Lapsi puhuu edellisestä elämästä

Sain lapsen äitini kuoleman jälkeen. Kerran kun olimme vuoteessa yöpuulle menossa, kasvot vastakkain lapsi äkkiä jotenkin terästäytyi, asetti kätensä poskeeni ja katsoi suoraan silmiin täysin eri tavalla kuin lapsi yleensä elehti. Se oli kummallista. Hyvin vaikea selittää, mutta tuntui kuin poika olisi hetken muistanut kuka ennen oli, ja muuttui siksi persoonaksi. Lapsi on hyvin samankaltainen äitini kanssa.

Pyrin olemaan uskomatta mihinkään höpöhöpöön, mutta paljon on sattunut sellaista, mitä on vaikea sivuuttaa. Lähinnä ihmisten ja eläinten kuolemien ”tietäminen” ja ennustavat unet. Pakko kuitenkin uskoa suggestioon ja sattumiin.

Anna toki lapsen puhua, hänellä on hyvä mielikuvitus. Ties vaikka olisi kirjailija-ainesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin minäkin olin selittänyt lapsena äidilleni, että olen asunut edellisessä elämässäni Kiinassa. Muistan, että Kiina tuntui tutulta, kun olin lapsi. Vaikea tietää, mikä on totuus, kun näitä ei voi kukaan todistaa. Uskon kyllä, että sielunvaellus on ihan mahdollinen.

Olen tuo aiempi kirjoittaja. Olen pienenä lapsena sanonut äidilleni, että ystäviäni asuu kaukana meren toisella puolen ja maassa on suuri muuri. Olimme perheeni kanssa tuolloin rannalla, kun aloin puhumaan äidilleni kuinka maassa syödään puikoilla riisiä. Olen lapsesta saakka tunnistanut Kiinan lipun ja kertonut kuinka vartioin muuria ja tehtävä oli minulle erittäin tärkeä. Lapsuudessa päiväkodin täti kiusasi minua haukkumalla silmiäni ja katsetta vinoksi, vaikka olen tässä elämässä täysin suomalainen. Valitettavasti muistan tädin ilkeät sanat vieläkin.

Mielenkiintoista tuo, mitä kerrot. Erikoista on muuten se, että itsellänikin on silmät, jotka eivät ole suomalaiselle aivan tyypilliset. Etenkin tummatukkaisena näytän jopa hieman aasialaiselta.

Minua luullaan usein aasialaiseksi ja monen monituista kertaa olen saanut kuulla niin koulussa kuin muuallakin, että olen syntynyt väärään aikaan ja paikkaan ilman että pidän itsestäni meteliä. Vedän puoleeni tietynlaisia esineitä ja ne kiehtovat minua suuresti. Edellisistä elämistä kertoo sekin seikka etten voi sietää nykyteknologiaa kännyköitä nyt esimerkiksi ja haluan kirjoittaa kaiken käsin ja soittaisin puhelutkin lankapuhelimella.

Lankapuhelinkin on nykyteknologiaa eikä mitään niin vanhaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut itsessäni ja muutamassa lähipiirin henkilössä lähes pakkomielteistä kiinnostusta tiettyihin paikkoihin tai asioihin. Mieheni haluaisi elää 60-luvulla maalla Suomessa, itse herään eloon Roomassa ja Egyptissä, eräs lähipiiristä on jossain vaiheessa tutkinut kaiken mitä on löytänyt Titanicista ja sen uppoamisesta. En ole keskustellut tästä pakkomielteestä henkilön kanssa, mutta olen ajatellut, että ehkä yrittää löytää edellisen elämän itsensä tai jonkun läheisensä tietoja Titanicin uppoamiseen liittyen.

Olen myös todistettavasti tiennyt joistakin paikoista asioita, mitä en ole voinut saada normaaleja reittejä pitkin tietooni. Ulkomailla jonkin paikan ohi ajaessa tiedän vahvasti olleeni kyseisessä paikassa ennenkin. Muistan mitä sukupuolta olen ollut, minkä ikäinen olen suurinpiirtein ollut ja miksi olen ollut kyseisessä paikassa. Näissä paikoissa kulkiessa tuntuu kuin lävitseni kulkisi koko ajan sähkövirtaus ja olen "enemmän elossa" kuin missään muualla. Ei sitä tunnetta voi oikein muutenkaan kuvailla.

Usein näen myös juuri ennen nukahtamista näkyjä paikoista, joissa olen myöhemmin käynyt ja muistan ne "unestani". Estonian uppoamisen näin unessa vuorokautta ennen kun se tapahtui, kerroin unen ex-poikaystävälle kauhuissani, joka tuli vuorokautta myöhemmin naama valkoisena herättämään minut ja kertoi mitä oli tapahtunut.

Uskon entisiin elämiin. Olen mm. elänyt Kiinassa muurila vartioivana sotilaana, Etelä-Koreassa nuorena kylän naisena, Amerikan Yhdysvalloissa vaimona ja Britanniassa 1800-luvulla.

Skeptikon kysymys: miksi nämä edelliset elämät sijoittuvat tyypillisesti sellaisiin aikoihin ja paikkoihin, jotka ovat suhteellisen tunnettuja maailmanhistoriassa ja Suomessa? Okei, Etelä-Korea on jo eksoottisemmasta päästä, mutta olisi jotenkin vakuuttavampaa jos muistikuvat liittyisivät vaikka johonkin neverheard sademetsäheimoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin minäkin olin selittänyt lapsena äidilleni, että olen asunut edellisessä elämässäni Kiinassa. Muistan, että Kiina tuntui tutulta, kun olin lapsi. Vaikea tietää, mikä on totuus, kun näitä ei voi kukaan todistaa. Uskon kyllä, että sielunvaellus on ihan mahdollinen.

Olen tuo aiempi kirjoittaja. Olen pienenä lapsena sanonut äidilleni, että ystäviäni asuu kaukana meren toisella puolen ja maassa on suuri muuri. Olimme perheeni kanssa tuolloin rannalla, kun aloin puhumaan äidilleni kuinka maassa syödään puikoilla riisiä. Olen lapsesta saakka tunnistanut Kiinan lipun ja kertonut kuinka vartioin muuria ja tehtävä oli minulle erittäin tärkeä. Lapsuudessa päiväkodin täti kiusasi minua haukkumalla silmiäni ja katsetta vinoksi, vaikka olen tässä elämässä täysin suomalainen. Valitettavasti muistan tädin ilkeät sanat vieläkin.

Mielenkiintoista tuo, mitä kerrot. Erikoista on muuten se, että itsellänikin on silmät, jotka eivät ole suomalaiselle aivan tyypilliset. Etenkin tummatukkaisena näytän jopa hieman aasialaiselta.

Minua luullaan usein aasialaiseksi ja monen monituista kertaa olen saanut kuulla niin koulussa kuin muuallakin, että olen syntynyt väärään aikaan ja paikkaan ilman että pidän itsestäni meteliä. Vedän puoleeni tietynlaisia esineitä ja ne kiehtovat minua suuresti. Edellisistä elämistä kertoo sekin seikka etten voi sietää nykyteknologiaa kännyköitä nyt esimerkiksi ja haluan kirjoittaa kaiken käsin ja soittaisin puhelutkin lankapuhelimella.

Lankapuhelinkin on nykyteknologiaa eikä mitään niin vanhaa.

Korjaan, että tarkoitan sellaista todella vanhaa puhelinta, jolla soittaessa keskuksessa henkilö yhdisti puhelun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut itsessäni ja muutamassa lähipiirin henkilössä lähes pakkomielteistä kiinnostusta tiettyihin paikkoihin tai asioihin. Mieheni haluaisi elää 60-luvulla maalla Suomessa, itse herään eloon Roomassa ja Egyptissä, eräs lähipiiristä on jossain vaiheessa tutkinut kaiken mitä on löytänyt Titanicista ja sen uppoamisesta. En ole keskustellut tästä pakkomielteestä henkilön kanssa, mutta olen ajatellut, että ehkä yrittää löytää edellisen elämän itsensä tai jonkun läheisensä tietoja Titanicin uppoamiseen liittyen.

Olen myös todistettavasti tiennyt joistakin paikoista asioita, mitä en ole voinut saada normaaleja reittejä pitkin tietooni. Ulkomailla jonkin paikan ohi ajaessa tiedän vahvasti olleeni kyseisessä paikassa ennenkin. Muistan mitä sukupuolta olen ollut, minkä ikäinen olen suurinpiirtein ollut ja miksi olen ollut kyseisessä paikassa. Näissä paikoissa kulkiessa tuntuu kuin lävitseni kulkisi koko ajan sähkövirtaus ja olen "enemmän elossa" kuin missään muualla. Ei sitä tunnetta voi oikein muutenkaan kuvailla.

Usein näen myös juuri ennen nukahtamista näkyjä paikoista, joissa olen myöhemmin käynyt ja muistan ne "unestani". Estonian uppoamisen näin unessa vuorokautta ennen kun se tapahtui, kerroin unen ex-poikaystävälle kauhuissani, joka tuli vuorokautta myöhemmin naama valkoisena herättämään minut ja kertoi mitä oli tapahtunut.

Uskon entisiin elämiin. Olen mm. elänyt Kiinassa muurila vartioivana sotilaana, Etelä-Koreassa nuorena kylän naisena, Amerikan Yhdysvalloissa vaimona ja Britanniassa 1800-luvulla.

Skeptikon kysymys: miksi nämä edelliset elämät sijoittuvat tyypillisesti sellaisiin aikoihin ja paikkoihin, jotka ovat suhteellisen tunnettuja maailmanhistoriassa ja Suomessa? Okei, Etelä-Korea on jo eksoottisemmasta päästä, mutta olisi jotenkin vakuuttavampaa jos muistikuvat liittyisivät vaikka johonkin neverheard sademetsäheimoon.

Hyvä kysymys, mutta siihen tuskin on yhtä ainoaa vastausta. Minulla on ollut tarkoitus elää tietyillä aikakausilla, tietyissä paikoissa oppiakseni jokaisesta elämästä jotain uutta. En ole kuitenkaan ollut suurhenkilö, vaikka niitäkin on ollut, vaan aivan tavallinen ihminen. Jos olisin elänyt sademetsässä, niin kyllä muistaisin sen ja vetäisin sitä puoleeni.

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi kertoi joskus, että sinne laatikkoon se isä hukkui. En ymmärtänyt tästä mitään kunnes sukututkimuksessa tuli selville, että miehen 6*isoisä hukkui Laatokka-järveen Karjalassa joskus 1700-luvun alussa.

Hukkumisen kokeminen vaikuttaisi olevan sellainen asia, joka säilyy perimässä.

Jes, palstan mielenkiintoisin keskustelu on tehnyt paluun uudessa ketjussa :)

Nämä ovat todella mielenkiintoisia juttuja ja kuten täällä onkin jo kerrottu, näitä kertomuksia edellisistä elämistä myös tutkitaan ja kerätään mm. eräässä yhdysvaltalaisessa yliopistossa. Kannattaa googlata reincarnation stories.

Aloittajalle ja muille joiden lapset ovat kertoneet edellisistä elämistään; kyselkää ja olkaa kiinnostuneita, tallentakaa tiedot ylös. Näistä voi selvitä vaikka mitä. Eräs nuori tyttö mm. pääsi juttelemaan aivan toisessa maassa elävän edellisen elämänsä lapsensa kanssa, lapsen joka oli nyt jo vanhus.

Ja kertokaa lisää näistä tänne :)

Minä muistan maalaismaiseman, jossa kävelen hiekkatietä ja päälläni on ruskeat housut, henkselit ja vaalea paita. Olen myllärin poika. Tuo on jotenkin oikea ja aito muistikuva, mutta todellisuudessa olen nainen enkä asu maalla.

Oma poikani yllätti kerran 5-vuotiaana sanomalla yht’äkkiä, että:”Siksi minä siellä uimakoulussa tykkään käydä, koska edellisessä elämässä olin merimies, joka hukkui, kun ei osannut uida.” En kyllä koskaan ollut jutellut hänelle mistään edellisistä elämistä, joten tuo tuli puskista kesken iltatoimien. Yritin siinä vaivihkaa kysellä tästä asiasta, mutta ei hän sitten jaksanut enempää sitä muistella.

Tyttöäni on pienestä asti kiinnostanut kaikenlainen kiinaan liittyvä. Nelivuotiaana kiinalaisessa ravintolassa jäi katselemaan seinän maalauksia pitkäksi aikaa ja yhdessä vaiheessa sanoi että tuollaiselta siellä näytti missä ennen olin.

Samanikäisenä oli hoidossa ja kaverini söi puikoilla, niin tyttö vaatimalla vaati myös itselleen syömäpuikot. Osasi ilman mitään harjoittelua syödä samantien puikoilla ja ikinä sellaista ei ole päässyt aiemmin missään harjoittelemaan.

Siitä lähtien aina kiinalaisessa ravintolassa halunnut ehdottomasti syömäpuikot.

Lue Reima Kampmanin kirjat Et Ole Yksin tai Kuka Minä Olen, niissä nämä "edelliseen elämään" liittyvät asiat selitetään mitä parhaimiten.

Netflixissä on hyvä dokumenttisarja, Surviving Death, jonka viimeisessä osassa on lapsia, jotka muistavat edellisen elämänsä. Yksi lapsista tiesi olleensa Näyttelijä ja vanhemmat löysivätkin tämän tutkimalla kirjastossa. Sitten he tapasivat tämän kuolleen näyttelijän lapset ja selivisi että nämä muistot pitivät täysin paikkansa.

Vierailija kirjoitti:

Minun eräs tuttu kertoi kerran 4-5 v lapsestaan, että kysyi ”äiti, kuka tuolla portailla seisoo?” Ei siellä ollut ketään.

Kylmääviä tarinoita, todella.

Voisit pyytää muuttamaan pois hometalosta?

Minä olen erään kansantarujen miehen sukua alenevassa polvessa. Poppamieheksi ja noidaksi hänet leimattiin aikoinaan kykyjensä vuoksi. Historioitsijoillekin on riittänyt hänessä tutkittavaa. 

Etenkin meillä suvun naisilla ollut sukupolvesta toiseen erilaisia kykyjä ja nuo ovat usein alkaneet näkyä jo lapsena. Muistan itsekin ajatelleeni ja nähneeni vaikka mitä asioita lapsena, joita en ymmärtänyt ja sekoitin ne jotenkin uniin. Luulin kaikkien kokevan ja näkevän maailman niin. Olin jo silloin pikkutyttönä todella vanha sielu, usein mietin niin monitahoisesti elämää ja maailmaa, etten välttämättä nyt edes pystyisin kaikkeen siihen. Lapset ovat todellakin "auki" kaikelle sille, ilman rajoja. 

Itselläni nuo jutut ovat säilyneet koko elämän. Ne ovat vain muuttaneet muotoaan ja niitä on oppinut tulkitsemaan ja blokkaamaan myös pois. Useimpia. Kaikenlaista on nähty vuosien varrella, valveunia, enneunia, tunteita juurikin toisesta maailmasta, sähköiskun kaltaisia tunteita joitain tuikituntemattomia ohittaessa. Joskus nuo jutut eivät ole niitä miellyttävimpiä, etenkin kun näkee jotain kohtalokasta. 

Vierailija kirjoitti:

Mä muistan vieläkin selkeän näyn "edellisestä" elämästäni lapsuudessa. Paikasta jossa en ollut koskaan käynyt ja  mistä en ollut koskaan nähnyt edes kuvaa. Osasin kuvailla paikan, veneet, värit, rakennukset yms ja kerroin ettei rannan ja rakennusten välillä ole puita vaan niittyä. 60 -luvulla tuolla paikalla oli jo toistasataa vuotta vanhoja puita. 

Kaikista hulluinta oli se kun n 35v:nä kävin jollain tietäjällä ja hän luetteli  mun edellisten elämien asuinpaikat. Tämä lapsuuden näyn kaupunki oli mukana n 400v sitten.

Minä muistan vielä aikuisenakin menneitä elämiäni. Todella mielenkiintoista! Pystyn katsomaan myös muiden menneitä elämiä.

Uskon, että joskus tulevaisuudessa, kun tieteellinen ymmäryksemme on kasvanut, näistä asioista tulee ihan normaaleja, samoin kuin bakteerit, laser ja kännykät ovat nyt meille normaaleja, mutta harhaoppia ja mahdottomuuksia, joita ei voi olla olemassa, 1200-luvun ihmiselle.

Vierailija kirjoitti:

Minä muistan maalaismaiseman, jossa kävelen hiekkatietä ja päälläni on ruskeat housut, henkselit ja vaalea paita. Olen myllärin poika. Tuo on jotenkin oikea ja aito muistikuva, mutta todellisuudessa olen nainen enkä asu maalla.

Oma poikani yllätti kerran 5-vuotiaana sanomalla yht’äkkiä, että:”Siksi minä siellä uimakoulussa tykkään käydä, koska edellisessä elämässä olin merimies, joka hukkui, kun ei osannut uida.” En kyllä koskaan ollut jutellut hänelle mistään edellisistä elämistä, joten tuo tuli puskista kesken iltatoimien. Yritin siinä vaivihkaa kysellä tästä asiasta, mutta ei hän sitten jaksanut enempää sitä muistella.

Olen tuo aikuinen, joka kirjoitti tähän ketjuun muistavansa menneet elämät. Minä muistan ne samoin. Esimerkiksi vaikka ala-asteen aikaiset muistot ovat vahvuudeltaan samanlaisia kuin menneiden elämien muistot. Joistakin on mielessä nimenomaan maisemia, sellaisia ohikiitäviä hetkiä. Joistakin muistan koko elämänkaaren punaisen juonen, mutta en yksityiskohtia.

Minä muistan seisoneeni poikana kaupungin kadulla ja katselleeni asunnon oveen maalattua punaista rastia. Muistan myös, että kuolin tuossa elämässä sairauteen 9-10-vuotiaana. Teini-iässä kuulin ensimmäisen kerran, että ruttoepidemioiden aikaan Italiassa ja Englannissa maalattiin ruttoon sairatuneiden talojen oviin punainen rasti tai risti ja teljettiin sairastuneet sisälle.

Vierailija kirjoitti:

Minä näin varmaan pitkään liki aikuisikään saakka painajaisia ahtaasta ullakkohuoneesta (tai ainakin kuvittelin sen sellaiseksi, koska siellä oli vino katto ja se oli ahdas. Siellä oli tummuneet ja vanhat hirsiseinät ja jonkinlainen puuhella/kamiina tms ja pöytä, ei juuri mitään muuta. Siellä oli ainakin vanha mummo ja minä (pikkulapsi) ja piti olla hissunkissun, mitä en aina ymmärtänyt. Tunnelma oli pelon ja kauhun sekainen.

Kasvoin oikeasti isossa ja avarassa kaupunkitalossa, joka oli kaukana tästä uninäystä. Äitini kävi jossain välissä ompelijalla, jolla oli työhuone omakotitalon yläkerrassa, viistokattoisessa pienessä huoneessa, ja muistin pikkukakarana saaneeni täydellisen itkukohtauksen, kun minut vietiin sinne. En ollut kovinkaan vanha silloin, mutta tuo huone sai aikaan kauhän, enkä sinne halunnut toistamiseen mennä. Öitini ei voinut ymmärtää  - enkä kai minäkään, vielä nykyäänkään.

Vauva-kirjaani on muuten kirjoitettu (olen oppinut todella pienenä puhumaan), että puhuin taukoamatta Opasta ja Mila-tädistä aina muutaman vuoden ikään asti. Vanhempani pitivät näitä alta vuoden ikäisen "satuina", mutta keksiikö tuon ikäinen noin omiaan? Meillä ei lähipiirissä tai suvussa tuon nimisiä ihmisiä ollut.

Kumma kyllä elämäni suurimpia kiinnostuksen kohteita ovat aina olleet Hitlerin Saksa ja juutalaisvainot.

Tähän vielä: Siis siinä Vauva-kirjassa on merkitty alle vuoden ikäisen minun keksineen omia "satuja" tällaisista henkilöistä, joiden perään itkin ja joita kyselin. Äiti oli ylpeä, kun kahdeksan kuukauden ikäinen lapsensa alkoi hiljalleen puhua, ja sitten tuli jo "satuja". Aika kaukaa haettua, minun mielestäni, eikö?

En tiedä, miten sitä tulkita, mutta kuten sanottu, kasvoin suuressa ja modernissa talossa, joten niiden unien ympäristö oli ihan muualta. Ja se pelon ja kauhun tunnelma.

Meillä näitä esiintyi myös. Esikoisesta muistan parhaiten. Tultiin kerran leikkipuistosta, oli 3v. Juteltiin niitä näitä ja yhtäkkiä vilkaisi sivulle, osoitti pensasta ja sanoi "taas tuo sademies tuossa seisoo" ja jatkoi matkaa. Kysyin, että tarkoititko tuota pensasta, "ei kun sitä miestä joka seisoo sateessa".

Toisen kerran katselimme mustavalkoista elokuvaa, jossa tuli vähän spookya musiikkiakin. Lapsi katseli hetken ja sanoi "nuo ovat ne ihmiset, jotka juttelevat minulle öisin".

Samainen lapsi myös pelasi kerran jalkapalloa yksin posket punaisina nurmikolla. Luokseni tullessaan, sanoi "Seppo on sitten taitava pelaaja!". Seppo oli mieheni eno, joka oli kuollut pari viikkoa aiemmin. Lapseni ei edes tuntenut tätä, Seppo oli harrastanut nuorena pallopelejä.

Mitähän muuta.. Kerran kertoi leikkiessään, että "onneksi ei enää ole lavantautia, niin ei tarvitse ottaa mikstuuraa." Ja lapsi oli 3v, ei meillä mitään tuollaisia sanoja käytetty, eikä ollut vielä päikyssä.

Jutut jäi sittemmin pois. Mutta onhan näitä. Lahjakas, älykäs ja hyvinvoiva nuori hänestä kasvoi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut itsessäni ja muutamassa lähipiirin henkilössä lähes pakkomielteistä kiinnostusta tiettyihin paikkoihin tai asioihin. Mieheni haluaisi elää 60-luvulla maalla Suomessa, itse herään eloon Roomassa ja Egyptissä, eräs lähipiiristä on jossain vaiheessa tutkinut kaiken mitä on löytänyt Titanicista ja sen uppoamisesta. En ole keskustellut tästä pakkomielteestä henkilön kanssa, mutta olen ajatellut, että ehkä yrittää löytää edellisen elämän itsensä tai jonkun läheisensä tietoja Titanicin uppoamiseen liittyen.

Olen myös todistettavasti tiennyt joistakin paikoista asioita, mitä en ole voinut saada normaaleja reittejä pitkin tietooni. Ulkomailla jonkin paikan ohi ajaessa tiedän vahvasti olleeni kyseisessä paikassa ennenkin. Muistan mitä sukupuolta olen ollut, minkä ikäinen olen suurinpiirtein ollut ja miksi olen ollut kyseisessä paikassa. Näissä paikoissa kulkiessa tuntuu kuin lävitseni kulkisi koko ajan sähkövirtaus ja olen "enemmän elossa" kuin missään muualla. Ei sitä tunnetta voi oikein muutenkaan kuvailla.

Usein näen myös juuri ennen nukahtamista näkyjä paikoista, joissa olen myöhemmin käynyt ja muistan ne "unestani". Estonian uppoamisen näin unessa vuorokautta ennen kun se tapahtui, kerroin unen ex-poikaystävälle kauhuissani, joka tuli vuorokautta myöhemmin naama valkoisena herättämään minut ja kertoi mitä oli tapahtunut.

Uskon entisiin elämiin. Olen mm. elänyt Kiinassa muurila vartioivana sotilaana, Etelä-Koreassa nuorena kylän naisena, Amerikan Yhdysvalloissa vaimona ja Britanniassa 1800-luvulla.

Mielenkiintoinen kysymys! Ehkä nykypäivän ajattelutapa/ajattelu pyrkii liittämään nämä jutut johonkin historian tunnilla luettuun.

Skeptikon kysymys: miksi nämä edelliset elämät sijoittuvat tyypillisesti sellaisiin aikoihin ja paikkoihin, jotka ovat suhteellisen tunnettuja maailmanhistoriassa ja Suomessa? Okei, Etelä-Korea on jo eksoottisemmasta päästä, mutta olisi jotenkin vakuuttavampaa jos muistikuvat liittyisivät vaikka johonkin neverheard sademetsäheimoon.

En ole koskaan viehättynyt Saksasta ja pelastamisen sekä pakenemisen halu ahdistavista tilanteista ovat olleet lapsuudesta saakka läsnä. Liekö sitten olen elänyt natsivallan ja juutalaisvainojen aikaan, kun olen hyvä piilottamaan tavaroita ja salaamaan asioita. Hyi pelottaa pelkkä ajatus ja mieleeni juolahtaa olenko ollut vastarintaliikkeen jäsen?