha mieli, niin sitten pahoittelet itse omaa suuttumistasi ja lapsi saa ristiriitaisen viestin. Jos on jo päiväkoti-ikäisenä haasteita kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa, niin että niitä pitää ihan erikseen käsitellä, yleensä vika on kasvatuksessa, valitettavasti.

On eri asia lohduttaa lasta kuin pahoitella omaa käytöstä. Tilanteen läpikäynti auttaa lasta ymmärtämään syy-seuraussuhteita sekä omia että aikuisen tunteita ja reaktioita. Ja myös sitä, että välillä kuohuu ja suututtaa ja se ei ole maailmanloppu. Ja että vanhemmat rakastavat silti. 

Mielestäni on myös tärkeää, että vanhempi pahoittelee omaa ylireagointiaan lapselta, jos niin käy.  

Tosi usein näkee sitä että vanhemmat hyvittelee lapselle sitä jos ovat jostain napakammin sanoneet/suuttuneet jostain vähintäänkin aiheesta. Se jos mikä antaa ristiriitaisen viestin lapselle.

Mutta edelleen, onko tilanteen purkaminen ja läpikäynti pahoittelua tai hyvittelyä? Mielestäni ristiriita syntyisi siitä, että pyydettäisiin anteeksi että huudettiin ja asia jäisi siihen.

Sen sijaan jos lapselle kertoo, että äiti/isä korotti nyt ääntään, koska menetti hetkeksi malttinsa, ei missään vaiheessa ole varsinainen anteeksipyyntö vaan selitys lapselle, miksi vanhempi hetkeksi flippasi. Sen jälkeen voi todeta, että on pahoillaan ja ettei se ollut kovin hyvää käytöstä, mutta näitä sattuu aina välillä itse kullekin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaltaan tähän ilmiöön vaikuttaa varmaan se, että kasvatustavat on muuttuneet. Omat vanhempani muistavat hyvinkin elävästi, että fyysiset rangaistukset olivat melkein normi. Että koulussa pelättiin karttakeppiä. Toisaalta minua ei ole vanhempien/opettajien toimesta ikinä rankaistu esim. tukistamalla, mutta muistan kyllä että minulle on muuten suututtu tosi mitättömistä asioista ja sitten jätetty yksin itkemään ja rauhoittumaan. Omien lasteni kohdalla toki suutun ja korotan ääntäni joskus, mutta yhteenotoista huolimatta pienten kanssa istutaan sylikkäin ja isompien kanssa muuten lähellä, kunnes tilanne rauhoittuu. 

Eri ikäryhmien välillä tässähän on selkeä ero toimintamalleihin. Ehkä mä näytän siltä, että mä olen hukassa lasteni kanssa, kun sylittelen ja rauhoittelen tunnekuohuista lasta. Ehkä se näyttää siltä, että nyt lapsi vie äitiä kuin litran mittaa :D Ulkopuolinen ei myöskään tiedä, onko lapsella oikeasti suru vai vaan känkkäränkkä. 

Kyllä meillä rajat on ja lapset tietävät ne. Päiväkodin kanssa on hyvät välit ja haasteista kyllä kerrotaan ja niitä käsitellään sitten kotonakin. Se, että harjoittelen lapsen kanssa päätöksentekoa esittämällä vaihtoehtoja ja antamalla lapsen päättää, voi näyttää jonkun mielestä siltä, että meillä mennään lapsen mielen mukaan. Minusta se näyttää siltä, että lapsi harjoittelee päätöksentekoa ja tuo oman mielipiteensä kuultavaksi. Ehkä jonkun mielestä se ei ole tärkeää, minun mielestäni on. 

Ja kyllä, olin juuri sellainen hössöttäjä-äiti ensimmäisen lapsen kohdalla. Kiipeilyteline oli ihan kauhistus ja tietenkin lapsi rakasti sitä. Ekoja asioita, mitä muistan tytön todella toistaneen oli aina puistossa "Mene kauemmas" kun kyttäsin kiipeilevää lasta hänen mielestään liian läheltä :D Harjoitteluahan tämä siis on vanhemmillekin jokaisen lapsen kohdalla. 

Olet juuri sellainen ristiriitainen vanhempi. Eli kun lapsi käyttäytyy huonosti, suutut (tuskin muusta syystä suutut, paitsi jos lapsi todella käyttäytyy huonosti) ja lapselle tulee paha mieli, niin sitten pahoittelet itse omaa suuttumistasi ja lapsi saa ristiriitaisen viestin. Jos on jo päiväkoti-ikäisenä haasteita kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa, niin että niitä pitää ihan erikseen käsitellä, yleensä vika on kasvatuksessa, valitettavasti.

On eri asia lohduttaa lasta kuin pahoitella omaa käytöstä. Tilanteen läpikäynti auttaa lasta ymmärtämään syy-seuraussuhteita sekä omia että aikuisen tunteita ja reaktioita. Ja myös sitä, että välillä kuohuu ja suututtaa ja se ei ole maailmanloppu. Ja että vanhemmat rakastavat silti. 

Mielestäni on myös tärkeää, että vanhempi pahoittelee omaa ylireagointiaan lapselta, jos niin käy.  

Tosi usein näkee sitä että vanhemmat hyvittelee lapselle sitä jos ovat jostain napakammin sanoneet/suuttuneet jostain vähintäänkin aiheesta. Se jos mikä antaa ristiriitaisen viestin lapselle.

Mitenkäs aikuisten kesken? Jos olet suuttunut ja huutanut puolisollesi, annatko ristiriitaisen viestin jos pyydät myöhemmin anteeksi?

Sepä se kun lapsi ei ole yhtä kuin aikuinen. Tämä ajattelu on ehkä se joka mättää nykyvanhemmissa. Jos aiheesta on suuttunut jostain, puoliso esim kohdellut huonosti, niin mitäpä sitä anteeksi pyytelemään? Kyllä siitå silloin antaa puolisollekin ristiriitaisen viestin, että eipä sillä väliä vaikka jätät esim siivouksen pelkästään minun vastuulleni. Kyllä se on puolison asia silloin pyytää anteeksi, että ei ottanut vastuuta siivouksesta ja on siten kohdellut toista epäoikeudenmukaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Mainitsin ketjussa aiemmin naapurinpojan, jonka vanhemmat ehdottivat pensaan kaatamista pikku pipin takia. Tuli ketjua lukiessa mieleen, että nämä vanhemmat ovat kuitenkin tosi fiksuja ihmisiä ja hyviä vanhempia noin yleisesti ottaen. 

Tässä ketjussa kun puhutaan myös vanhemmista, jotka hakkaavat lapsiaan. Tällaisia huonoja vanhempia on ollut aina. Minä jotenkin ajattelen, että kun puhutaan näistä "hukassa olevista vanhemmista", niin ei edes puhuta näistä ns, sosiaalitapauksista, vaan ihan tavallisista, jopa HYVISTÄ vanhemmista, jotka kyllä yrittävät. Kasvatuksesta ollaan kiinnostuneita, luetaan jopa artikkeleita tai oppaita... Koditkin ovat usein kuin sisustuslehdestä.

Jotakin vain menee pieleen... Mitä se sitten on? Ei haluta tuottaa lapselle pettymyksiä? Ehkä itse on koettu fyysistä kurittamista (toki väärin) ja sitä ei haluta tehdä omalle lapselle. Eli fyysinen kuritus on poistunut, mutta MITÄÄN ei ole tullut tilalle. 

Vinkki: lapsen muisti on lyhyt. Jos tulee pipi niin itketään hetki, isä tai äiti puhaltaa ja sitten takaisin leikkimään. Jos naapurin Pasi kutsuu kakkapääksi, niin hetken päästä asia on jo unohtunut ja leikit jatkuu. Tällaisia asioita ei pidä psykologisoida tai käydä läpi päiväkausia. Sama juttu jos lapsi mankuu karkkia kaupassa jne. Kotimatkalla jutellaan mukavia ja viedään lapsen huomio muihin asioihin. 

Tiedän että kaikki eivät pidä Jordan B. Petersonista, mutta hän muistuttaa kirjassaan eräästä tärkeästä kasvatusasiasta. Vanhempien tehtävä on asettaa rajat ja tuottaa pettymyksiä. Koska jos vanhemmat eivät tätä tee, niin sitten maailma, yhteiskunta on se joka ekana asettaa rajat ja tuottaa pettymyksiä. Ja se on huomattavasti tuskallisempaa lapselle. Koulu ei suju, kaverisuhteet ei suju.

Hmm, moni tässä ketjussa voisi noudattaa tuota pipineuvoa, mutta sovellettuna myös muihin aikuisiin ja elämäntilanteisiin. Eli ehkäpä ei kannata kauheasti tuohtua ja vetää ties mitä ”nykyajan lapset ovat pilalla”-päätelmiä ties mistä ohimennen todistetuista pikkutilanteista ja kommenteista;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän toisenlainen näkökulma asiaan: rajojen asettaminen on tämän päivän vanhemmille vaikeaa myös siksi, että joutuu menemään vastavirtaan ja poikkeamaan yleisestä käytännöstä. Jos lapsi vertaa omia sääntöjään kavereiden sääntöihin, hän voi kokea vanhemmat epäreiluina.

Meillä lapsilla on ollut selkeät rajat: kotiintuloajat, säännölliset ruoka-ajat, velvollisuus hoitaa tietyt kotityöt ja omat kouluhommat, nukkumaanmenoajat. Siis perusjuttuja, mielestäni normaaliin ja hyvään vanhemmuuteen kuuluvia asioita.

Lasten tultua teini-ikään yksi heistä alkoi kovasti miettiä lapsuuttaan ja verrata sitä ystäviensä kokemuksiin. Hän tuli siihen tulokseen, että olemme olleet kohtuuttoman tiukkoja. Lapsi kertoi ajatuksistaan koulupsykologille, joka teki lastensuojeluilmoituksen. Lapsi sijoitettiin kiireellisesti.

Lastensuojelu kävi perheemme asiat läpi perin pohjin eikä löytänyt huomautettavaa. Saimme tukea sille, että olemme toimineet kuten vanhempien kuuluu toimia. Teinille kerrottiin, että vanhemmat voivat asettaa rajoja ja lapsilta voi vaatia kotitöiden hoitamista. 

Kokemus oli rankka. Helpommalla olisimme päässeet, jos olisimme olleet yhtä "reiluja" kuin kavereiden vanhemmat.

Se on kyllä totta, että helpommalla olisitte sekä te että lapsi päässeet, kun olisitte seuranneet ajan henkeä. Ihminen on sillä tavalla sopeutuvainen eläin, että hän vertaa aina itseään toisiin.

Sotien jälkeen esimerkiksi lapset eivät saaneet juurikaan positiivista huomiota, elintaso oli hyvin alhainen ja raju ruumiillinen kuritus oli melko yleistä. Boomerit kuitenkin selvisivät, koska heillä oli toisensa. Se oli sitä aikaa.

Sen sijaan jos nykypäivänä joku eläisi 40-luvun mittapuulla ihan ok lapsuuden, hän taatusti traumatisoituisi, koska ympärillä toisilla olisi ruokaa ja näkyvää rakkautta.

Teidän kasvatustyylinne on ilmiselvästi ollut autoritäärinen, ja lapsenne on kokenut sen kohtuuttomana. Varmasti tyylissänne on ollut paljon hyvääkin, mutta sitä on kuitenkin leimannut sellainen ehdottomuus, että olette päätyneet konfliktiin. Eli kyllä, vähän reilumpi olisi kannattanut olla.

Kyllä kotiintuloajat ja omien velvollisuuksien hoitaminen on tätä päivää! Toki pitää huomioida lapsen ikätaso. 

Tästäkin keskustelusta huomaa, miten ristiriitaisia vaatimuksia vanhemmille osoitetaan. Monta sivua vuorotellen valitettu, että lapsille lässytetään, sitten sanotaan, että puhumalla pitää hoitaa, pitää olla rajoja, ei pidä niin paljoa olla rajoja... Yhteistä kaikille on se, että jankutetaan vanhempien olevan jollain tavalla huonoja, mutta kukaan ei osaa sanoa selkeää syytä miksi näin on.

Tuoreet tutkimukset ovat osoittaneet, että niin sanotulla kasvatuksella pystytään hämmästyttävän vähän vaikuttamaan lapsen tulevaan koulutukseen, ammattiin, tulotasoon, menestykseen tai onnellisuuteen. Nämä määräytyvät älykkyyden ja persoonallisuuden sekä osin ystäväpiirin mukaan. Lapsestasi tulee menestyjä tai n*rkkari riippumatta siitä, kuinka kovaa kuria yrität pitää.

Oikeastaan ainoa asia, mihin vanhemmat pystyvät kasvatuksella vaikuttamaan, on se, mitkä ovat lasten välit vanhempiinsa aikuisiällä. Eli siihen nähden kannattaa valita taistelunsa.

Laitatko linkkiä tähän tutkimukseen? Mites ihmissuhteet? Avioerot? Terveys? Elinikä?

Kyllä ainakin ihmissuhteet kärsivät jos lapsi tottuu olemaan maailman napa ja saa tahtonsa aina läpi.

Tom Hodgkinson: The Idle Parent. Kirjasta muistaakseni löytyy lähdeluettelo.

Veikkaanpa, että ihmissuhteet kärsivät aika tavalla siitäkin, jos vanhempi on pyrkinyt koko lapsuuden ajan muistuttamaan lasta, että tämä ei ainakaan ole maailman napa. Taitaa olla yleisimpiä syitä hakeutua aikuisiällä terapiaan.

Tärkeää vanhemmuudessa olisi osata hyväksyä lapsen persoona eikä pitää sitä oman vallankäyttönsä välineenä tai ideaalinsa materiaalina.

Näitä pikkukeisareita on päiväkodit ja koulut pullollaan, eikä kukaan jaksa enää työskennellä heidän kanssaan. Vanhemmatkaan eivät jaksa heitä vaan työntävät pienestä pitäen pitkiksi päiväksi päiväkodin murheeksi. Ehkä se kertoo jo tarpeeksi onko tuollainen kasvatustyyli onnistunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaltaan tähän ilmiöön vaikuttaa varmaan se, että kasvatustavat on muuttuneet. Omat vanhempani muistavat hyvinkin elävästi, että fyysiset rangaistukset olivat melkein normi. Että koulussa pelättiin karttakeppiä. Toisaalta minua ei ole vanhempien/opettajien toimesta ikinä rankaistu esim. tukistamalla, mutta muistan kyllä että minulle on muuten suututtu tosi mitättömistä asioista ja sitten jätetty yksin itkemään ja rauhoittumaan. Omien lasteni kohdalla toki suutun ja korotan ääntäni joskus, mutta yhteenotoista huolimatta pienten kanssa istutaan sylikkäin ja isompien kanssa muuten lähellä, kunnes tilanne rauhoittuu. 

Eri ikäryhmien välillä tässähän on selkeä ero toimintamalleihin. Ehkä mä näytän siltä, että mä olen hukassa lasteni kanssa, kun sylittelen ja rauhoittelen tunnekuohuista lasta. Ehkä se näyttää siltä, että nyt lapsi vie äitiä kuin litran mittaa :D Ulkopuolinen ei myöskään tiedä, onko lapsella oikeasti suru vai vaan känkkäränkkä. 

Kyllä meillä rajat on ja lapset tietävät ne. Päiväkodin kanssa on hyvät välit ja haasteista kyllä kerrotaan ja niitä käsitellään sitten kotonakin. Se, että harjoittelen lapsen kanssa päätöksentekoa esittämällä vaihtoehtoja ja antamalla lapsen päättää, voi näyttää jonkun mielestä siltä, että meillä mennään lapsen mielen mukaan. Minusta se näyttää siltä, että lapsi harjoittelee päätöksentekoa ja tuo oman mielipiteensä kuultavaksi. Ehkä jonkun mielestä se ei ole tärkeää, minun mielestäni on. 

Ja kyllä, olin juuri sellainen hössöttäjä-äiti ensimmäisen lapsen kohdalla. Kiipeilyteline oli ihan kauhistus ja tietenkin lapsi rakasti sitä. Ekoja asioita, mitä muistan tytön todella toistaneen oli aina puistossa "Mene kauemmas" kun kyttäsin kiipeilevää lasta hänen mielestään liian läheltä :D Harjoitteluahan tämä siis on vanhemmillekin jokaisen lapsen kohdalla. 

Olet juuri sellainen ristiriitainen vanhempi. Eli kun lapsi käyttäytyy huonosti, suutut (tuskin muusta syystä suutut, paitsi jos lapsi todella käyttäytyy huonosti) ja lapselle tulee paha mieli, niin sitten pahoittelet itse omaa suuttumistasi ja lapsi saa ristiriitaisen viestin. Jos on jo päiväkoti-ikäisenä haasteita kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa, niin että niitä pitää ihan erikseen käsitellä, yleensä vika on kasvatuksessa, valitettavasti.

On eri asia lohduttaa lasta kuin pahoitella omaa käytöstä. Tilanteen läpikäynti auttaa lasta ymmärtämään syy-seuraussuhteita sekä omia että aikuisen tunteita ja reaktioita. Ja myös sitä, että välillä kuohuu ja suututtaa ja se ei ole maailmanloppu. Ja että vanhemmat rakastavat silti. 

Mielestäni on myös tärkeää, että vanhempi pahoittelee omaa ylireagointiaan lapselta, jos niin käy.  

Tosi usein näkee sitä että vanhemmat hyvittelee lapselle sitä jos ovat jostain napakammin sanoneet/suuttuneet jostain vähintäänkin aiheesta. Se jos mikä antaa ristiriitaisen viestin lapselle.

Mitenkäs aikuisten kesken? Jos olet suuttunut ja huutanut puolisollesi, annatko ristiriitaisen viestin jos pyydät myöhemmin anteeksi?

Sepä se kun lapsi ei ole yhtä kuin aikuinen. Tämä ajattelu on ehkä se joka mättää nykyvanhemmissa. Jos aiheesta on suuttunut jostain, puoliso esim kohdellut huonosti, niin mitäpä sitä anteeksi pyytelemään? Kyllä siitå silloin antaa puolisollekin ristiriitaisen viestin, että eipä sillä väliä vaikka jätät esim siivouksen pelkästään minun vastuulleni. Kyllä se on puolison asia silloin pyytää anteeksi, että ei ottanut vastuuta siivouksesta ja on siten kohdellut toista epäoikeudenmukaisesti.

Lapsi ei ole aikuinen. Hänen otsalohkonsa ei ole vielä kehittynyt. Siksi hän tuiskahtelee ja saa itkupotkuraivareita. Aikuisen pitäisi antaa lapselle rauhallisen käyttäytymisen malli. Jos se ei onnistu, aikuinen näyttää kuinka tilanne korjataan eli pyytää anteeksi. Mallioppimonen on tehokkainta oppimista.

Mitä taas tulee aikuisten välisiin asioihin, tuo ”aiheesta suuttuminen” ja anteeksipyynnön ja tapojen parantamisen odottaminen suuttumuksen kohteelta on siinä ja siinä, meneekö se henkisen väkivallan puolelle. Jos sinulla on valittamista puolisosi siivoustasosta, esität asian hänelle rauhallisena, ja etsitte sopivan kompromissin. Ei niin että sinä suutut ja toinen pyytää anteeksi. Puolisosi voi olla vastuussa siivouksesta, mutta sinun tunteistasi ja teoistasi sinun pitää itse ottaa vastuu. Nykyaikana näitä juttuja opetetaan jo päiväkoti-ikäisille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mainitsin ketjussa aiemmin naapurinpojan, jonka vanhemmat ehdottivat pensaan kaatamista pikku pipin takia. Tuli ketjua lukiessa mieleen, että nämä vanhemmat ovat kuitenkin tosi fiksuja ihmisiä ja hyviä vanhempia noin yleisesti ottaen. 

Tässä ketjussa kun puhutaan myös vanhemmista, jotka hakkaavat lapsiaan. Tällaisia huonoja vanhempia on ollut aina. Minä jotenkin ajattelen, että kun puhutaan näistä "hukassa olevista vanhemmista", niin ei edes puhuta näistä ns, sosiaalitapauksista, vaan ihan tavallisista, jopa HYVISTÄ vanhemmista, jotka kyllä yrittävät. Kasvatuksesta ollaan kiinnostuneita, luetaan jopa artikkeleita tai oppaita... Koditkin ovat usein kuin sisustuslehdestä.

Jotakin vain menee pieleen... Mitä se sitten on? Ei haluta tuottaa lapselle pettymyksiä? Ehkä itse on koettu fyysistä kurittamista (toki väärin) ja sitä ei haluta tehdä omalle lapselle. Eli fyysinen kuritus on poistunut, mutta MITÄÄN ei ole tullut tilalle. 

Vinkki: lapsen muisti on lyhyt. Jos tulee pipi niin itketään hetki, isä tai äiti puhaltaa ja sitten takaisin leikkimään. Jos naapurin Pasi kutsuu kakkapääksi, niin hetken päästä asia on jo unohtunut ja leikit jatkuu. Tällaisia asioita ei pidä psykologisoida tai käydä läpi päiväkausia. Sama juttu jos lapsi mankuu karkkia kaupassa jne. Kotimatkalla jutellaan mukavia ja viedään lapsen huomio muihin asioihin. 

Tiedän että kaikki eivät pidä Jordan B. Petersonista, mutta hän muistuttaa kirjassaan eräästä tärkeästä kasvatusasiasta. Vanhempien tehtävä on asettaa rajat ja tuottaa pettymyksiä. Koska jos vanhemmat eivät tätä tee, niin sitten maailma, yhteiskunta on se joka ekana asettaa rajat ja tuottaa pettymyksiä. Ja se on huomattavasti tuskallisempaa lapselle. Koulu ei suju, kaverisuhteet ei suju.

Hmm, moni tässä ketjussa voisi noudattaa tuota pipineuvoa, mutta sovellettuna myös muihin aikuisiin ja elämäntilanteisiin. Eli ehkäpä ei kannata kauheasti tuohtua ja vetää ties mitä ”nykyajan lapset ovat pilalla”-päätelmiä ties mistä ohimennen todistetuista pikkutilanteista ja kommenteista;)

Tälle 20 yläpeukkua! Nimenomaan tämän päivän aikuiset ottavat pikkupipinsä tosissaan, ja se on tämänkin palstan suosion syy.

Pienimmästäkin haetaan lääkärille . Merkillistä että eivät mieti miten voisi itse auttaa. Kun me olimme pieniä ei lääkärissä laukoottu noin vaan.Eikä aina ollut lääkäriä lähelläkään. Omat keinot auttoivat lapset ja aikuiset parantumaan että googlatkaa kiltisti neuvoja , kun epäilette että lapsella on punkki päässä, sen sijaan että menette hädissään lääkärille ja hän toteaa että sehän on pieni roska vaan. (Näin kävi yhdelle sukulaiselle).

Luulotautinen, aina jotain vikaa tosi terveessä lapsessa. 

Käyttäjä2108 kirjoitti:

Pienimmästäkin haetaan lääkärille . Merkillistä että eivät mieti miten voisi itse auttaa. Kun me olimme pieniä ei lääkärissä laukoottu noin vaan.Eikä aina ollut lääkäriä lähelläkään. Omat keinot auttoivat lapset ja aikuiset parantumaan että googlatkaa kiltisti neuvoja , kun epäilette että lapsella on punkki päässä, sen sijaan että menette hädissään lääkärille ja hän toteaa että sehän on pieni roska vaan. (Näin kävi yhdelle sukulaiselle).

Luulotautinen, aina jotain vikaa tosi terveessä lapsessa. 

Mun vauvallani oli punkin nymfi. Paljaalla silmällä se näytti ihan roskalta, muttei lähtenyt irti. Ajoimme sitten kesken lomamatkan tunnin lääkärille. Lääkäri totesi suurennuslasilla että punkista oli kyse, ja sanoi että ihan oikein toimittu. Nymfi on pahin borrellioosin tartuttaja.

Vierailija kirjoitti:

Lasten ei ilmeisesti tarvitse tehdä kotona nykyään mitään. 

Minut on kasvatettu siihen, että osallistuin kotitöihin siitä lähtien, kun vähänkin jotakin kykeni tekemään. Koti oli yhteisyritys, johon jokainen kantoi oman kortensa kykyjensä mukaan.

Onko niin, että nykyään vanhemmat ovat lastensa palvelijoita? Edes teini-ikäisten ei tarvitse millään lailla osallistua kotitöihin vaan vanhemmat (yleensä äiti) hoitavat työnsä ohella myös kaiken huushollin pidon. Ja että vanhempien tehtävä on myös olla jopa teini-ikäisten lastensa viihdyttäjiä. 

Tämä. Mu tuttavaperheessä vanhemmat kattaa ruuan lautaselle 14v ja 12v teineille. Eivät myöskään tee mitään kotitöitä.

Nykyvanhemmat ovat hukassa itsensä kanssa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten ei ilmeisesti tarvitse tehdä kotona nykyään mitään. 

Minut on kasvatettu siihen, että osallistuin kotitöihin siitä lähtien, kun vähänkin jotakin kykeni tekemään. Koti oli yhteisyritys, johon jokainen kantoi oman kortensa kykyjensä mukaan.

Onko niin, että nykyään vanhemmat ovat lastensa palvelijoita? Edes teini-ikäisten ei tarvitse millään lailla osallistua kotitöihin vaan vanhemmat (yleensä äiti) hoitavat työnsä ohella myös kaiken huushollin pidon. Ja että vanhempien tehtävä on myös olla jopa teini-ikäisten lastensa viihdyttäjiä. 

Tämä. Mu tuttavaperheessä vanhemmat kattaa ruuan lautaselle 14v ja 12v teineille. Eivät myöskään tee mitään kotitöitä.

Kotitöitä toki olisi hyvä kaikkien oppia tekemään, mutta minun mielestäni kuulostaa melko hyvältä vanhemmuudelta, jos ruoka katetaan teineille. Aika monessa perheessä jokainen lämmittää eineshampurilaisia yksin siihen aikaan kun nälkä sattuu tulemaan. Näin minunkin lapsuudessani 30 vuotta sitten.

Janita K ainaki on kiia menee tiktokkiin vaikka ikäraja on k13 :D ei juma