Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Te kenellä oli hirveät vanhemmat (väkivaltaa, lyttäämistä, alistamista) lapsena, onko ne VIELÄKIN sellaiset?
01.03.2021 |
Mielenkiinnosta kyselen. Vaikuttaa siltä että monet vanhemmat jotka oli todella huonoja vanhempia lapsuudessa, muuttuvat ”paremmiksi” kun se lapsi on aikuinen ja sitten voivat olla jopa mallikelpoisia isovanhempia lapsenlapsille. Monesti näissä ketjuissa kuvataan tätä ja sanotaan että välit on hyvät aikuisena.
Mua tää hämmentää, sillä omat vanhempani ovat edelleen aivan hirveät. Paitsi että olen joutunut kohtaamaan usein väkivaltaa (isä on retuuttanut, tuuppinut, tukistanut välillä), niin kuulen uhkailua (väkivallalla uhkailua), kiristämistä (perinnöllä kiristämistä) ja jatkuvaa alistamista (sinusta ei ole mihinkään, typerä olet) ja kaikenlaista arvostelua (herranen aika kun olet lihava).
Olen paljon koulutetumpi kuin vanhempani (suvun eka akateeminen), normaalipainoinen, uralla aika pitkälle edennyt, kaikin puolin omillani toimeentuleva, mitään rahaa, apu tai tukea en ole koskaan saanut kotoa eli yksin olen kaiken saavuttanut.
Vanhemmat kohtelee edelleen kuin paskakasaa ja ovat täysin rajattomia, loukkaavat ja satuttavat jatkuvasti. Ikinä, siis KOSKAAN, en ole kuullut mitään kaunista ja hyvää sanottavaa itsestäni. Siis edes lapsena. Väkivalta oli ainoa koskemisen muoto.
Eihän tällaiset ihmiset mitenkään muutu. Hulluja luonnevikaisia olivat, ovat yhä, tulevat olemaan.
Miten sitten joillain ne vanhemmat muuttuu? Vai muuttuuko edes? Mikä siinä on se asia mikä saa muuttumaan?
Lapsenlapset ehkä joissain tapauksissa, mutta esim omassa tapauksessa niillä ei ollut vaikutusta. Vanhempani eivät piittaa lapsistani, ja haukkuvat ja ilkkuvat heitä jatkuvasti. Tän takia en anna tavata lapsiani ja käyn vain ajoittain yksin vanhemmillani.
Ovat kummatkin yli 70 ja ihmettelen syvästi että eikö niillä yhtään kello soi, että kohta ovat avun tarpeessa. Eikö silloin kannattaisi pitää hyvät välit?
Sisarustani kohtelevat täysin eri tavalla, kohteliasti ja kunnioittavasti, ja ovat sisarusta kaikin tavoin tukeneet ja auttaneet mm rahallisesti. He siis halutessaan osaavat myös käyttäytyä.
Erikoista kuvitella että tällaiset muuttuisi. Kai se silti mahdollista joskus voi olla.
Kommentit (218)
Niin. Jos tämän kiteyttää niin nuo pskiaiset ovat TÄYDELLISESTI EPÄONNISTUNEET VANHEMPINA. Siis täydellisesti. Ja kehtaavat vielä omahyväisenä patsastella ylväänä ja puhua itsekseen että niin hyviä vanhempia oltiin! Ja ne on ne LAPSET jotka on vaan vaikeita, mahdottomia ja kiittämättömiä, ja huonot välit on täysin niiden lasten syy.
Onkohan tuon ikäluokan ihan koko elämä pelkkää itsepetosta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten muuten laitoksessa tuollaista hullua narsistia hoidetaan? Sehän on aivan mielipuoli ja vaarallinen. Ja saattaa suoltaa syytöksiä hoitovirheestä tai että ”henkilökunta pahoinpitelee”.
En lukenut koko ketjua, mutta omat vanhempani muuttuivat myöhemmin normaaleiksi. Väkivaltainen alkoholisti-isä raitistui ja palasi omaksi lempeäksi itsekseen, jollainen hän oli ollut varhaislapsuudessani. Masentunut ja katkeroitunut äitini alkoi kukoistaa uskallettuaan viimein erota. Nykyään on hyvät välit molempiin, tosin isän menneisyys on tabu, josta en voi hänen kanssaan puhua.
Vierailija kirjoitti:
Miten muuten laitoksessa tuollaista hullua narsistia hoidetaan? Sehän on aivan mielipuoli ja vaarallinen. Ja saattaa suoltaa syytöksiä hoitovirheestä tai että ”henkilökunta pahoinpitelee”.
Sellainen kunnon lääkitys?
Minun vanhempani eivät olleet hirveitä samaan tapaan kuin monien muiden vanhemmat tässä ketjussa, mutta aika omintakeisia makeisia kuitenkin. Ajatukseni heistä ovat aika ristiriitaiset.
Vanhemmat selvästi välittivät meistä lapsistaan: meitä kasvatettiin fiksuiksi ihmisiksi eikä ikinä ollut ruuasta, vaatteista tai leluista puute. Teini-iässä teroitettiin, että kotiin saa aina tulla, oli kylillä tapahtunut mitä hyvänsä. Auttoivat läksyissä ja olicat aina kiinnostuneita meidän koulunkäynnistä ja opiskelusta. Ajokortit maksettiin (vaikka rahaa ei ollut liiaksi) ja näin aikuisiälläkin vanhemmat ovat aina tulleet avuksi, jos on ollut esim. muuttoa tai muuta, missä apua tarvitaan.
Henkinen puoli sitten... Isä oli (on vieläkin) todella herkästi suuttuva ja huutava. Lapsina saimme tuta ruumiillista kuritusta ja välillä istuimme ulkorapuilla talvella pelkät sisävaatteet päällä. Nämä rangaistukset tulivat usein ihan kohtuuttomista syistä, esim. siitä että lattialle oli pudonnut roska, ruokapöydässä pääsi paukku tai joku meistä kehtasi sanoa isälle vastaan. Isällä oli kova tarve penätä meiltä kunnioitusta, mutta kukapa tuollaista aidosti kunnioittaisi. Toteltiin koska oli pakko, siinä se.
Äiti taas oli paljon lempeämpi ja hänellä oli luonnostaan hyvä ote lapsiin. Toki hänkin korotti välillä ääntään, mutta ei ikinä joutunut käymään meihin käsiksi. Ikävä kyllä hän ei aina myöskään puolustanut meitä isän höykyytykseltä, koska halusi valita pienimmän riesan tien. Äiti myös kertoi ja osoitti rakastavansa, isä puolestaan oli suunnilleen allerginen hellyydelle. En rehellisesti sanottuna usko, että hän vieläkään arvostaa meitä, omia lapsiaan. Emme me ole koskaan tarpeeksi hyviä. Ei hän arvosta ketään muutakaan.
Olen monesta kiitollinen vanhemmilleni, mutta moni asia on myös mennyt perceelleen. Olisin lapsena varmaan hyppinyt salaa riemusta, jos he olisivat eronneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun vanhempani eivät olleet hirveitä samaan tapaan kuin monien muiden vanhemmat tässä ketjussa, mutta aika omintakeisia makeisia kuitenkin. Ajatukseni heistä ovat aika ristiriitaiset.
Vanhemmat selvästi välittivät meistä lapsistaan: meitä kasvatettiin fiksuiksi ihmisiksi eikä ikinä ollut ruuasta, vaatteista tai leluista puute. Teini-iässä teroitettiin, että kotiin saa aina tulla, oli kylillä tapahtunut mitä hyvänsä. Auttoivat läksyissä ja olicat aina kiinnostuneita meidän koulunkäynnistä ja opiskelusta. Ajokortit maksettiin (vaikka rahaa ei ollut liiaksi) ja näin aikuisiälläkin vanhemmat ovat aina tulleet avuksi, jos on ollut esim. muuttoa tai muuta, missä apua tarvitaan.
Henkinen puoli sitten... Isä oli (on vieläkin) todella herkästi suuttuva ja huutava. Lapsina saimme tuta ruumiillista kuritusta ja välillä istuimme ulkorapuilla talvella pelkät sisävaatteet päällä. Nämä rangaistukset tulivat usein ihan kohtuuttomista syistä, esim. siitä että lattialle oli pudonnut roska, ruokapöydässä pääsi paukku tai joku meistä kehtasi sanoa isälle vastaan. Isällä oli kova tarve penätä meiltä kunnioitusta, mutta kukapa tuollaista aidosti kunnioittaisi. Toteltiin koska oli pakko, siinä se.
Äiti taas oli paljon lempeämpi ja hänellä oli luonnostaan hyvä ote lapsiin. Toki hänkin korotti välillä ääntään, mutta ei ikinä joutunut käymään meihin käsiksi. Ikävä kyllä hän ei aina myöskään puolustanut meitä isän höykyytykseltä, koska halusi valita pienimmän riesan tien. Äiti myös kertoi ja osoitti rakastavansa, isä puolestaan oli suunnilleen allerginen hellyydelle. En rehellisesti sanottuna usko, että hän vieläkään arvostaa meitä, omia lapsiaan. Emme me ole koskaan tarpeeksi hyviä. Ei hän arvosta ketään muutakaan.
Olen monesta kiitollinen vanhemmilleni, mutta moni asia on myös mennyt perceelleen. Olisin lapsena varmaan hyppinyt salaa riemusta, jos he olisivat eronneet.
Millaiset välit isäänne nyt ovat? Onko niitä?
Ja vieläkö se isä kohtelee teitä huonosti?
Olen vähän sitä mieltä että tuollaiset ihmiset ei koskaan muutu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten muuten laitoksessa tuollaista hullua narsistia hoidetaan? Sehän on aivan mielipuoli ja vaarallinen. Ja saattaa suoltaa syytöksiä hoitovirheestä tai että ”henkilökunta pahoinpitelee”.
Juuri näin tapahtuu. Väkivalta on joissain laitoksissa arkipäivää, mutta jos on etukäteen tiedossa, pyritään menemään useamman hoitajan voimin paikalle. Myös hoitotilanteita ennakoivalla lääkityksellä voidaan tilanteita rauhoittaa. Voi myös kieltäytyä kuuntelemasta ja poistua, kunnes tilanne on turvallisempaa hoitaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten muuten laitoksessa tuollaista hullua narsistia hoidetaan? Sehän on aivan mielipuoli ja vaarallinen. Ja saattaa suoltaa syytöksiä hoitovirheestä tai että ”henkilökunta pahoinpitelee”.
Juuri näin tapahtuu. Väkivalta on joissain laitoksissa arkipäivää, mutta jos on etukäteen tiedossa, pyritään menemään useamman hoitajan voimin paikalle. Myös hoitotilanteita ennakoivalla lääkityksellä voidaan tilanteita rauhoittaa. Voi myös kieltäytyä kuuntelemasta ja poistua, kunnes tilanne on turvallisempaa hoitaa.
Aina kannattaisi olla kaksi hoitajaa. Narsisti ilkeyttään keksii syytöksiä miten hoitaja ”pahoinpiteli”, ja koska osaa näytellä eri rooleja hyvin niin saattaa hyvinkin pystyä tekemään paljon kiusaa.
Mietinkin että omaisten olisi ehkä hyvä kertoa narsismista hoivalaitokseen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sinun tarvitse missään nimessä kokea syyllisyyttä. Koe ennemminkin syyllisyyttä siitä ,että aiheutat itsellesi pahaa oloa käymällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis aikuisenako on isäsi retuuttanut ja tukistanut? Sehän ei käy. Kannattaisiko jo pistää välit poikki noin myrkyllisiin vanhempiin...
Kyllä, aikuisena, ja useampaan kertaan.
Toinen vanhempi kokee oikeudekseen pakottaa tahtoonsa väkisin. Tuollainen tukistus voi tulla jos ei tottele heti, tai jos on eri mieltä.
Tän takia käyn harvoin, lyhyitä aikoja kerrallaan ja suunnittelen aina pakoreitit valmiiksi.
(Siis esim kengät ja takki samassa paikassa, auto pysäköity keula menosuuntaan, esteetön ajotie ym).Miksi tapaat heitä ollenkaan?
Syyllisyydentunnosta. Tätä on normaalin lapsuuden viettäneen vaikea tajuta, tiedän. Mutta mua syyllistetään jos en käy ja syyllistetään siis nimenomaan niin että vanhempien paha mieli on minun, ”kiittämättömän lapsen” vika.
Oikeasti en haluaisi käydä mutta en kestä syyllisyydentuntoa. ApTiedän että ei tarvitse, mutta koen sitä silti. Ei se syyllisyys katoa sillä että sanoo itselleen ”älä tunne syyllisyyttä”. En oikein tiedä miten pääsisi eroon. Terapiaa en saa kun olen liian terve ja työkykyinen. Ap
Harjoittelemalla siitä pääsee niinkuin muistakin ajatustottumuksista. Jos se ei muuten onnistu, voisi olla hyvä idea lähteä merta edemmäs kalaan. Auttaa laittamaan asiat perspektiiviin ja jossain toisella puolen maapalloa on helpompi luoda uudet kuviot kun naapureidenkin kanssa on tapana jutella. Uskontojen uhrit voisi olla sellainen ryhmä, jossa ymmärretään narsistin pyörittämästä suvusta pakenevaa. Koska samastahan siinä aika pitkälle on kysymys. Kun on kunnon kahjo suvussa, asian kieltämisestä muodostuu sukua koossapitävä, perusteeton uskomusjärjestelmä, johon pakotetaan.
Ihmisen tarvii ymmärtää oma arvonsa, eikä suostua alistamiseen ja vähättelyyn. Näin se on muissakin ihmissuhteissa.
Lapsena ja nuorena on kenties elettävä ja asuttava sellaisissa olosuhteissa, mutta kun tulee aikuiseksi, on osattava puolustaa itseään.
Väkivaltaa pystyy välttämään sen jälkeen pysyttelemällä pois, mutta mikäli vanhemmat tätä ihmettelevät, heille kuuluu sanoa syy siihen, asiallisesti ja syyttelemättä. Vaikka että "teillä on paljon stressiä, mikä ei koske minua lainkaan, joten palataan asiaan kun olette saaneet asianne kuntoon". Sitten ei myöskään pidetä yhteyttä, vaan annetaan heidän hoitaa asiansa.
Moni kokee "velvollisuudekseen" hoitaa vanhempiaan näiden vanhetessa. Se on ok, mikäli se on vapaaehtoista ja mieluista, mutta on paljon myös ammattiryhmiä sitä varten. Tällöin lapset saisivat olla "vain" lasten tai omaisten roolissa, mikä ei kuormita läheskään niin paljoa kuin hoitajana toimiminen. Siitä on myös turha kantaa huonoa omaatuntoa. Ammattilaiset saavat palkan siitä, että kantavat vastuun raskaista tai stressiä aiheuttavista asioista.
Lapsi on vanhempiensa lapsi ja syntynyt elämää varten. Eläinkunnassakin "pennut" jäävät selviämään tarpeeksi kasvettuaan ilman vanhempiaan ja linnunpoikaset lentävät pesästään. Vain peräkammarin pojat jäävät roikkumaan, koska eivät ole oppineet huolehtimaan itsestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eivät ole, toisaalta en ole antanut mahdollisuuttakaan. Olen muuttanut kauaksi molemmista, toisen puhelinnumeron olen estänyt kokonaan ja toisen kanssa lopetan puhelun heti kun vittuilu alkaa.
Mä oikeasti aina pelkään kun äiti soittaa. Mahasta kouraisee kun näkee keneltä puhelu tulee. Hirveät loukkaukset ja solvaukset alkaa heti, niitä tulee sarjatulituksella. Sittemmn aina toivoo mulle pahaa (kumpa joutuisit kolariin, kunpa saisit potkut, kunpa miehes pettäisi ja jättäisi jne). Ja jos pahoitan mieleni nousee hirveä paskamyrsky ja hän haukkuu minut vaikeaksi ja mahdottomaksi ihmiseksi jonka kanssa ei voi tulla kukaan toimeen.
Sitten puhelun jälkeen menee 2 viikkoa toipuessa loukkauksista ja olen äreä puolisolle ja omalle perheelle.
Ei näin saisi olla mutta en tiedä mitä ton kanssa tehdä. Vastaansanominen ja puolustautuminen ei toimi, se saa hirveät kilarit siitä.
Ehdottomasti laitat ämmään välit poikki! Eituommoisen kanssa ole nitään velvollisuutta olla tekemisissä! Ei sinun tarvitse tuommoista kuunnella!
Narsuvanhemmat eivät muutu, loukkaavat aina vain lisää, kun on missään tekemisissä, asiantuntijatkin suosittelevat välien katkaisua narsuvanhempiin!
Psalmeja kannattaa lukea. Ja saarnaajan kirjaa. Jobia. Niistä voi saada lohtua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hui, äidistäkö puhutaan ämmänä? Paljon on vihaa sisällä. Jos olet nainen kutsutko itseäsi yhtä vihamielisesti ämmäksi, tai jos olet mies, vaimoasi tai tyttöystävääsi?
Toisten nimittely menee samaan kategoriaan kuin mitä esimerkeissä olevat vanhemmat tekevät.
Omista vanhemmista irtautuminen näyttäytyy omillaan pärjäämisenä ja neutraalina suhtautumisena heidän sanoihinsa. Niiden ei kuulu enää aikuista ihmistä satuttaa eikä hallita. Jos he jatkavat entiseen tyyliin, on syytä sanoa ettei kuuntele enää tuollaista, palataan paremmalla ajalla... ja perustella asiallisesti, miksi näin. Eikä sitäkään syytellen " kun sinä aina", vaan " minusta tuntuu pahalta/ minua hermostuttaa/ olen surullinen" tms. Oma tunne edellä, ei moitetta toiselle. Sitähän me toivoisimme vanhemmiltammekin, vai mitä?
Vanha ketju mutta vastaan silti. Minulla on. Äiti ei eronnut isästä lapsena, mutta myöhemmin erosivat. Isä alkoholisti ja narsisti, pahenee vain mitä enemmän ukolla ikää. Nykyään fyysisesti käy jo käsiksi, tarttuu rinnuksista ja heittelee päin huonekaluja ja retuuttaa. Aina halventanut, haukkunut ja mitätöinyt ei susta mitään koskaan tule. Olen nainen 23v.
Alue: Aihe vapaa
Tuo on jotain ihan käsittämätöntä - joskin narsistille täysin normaalia - että ainoita läheisiä kohdellaan paskasti loukaten, kiristäen ja uhkaillen, ja juuri sellaisessa tilanteessa missä kohta ITSE tarvitsisi apua.
En vaan tajua miten kukaan luulee saavansa apua kun ensi itse kohtelee kuin sontaläjää sitä läheistä? Nimenomaan siinä 70v-tienoilla luulisi olevan tärkeääkin tärkeämpää pitää hyvät välit ja lähentää välejä lapsiin, että olisi sitten jotenkin sitä apua tarjolla.
Tästä ei paljoa puhuta mutta mä en edes USKALLA mennä auttamaan. Olen niin monesti saanut osakseni käsirysyä/tullpöllyä aikuisena. Ukko 77v ja vielä vahva, isokokoinen ja erittäin hanakka käymän käsiksi. Jos siellä auttaisin niin joutuisin elämään samassa kauhussa ja pelossa väkivaltaa peläten, kuin koko lapsuuden ja nuoruuden.
Ei kiitos enää. Koskaan.