Lue keskustelun säännöt.
En jaksa erityislastani
13.03.2021 |
Vihaan elämää erityislapseni kanssa.
Kaikki on vaikeaa, ei kuuntele, tottele tai pysty minkään sortin yhteistyöhön.
Ikää alkaa olla jo vaikka ja kuinka.
Koko elämä pyörii sen ympärillä, mitään ei voi tehdä ilman koronaakaan.
Kommentit (135)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No miten sitä eläis itsensä kanssa jos lapsi olis laitoksessa?
Luulen että myös siinä tapauksessa oma pää vinksahtais.
Pelottaa toki, että pian se on ainut mahdollisuus kun väsyn.Ehdottomasti vammaisten hoitolaitokseen. Mitä nopeammin pääsee sinne, sitä paremmin oppii laitoksen tavoille. Tuolla tavalla vain väsytät itsesi lopullisesti. Ehkä ajaudut tappamaan lapsesi, mikä olisi vahinko. Joutuisit vankilaan vaikka lapsi olikin vammainen.
Eikö ole rikosoikeudellisesti lieventävä asianhaara? Joutuuko aivan yhtä pitkäksi aikaa vankilaan vaikka lopputulos olikin hyvin vapauttava ja voimaannuttava?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oikein hyvä ketju muistutukseksi, miksi valitsin lapsettomuuden.
Sillä arvalla voi myös voittaa, isosti.
Vierailija kirjoitti:
Onko pakko lisääntyä, jos ei ole valmis hoitamaan omaa lastaan? Itsekäs olet. Halusit lapsen ja sait sen, vaan ei kelpaa enää kun asiat ei mene juuri niin kuin SINÄ haluat. Oksettava o.l.e.t.
En ole ap mutta kommenttisi oksettaa minua. Sinulle ei ole taidettu asentaa empatia-elementtiä psyykeesi.
Vierailija kirjoitti:
Saan nyt varmaan hirveän kasan alapeukkuja, mutta eikö väkivaltaisia raivokohtauksia saaville lapsille ole tarjolla lääkkeitä? Ihan niinkuin väkivaltaisille laitosvanhuksillekin.
On olemassa joitain lääkityksiä mutta ne ei toimi kaikille toivotunlaisesti.
Se on järkyttävän rankkaa kun lapsella on isoja haasteita jotka liittyy lapsen kuormittumiseen, joustamattomuuteen ja tunne-elämän häiriöihin (vaikeus hillitä omia tunteitaan tai edes tunnistaa niitä, agressiivisuus ym). Niitä ongelmia ei korjata pelkällä vanhemmuudella vaan usein tarvitaan moniammatillisen tiimin USEIDEN VUOSIEN työpanos että lasta saadaan kuntoutettua. Ja sitä apua ei tosiaan saa ihan vaan hakemalla.
Oma lapsi on nyt pian 9v ja perheneuvolaan hakeuduttiin kun hän oli 6v. Sitä ennen kyllä neuvolasta koitin saada apua. Nyt vasta siis tutkitaan onko autismi, keskittymishäiriöitä jne. Hyvin tod.näk ainakin add diagnoosi tulee. Viime syksynä todettiin jo kielenkehityksen häiriö, tunne-elämän häiriö ja laajat oppimisvaikeudet. Se on kuulkaa pitkä aika odottaa apua kun pelkkiin tutkimuksiin joutuu odottamaan 2-3 vuotta.
Päällepäin lapsesta ei näe että hän on erityislapsi ja haasteet näin isot. Osaa myös peitellä haasteitaan tiettyyn pisteeseen. Mutta sitten kun räjähtää niin räjähtää kunnolla. Meidän arki on myös hyvin pitkälle kontrolloitua ja ennakkoon suunniteltua- kuin pikkulapsella. Että lapsi ei kuormittuisi niin että arki muuttuu samankaltaiseksi kuin ap kuvaa. Se on todella raskasta. Ja muut ei ymmärrä koska lapsi näyttää “normaalilta”.
En voi tehdä täyttä työpäivää lapsen vuoksi koska ei voi jättää yksin. Pitää pyytää koko ajan palkattomia ym että voin viedä lasta tutkimuksiin yms. Avioliitto hajosi koska elämä lapsen kanssa oli niin rankkaa ja oltiin napit vastakkain siitä miten pitäisi lapsen kanssa toimia (todellisuudessa kumpikaan ei tehnyt ns. väärin, emme vain tienneet lapsen erityisyydestä ja sitä että tarvitaan ihan erityistä vanhemmuutta hänen suhteen). Normaali kanssakäyminen tuttavien, matkustelun jne suhteen ei käy koska lapsi on arvaamaton ja usein johtaa liian vaikeisiin tilanteisiin (esim. raivokohtaus lomapaikan ravintolassa). Ei tätä edes ymmärrä kuin sen läpikäyneet.. joskus tuntuu että olisi jopa helpompaa jos lapsi istuisi pyörätuolissa ja olisi sillä tapaa erityinen eikä näin kuin minun lapseni on; fyysisesti täysin toimintakykyinen nepsylapsi. Synkkiä ajatuksia siis tulee joskus itse kullekin tässä.
Vierailija kirjoitti:
No miten sitä eläis itsensä kanssa jos lapsi olis laitoksessa?
Luulen että myös siinä tapauksessa oma pää vinksahtais.
Pelottaa toki, että pian se on ainut mahdollisuus kun väsyn.
Lapsi on joka tapauksessa oma lapsi, laitoksessa kyläillään ja hoidetaan omaa lasta. Ei oma pää viksahda, vaan se alkaa toipua kun stressi helpottaa ja tietää että lapsi on turvassa ja saa tarvitsemansa hoidon. Jos jää siihen tilaan että arki on niin raskas että alkaa jo vihaamaan lastaan, se on erittäin tuhoisaa molemmille, varsinkin lapselle. Tahtomattaan näihin tilanteisiin ajautuu, lapsi aistiin tunteet vaikka niistä ei puhuisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saan nyt varmaan hirveän kasan alapeukkuja, mutta eikö väkivaltaisia raivokohtauksia saaville lapsille ole tarjolla lääkkeitä? Ihan niinkuin väkivaltaisille laitosvanhuksillekin.
On olemassa joitain lääkityksiä mutta ne ei toimi kaikille toivotunlaisesti.
Se on järkyttävän rankkaa kun lapsella on isoja haasteita jotka liittyy lapsen kuormittumiseen, joustamattomuuteen ja tunne-elämän häiriöihin (vaikeus hillitä omia tunteitaan tai edes tunnistaa niitä, agressiivisuus ym). Niitä ongelmia ei korjata pelkällä vanhemmuudella vaan usein tarvitaan moniammatillisen tiimin USEIDEN VUOSIEN työpanos että lasta saadaan kuntoutettua. Ja sitä apua ei tosiaan saa ihan vaan hakemalla.
Oma lapsi on nyt pian 9v ja perheneuvolaan hakeuduttiin kun hän oli 6v. Sitä ennen kyllä neuvolasta koitin saada apua. Nyt vasta siis tutkitaan onko autismi, keskittymishäiriöitä jne. Hyvin tod.näk ainakin add diagnoosi tulee. Viime syksynä todettiin jo kielenkehityksen häiriö, tunne-elämän häiriö ja laajat oppimisvaikeudet. Se on kuulkaa pitkä aika odottaa apua kun pelkkiin tutkimuksiin joutuu odottamaan 2-3 vuotta.
Päällepäin lapsesta ei näe että hän on erityislapsi ja haasteet näin isot. Osaa myös peitellä haasteitaan tiettyyn pisteeseen. Mutta sitten kun räjähtää niin räjähtää kunnolla. Meidän arki on myös hyvin pitkälle kontrolloitua ja ennakkoon suunniteltua- kuin pikkulapsella. Että lapsi ei kuormittuisi niin että arki muuttuu samankaltaiseksi kuin ap kuvaa. Se on todella raskasta. Ja muut ei ymmärrä koska lapsi näyttää “normaalilta”.
En voi tehdä täyttä työpäivää lapsen vuoksi koska ei voi jättää yksin. Pitää pyytää koko ajan palkattomia ym että voin viedä lasta tutkimuksiin yms. Avioliitto hajosi koska elämä lapsen kanssa oli niin rankkaa ja oltiin napit vastakkain siitä miten pitäisi lapsen kanssa toimia (todellisuudessa kumpikaan ei tehnyt ns. väärin, emme vain tienneet lapsen erityisyydestä ja sitä että tarvitaan ihan erityistä vanhemmuutta hänen suhteen). Normaali kanssakäyminen tuttavien, matkustelun jne suhteen ei käy koska lapsi on arvaamaton ja usein johtaa liian vaikeisiin tilanteisiin (esim. raivokohtaus lomapaikan ravintolassa). Ei tätä edes ymmärrä kuin sen läpikäyneet.. joskus tuntuu että olisi jopa helpompaa jos lapsi istuisi pyörätuolissa ja olisi sillä tapaa erityinen eikä näin kuin minun lapseni on; fyysisesti täysin toimintakykyinen nepsylapsi. Synkkiä ajatuksia siis tulee joskus itse kullekin tässä.
Kyllä liikuntarajoiteet väsyttää yhtälailla vanhempia ja estää elämästä normaalia arkea, nii kun aina kun kyseessä on erityislapsi perhe.
Koita saada aikaa itsellesi, se auttaa,
lapselle voisi pyytää vaikka omaa tukihenkilöä, joka silloin tällöin touhuisi lapsen kanssa ja saisit levätä, tukiperhe kannattaa hakea, näihin on kylläkin pitkät jonot, jos koululla on iltapäiväkerho niin ehdottomasti lapsi sinne, kaikki mahdollinen apu vaan vastaan.
Nepsyt yleensä ovat sen 2v muita lapsia jäljessä psyykkeeltään ja se näkyy käytöksessä, joutuu vahtimaan kuin pientä lasta.
Mummot ja kummit käyttöön jos sellaisia on, lapsen voi huoletta viedä vaikka joka viikonloppu hoitoon, jos siihen mahdollisuus on, ei tarvitse tuntea siitä häpeää, vaan se että oma pää pysyy kasassa on lapsen etu, sillä sinä takaat että lapsi saa sinulta niin hyvää hoitoa ja huolenpitoa kun hän tarvitsee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuettu asuminen molemmille?
Mihin tämä äiti tukea tarvitsee? Hänhän vin kärsii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän tunteen, pari päivää sitten tulin töistä ja 15v lapseni oli sotkenut wcn paskalla (vasta 10v harjoiteltu wc etikettiä ja oli jo kehittynyt mut nyt oli ottanut puhelimen mukaan wchen ja oli unohtunut vetää wc ja paskasilla käsillä koskenu sinne ja tänne.. Kiva miettiä minne muualle oli lääppiny wcn ulkopuolella. Silloin ajattelin et voiku toi lapsi vaan menisi pois. Mies ihan kypsänä välillä kun lapsi puhuu huutamalla ja huudahtelee muutenkin koko ajan (katot tvtä ja viereisessä huoneessa joku kiljaisee minsan välein). Ja joo tutkittu on ja diagnoosit tiedossa mut on ei vaan aina jaksa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyi millainen ihminen olet. Lapsi kärsii siitä ettet ajatellut ennenkuin lisäännyit.
No tuskin kukaan ajattelee että synnyttää hirviön?
Ajattelin että saan lapsen, iloineen ja suruineen.
En lasta, kuka hakkaa toisia, on vahdittava 247, ei vuosienkaan jälkeen nuku, rikkoo kaiken, sotkee kaiken, huutaa, rääkyy ja lista on loputon. Mikään asia ei hänen kanssa suju ”iisisti” vaan kaikki, painotan KAIKKI, menee vaikeimman kautta. Lähtemiset, syömiset, leikit, nukkumiset.
Yhtään lepohetkeä ei elämässä ole.
Tänään saanut yli viisi raivokohtausta ja itse aivan lopen uupunut jo yhden kohtauksen jälkeen.
Koko elämä on pyörinyt samojen rutiinien ja rytmin mukaan, ei muutoksia KOSKAAN. Elämässä ei ole, eikä tule olemaan, minkäännäköistä ex/temporea tai joustavuutta.
Kokeile itse.
Lapsi laitokseen. Mieti mitä se on sitten kun tulee murrosikä ja kasvaa kokoa. Tee lastensuojeluilmoitus itse. Eihän tuo enää ole ihmisen elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika monella on ruusuiset kuvat siitä, että kaikki muuttuu kerrasta kun hakee apua. Ei lapsi siitä avusta parane ja tutkimukset kestävät kuukausikaupalla. Kuka tahansa voi saada erityslapsen. Jos siinä nyt joku pienen suloisen vauvan äiti arvostelee kasvatusta, niin ette voi vielä tietää, vaikka se suloinen täydellinen vauvakin olisi lopulta erityislapsi. Esim. autismia ei vauvasta kokematon koskaan huomaa. Oma autistinen oli vauvana helppo, kun viihtyi yksinään pitkiä aikoja saman lelun kanssa - totuus mielenkiinto yhteen asiaan, ei koskaan mennyt lähellekään kuumaa uunia - lämpöyliherkkä, ei vierastanut - totuus: ei välittänyt ihmisistä tuon taivaallista, ei välittänyt makeasta yhtään - makuaisti äärimmäisen herkkä ja makea maku inhottaa häntä edelleen aikuisena... Lista niistä, mitkä olivat vauvan kanssa helppoja asioita mutta olen myöhemmin ymmärtänyt autismipiirteiksi, on aika pitkä. Kasvatus oli sama kuin nuoremmalla ja kodin ulkopuolella kehuttiin hyvin kasvatetuksi. Mutta kotona piti toiselle sanoa samat asiat kymmenen kertaa, toiselle riitti kerran tai kaksi. Raivokohtaus saattoi tulla aivan pienestä asiasta ja yllättäen, tyyliin siitä että autolla mentiin kirjastoon tietyömaantakia väärää reittiä, kun ei päästy tavallista reittiä. Kirjastossa hän oli sitten kuin enkeli, rakasti kirjoja.
Hyvä kirjoitus. Oma poikani on Asperger, nyt jo kohta täysi-ikäinen ja hyvin menee nykyisin. Kuvaus oli niin osuva, sillä poika saattoi keskittyä leikkeihinsä vaikka miten pitkäksi aikaa, ei tarvinnut perässä juosta. Ja tietysti sitten kehuttiin keskittymiskykyiseksi ja rauhalliseksi. Mutta annas olla, kun se tekeminen piti lopettaa, siis oli kuin kivirekeä olisi saanut vetää. Ei ikinä antanut periksi, ei ikinä totellut, teki vain aina niin kuin itse parhaaksi näki (no onneksi aika usein kohtasi sen kanssa mitä muut ajatteli!). Ei sitä oikeasti voi tajuta ellei ole samantapaisen lapsen kanssa ollut. Minulla on toinenkin lapsi, joka on ns. tavallinen, ja voi että on helppoa. Ei hänkään tietysti aina ole totellut yms., mutta hänen kanssaan on voinut kommunikoida tavallisesti. Ei noiden erityisten kanssa toimi ollenkaan jotkut tavalliset kasvatustavat. Kyllä se itsetunnon vie aivan pohjamutiin. Luojan kiitos en ollut av:lla, kun "erityiseni" oli lapsi, olisin saanut kuulla kunniani joka kerta, kun olisin ongelmistani jotain kirjoittanut.
Jotenkin huvittavia ovat myös ihmisten luulot, että kaikki erityisyydet löydetään ja osataan nimetä tarkasti, että olisi joku seula olemassa. No ei ole. Sain itse lähinnä vängätä poikani tutkimuksiin ja niidenkin perusteella psykologi sanoi, ettei tässä ole mitään Aspergeriin viittaavaa. Lastenneurologi katsoi tutkimustuloksia ja totesi, että on ihan selvä Asperger. Sitten odotettiin neuropsykiatrista valmentajaa kuin kuuta nousevaa ja kun hän noin puolentoista vuoden päästä tuli ja kerroin lapsen jumittumisista, hän sanoi, ettei valitettavasti osaa mitenkään auttaa. Ryhmäterapiaa ehdotettiin, kun Aspergereilla on usein vaikeuksia kommunikoida esim. luokkakavereiden kanssa. No pojalla ei ollut. Tajusin, että poika kuormittuisi siellä vasta lisää ja kieltäydyttiin. Keksin itse ehdottaa, että poika tekisi yläkoulussa osan tehtävistä kotoa käsin ja päivät olisivat lyhyempiä. Siihen suostuttiin koulussa ja siitä alkoi uusi elämä. Sen jälkeen on ollut helppoa. Kyllä uskoni siihen, että asiantuntija tietää aina, missä on vika ja miten se hoidetaan, on mennyt. Vanhempi tietää. Diagnoosi on sitä varten, että sen perusteella voi vaatia tukitoimia, jotka on itse keksinyt.
Vierailija kirjoitti:
Rakastan lasta vaikka puhun rumasti nyt. Hän ei osaa lukea eikä nää mitä kirjoitan tänne.
Minä ainakin ymmärrän hyvin. Olen ollut erityislapsen avustaja ja olin aivan poikki työpäivän jälkeen. Voi luoja, jos sellaista olis 24/7 omassa kodissa. Lapsi oli kyllä ihana muuten ja hyvin kasvatettukin, mutta niitä vaikeita tilanteita oli PALJON.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksaisi minäkään. Hyvin usein näiltä erityislapsilta ei odoteta edes perus sääntöjä, jotka pitäisi lapsella olla.
Todellakin on samat säännöt hänellä kuin muillakin. Kaikki vaan menee vaikeimman kautta ihan joka kerta ja kaikista asioista hirveä vääntö.
Kamalaa, ettet ota häntä yksilönä huomioon... Ei ihme, että kärsii.
Vierailija kirjoitti:
Minunkin äiti vihasi minua!
Ou jea..ihan yleistä ..ihan normaalia
Sillä eroituksella että olin kaunis ja älykäs
JA ÄITINI OLI SE HENKISESTI JÄLKEENJÄÄNYT!
Veitkö hänen miehensä huomion - liittouduitko isäsi kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Ikävää että ihmiset kommentoi ilkeästi kun toisella on rankkaa. Eiköhän ap ole ihan tajuttoman väsynyt tuohon tilanteeseen, ja jos sen purkaa anonyymisti avlle niin ei siitä kyllä ole mitään haittaa lapselle.
En valitettavasti osaa auttaa mutta voimia kuitenkin! Toivottavasti saat apua.
Vaikuttaa KKÄ:ltä Ei kannata ihmetellä käytöstä...
muuta itseäsi, niin lapsesi muuttuu perässä
Olisi hauska nähdä miten nämä aloittakaa haukkuvat ITSE jaksaisivat samassa tilanteessa. Ulkopuolelta on helppo huudella. Vähän sama kuin monet kuvittelevat mahdollisen onnettomuuden tms hetkellä pysyvänsä rauhallisina ja auttavansa taatusti muita. Tositilanteessa paniikki ottaa vallan ja vain oma henki kiinnostaa,näin käy valtaosalle ihmisistä. Joten ulkopuolelta on toki helppo huudella, samassa tilanteessa voisikin olla eri ääni kellossa.
Tsemppiä ap, älä välitä näistä itseään pönkittävistä idiooteista. Teet varmasti parhaasi, enempään ei pysty hirviökakaran kanssa. T. vela
Anna pois se lapsi. Aiheutat hänelle vain pahaa vihaamalla häntä. Harmi, surullinen elämä hänelle tulee. Mikä erityisyys hänellä muuten on?