Lue keskustelun säännöt.
En pääse yli miehen ensimmäisestä avioliitosta
Tämä on ihan absurdia, tiedän. Mies oli ensimmäisen vaimonsa kanssa 10 vuotta, joista 6 vuotta naimisissa. Heillä on liitosta yksi lapsi. Itse olen lapseton enkä ole koskaan ollut naimisissa.
Ongelma ei siis ole se, että epäilisin miehen rakastavan vielä eksäänsä, mutta minua harmittaa, kun en koe hänen kanssaan näitä asioita "ensimmäisenä". Ei ole ensimmäistä raskautta (paitsi minulle) eikä mikään tule hänelle uutena, koska ne asiat on koettu jo. Rakastan miestä ja haluan hänet tietenkin, mutta nämä asiat harmittavat.
Minusta tuntuu jotenkin myös siltä, että toinen avioliitto ei ole yhtä merkityksellinen kuin se ensimmäinen.
Kommentit (221)
Olisit kyllä päässyt paljon helpommalla, jos olisit alun perinkin katsonut vain puolisoehdokkaita, jotka ovat samassa elämäntilanteessa kuin itse olet. Nyt olet kuitenkin päättänyt lähteä uusperheeseen, joten on teillä varmaan ollut melkoisen paljon rakkautta. Kai se rakkaus sitten on se, mikä saa sinut jaksamaan tuon kaiken, miehen perheessä äitipuolena elämisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en kykenisi edes seurustelemaan, jos miehellä olisi jo kaikki saavutettu (lapsi, on naimisissa, oma talo yms) ei rakkaus riitä enkä kykenis rakastamaan kun tulis nuo kaikki mieleen mitä itse en ole kokenut vielä kenenkään kanssa
Just siks kannattaakin ottaa itselle sopiva kumppani. Mä en vois kuvitellakaan olevani miehen kanssa jolla ei ole jo aikuisia lapsia. Lapseton ei käy, koska elämästä puuttuu silloin osa jonka minä vaadin suhteessa miehellä olevan.
Ei sitä voi valita, onko sillä itselle sopivalla kumppanilla lapsia vai ei.
Eikä varmaan sitäkään onko itselle sopiva kumppani alkoholisti, väki
valtainen tai 97-vuotias?
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vähän sama juttu, itse olen siis parikymppinen ja mies 14 vuotta vanhempi. En siis tietenkään syytä miestä tästä ja tajuan että nämä ajatukset ovat naurettavia, en halua myöskään erota koska välitän miehestä ja muuten meillä menee hyvin, mutta silti tuntuu pahalta.
Olisiko teillä kommentoijilla jotain ehdotuksia näiden tunteiden käsittelemiseen, vähän turhaa tää syyllistäminen kun kyllä me aapeen kanssa itsekin tajutaan, ettei olla reiluja.
En halua olla ikävä, mutta luithan sen ketjun jossa 16 vuotta puolisoaan nuorempi halusi vaihtaa nuorempaan kun mies 46 vuotiaana hänen mielestään oli jo vanhus ja itsellä elämä vasta edessä.. Kannattaa pohtia kunnolla joka kantilta tuo ikäero asia. Pääsette molemmat helpommalla.
Ekasta avioliitosta eroprosentti on 50, toisesta jo 60. Tsemppiä teille, suurimmalla osalla ei toimi. Kun eroatge, onpahan miehellä kokemusta sitten siitäkin.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vähän sama juttu, itse olen siis parikymppinen ja mies 14 vuotta vanhempi. En siis tietenkään syytä miestä tästä ja tajuan että nämä ajatukset ovat naurettavia, en halua myöskään erota koska välitän miehestä ja muuten meillä menee hyvin, mutta silti tuntuu pahalta.
Olisiko teillä kommentoijilla jotain ehdotuksia näiden tunteiden käsittelemiseen, vähän turhaa tää syyllistäminen kun kyllä me aapeen kanssa itsekin tajutaan, ettei olla reiluja.
Reilua tai ei, mieti, siis todella *mieti*, mitä suhde noin paljon vanhemman kanssa tarkoittaa. Olette jo melkein eri sukupolvea, siis kaikki asiat tulevat eteen ihan eri tavalla.
Mun on myös tosi vaikea käsittää, miksi nuori parikymppinen haksahtaa 14v vanhempaan mieheen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän hyvin AP:ta mutten vertauksia neitsytvaimoa toivoviin miehiin jne. Tai kommentteja että olisit valinnut toisin jos menneisyys on ongelma. Siis eihän AP:n ongelma ole että miehellä on ollut naisia ennen häntä, lienee AP:lläkin ollut miehiä. Mutta onhan avioituminen ja perheen perustaminen ihan eri kokoluokan juttuja.
Otetaan ensin häät. Miehellä on ehkä ollut isot häät ja kokee nyt että ne nähty kun AP haluaisi isot. Tai mies, jopa tiedostamattaan, pyrkii tekemään hyvin erilaisen tilaisuuden kuin edelliset oli.
Lapsi on vielä isompi asia. Ensikertalaisella kaikki on uutta, täytyy opetella vastasyntyneen käsittelyä, joutuu miettimään onko tuo nyt vain perusitkua vai olisiko koliikki jne. jne. Toisella kaikki voi olla hyvinkin tuttua ja pienet jutut muistuttaa helposti.
Kyllähän näistä voi oppia olemaan välittämättä mutta ei mitenkään poikkeuksellista jos asia aina välillä vaivaa.
Minä ymmärrän ap:ta. En itse olisi lapsettomana ja naimattomana ottanut "käytettyä" miestä. Oli hienoa kokea yhdessä häät ja lapset ensimmäistä kertaa. Se oli romanttista sellaisella tavalla, mitä se ei koskaan voisi olla, jos toinen ei ole ensikertalainen. Nyt olen naimisissa oleva kahden lapsen äiti, ja jos joskus eroaisin, haluaisin ehdottomasti uudeksi kumppaniksi miehen, jolla on aiemmasta suhteesta lapsia. Lapsia saanut mies ymmärtäisi paremmin minua ja maailmaani. Ja ymmärtäisi sen, että lapset tulevat ensin, eikä mihinkään uusperhesekoiluihin rynnitä kiireellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei ap, älä välitä näistä suunsoittajista. Ymmärrän hyvin miltä sinusta tuntuu. Olen rakastanut erästä naista monta vuotta ja nyt hän meni yhteen toisen miehen kanssa ja he saivat lapsen. Tiedän, että se on väärin, mutta tuntuu, että tuo nainen on jotenkin nyt "pilattu". Väärinhän se on niin ajatella, mutta en voi sille mitään. Olisin halunnut olla se, kenen kanssa hän saa lapsen, nyt sitä tilaisuutta ei koskaan tule. Ja jos joskus olisimme yhteen päätyneet, olisi tuo lapsi aina muistuttanut minua tuosta toisesta miehestä ja joutuisin väkisinkin olemanaa tuon miehen kanssa jollain tavalla tekemisissä. Sarasta on, myönnän. En vain voi tälle tunteelle. Onneksi ei olla enää missään tekemisissä ja tuo nainen piut paut välittää siitä, mitä minä ajattelen. Eli voimia sinulle.
Ajatelkaa niin, että eronneet tietävät paremmin mitä haluavat ja mitä eivät halua. Olette se erityinen puoliso josta ollaan varmoja että halutaan, eikä vaan menty naimisiin ja pukattu lapsia koska "niin kuuluu tehdä".
Etenkin miehet kasvatetaan usein ajattelemaan että elämä menee tietynlaista rataa: Koulu, ammatti, vaimo (ihan sama kuka kunhan seisoo), lapset. Johtaa vaimon vihaamiseen, kaikki mitä vaimo sanoo on nalkutusta, tunteista ei puhuta, avioero. Sitten vasta moni mies pohtii mitä itse haluaa suhteelta ja millaiset elämänarvot kumppanilla tulisi olla. Miehen toinen pitkä parisuhde on yleensä se oikeasti itse valittu, ensimmäinen on yleensä joku nuoren aikuisen eka tyttöystävä jonka kanssa on menty sitä "oletusrataa".
Kakkoskierroksen ihmiset eivät myöskään haikaile "erilaisia kokemuksia" yhtä helposti enää kuin ne, jotka menettivät neitsyytensä kanssasi ja joiden kanssa kaikki on koettu tietyllä kaavalla.
Älä palvo kokemattomuutta, se kertoo huonosta itsetunnosta. Olet paras ja riität, ja jokainen kokemus on ainutlaatuinen. Mies ei mene naimisiin eksänsä kanssa, vaan sinun, ja se tekee häistä täysin erilaiset. Lapsi on uusi henkilö, jokaisen lapsen syntymä on ihan yhtä jännää ja kummallista - lapsikin kun on yksilö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ikävä fakta sekin että exä on väkisinkin aina silloin tällöin mielessä. Tätähän ei kukaan myönnä mutta kaikilla miehillä joiden kanssa jutellut on exä mielessä hyvinkin usein juuri petipuuhissa.
Ei kyllä ole. Huvittava väite.
Vierailija kirjoitti:
Narsisti!
Älä halveeraa narsistien uhreja omalla keittiödiagnostiikallasi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toinen liitto on kuulemma kuitenkin monella tavalla parempi kuin ensimmäinen.
Parempi etsia se ensikertalainen, jos noin paljon hairitsee jo nyt. Lapsen myota tulee myos pitka taival yhteishuoltajina, ja siita saa huonolla itsetunnolla varustettu revityksi monta paansarkya. Ja varmaa on, etta eksa kylla keksii valituksen aiheita.
Ei eronneen kanssa tarvitse karata, jos ei oikeasti halua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noi asiathan pitää miettiä ennen kuin alkaa oleen jonkun jo kaiken kokeneen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en kykenisi edes seurustelemaan, jos miehellä olisi jo kaikki saavutettu (lapsi, on naimisissa, oma talo yms) ei rakkaus riitä enkä kykenis rakastamaan kun tulis nuo kaikki mieleen mitä itse en ole kokenut vielä kenenkään kanssa
Just siks kannattaakin ottaa itselle sopiva kumppani. Mä en vois kuvitellakaan olevani miehen kanssa jolla ei ole jo aikuisia lapsia. Lapseton ei käy, koska elämästä puuttuu silloin osa jonka minä vaadin suhteessa miehellä olevan.
Ei sitä voi valita, onko sillä itselle sopivalla kumppanilla lapsia vai ei.
Eikä varmaan sitäkään onko itselle sopiva kumppani alkoholisti, väki
valtainen tai 97-vuotias?
Kenestä tahansa voi tulla alkoholisti tai 97-vuotias, joten ne eivät tavallaan ole ominaisuuksia. Väkivaltaisuus toki on yksilöllinen piirre, joka voi vaikuttaa siihen rakastutaanko henkilöön vai ei. Mutta ei sitä rakastu mieheen siksi, ettei hänellä ole lapsia, vaan sen takia millainen mies itse on.
Itse painin ihan samojen tunteiden kanssa. Tiedän, että se on typerää ja johtuu huonosta itsetunnostani. Omalla kohtaa asiaan kyllä vaikutti se, että silloin kun aloimme miehen kanssa tapailla, ei hänellä ollut lapsia, mutta exänsä olikin tullut raskaaksi (exä kertoi tästä vasta tosi myöhään), ja sitten minä siinä seurasin vierestä sitä touhua. Äärettömän surullisena ajattelin, että kaikki tuo olisi kuulunut minulle. Sori sekavasta tekstistä, mutta ymmärrän täysin tunteesi.
Näistä asetelmista saa alkunsa vaimo n:o 2 suhteelisuude tajuttomat valitukset miten mies ostaa kalliimpia lahjoja teinipojalleen kuin vauvatytölleen ja miten mies menee poikansa kanssa elokuviin ja vauva jää äidin kanssa kotiin...
Riippuu tietenkin tapauksista, mutta itse tiedän niitä ns toisia avioliittoja, jotka on kiilanneet niin selkeästi sen ensimmäisen liiton ohi että vaikea kuvitella edes että joskus on ollut se ”ensimmäinen vaimo”. Niitä avioliittoja, joissa toisen kanssa on oltu vuosikymmenet, kun eka avioliitto kesti vaikkapa tuon 6 vuotta. Itse asiassa kun aloin ajatella tietämiäni onnellisia liittoja niin aika moni näistä on jommallekummalle osapuolelle toinen.
Ei siis ole mitään perustetta, miksi juuri se ensimmäinen olisi tärkeämpi. Mihin raja edes vedetään? Entä jos on asunut avoliitossa vuosia, onko se sitten niin eri kuin avioliitto? Ehkäpä ap:n epävarmuus katoaa sitten kun nykyisen miehen kanssa on oltu pidempään. Itse muistan verranneeni aluksi miehen aiempiin kumppaneihin itseäni, mutta nyt kun aikaa on kulunut niin se tuntuu naurettavalta.
Hei Ap! Uskoisin, että aika auttaa ongelmaasi. On varmaan aika tavallista olla mustis puolison exästä.
Minäkin olin aikoinani. Sitä kesti noin 2 vuotta. Vähän nolottaa kun muistelen avioliittomme alkuaikoja, siis kuinka mörkönä pidin exää. Ajattelin ja puhuin hänestä hyvin negatiiviseen sävyyn. Sitten vaan tajusin, että käyttäydyn lapsellisesti. Pystyin nauramaan itselleni ja pyytämään mieheltä anteeksi hölmöyttäni.
Nykyään tunnen huolta exästä ja heidän aikuisista lapsista; on mt-ongelmia ja syrjäytymistä. Toivon todella, että he alkaisivat pärjäämään. En ollut eron aiheuttaja, vaan eka vaimo oli jättänyt miehen, ja me tutustuimme vasta kolme vuotta myöhemmin.
Olemme olleet onnellisessa avioliitossa 18 vuotta, joka on molemmille toinen. Sovimme hyvin yhteen ja meillä on paljon rakkautta, lämpöä ja huumoria. Pystymme keskustelemaan kaikesta. Vaikka olen miestäni vanhempi, tuntuu liittomme olevan lujalla pohjalla. Kumpikaan meistä ei kaipaa uusia seikkailuja. Sanoimmehan kerran "Tahdon" ja tahdomme vanheta yhdessä.
Toinenkin kerta voi toden sanoa.
Hankala sanoa kun en ole ollut samassa tilanteessa. Voin kuvitella, että j o s olisin joskus ottanut eron, se olisi ollut viimeinen vaihtoehto ja tarkkaan harkittu lopputulos.
Jos olisin kaiken sen jälkeen löytänyt kumppanin jonka kanssa menisin naimisiin, minusta tuntuisi pikemminkin siltä kuin olisin saanut uuden elämän. En osaa kuvitella miltä muulta tuon pitäisi tuntua. Tietenkin voisin ottaa puolisokseni vain ihmisen joka tuntuu oikealta.