Lue keskustelun säännöt.
Te kenellä oli hirveät vanhemmat (väkivaltaa, lyttäämistä, alistamista) lapsena, onko ne VIELÄKIN sellaiset?
01.03.2021 |
Mielenkiinnosta kyselen. Vaikuttaa siltä että monet vanhemmat jotka oli todella huonoja vanhempia lapsuudessa, muuttuvat ”paremmiksi” kun se lapsi on aikuinen ja sitten voivat olla jopa mallikelpoisia isovanhempia lapsenlapsille. Monesti näissä ketjuissa kuvataan tätä ja sanotaan että välit on hyvät aikuisena.
Mua tää hämmentää, sillä omat vanhempani ovat edelleen aivan hirveät. Paitsi että olen joutunut kohtaamaan usein väkivaltaa (isä on retuuttanut, tuuppinut, tukistanut välillä), niin kuulen uhkailua (väkivallalla uhkailua), kiristämistä (perinnöllä kiristämistä) ja jatkuvaa alistamista (sinusta ei ole mihinkään, typerä olet) ja kaikenlaista arvostelua (herranen aika kun olet lihava).
Olen paljon koulutetumpi kuin vanhempani (suvun eka akateeminen), normaalipainoinen, uralla aika pitkälle edennyt, kaikin puolin omillani toimeentuleva, mitään rahaa, apu tai tukea en ole koskaan saanut kotoa eli yksin olen kaiken saavuttanut.
Vanhemmat kohtelee edelleen kuin paskakasaa ja ovat täysin rajattomia, loukkaavat ja satuttavat jatkuvasti. Ikinä, siis KOSKAAN, en ole kuullut mitään kaunista ja hyvää sanottavaa itsestäni. Siis edes lapsena. Väkivalta oli ainoa koskemisen muoto.
Eihän tällaiset ihmiset mitenkään muutu. Hulluja luonnevikaisia olivat, ovat yhä, tulevat olemaan.
Miten sitten joillain ne vanhemmat muuttuu? Vai muuttuuko edes? Mikä siinä on se asia mikä saa muuttumaan?
Lapsenlapset ehkä joissain tapauksissa, mutta esim omassa tapauksessa niillä ei ollut vaikutusta. Vanhempani eivät piittaa lapsistani, ja haukkuvat ja ilkkuvat heitä jatkuvasti. Tän takia en anna tavata lapsiani ja käyn vain ajoittain yksin vanhemmillani.
Ovat kummatkin yli 70 ja ihmettelen syvästi että eikö niillä yhtään kello soi, että kohta ovat avun tarpeessa. Eikö silloin kannattaisi pitää hyvät välit?
Sisarustani kohtelevat täysin eri tavalla, kohteliasti ja kunnioittavasti, ja ovat sisarusta kaikin tavoin tukeneet ja auttaneet mm rahallisesti. He siis halutessaan osaavat myös käyttäytyä.
Erikoista kuvitella että tällaiset muuttuisi. Kai se silti mahdollista joskus voi olla.
Kommentit (218)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi surullista luettavaa. Toivon todella, että saatte voimaa katkaista välit, jos muu ei auta. Ette ole mitään velkaa hirviövanhemmillenne.
Luulisi että jossakin vaiheessa nämä vanhempiensa uhreiksi joutuneet kokevat saaneensa jotain hyvääkin, vanhemmat kuitenkin kasvattaneet, sillä kai sentään kokevat olevansa tasapainoisia moraalisen omantunnon omaavia, ei kai se tyhjästä ole tullut.
Mikä saa sinut ajattelemaan, että se hyvä olisi vanhempien ansiota? Omalla kohdallani hyvät asiat ovat olemassa hirviöäidistä huolimatta. Mitään kiitollisuutta ei tarvitse tuntea ihmiselle, jolla ei ole mitään hyvää sanottavaa minusta edes ennen syntymääni. Kuulemma potkin häntä mahassakin inhottavalla tavalla, toisin kuin ihana siskoni, joka oli jo sikiönä täyttä kultaa.
Juuri näin. Epätoivottu syntipukkilapsi oli jo sikiönä inhottava, vauvana vaikea ja vaativa, lapsena mahdoton ja hankala, aikuisena täysin sietämätön. Se kultalapsi taas oli vauvana, lapsena, teininä, aikuisena, aina täydellinen ja rakas ja upea.
Asian tekee jännittäväksi se että minä syntipukkilapsena olin kuitenkin kiltimpi, ahkerampi, toin koulusta kymppejä, pärjäsin kaikessa, kouluttauduin pitkälle, etenin uralla, kaikin tavoin tein kaiken oikein. Silti olen hirveä ja kamala ja ”saa hävetä silmät päästään”.Se kultalapsi ei ole osannut hoitaa asioitaan, ei ole jaksanut opiskella, ei juuri käydä työssä, käyttäytyy aika ilkeästi. Ja silti on erinomainen ja vanhemmat niin ylpeitä hänen saavutuksistaan.
Kyllä se on niinkuin äskeinen sanoi, itse olen itseni kasvattanut, itse arvomaailmani luonut, yksin kaiken saavuttamani ponnistellut. Vanhemmilta en saanut mitään. En edes sitä kuuluisaa 200 metrin etumatkaa pakoon juostessa.
Olen tuo ylempi jo sikiönä epäonnistunut. Samoin, olen kiltti ja pärjäävä ja mallikelpoinen.
Olen vasta nyt aikuisena, äitiini välit poikki laitettuani tajunnut, miten paljon äitini tarvitsee minua. Hän tarvitsee minua likasangokseen. Ne minun väitetyt huonot ominaisuuteni eivät ole oikeasti koskaan olleet minun ominaisuuksiani, vaan hänen omia ominaisuuksiaan. Hän ulkoistaa kaiken pahan itsestään minuun.
Tajusin tämän, kun isäni kuoli ja äitini jäi leskeksi. Hän alkoi selittää, miten minulle tulee nyt ero ja menetän perheeni ja jään yksin. Ihmettelin, että wtf, eihän meillä ole mitään tuollaista meneillään. Kun äitini alkoi pontevasti sitä eroani rakennella, laitoin välit poikki. Silloin hän sanoi, että kohta lapseni hylkäävät minut, ja sitten minulla ei ole ketään. Taas wtf. Kuulin siskoltani, että äitini on mennyt terapiaan. No nyt hän alkoi messuta, että minulta on menossa mielenterveys. Äitini jäi eläkkeelle. Hän sanoi, että minä olen nyt menettämässä työni.
Jossain vaiheessa koin ahaa-elämyksen. Tässähän ei ole ollenkaan puhe minun avioliitostani, minun lapsistani, minun mielenterveydestäni tai minun työstäni. Vaan pelkästään hänestä itsestään. Äitini on vähän (eikä ihan vähänkään) kuin perhesurmaaja, joka tappaa lapsensa helpottaakseen omaa itsemurhaansa.
Tämän oivalluksen myötä moni asia lapsuudestani näkyi ihan uudessa valossa. Minä en ehkä olekaan sosiaalisesti kyvytön, vaan hän on. Minä en olekaan itsekäs, vaan hän on. Ja niin edelleen.
Nyt olen pari vuotta hämmästellyt asiaa ja yrittänyt erotella, mikä osa minua on oikeaa minua ja mikä osa on ollut elämäni 43 ensimmäistä vuotta äitini minuun projisoimaa. On muuten työmaata siinä! Totta kai minulla on omia todellisia heikkouksia myös, mutta onpas vapauttavaa päästä noin isosta taakasta irti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naisten, äitien väkivaltaisuus miestään ja lapsiaan kohtaan on meillä niin valtava tabu, että siitä ei voi puhua kuin terapiassa ja anonyyminä netissä. Ei kukaan normaalin lapsuuden elänyt ymmärrä.
Mitä vähän olen joskus jollekin läheiselle ystävälle yrittänyt avautua niin huomasin äkkiä ettei tätä oikein halutakaan ymmärtää.
Asian voi todeta, että emme ole tekemisissä. mutta sen syyn sisäinen hyväksyminen, sen ymmärtäminen, että aina riitaan ei tarvita kahta vaan että äiti, nainen, voi olla ollut ja yhä olla kauniiden kulissiensa suojissa peto, on tavalliselle normiäidin lapselle kyllä todella vaikeaa.
Vierailija kirjoitti:
Naisten, äitien väkivaltaisuus miestään ja lapsiaan kohtaan on meillä niin valtava tabu, että siitä ei voi puhua kuin terapiassa ja anonyyminä netissä. Ei kukaan normaalin lapsuuden elänyt ymmärrä.
Mitä vähän olen joskus jollekin läheiselle ystävälle yrittänyt avautua niin huomasin äkkiä ettei tätä oikein halutakaan ymmärtää.
Asian voi todeta, että emme ole tekemisissä. mutta sen syyn sisäinen hyväksyminen, sen ymmärtäminen, että aina riitaan ei tarvita kahta vaan että äiti, nainen, voi olla ollut ja yhä olla kauniiden kulissiensa suojissa peto, on tavalliselle normiäidin lapselle kyllä todella vaikeaa.
Joo missään nimessä ei voi puhua tästä! Minut on kahdesti suljettu yhteisöstä ulos tämän takia. Asia tuli esiin viattomassa keskustelussa (sama teema molemmilla kerroilla) eli äitikerhossa kyseltiin millainen lapsuus sinulla oli? Kun kerroin (supistetusti ja kaunistellen) millista oli, koko poppoo jäi suu auki katsomaan. Seuraavana päivänä kukaan ei vastannut puhelimeen eikä sen jälkeen. Mut suljettiin äitipiiristä ulos.
Toisen kerran tämä tapahtui ystäväporukassa ja vähän sama toistui vaikka yritin olla tosi varovainen sanoissani. Taas jäin kuin nalli kalliolle.
Enää en puhu ikinä kellekään. Valehtelen vaan että hyvät välit on vanhempiin ja tiiviisti soitellaan.
Ihmiset ei halua kuulla eikö kestä kuulla. Se on kivempaa ajatella että väkivaltaa kokee vain rupusakki, alkkikset ja narkit ja sen sellaiset. Sitten kun ne kuulikin että minulle, akateemiselle keskiluokkaiselle olikin sattunut samaa, tieto tuli liian lähelle omaa elämää. Siksi sitä ei haluttu kestää.
Kannattaa avata asiaa vain vähän kerrallaan, jos ollenkaan. Itse sanon usein vain lakonisesti, että äitini on haastava persoona. Lapsuudestahan löytyy tietysti hyvääkin sanottavaa, vaikka että isäni oli minulle hyvin tärkeä, perheeni oli koulutettu ja hyvin toimeentuleva, minulla oli hyviä harrastuksia...
Myöhemmin voi livauttaa jossain välissä, että äidin kanssa ei olla kyllä paljoa tekemisissä, kun jotenkin on nyt siinä tullut kiintiö täyteen. Haastava persoona, tiedättehän (eivät tietenkään tiedä, mutta enpä ala sen enempää avautumaan).
Joskus myöhemmin voi kertoa jonkun anekdootin ja nauttia siitä, miten kauhuissaan muut ovat, vaikka olisi valinnut ihan viattoman tapauksen, omalla mittapuulla. Siinä vuosien varrella sitten ihmiset alkavat tehdä johtopäätöksiä, eikä tilanne tule heille yllätyksenä, jos siitä joskus kertookin enemmän.
Näin rankkaa asiaa ei vaan voi läväyttää missään kenenkään niskaan ihan yllättäen. Ei varmaan edes terapeutin niskaan.
Vierailija kirjoitti:
Tuossa sinun kertomuksessa häiritsee se, että jos vanhempasi ovat oikeasti hulluja ja luonnevikaisia, niin uskoisin, että he eivät pystyisi kohtelemaan ketään muutakaan lastaan kovin hyvin. Kerrot, että sisarustasi he kohtelevat "kohteliaasti ja kunnioittavasti" sekä tukevat että auttavat häntä mm. rahallisesti. Minusta tuo on oudon ristiriitaista.
Noin just narsistit tekee, ne suosii yhtä ja kiusaa toista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näiden hullujen psykonarsistien (kyllä, esimerkiksi oman terapeuttini mielestä minä kerron johdonmukaisesti ja uskottavasti äidistä, joka on psykopaatti ja erittäin pahasti narsistinen persoona) itsepetos on käsittämätöntä.
Minunkin äitini ajattelee tänäkin päivänä, että hän on ollut todella erinomaisen hyvä äiti ja tehnyt kaikkensa. Se että minä ja kaikki lapset olemme oireilleet enkä minä ole enää vuosiin ollut missään tekemisissä, tämä on minun hulluuttani ja meidän hulluuttamme.
Hän siis tosissaan säälii itseään, että hänen lapsensa ja lastensa isä ovat kaikki mielenterveysongelmaisia ja terapioissa kulkevia. Ihmettelee vilpittömästi miten tällaista onkin niin paljon. Kehuu itseään kuinka hänellä ei ole koskaan ollut mitään mielenterveysongelmaa.
En oikeasti edes käsitä kenellä voisi olla enemmän mielenterveysongelmia kuin äidilläni. Mutta ei hän mene mihinkään. Hän on ehjä, syytön, täydellinen. Eikä "muista" mitään sairait tapahtumia, kieltää härkäpäisesti kaikki toisten muistot, joita ei halua kohdata itsestään. Vaikka kaikki muut muistavat, näitä ei ole tapahtunut.
Me äidin lähellä eläneet olemme kaikki hänen takiaan ahdistuneita, masentuneita ja pahasti traumatisoituneita. Kannamme kehoissamme ja psyykessämme hänen taakkaansa, hänen hulluuttaan/sairauttaan. Ja hän vielä hyvin korkealta omatekemältään jalustaltaan halveksii meitä sen tähden.
Mukavaa vanhuutta hänelle, juopottelee kuulemma tämä väkivaltainen sadisti manipulaattori. Kuulemma uusin mies alkoholisoitunut äitini vierellä - raitis kun tapasivat - ja äitini on lujaa vauhtia alkoholisoitumassa siinä mukana.
Jotenkin ei yllätä. Paha saa palkkansa - enkä minä muutoin empaattinen ja herkkä ihminen edes tunne enää mitään. Tietysti olen surrut ja surrut aikanaan, että minulla ei ole äitiä, mutta en minä ole äitiä surrut vaan omaa vaillejäämistäni.
Suoraan sanoen välitän tuntemattomistakin ihmisistä äitiäni enemmän. Puhutaan kauniisti erilaisista kiintymyssuhteesta, mutta meillä sellaista ei ole ollenkaan. Miten lapsi voisi kiintyä tai turvata arvaamattomaan, väkivaltaiseen ja pelottavaan hulluun?
Meillä oli rahaa, oli matkoja ja talot autot mökit, oli aina mustelmat yms vaatteiden alla, koulusta saatiin kymppejä, hienot harrastukset, kavereita. Sukulaiset tiesivät kyllä, että äiti on hullu mutta kuvioon kuuluen vaikenivat näkemistään raivokohtauksista.
Ihan hirveästi en halua pitää yhteyttä heihinkään. Toki pakolliset. Mutta kun ihmetellään ja valitellaan ettei tule nähtyä, puhin kiireistä enkä sano että minun arvomaailmani on täysin toinen, erityisesti lasten oikeuksien ja väkivallan suhteen.
Ihan vain uteliaisuuden vuoksi kun aiheeseen liittyvät. Mitä olisitte mieltä jos äitisi sanoisi seuraavaa? "Kyllä minua niin hävettää kun ette ole opiskelleet, sisarukseni ja minä, sen pidemmälle. Kun kaikkien hänen tuttujensa lapset on hyvin korkealle koulutettuja" Opistotasoisia ollaan. Tai, minulle joka olen päättänyt olla lapseton ja sen varmistanut hän sanoo "Sinun pitää tehdä minulle nyt lapsenlapsi kun hän ei pidä siitä olemassa olevasta lapsenlapsesta"??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Naisten, äitien väkivaltaisuus miestään ja lapsiaan kohtaan on meillä niin valtava tabu, että siitä ei voi puhua kuin terapiassa ja anonyyminä netissä. Ei kukaan normaalin lapsuuden elänyt ymmärrä.
Mitä vähän olen joskus jollekin läheiselle ystävälle yrittänyt avautua niin huomasin äkkiä ettei tätä oikein halutakaan ymmärtää.
Asian voi todeta, että emme ole tekemisissä. mutta sen syyn sisäinen hyväksyminen, sen ymmärtäminen, että aina riitaan ei tarvita kahta vaan että äiti, nainen, voi olla ollut ja yhä olla kauniiden kulissiensa suojissa peto, on tavalliselle normiäidin lapselle kyllä todella vaikeaa.
Tämä viimeinen on kyllä niin naulan kantaan! Paljon on näitä kiusaajasieluja, jotka hokevat, että riitaan tarvitaan kaksi, tai - inhokkini - ”asioilla on kaksi puolta”. No ei ole, eikä tarvita kahta, yksi riittävän kaheli riittää mainiosti.
Sitten on näitä äitimyyttiin kasvaneita, joiden mielestä äidillä on aina kuitenkin jokin salattu hyvä tarkoitus ja äidinrakkaus jossain sisimmässään. Ei kaikilla vaan ole. On olemassa ihan selkeästi pahoja ihmisiä, ja hekin ovat fyysisesti kykeneviä synnyttämään lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Ihan vain uteliaisuuden vuoksi kun aiheeseen liittyvät. Mitä olisitte mieltä jos äitisi sanoisi seuraavaa? "Kyllä minua niin hävettää kun ette ole opiskelleet, sisarukseni ja minä, sen pidemmälle. Kun kaikkien hänen tuttujensa lapset on hyvin korkealle koulutettuja" Opistotasoisia ollaan. Tai, minulle joka olen päättänyt olla lapseton ja sen varmistanut hän sanoo "Sinun pitää tehdä minulle nyt lapsenlapsi kun hän ei pidä siitä olemassa olevasta lapsenlapsesta"??
No ei tuo automaattisesti tarkoita narsistista vanhempaa, mutta toisaalta kelpamattomuus (siis se että oma lapsi ei kelpaa) on heille leimallista.
Minä olen akateeminen, jatkotutkintoa teen työn ohella ja olen johtotasolla - silti äitini mukaan pelkkä häpeätahra, ei mitään kunnon työtä, saa hävetä minua koko ajan, ja ruma ja lihavakin olen niin että kaikki nauraa. (Olen normaalipainossa!)
Lapsenlapset on hänen mielestään rumia ja vanmaisen näköisiä, saa hävetä, ei kehtaa kuvia näyttää kellekään. (Normaaleita lapsia ovat).
Työpaikka haukutaan, samoin puoliso, talo, auto... siis kaikki.
Enkä ole lapsenakaan saanut kertaakaan kuulla mitään kaunista. Mulle ei ole IKINÄ sanottu esim olet rakas, olet ihana, olet tärkeä. Vain loukkausia ja ilkkumista on tullut.
En kyllä tule suremaan kuolemaansa. Helpottunut olen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haukkumisen kulttuuri on Suomessa perinteinen, ei ole pidetty sopivana kehua omaansa. Se on kuitenkin vähän eri asia kuin nämä narsissit vanhempina. Raskasta se haukkuminenkin on, ei sillä. Mutta jos se kohdistuu tasapuolisesti kaikkiin ja kaikkeen, se menee sitruunanaaman omaan piikkiin, että oletpas sinäkin taas vaihteeksi rattoisalla päällä.
Se tuntuu kuitenkin aika pieneltä verrattuna tuohon syntipukki ja kultalapsi -asetelmaan, jossa toinen kelpaa ihan järkyttävänä hemmoteltuna prinsessana ilman mitään kyseenalaistamista, ja toinen ei kelpaa millään eikä mitenkään.
Tasainen haukkuminen on myös ennakoitavaa, vaikkei siitä tietenkään hyvä mieli tule. Narsissin kanssa kun ei ikinä tiedä, mistä päin tuulee. Sen tietää aikuisella iällä jo kokemuksesta, että jos kovin on maireana, niin on jotain erityisen pahaa mielessä. Mutta koskaan ei tiedä, mitä pahaa on tulossa.
Syntipukki-kultalapsi asetelma on kyllä paha. Paitsi että suututtaa sisarukselle ostetut satojentuhansien asunnot ja mökit, niin kiukuttaa sekin että koko perintö menee sisarukselle. On jotenkin todella loukkaavaa että mut on tehty perinnöttömäksi. Varsinkin kun olen koko ikäni ollut se kiltein lapsi joka on yrittänyt olla hyvä vanhemmille.
Se loukkaavuus tulee siitä että vielä kuolemansa jälkeenkin narsisti haluaa ”vetää turpaan” syntipukkilastaan. Että katso nyt mitä tein, ihan oikein sulle, et kelpaa lapsena, et koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Syntipukki-kultalapsi asetelma on kyllä paha. Paitsi että suututtaa sisarukselle ostetut satojentuhansien asunnot ja mökit, niin kiukuttaa sekin että koko perintö menee sisarukselle. On jotenkin todella loukkaavaa että mut on tehty perinnöttömäksi. Varsinkin kun olen koko ikäni ollut se kiltein lapsi joka on yrittänyt olla hyvä vanhemmille.
Se loukkaavuus tulee siitä että vielä kuolemansa jälkeenkin narsisti haluaa ”vetää turpaan” syntipukkilastaan. Että katso nyt mitä tein, ihan oikein sulle, et kelpaa lapsena, et koskaan.
Minun lapsuudessani 1980-luvulla hoettiin, ettei rahalla voi korvata rakkautta. Sillä viitattiin urakeskeisiin juppivanhempiin, ja totta toki onkin, että lapset tarvitsisivat vanhempien läsnäoloakin.
Mutta. Minä tunnen kateuden piston, kun ajattelenkin tuota lausetta. Nimittäin, kyllä se raha kertoo, että vanhempi edes yrittää korvata rakkautta jotenkin, edes sillä rahalla. Se on siis osoitus hyvästä tahdosta, ja minä arvostaisin ihan mitä tahansa osoitusta hyvästä tahdosta.
Syntipukkilapsen syrjiminen perinnönjaossa on niin puhdasta pahuutta, ettei sitä oikein ymmärräkään. Edes kuoleman jälkeen, edes sitä rahaa ei jaeta edes tasan lapsille.
Lakiosaa voi tietysti perinnönjaossa vaatia. Siinä kultalapsenkin otsa rypistyy, jos ne vanhemmat ovat viime vuosinaan asuntoja ja mökkejä ovat lahjoitelleet. Testamenttia voi tarvittaessa moittia, ja kyllä kuolinpesä tasataan, jos se kovin epäsuhtainen on. Isot lahjatkin voi ilmiantaa verottajalle, jos aihetta on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan vain uteliaisuuden vuoksi kun aiheeseen liittyvät. Mitä olisitte mieltä jos äitisi sanoisi seuraavaa? "Kyllä minua niin hävettää kun ette ole opiskelleet, sisarukseni ja minä, sen pidemmälle. Kun kaikkien hänen tuttujensa lapset on hyvin korkealle koulutettuja" Opistotasoisia ollaan. Tai, minulle joka olen päättänyt olla lapseton ja sen varmistanut hän sanoo "Sinun pitää tehdä minulle nyt lapsenlapsi kun hän ei pidä siitä olemassa olevasta lapsenlapsesta"??
No ei tuo automaattisesti tarkoita narsistista vanhempaa, mutta toisaalta kelpamattomuus (siis se että oma lapsi ei kelpaa) on heille leimallista.
Minä olen akateeminen, jatkotutkintoa teen työn ohella ja olen johtotasolla - silti äitini mukaan pelkkä häpeätahra, ei mitään kunnon työtä, saa hävetä minua koko ajan, ja ruma ja lihavakin olen niin että kaikki nauraa. (Olen normaalipainossa!)
Lapsenlapset on hänen mielestään rumia ja vanmaisen näköisiä, saa hävetä, ei kehtaa kuvia näyttää kellekään. (Normaaleita lapsia ovat).Työpaikka haukutaan, samoin puoliso, talo, auto... siis kaikki.
Enkä ole lapsenakaan saanut kertaakaan kuulla mitään kaunista. Mulle ei ole IKINÄ sanottu esim olet rakas, olet ihana, olet tärkeä. Vain loukkausia ja ilkkumista on tullut.En kyllä tule suremaan kuolemaansa. Helpottunut
olen.
En tarkoittanutkaan väittää että äitini on narsisti. Hänellä vain oli ja on yhä vaikea masennus, täysi tunnekylmyys ja alkoholinkäyttöä. Nämä nyt eivät tietenkään olleet ne ainoat asiat joita hän on minulle vuosien saatossa sanonut ja tehnyt. Ne oli vain esimerkkejä. Minä en ole enää äitini kanssa missään tekemisissä enkä hänen kuolemaansa sure.
Kommentoija #58, nyt kasvata munat ja vähän äkkiä. Olet raskaana ja jo valmis altistamaan tulevan lapsesi mielenterveysongelmille joita taatusti tulee kun annat vanhempiesi päsmäröidä. Herraisä sentään mitä täältä saa lukea! Muutto etäämmälle ennen vauvan syntymää, yhteystiedot salaisiksi jne. Suojele edes omaa lastasi tuolta p a s k a l t a!
En kieltämättä tiedä enkä kyllä välitä tietääkkään. Paskoja väkivaltasia alkoholisteja ne oli mun lapsuudessa, lapsenlapsiaan eivät ole koskaan nähneetkään eivätkä tule näkemäänkään jos se vaan minusta on mitenkään kiinni niin en tiedä millaisia isovanhempia olisivat enkä välitä tietääkkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eivät ole, toisaalta en ole antanut mahdollisuuttakaan. Olen muuttanut kauaksi molemmista, toisen puhelinnumeron olen estänyt kokonaan ja toisen kanssa lopetan puhelun heti kun vittuilu alkaa.
Miten osaat tehdä tuon? Siis miten sen lopetat? Sanotko että en kuuntele tuota, ja lyöt luurin korvaan?
Mulla se, että sanon ”nyt loukkasit” tai ”en halua kuunnell tuota” nostattaa vielä hirveämmän raivon ja vihan vanhemmassa ja siinä aletaan jo sitten ääneen toivomaan mun kuolemaa..Puhelimessa on sellainen punainen luurin kuva. Siitä voi joko painaa suoraan ilman mitään selityksiä tai sitten sanoa, että eiköhän tämä keskustelu ollut tässä ja sitten se punainen luuri. Ja sen jälkeen numero estoon. Tuollaiset ihmiset käyttävät sua hyväkseen just niin kauan kuin annat siihen mahdollisuuden. Sukulaisuus ei ole syy antaa sen tapahtua.
Vähän ohis, mulla samanlaista. Ei paljoa auta ainakaan mun tapauksessa painaa punaista luuria tai laittaa estoa. Sitten soitellaan samat puhelit puolisolle, jos sekin estää niin soitetaan siskolle ja käsketään sen toimittaa viesti, jos se ei toimi lähettävät haukkumiskirjeen, tai sitten valjastavat sukulaiset pommittamaan syyttelysoittoja, sitten uhkaillaan lakimiehellä, ja taas jotain uutta keinoa perään.
Helpompi vastata ja kuunnella ne v*ttuilut. Ettei sotke viattomia sivullisia asiaan.
Sitten on turha valittaa, jos ei ole valmis tekemään asialle mitään. Jos tosiaan on valmis pilaamaan oman elämänsä moisen hullun takia, niin mitäs siinä sitten. Sukulaisille voi selittää asian, ja jos eivät usko, heidätkin voi estää. Haukkumakirjeitä ei ole pakko avata, ne voi heittää roskiin saman tien. Yksikään asiansa osaava lakimies ei tuollaisen hullun asiaa ala ajaa ja jos alkaakin, asia tuskin kovin pitkälle etenee ja asiattoman kanteen voi aina ilmoittaa poliisille.
Vierailija kirjoitti:
Ei. Mun hirviöäiti muuttui ollessani yläasteikäinen avuttomaksi zombiksi. Sitä se on vieläkin. Älykkyys ja tietämys maailman menosta on samalla tasolla jonkun 80-vuotiaan muistisairaan kanssa. Vaikea kantaa kaunaa sellaiselle ihmiselle.
Älähän nyt. Mun äiti on 80 ja muistisairas ollut ainakin 10 vuotta, ja jaksaa jatkuvasti hämmästyttää viiltävän terävillä kommenteilla politiikkaa seuratessaan. Putoamme tuolilta niin usein ihmetellessämme asiaa että ahteri on jatkuvasti mustelmilla.
Sama ihminen on tosin täysin pihalla siitä, miten monta taloa omistaa, ne joskus omistetut kun ovat edelleen kuulemma kaikki hänen, että kyllä se muistisairas taitaa olla oikeasti.
Ja jaan näkemyksesi, olisi paljon helpompaa jos äiti olisi tasalaatuisen zombi, voitaisiinko vaihtaa äitejä vaikka kahdeksi viikoksi vuodessa, maksan väliä? Ajoittain on vaikea muistaa miten sairas äitini on, kun oikeasti hän ei ole ikinä myöntänyt touhujaan. Minua myös vähätellään edelleen samoin kuin aina, ja kun pyydän jotain tekemään, lähtökohtaisesti ei taatusti käy, koska kerran minä erehdyin pyytämään. Onneksi hänellä on hyvin vähän lääkkeitä joista mikään ei ole kovin tärkeä, koska hän innostuu herkästi osoittamaan tahtoaan kieltäytymällä niistä. Jos jotain oikeasti pitää saada tapahtumaan, jonkun toisen pitäisi pyytää tai minun täytyy suuttua ja jyrätä tahtoni läpi. Silloinkaan hän ei alistu siksi, että asia on hänen tyttärelleen tärkeä, vaan saadakseen ikävän taustamelun loppumaan. Olen oppinut suuttumaan tilauksesta...
Otsikkoon totean, että vaikka tavallaan mikään ei ole muuttunut, niin on äiti oppinut jotenkin lämpöäkin ilmaisemaan nyt kun hänellä ei enää ole kissaa, joka veisi sen kaiken. Hänelle kissa on jotenkin aina ollut lämpimien tunteiden ja huolenpidon kohde ja ihmiset ovat sitten olleet se vaikea juttu ja kiukun kohde.
Ylä koulua kun käytiin aikaan yksi poika puukotti äitinsä kuoliaaksi tämän seisotettua tätä poikaa toista tuntia vähissä vaatteissa lumisateessa. Lopuksi sit voi käydä näin.
Olen yksi näistä kommentoijista, jotka kirjoitti kuormituksesta ja kuinka omat vanhemmat hoidatti lapsensa isovanhemmilla.
Voi tuo lahjakorttitapaus, ihan oma äiti tulee mieleen.
Jos ikinä mainitsen puolella sanallakaan etten ole mieheni kanssa käynyt kahdestaan missään kymmeneen vuoteen, alkaa juuri tuo 'sellaista se on, en minäkään mihinkään silloin päässyt' jne.
Tai jos tulee puhetta väsymisestä, äitini on varmasti tehnyt töitä enemmän kuin kukaan muu ja ihan yksin lapsetkin hoitanut.
Niinpä niin.
Samaa on myös tuollainen rajaton, kaikki kuuluu hänelle. Jos olen ostanut jotain uutta, vaikkapa nyt takin alennuksesta, hänelle olisi pitänyt tuoda samalla kertaa tai ainakin vanha takki antaa hänelle, kun enhän minä sitä enää käytä.
Saattaa silmin nähden hermostua, jos mieheni on antanut mulle jonkun isomman lahjan..sain kalliimman ja todella kauniin korun lahjaksi täyttäessäni pyöreitä vuosia jokin aika sitten.
Äitini kommentti oli ettei hänelle kukaan tuollaisia osta, ja olisiko vähempikin riittänyt.
Eli minulle olisi vähempikin riittänyt. Voi äiti..jos minun tyttärelleni tulevaisuudessa puolisonsa antaa kauniin lahjan, iloitsen varmasti tyttären rinnalla ja puolesta.