Lue keskustelun säännöt.
Te kenellä oli hirveät vanhemmat (väkivaltaa, lyttäämistä, alistamista) lapsena, onko ne VIELÄKIN sellaiset?
01.03.2021 |
Mielenkiinnosta kyselen. Vaikuttaa siltä että monet vanhemmat jotka oli todella huonoja vanhempia lapsuudessa, muuttuvat ”paremmiksi” kun se lapsi on aikuinen ja sitten voivat olla jopa mallikelpoisia isovanhempia lapsenlapsille. Monesti näissä ketjuissa kuvataan tätä ja sanotaan että välit on hyvät aikuisena.
Mua tää hämmentää, sillä omat vanhempani ovat edelleen aivan hirveät. Paitsi että olen joutunut kohtaamaan usein väkivaltaa (isä on retuuttanut, tuuppinut, tukistanut välillä), niin kuulen uhkailua (väkivallalla uhkailua), kiristämistä (perinnöllä kiristämistä) ja jatkuvaa alistamista (sinusta ei ole mihinkään, typerä olet) ja kaikenlaista arvostelua (herranen aika kun olet lihava).
Olen paljon koulutetumpi kuin vanhempani (suvun eka akateeminen), normaalipainoinen, uralla aika pitkälle edennyt, kaikin puolin omillani toimeentuleva, mitään rahaa, apu tai tukea en ole koskaan saanut kotoa eli yksin olen kaiken saavuttanut.
Vanhemmat kohtelee edelleen kuin paskakasaa ja ovat täysin rajattomia, loukkaavat ja satuttavat jatkuvasti. Ikinä, siis KOSKAAN, en ole kuullut mitään kaunista ja hyvää sanottavaa itsestäni. Siis edes lapsena. Väkivalta oli ainoa koskemisen muoto.
Eihän tällaiset ihmiset mitenkään muutu. Hulluja luonnevikaisia olivat, ovat yhä, tulevat olemaan.
Miten sitten joillain ne vanhemmat muuttuu? Vai muuttuuko edes? Mikä siinä on se asia mikä saa muuttumaan?
Lapsenlapset ehkä joissain tapauksissa, mutta esim omassa tapauksessa niillä ei ollut vaikutusta. Vanhempani eivät piittaa lapsistani, ja haukkuvat ja ilkkuvat heitä jatkuvasti. Tän takia en anna tavata lapsiani ja käyn vain ajoittain yksin vanhemmillani.
Ovat kummatkin yli 70 ja ihmettelen syvästi että eikö niillä yhtään kello soi, että kohta ovat avun tarpeessa. Eikö silloin kannattaisi pitää hyvät välit?
Sisarustani kohtelevat täysin eri tavalla, kohteliasti ja kunnioittavasti, ja ovat sisarusta kaikin tavoin tukeneet ja auttaneet mm rahallisesti. He siis halutessaan osaavat myös käyttäytyä.
Erikoista kuvitella että tällaiset muuttuisi. Kai se silti mahdollista joskus voi olla.
Kommentit (218)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eivät ole, toisaalta en ole antanut mahdollisuuttakaan. Olen muuttanut kauaksi molemmista, toisen puhelinnumeron olen estänyt kokonaan ja toisen kanssa lopetan puhelun heti kun vittuilu alkaa.
Miten osaat tehdä tuon? Siis miten sen lopetat? Sanotko että en kuuntele tuota, ja lyöt luurin korvaan?
Mulla se, että sanon ”nyt loukkasit” tai ”en halua kuunnell tuota” nostattaa vielä hirveämmän raivon ja vihan vanhemmassa ja siinä aletaan jo sitten ääneen toivomaan mun kuolemaa..
Puhelimessa on sellainen punainen luurin kuva. Siitä voi joko painaa suoraan ilman mitään selityksiä tai sitten sanoa, että eiköhän tämä keskustelu ollut tässä ja sitten se punainen luuri. Ja sen jälkeen numero estoon. Tuollaiset ihmiset käyttävät sua hyväkseen just niin kauan kuin annat siihen mahdollisuuden. Sukulaisuus ei ole syy antaa sen tapahtua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kumpikaan ei ole samanlainen enää kuin 10-15 vuotta sitten. Veikkaan syyksi minun ja sisarusteni kasvamista, kumpikin kun sanoi että vanhempana oleminen pilasi heidän elämänsä. Nyt ei kukaan enää asu kotona eikä meitä tarvitse muutenkaan sietää 24/7 niin hermot ovat palautuneet.
En ajattele väkivallan olevan ikinä lapsen vika, mutta näköjään omat vanhempani olivat rehellisiä eikä heitä oikeasti vaivannut mikään muu kuin elämässä tehdyt väärät päätökset lasten hankkimisesta. Eivät kyllä edelleenkään mitään hyviä vanhempia ole, mutta ovat mukavia kun siellä joskus sattuu käymään. Jos joskus saan lapsia niin en aio heitä ikinä viedä mummolaan hoitoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eivät ole, toisaalta en ole antanut mahdollisuuttakaan. Olen muuttanut kauaksi molemmista, toisen puhelinnumeron olen estänyt kokonaan ja toisen kanssa lopetan puhelun heti kun vittuilu alkaa.
Miten osaat tehdä tuon? Siis miten sen lopetat? Sanotko että en kuuntele tuota, ja lyöt luurin korvaan?
Mulla se, että sanon ”nyt loukkasit” tai ”en halua kuunnell tuota” nostattaa vielä hirveämmän raivon ja vihan vanhemmassa ja siinä aletaan jo sitten ääneen toivomaan mun kuolemaa..Puhelimessa on sellainen punainen luurin kuva. Siitä voi joko painaa suoraan ilman mitään selityksiä tai sitten sanoa, että eiköhän tämä keskustelu ollut tässä ja sitten se punainen luuri. Ja sen jälkeen numero estoon. Tuollaiset ihmiset käyttävät sua hyväkseen just niin kauan kuin annat siihen mahdollisuuden. Sukulaisuus ei ole syy antaa sen tapahtua.
Vähän ohis, mulla samanlaista. Ei paljoa auta ainakaan mun tapauksessa painaa punaista luuria tai laittaa estoa. Sitten soitellaan samat puhelit puolisolle, jos sekin estää niin soitetaan siskolle ja käsketään sen toimittaa viesti, jos se ei toimi lähettävät haukkumiskirjeen, tai sitten valjastavat sukulaiset pommittamaan syyttelysoittoja, sitten uhkaillaan lakimiehellä, ja taas jotain uutta keinoa perään.
Helpompi vastata ja kuunnella ne v*ttuilut. Ettei sotke viattomia sivullisia asiaan.
Te kenellä oli vihreät vanhemmat (hyvesignalointia, moraaliposeerausta, kahdet standardit) lapsena, onko ne VIELÄKIN sellaiset?
Vierailija kirjoitti:
Te kenellä oli vihreät vanhemmat (hyvesignalointia, moraaliposeerausta, kahdet standardit) lapsena, onko ne VIELÄKIN sellaiset?
Olipa hauskaa. Tuollaista ei osattu vielä 70-80-luvulla.
Silloin oli aika lailla erilainen poliittinen ilmapiiri, kaikki työväki oli demareita, maanviljelijät SMPläisiä ja omistava luokka kokkareita.
Vihreät oli pienen pieni marginaalinen ituhippisakki joka vastusti koskien patoamisia kymijoella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tosi surullista luettavaa. Toivon todella, että saatte voimaa katkaista välit, jos muu ei auta. Ette ole mitään velkaa hirviövanhemmillenne.
Luulisi että jossakin vaiheessa nämä vanhempiensa uhreiksi joutuneet kokevat saaneensa jotain hyvääkin, vanhemmat kuitenkin kasvattaneet, sillä kai sentään kokevat olevansa tasapainoisia moraalisen omantunnon omaavia, ei kai se tyhjästä ole tullut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eivät ole, toisaalta en ole antanut mahdollisuuttakaan. Olen muuttanut kauaksi molemmista, toisen puhelinnumeron olen estänyt kokonaan ja toisen kanssa lopetan puhelun heti kun vittuilu alkaa.
Mä oikeasti aina pelkään kun äiti soittaa. Mahasta kouraisee kun näkee keneltä puhelu tulee. Hirveät loukkaukset ja solvaukset alkaa heti, niitä tulee sarjatulituksella. Sittemmn aina toivoo mulle pahaa (kumpa joutuisit kolariin, kunpa saisit potkut, kunpa miehes pettäisi ja jättäisi jne). Ja jos pahoitan mieleni nousee hirveä paskamyrsky ja hän haukkuu minut vaikeaksi ja mahdottomaksi ihmiseksi jonka kanssa ei voi tulla kukaan toimeen.
Sitten puhelun jälkeen menee 2 viikkoa toipuessa loukkauksista ja olen äreä puolisolle ja omalle perheelle.
Ei näin saisi olla mutta en tiedä mitä ton kanssa tehdä. Vastaansanominen ja puolustautuminen ei toimi, se saa hirveät kilarit siitä.
Seuraavan kerran kun äitisi soittaa, kerro sille kuinka näit lapsena isäsi panemassa naapurin Railia ja kuuntele äitisi reaktio. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin, että vanhempani eivät ole muuttuneet, mutta heidän elämäntilanteensa on. Heille se lapsiperhe-elemä oli aikanaan yksinkertaisesti liian kuormittavaa, ja se ajoi sitten niin henkiseen kuin fyysiseenkin väkivaltaan.
Luonnollisestikaan eivät ole piekseneet minua enää aikuisiällä ja valtaosa yhteydenpidostamme on muutenkin ollut asiallista, mutta koska en voi antaa anteeksi (ei sillä, että olisivat edes pyytäneet) enkä edelleenkään pidä heidän persoonallisuudestaan, emme juurikaan ole tekemisissä. Silloin kerran tai kaksi vuodessa kun näemme kohtelevat lapsiani oikein mallikelpoisesti, mutta ikinä en jättäisi lapsiani heille valvomatta.Eivät he nyt sinänsä ole huonoja ihmisiä, käyvät töissä, ovat ns. ylempää keskiluokkaa, hoitavat asiansa hyvin ja ovat kohteliaita ja asiallisia muita ihmisiä kohtaan. He olivat vain todella huonoja vanhempia.
Varmaan se kuormituksen kesto on erilaista eri ihmisillä. Esim mun vanhemmat hoiti lapset huonosti, mitään ei tehty lasten ehdoilla koskaan vaan kaikessa mentiin vsnhempien omat tarpeet edellä, kaikki tehtiin aikuisten ehdolla.
Vanhemmat sai valtavasti lastenhoitoapua, vähintään kerta viikkoon oltiin yökylässä, kesällä koulujen lomat mummolassa, vanhempien lomallakin oltiin mummoloissa.
Vaikka saivat valtavasti apua omilta vanhemmiltaan, silti hakkasivat lapsia ja kaltoinkohtelivat kaikin tavoin.Mulla taas se tilanne että en ikinä ole kohdellut lapsiani huonosti, ja kaikki tehdään lasten edun mukaan ja lasten parhaaksi. Täysin tukiverkottomia ollaan kun kumpiakaan isovanhempia ei kiinnosta - enkä omille vanhemmille uskaltaisi antaa edes minuutiksi lapsiani hoitoon, ehtisivät jo siinäkin ajassa pieksää lapsen.
Eli ”jännää” että minun moninkertainen kuormitukseni ei purkaudu lasten kaltoinkohtelemiseen, sen sijaan vanhempieni pieni kuormitus purkautui. Ja pahasti purkautuikin.
Tätä samaa olen miettinyt monta kertaa. Lapsuudessani mummini huolehti minusta ja sisaruksistani todella paljon. Yökyläilyt lähes joka viikonloppu, lomat vietimme mummilla viikkotolkulla, mummi myös oli meidän kotona usein katsomassa meidän perään ja samalla siivosi ja laittoi ruokaa.
Silti vanhempani olivat aina väsyneitä, stresaantuneita, ja isäni varsinkin hyvin äkkiä menetti hermonsa ja silloin tuli ihan kirjaimellisesti nyrkistä. Äiti taas turvautui haukkumaan meitä lapsia ihan pienestäkin.
Lapsilla ei tosiaan saanut olla mitään tarpeita, tunteita ei saanut näyttää, ja jos erehtyi vaikka itkemään, saattoi tulla lyödyksi. Jos vielä "siinä märiset, eikö sana kuulu", tuli turpiin uudelleen. Aika nopeasti opimme olemaan hiljaa ja näkymättömiä. Jolloin tietenkin olisi pitänyt olla reippaampi.
Isääni en pidä mitään yhteyttä, omien lasten syntymän jälkeen em vain pystynyt enää kohtaamaan sitä väkivallan uhkaa, ja enkä tietenkään aikuisenakaan ole oikeanlainen, eivät varmaan lapsenikaan.
Äitini kanssa pidän etäisen kohteliaita välejä. Vanhempani lopulta erosivat minun ja sisarusten ollessa teinejä. Mutta yhteys äitiin vaatii koko ajan sellaista rajan vetoa, on parempi etten kerro mitään kovin tärkeää, enkä anna tarttumapintaa, josta äiti saisi otetta. On hirveän herkkä arvostelemaan, vähättelemään..ja tästä tullaankin takaisin kuormitukseen ja stressiin. Ei hoida lastenlapsiaan, enkä tosin sitä haluaisikaan, mutta tohkeissaan kertoo kuinka on aina itse omat lapsensa hoitanut viimeisen päälle. Tämä on suora lainaus.
Ihmettelee kuinka minä tai mieheni voidaan olla väsyneitä. Kuinka nykyajan vanhemmat ovat heikkoja ja taitamattomia. Varmaan, meillä on kaksi vuorotyöläistä, jotka pyörittävät lapsiperhearkea ihan kahdestaan.
Mieheni vanhemmat ovat mukavia ihmisiä ja mieheni sanoin olivat ihan hyviä vanhempia. Heillä on aina keskusteltu, tunteet on näytetty ja käsitelty. Mutta ovat jo niin iäkkäitä, ettei heitä voi avunpyynnöillä vaivata. Eivät hekään pyydä apua, mutta olemme valmiudessa kun tarve tulee.
En vain koskaan tule ymmärtämään miksi osa edellisten sukupolvien vanhemmista on ollut niin huonoja vanhempia.
Olen tehnyt todella paljon töitä, jotta se kierre ja suoranainen kauhu loppuisi minuun. Minun lapseni eivät pelkää, saavat näyttää tunteensa, voivat luottaa vanhempiinsa tietäen saavansa tarvitsemansa tuen ja turvan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi surullista luettavaa. Toivon todella, että saatte voimaa katkaista välit, jos muu ei auta. Ette ole mitään velkaa hirviövanhemmillenne.
Luulisi että jossakin vaiheessa nämä vanhempiensa uhreiksi joutuneet kokevat saaneensa jotain hyvääkin, vanhemmat kuitenkin kasvattaneet, sillä kai sentään kokevat olevansa tasapainoisia moraalisen omantunnon omaavia, ei kai se tyhjästä ole tullut.
No minä en ole saanut yhtään mitään hyvää. En mitään. En ole omaksunut mitään vanhemmiltani vaan arvot, toimintatavat ja lasten kasvatus on täysin päinvastaista kuin heillä. Ovat sellaiset ihmisperseet että ei mitään rajaa.
Mutta silti siitä olen kiitollinen että sain elämän. Vaikka ekat 18v olivat väkivaltahelvettiä ja pelkoa, olen saanut silti oman perheen ja ihanat lapset, joita saan helliä ja hoivata ja rakastaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mietintämyssy kirjoitti:
Meillä oli ihan hirveä kasvatus, mutta olen antanut sen vanhemmilleni anteeksi. Raamatun sanoin "antakaa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät".
Antakaa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.
No, kyllä taatusti tietävät, mitä tekevät, kun toistavat tekemisiään vuodesta toiseen ilman mitään katumusta.
Vilpittömästi tekojaan katuvalle ja uuden suunnan käyttäytymiseensä ottavalle ja mikäli tuo ihminen edes yrittää hyvittää tekojaan, niin siinä tapauksessa hänelle voi antaa anteeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin, että vanhempani eivät ole muuttuneet, mutta heidän elämäntilanteensa on. Heille se lapsiperhe-elemä oli aikanaan yksinkertaisesti liian kuormittavaa, ja se ajoi sitten niin henkiseen kuin fyysiseenkin väkivaltaan.
Luonnollisestikaan eivät ole piekseneet minua enää aikuisiällä ja valtaosa yhteydenpidostamme on muutenkin ollut asiallista, mutta koska en voi antaa anteeksi (ei sillä, että olisivat edes pyytäneet) enkä edelleenkään pidä heidän persoonallisuudestaan, emme juurikaan ole tekemisissä. Silloin kerran tai kaksi vuodessa kun näemme kohtelevat lapsiani oikein mallikelpoisesti, mutta ikinä en jättäisi lapsiani heille valvomatta.Eivät he nyt sinänsä ole huonoja ihmisiä, käyvät töissä, ovat ns. ylempää keskiluokkaa, hoitavat asiansa hyvin ja ovat kohteliaita ja asiallisia muita ihmisiä kohtaan. He olivat vain todella huonoja vanhempia.
Varmaan se kuormituksen kesto on erilaista eri ihmisillä. Esim mun vanhemmat hoiti lapset huonosti, mitään ei tehty lasten ehdoilla koskaan vaan kaikessa mentiin vsnhempien omat tarpeet edellä, kaikki tehtiin aikuisten ehdolla.
Vanhemmat sai valtavasti lastenhoitoapua, vähintään kerta viikkoon oltiin yökylässä, kesällä koulujen lomat mummolassa, vanhempien lomallakin oltiin mummoloissa.
Vaikka saivat valtavasti apua omilta vanhemmiltaan, silti hakkasivat lapsia ja kaltoinkohtelivat kaikin tavoin.Mulla taas se tilanne että en ikinä ole kohdellut lapsiani huonosti, ja kaikki tehdään lasten edun mukaan ja lasten parhaaksi. Täysin tukiverkottomia ollaan kun kumpiakaan isovanhempia ei kiinnosta - enkä omille vanhemmille uskaltaisi antaa edes minuutiksi lapsiani hoitoon, ehtisivät jo siinäkin ajassa pieksää lapsen.
Eli ”jännää” että minun moninkertainen kuormitukseni ei purkaudu lasten kaltoinkohtelemiseen, sen sijaan vanhempieni pieni kuormitus purkautui. Ja pahasti purkautuikin.Tätä samaa olen miettinyt monta kertaa. Lapsuudessani mummini huolehti minusta ja sisaruksistani todella paljon. Yökyläilyt lähes joka viikonloppu, lomat vietimme mummilla viikkotolkulla, mummi myös oli meidän kotona usein katsomassa meidän perään ja samalla siivosi ja laittoi ruokaa.
Silti vanhempani olivat aina väsyneitä, stresaantuneita, ja isäni varsinkin hyvin äkkiä menetti hermonsa ja silloin tuli ihan kirjaimellisesti nyrkistä. Äiti taas turvautui haukkumaan meitä lapsia ihan pienestäkin.
Lapsilla ei tosiaan saanut olla mitään tarpeita, tunteita ei saanut näyttää, ja jos erehtyi vaikka itkemään, saattoi tulla lyödyksi. Jos vielä "siinä märiset, eikö sana kuulu", tuli turpiin uudelleen. Aika nopeasti opimme olemaan hiljaa ja näkymättömiä. Jolloin tietenkin olisi pitänyt olla reippaampi.
Isääni en pidä mitään yhteyttä, omien lasten syntymän jälkeen em vain pystynyt enää kohtaamaan sitä väkivallan uhkaa, ja enkä tietenkään aikuisenakaan ole oikeanlainen, eivät varmaan lapsenikaan.
Äitini kanssa pidän etäisen kohteliaita välejä. Vanhempani lopulta erosivat minun ja sisarusten ollessa teinejä. Mutta yhteys äitiin vaatii koko ajan sellaista rajan vetoa, on parempi etten kerro mitään kovin tärkeää, enkä anna tarttumapintaa, josta äiti saisi otetta. On hirveän herkkä arvostelemaan, vähättelemään..ja tästä tullaankin takaisin kuormitukseen ja stressiin. Ei hoida lastenlapsiaan, enkä tosin sitä haluaisikaan, mutta tohkeissaan kertoo kuinka on aina itse omat lapsensa hoitanut viimeisen päälle. Tämä on suora lainaus.
Ihmettelee kuinka minä tai mieheni voidaan olla väsyneitä. Kuinka nykyajan vanhemmat ovat heikkoja ja taitamattomia. Varmaan, meillä on kaksi vuorotyöläistä, jotka pyörittävät lapsiperhearkea ihan kahdestaan.
Mieheni vanhemmat ovat mukavia ihmisiä ja mieheni sanoin olivat ihan hyviä vanhempia. Heillä on aina keskusteltu, tunteet on näytetty ja käsitelty. Mutta ovat jo niin iäkkäitä, ettei heitä voi avunpyynnöillä vaivata. Eivät hekään pyydä apua, mutta olemme valmiudessa kun tarve tulee.
En vain koskaan tule ymmärtämään miksi osa edellisten sukupolvien vanhemmista on ollut niin huonoja vanhempia.
Olen tehnyt todella paljon töitä, jotta se kierre ja suoranainen kauhu loppuisi minuun. Minun lapseni eivät pelkää, saavat näyttää tunteensa, voivat luottaa vanhempiinsa tietäen saavansa tarvitsemansa tuen ja turvan.
Samanlaista täälläkin, vanhempani hoidattivat meidät lapset sukulaisilla (mummoilla, tädeillä, enoilla jne) ja jatkuvasti hummasisvat ja matkustelivat kaksin koko ajan parisuhdeaikaa viettäen.
Meillä tukiverkottomina ei ole koskaan parisuhdeaikaa kun ei ole ketään joka hoitaisi sekuntiakaan lapsia. Olen ennenkin kertonut tän palstalla mutta tulkoon taas, tapaus hotellilahkakortti;
Tuttavat tietävät että emme pääse koskaan kaksin mihinkään eikö ole parisuhdeaikaa. Saimme heiltä lahjaksi hyvää tarkoittavan lahjakortin kylpylähotelliin kahdelle. Lapsenhoitoa ei saatu mistään, soitin ja kyselin kaikki palveluntarjoajat mutta yön yli hoitoa ei saanut. Vain päiväaikaa oli tarjolla.
Viimein soitin vanhemmilleni epätoivoisena ja kerroin että jää nyt kortti käyttämättä. Siihen vanhemmat vahingoniloisena ilkkui että ”sellaista se on, jokainen hoitakoon omat ongelmansa, onpas se kurjaa kun teillä ei ole lapsenhoitoapua, meillä kyllä aina oli. Nyt ei auta kun teidän antaa se lahjakortti meille.”.
Pahin oli se että olin niin nysvä että annoin sen. Mun itsekkäät boomeri vanhemmat meni ja hummasi sen hotelliyön kylpylähotellissa kaksin nautiskellen.
Tämä on totta ja tapahtunut ja kiteyttää loistavasti tuon itsekkäiden huonojen vanhempien elämänasenteen: he aina ensin. Viis uupuneesta lapsesta tai siitä että lapsi edes kerta kymmenen vuoteen saisi yhden parisuhdeillan. Ehei, vaan se ilta kuuluu HEILLE.
Jälkikäteen toki tajusin että se lahjkortti olisi kannattanut vaikka repiä ennenkuin antaa noille. Niin vaan röyhkimykset meni tyytyväisinä hotelliin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
MOT kirjoitti:
Mietintämyssy kirjoitti:
Meillä oli ihan hirveä kasvatus, mutta olen antanut sen vanhemmilleni anteeksi. Raamatun sanoin "antakaa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät".
Antakaa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.
No, kyllä taatusti tietävät, mitä tekevät, kun toistavat tekemisiään vuodesta toiseen ilman mitään katumusta.
Vilpittömästi tekojaan katuvalle ja uuden suunnan käyttäytymiseensä ottavalle ja mikäli tuo ihminen edes yrittää hyvittää tekojaan, niin siinä tapauksessa hänelle voi antaa anteeksi.
Tämä. Se kaltoinkohtelu, loukkaukset, ilkeily ja pahansuopuus yhä jatkuu! Se ei jäänyt menneeseen, ei todellakaan.
Uskomattoman järkkyjä vanhempia, ja vielä monella :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juuri jossain lehdessä luki että nyt taas pitkän tauon jälkeen narsistiset (ja muut) persoonallisuushäiriöt ovat lisääntymään päin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi surullista luettavaa. Toivon todella, että saatte voimaa katkaista välit, jos muu ei auta. Ette ole mitään velkaa hirviövanhemmillenne.
Luulisi että jossakin vaiheessa nämä vanhempiensa uhreiksi joutuneet kokevat saaneensa jotain hyvääkin, vanhemmat kuitenkin kasvattaneet, sillä kai sentään kokevat olevansa tasapainoisia moraalisen omantunnon omaavia, ei kai se tyhjästä ole tullut.
Mikä saa sinut ajattelemaan, että se hyvä olisi vanhempien ansiota? Omalla kohdallani hyvät asiat ovat olemassa hirviöäidistä huolimatta. Mitään kiitollisuutta ei tarvitse tuntea ihmiselle, jolla ei ole mitään hyvää sanottavaa minusta edes ennen syntymääni. Kuulemma potkin häntä mahassakin inhottavalla tavalla, toisin kuin ihana siskoni, joka oli jo sikiönä täyttä kultaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua on lytätty lapsena. Sanottu, että minusta ei tule mitään. Samalla on kuitenkin kannustettu, mutta sanat jättävät jälkensä. Kannustus on ollut vanhempien huonoa omaatuntoa.
Teen samaa lapsille. Kun tulet kiukku, sanon rumasti, haluan murtaa lapsen. Olen huono ihminen.Omille lapsille ei saa missään nimessä siirtää tällaista! Itse kasvatan lapseni täysin päinvastoin eli kehun ja rakastan. Ap
Tiedän sen. Mutta minulle tulee masennuskohtauksia ja en jaksa. En voi itselleni mitään, kun en kestä lapsen raivoamista. Olen täysin yksin lapsen kanssa. Olen miettinyt avun hakemista lastensuojelusta.
Annoin sulle yläpeukun aiempaan viestiin asian myöntämisestä. Usein vanhemmat toistavat traumansa lapsiinsa, niin kuin omakin vanhempani tekee. Hae apua. Terapiasta voi olla sulle hyötyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi surullista luettavaa. Toivon todella, että saatte voimaa katkaista välit, jos muu ei auta. Ette ole mitään velkaa hirviövanhemmillenne.
Luulisi että jossakin vaiheessa nämä vanhempiensa uhreiksi joutuneet kokevat saaneensa jotain hyvääkin, vanhemmat kuitenkin kasvattaneet, sillä kai sentään kokevat olevansa tasapainoisia moraalisen omantunnon omaavia, ei kai se tyhjästä ole tullut.
Mikä saa sinut ajattelemaan, että se hyvä olisi vanhempien ansiota? Omalla kohdallani hyvät asiat ovat olemassa hirviöäidistä huolimatta. Mitään kiitollisuutta ei tarvitse tuntea ihmiselle, jolla ei ole mitään hyvää sanottavaa minusta edes ennen syntymääni. Kuulemma potkin häntä mahassakin inhottavalla tavalla, toisin kuin ihana siskoni, joka oli jo sikiönä täyttä kultaa.
Juuri näin. Epätoivottu syntipukkilapsi oli jo sikiönä inhottava, vauvana vaikea ja vaativa, lapsena mahdoton ja hankala, aikuisena täysin sietämätön. Se kultalapsi taas oli vauvana, lapsena, teininä, aikuisena, aina täydellinen ja rakas ja upea.
Asian tekee jännittäväksi se että minä syntipukkilapsena olin kuitenkin kiltimpi, ahkerampi, toin koulusta kymppejä, pärjäsin kaikessa, kouluttauduin pitkälle, etenin uralla, kaikin tavoin tein kaiken oikein. Silti olen hirveä ja kamala ja ”saa hävetä silmät päästään”.
Se kultalapsi ei ole osannut hoitaa asioitaan, ei ole jaksanut opiskella, ei juuri käydä työssä, käyttäytyy aika ilkeästi. Ja silti on erinomainen ja vanhemmat niin ylpeitä hänen saavutuksistaan.
Kyllä se on niinkuin äskeinen sanoi, itse olen itseni kasvattanut, itse arvomaailmani luonut, yksin kaiken saavuttamani ponnistellut. Vanhemmilta en saanut mitään. En edes sitä kuuluisaa 200 metrin etumatkaa pakoon juostessa.
Äiti ei ole tässä päivässä, olen saanut vuosia sitten hoitopaikan.
Lapseenystäväni asuu perheineen yhtiövastikkeen hinnalla lapsuudenkodissa ja tämän johdosta hänen äitinsä käy kerran viikossa katsomassa äitiäni.
Minä en, hän ei muista minua ja välimatka on pitkä.
Isäpuoleni oli ikävä ihminen. Kun äiti sai hoitokotipaikan, vaihdoin lukot ja pakkasin heidän tavarat kellariin. Sai sopia ystäväni kanssa noutoajan.
Äiti ja isäpuoli eivät ikinä menneet naimisiin, äiti oli silloin jo holhouksen alla. Ei saanut naimalupaa. Isäpuolella on 2 lasta, lellittyjä apinoita.
Isäpuoli oli niin ovela. Asui tietääkseni äidillään, sai vähentää km korvaukset töihin menoon, eikä ikinä muuttanut kirjojaan.
Tämä selvisi minulle joskus ja suunnitelma oli valmis. Äiti, kun sai hoitokotipaikan, oli kirjat päivitetty, avain vaihdettu ja irtaimisto ulkona. Isäpuoli oli mm tyhjentänyt tilini väärentämällä ja olisi saanut siitä tuomion, kun joku kaveri puhui järkeä.
Pieni kylä, kaikki tietää.
Meni poliisille , siellä sanottiin voi voi ja isännöintifirma totesi ei onnistu.
Puhelinnro oli salainen vuosia.
Nyt on ehkä 15 v ollut työsuhdepuhelin. Olen siihen estänyt, kuten sisarpuolien nrot ja töissä pitää antaa tiedot, jos joku tulee käymään.
Heidän nimet ja naamat ovat ei listalla.
Lapsuuteni on ollut ikävä narsistisen isäni vuoksi. Oli fyysistä ja henkistä väkivaltaa, joka kohdistui vain minuun. Siskoni sai kaiken ja oli se kultalapsi. Äitini taas on alistuva ja toimii hyvin paljon sen mukaan mitä herra talossa tahtoo ja niin on ollut aina.
Otin etäisyyttä heihin heti kun muutin pois kotoa, mutta ymmärsin tämän sairaan kuvion kokonaisuudessaan vasta nyt 30+vuotiaana. Annoin nuorempana jopa anteeksi kaiken ilman että anteeksipyyntöä oli tullut. Ehkä siinä oli heijastusta siitä että äiti opetti lapset pyytämään aina anteeksi, ilman syytäkin. Isääni on nykyään etään kohteliaat välit.
Olen nyt miettinyt itsekin että katkaisisin välit häneen, mutta menetänkö sitten äitinikin? Kun hän on aina ollut läheinen. Tosin äitiini kohdistuva rakkaus on aina ollut hankala konsepti, kun ei ole minua juurikaan lapsuudessa puolustanut. Fyysisen väkivallan uhkaa en muista häneen kohdistuneen. Meneekö se nyt aikuisenakin niin että äiti valitsee narsistisen puolisonsa ennemmin kuin oman lapsensa.
Siis miksi hemmetissä vastaat niihin puheluihin? Ei sulla ole mitään velvollisuutta kuunnella tuollaista. Onko sun mielestä oikeudenmukaista omaa perhettäsi kohtaan, että alistut tuollaiseen kohteluun ja sen vuoksi kohtelet heitä huonosti? Äidin numero estoon, ja jos se on niin hullu, että soittaa poliisit paikalle tarkistamaan, mikset vastaa, niille voi selittää, mistä on kyse.